Ei kestä pää ajatella toisia ihmisiä. Mikä siinä oikein on, että tulee huono omatunto kaikesta. Niin paljon, että lopulta palaa sulake ja alan dissosioida ja ylikompensoida. Patologista surua, surua vuodesta vittu perkele toiseen. Kyllä, siitä kierteestä ei pääse irti. Aina lähtee pohja alta pois, juuri kun luuli päässeensä sinuiksi asioiden kanssa niin alkaa uusi kierros.
En enää edes jaksa yrittää selittää itsellenikään miksi olen outo. Sairas ja outo. Miksi unohdin ottaa tarvittavat mukaan, voi hyvänen aika.. Rauhoittavia olisi tarvinnut jo useamman kerran takaamaan onnen tunteen. Olen käyttänyt niitä viimeksi ehkä syyskuussa, joten ei tullut sitten varmaan mieleen pakata niitä mukaan tänne helvetin käärmeenpesään matkustamista varten. Olen ihan tolpillani, ei paniikkikohtauksia vain halu turruttaa itsensä, uinua jossain pumpulissa. En kestä tätä kahtiajakoa, välillä vihaan täällä kaikkea mutta sitten taas onkin jotain kivaa ja tunnen helvetillistä syyllisyyttä siitä miten olen ajatellut vanhemmistani ja kaikesta pahaa. Kaksi ääripäätä, en muistanut että tämä oli näin rankkaa.
Pääsen kuitenkin kohta pois, omaan elämääni ja kotiin. Pääsen paijaamaan ja paijattavaksi. Voin olla taas iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti