Minun mörköni

Olen jännittänyt yhtä työjuttua jo varmaan kaksi kuukautta. Olen tiennyt ennalta varsin vähän koko tästä tapauksesta, käytännössä vain muutaman avainsanan. Ne sanat ovat kuitenkin riittäneet triggeröimään minussa sitä tietynlaista ahdistusta ja pelkoa. Siis vaikka tiedän periaatteessa, että vasta tavattuani nämä ihmiset voin tietää millainen tapaus on kyseessä. Mutta tietyt termit ovat saaneet minut suunniltani, ylikierroksille, vatvomaan asiaa kotonakin ja jopa unissani. Minun mörköni on herännyt, mutta se ei ole muisto kenestäkään ihmisestä tai mistään tapahtumasta, se ei ole selkeä muisto yhtään mistään... Eikä mörköni edes liity suoranaisesti tämän työasian teemoihin, muuten kuin että yhteisenä nimittäjänä on perheensisäiset ongelmat ja aikuisten valta lapsiin. Minun mörköni on sellainen josta pahuus huokuu näkymättömästi ja hiljaa, pieninä enteinä jostain kamalasta mitä voi tapahtua. Luulen sen muodostuneen omista peloistani ja kauhusekaisista odotuksistani.

Olen ollut kauhuissani lapsena. Omat vanhempani, erityisesti isä, ovat tuoneet sen kauhun kotiimme. Helvetin ja kadotuksen pelon, enkä ole päässyt sitä karkuun koskaan. Olen ymmärtänyt jollain tavalla kuinka missään ei ole ollut apua minulle, koska vanhemmat ovat rakentaneet vahvat kalterit minun ympärilleni uskottelemalla, että oma äiti ja isä ovat aina parhaita vanhempia omille lapsilleen. Olen ollut loukussa, ja siksi kai reagoinkin kyseiseen asiakastilanteeseen niin voimakkaasti, koska ne loukussaolemisen fiilikset heräsivät eloon.

Mörkö on varmaan hyvä sana sille tietylle tunteelle. En osaa sitä tyhjentävästi edes avata. Mörkö on ainakin sitä pahaenteistä pelkoa ja ahdistusta, jossa pelkään jotain näkymätöntä vihollista. Ehkä näkymätön vihollinen on ollut se ristiriita, mikä on ollut suhteessa vanhempiini. Kun samat ihmiset ovat aineellisen hyvinvoinnin ja turvan lähteitä, mutta henkisesti altistavat pohjattomalle kauhulle.

Tuntuu huojentavalta kokea aika vahvasti, että asia on näin. 

Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Työstöä

Nyt tiedän miksi kaipaan taukoa kirjoittamisesta. Kirjoittaessani ulkoistan itseni, en tunnista enää kirjoittamaani. Olen pyöritellyt sanoja aivan liikaa elämäni aikana, luottanut siihen, että puhuminen, käsitteet ja sanallistaminen auttavat minut ylös kuopasta. Olen pystynyt purkamaan traumojani pinnallisesti sanoiksi, mutta en silti ole päässyt käsittelemään niitä - tunteiden kanssa. Välillä muistoja ja osia on noussut pintaan, mutta ne ovat sukeltaneet takaisin tavoittamattomiin. Tiedän niiden olemassaolosta, mutta en saa niitä sulamaan itseeni. En puhumalla, on uskallettava tuntea, käydä läpi mitä kamaluuksia on tapahtunut. 

Huomasin joutuvani edelleen työstämään ajatustani siitä, ettei minulla olisi mitään oikeutta valittaa ja velloa traumoissani. Tai oikeastaan, mitä edes tiedän traumoista oikeisiin traumoihin verrattuna? Kävin työnohjaajan luona, ja puhuimme asiakastapauksista, ja vedin oman puheosuuteni ihan varmoin ammattilaisen ottein, mutta heti kun suljin suuni, pääni täyttyi omilla jutuillani enkä pystynyt oikein seuraamaan keskustelua. Aloin ahdistua ja painua kasaan, huono omatunto itsesyytöksineen valtasi mielen. Mitä syitä minulla muka on vatvoa ja märehtiä ongelmiani, minulla on niin saamarin monta asiaa hyvin, ellei jopa täydellisesti tässä elämässäni, että on todella supernoloa ja epäkiitollista heittäytyä itsesääliin ja uhriutua. Sitten jostain nappasin kiinni siitä, että tämä ei ole minun kokemukseni, tämä on minulle syötettyä lapsuuskodin propagandapaskaa, minä en itse ajattele näin. Minä olen yksilö, minulla on oikeus omassa henkilökohtaisessa elämässäni käsitellä asioitani omissa mittasuhteissani. Ja kyllä, minulle on tapahtunut pahoja asioita, se että vanhempani ja heidän vanhempansa ovat mieltäneet hyvän elämän edellytykseksi vain aineelliset asiat, ei tarkoita että asia todellakaan olisi niin. 

Yritin terapiassa puhua dissosiaatiosta. Että en tiedä kuinka vahvana se minulla oikeasti on. On niin paljon ajanjaksoja, joita en muista. Ehkä kyseessä on kuitenkin ennemmin torjunta, kuin puhdas dissosiaatio, paitsi kiintymyssuhteeseen liittyvissä asioissa tunteet ja muistot olen todennäköisesti lohkonut pois. Niitä en tavoita paitsi kun jokin sopiva ärsyke ne laukaisee. Kuten ihastuminen ja kiintyminen. Sitten onkin sellainen sirkus päällä, että en epäile hetkeäkään ettenkö olisi traumatisoitunut. 

Noihin juttuihin koitan päästä käsiksi rauhoittumalla ja antamalla tunteiden tulla... 

Kiintymys, mitä sillä voi tehdä?

Kiintyminen ja kiinnittyminen ovat tuottaneet minulle elämäni aikana usein paniikinomaisia tuntemuksia ja reaktioita. Jostain tykkääminen herättää minussa vuoronperään halun päästä lähelle ja halun vältellä . Pääsääntöisesti pidän kuitenkin itseni etäällä kaikesta välttääkseni tunteiden heräämisen ja sitä myötä taistelun ristiriitaisten tuntemusten kanssa. Tästä kahtiajakoisesta tyylistä johtunee vaikeudet tehdä päätöksiä ja pysyä niissä. Häilyn eri mahdollisuuksien välillä, en uskalla tehdä päätöksiä koska haluaisin välttää virheiden tekemisen ja pettymykset.

Aivan konkreettisia tilanteita, joissa olen ollut päättämätön viime vuosina, on ollut mm. lemmikin hankinta. Sitä olen viivästyttänyt ja vetkuttanut mm. järkisyillä ja osaltaan myös syyllisyyteen ja ahdistukseen vedoten (tuolta oikeasta reunasta voi lemmikit- tunnisteella hakea aiempia postauksia...) Mutta kiintyminen eläimeenkin on minulle ongelmallista. Olen pitänyt sitä helppona ja luontevana, koska olenhan aina pitänyt eläimistä. Pitämisessä ei kuitenkaan ole kyse samasta asiasta kuin kiintymisessä, sillä jos olisi, olisin jo sen perhanan piskin tuohon nurkkaan hankkinut. Minä välttelen kiintymistä tässäkin asiassa. Minun on vaikea ajatella kiintyväni niin, että alkaisin todella haluta tehdä asioita lemmikkini eteen. Sillä tavalla, että kotiin tuleminen, arkiset hoitorutiinit tai kipeän eläimen hoivaaminen tuntuisivat tärkeiltä ja merkittäviltä asioilta, eivät velvoitteilta. Minulle vaikeus ei ole noiden asioiden tekemisessä sinänsä, vaan siinä pelossani, että minähän saattaisin todella alkaa tykätä ja tuntea. Vaikeutenani on antautua tunteille: ilolle, pelolle, ärtymykselle, kaikelle mitä kiintyminen ja tykkääminen herättää.

Lapsuudessani äitini erikoisuus oli suhtautuminen lemmikkeihin. Hän toisaalta piti eläimistä, mutta jos jostain syystä joku tietty lemmikki ei ollut hänen mieleensä, se saatettiin vain antaa pois tai lopettaa. Tekosyinä olivat käytös- tai terveysongelmat. Oikeita syitä olivat äidin jaksamattomuus ja välinpitämättömyys. Hän ei perehtynyt eri lemmikkien tarpeisiin, hoitoon ja koulutukseen. Koiria ei koulutettu ja jos koira "kasvoi vinoon" se sai lähteä. Tavalla tai toisella. Äitiä ei kiinnostanut miettiä miten asiaan olisi voinut vaikuttaa. Lemmikit olivat jollain tapaa vaihtotavaraa, ja niihin ei yksilöinä oikein kiinnytty, ellei eläin ollut jotenkin poikkeuksellisen ihana (helppo), niistä eläimistä äiti saattaa puhua vielä nykyäänkin jotenkin kaipaavaan sävyyn. Äidin välinpitämättömyys näkyi mm.siinä että hän suhtautui vaihtelevalla kiinnostuksella eläimiin, eivätkä ne saaneet aina edes hoitoa ollessaan sairaita. Äidin asenne oli, että kyllä se siitä. Ja jos eläin ei toennut, niin se oli heikko ja sen saattoi lopettaa.

Meillä oli yhtä aikaa useita erilaisia eläimiä, mutta vanhemmat rajoittivat lukumäärää. Mutta eläimillä saattoi käydä vaihtokauppaa. Uuden lemmikin saamisen ehtona oli vanhan lopettaminen, vaikka se olisi ollut terve ja nuori. Jos halusin saada kissanpennun, minun piti päättää minkä vanhemman eläimen annoin lopettaa. Joku lapsi olisi kieltäytynyt tästä, eikä olisi pitänyt uutta vierasta lemmikkiä silloin tärkeänä hankkia koska olisi menettänyt vanhan. Minä suostuin, minä halusin uuden. Minä kieltäydyin siinä kohtaa tiedostamasta rakkauttani lemmikkeihini, vaikka sisimmässäni kärsin siitä kuinka lemmikkejä meillä kohdeltiin. Minä en tiennyt enkä osannut niitä hoitaa, ja näen nyt miten jouduin siinäkin asiassa toimimaan ilman aikuisten tukea. Vanhempani ja erityisesti äitini eivät näyttäneet mitä on välittäminen ja rakkaus lemmikkiin, miten niistä huolehditaan ja kannetaan vastuuta. Ei, ne olivat kertakäyttötavaraa myös pienelle lapselle, joka olin, ja joka halusi vain kerrankin saada jotain itselleen. Siinä mielessä muistutan äitiäni; meille molemmille asioiden saaminen on tärkeää, mutta kun jotain saa, se menettää merkityksensä ja saa taas väistyä jonkun uuden tieltä jotta voisi kokea aina uudellen vain sen saamisen ilon.

Isäni varoittelee kiintymisestä. Hänelle lemmikit ovat vaiva ja murheen aiheuttajia. Kuten kaikki kiintymyksen kohteet. Lapsista aiheuttavat huolta ja surua, harrastukset uuvuttavat, työ kuormittaa. Ei varmaan ole asiaa josta hän ei keksisi jotain negatiivista. En ole vielä täysin vapaa hänen pessimisminsä kuormasta, sillä murehdin kovasti tulevaa ja maalailen kuvia siitä miten vaikeaa lemmikin kanssa olisi. Tosiasia vain taitaa olla, että 95 % ajasta minä elän tavallista, rauhallista kotielämää, ja ehkäpä pitäisin siitä jos kotona minua odottaisi joku murunen. Haasteena on pysyä hetkessä, ja luottaa siihen että ongelmat ratkeavat jos niitä tulee. Isäni takertuu ongelmiin ja luo niitä lisää mielessään. Minun on ollut vaikea todella sisäistää olevani tässä suhteessa erilainen isäni kanssa: minä keksin ratkaisuja, selviän ja menen eteenpäin. Minä toimin, hän on passiivinen.

Ehkä yksi merkittävä oloani helpottanut oivallus on ollut se, että minä saan olla millainen haluan. Minä voin tehdä päätöksiä välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Muut eivät todennäköisesti ajattele mitään. Ehkä olen antanut liikaa painoarvoa täysin järjettömille tulevaisuusspekulaatioille siitä kuinka lemmikki rajoittaisi elämänvalintojani ja voisi rajoittaa ihmissuhteitani. Nyt taidan ymmärtää, että elämässäni ei todellakaan edes olisi paikkaa sellaisille typerille ihmisille, jotka eivät ymmärtäisi lemmikin tärkeyttä. Sellainen ihminen saisi mennä.

En silti kuitenkaan tiedä mitä asian kanssa teen. Kiintymisen ongelmani on niin suurta, että en todella halua riskeerata asian kanssa. Minä myös edelleen pelkään paljastuvani kylmäksi ja tunteettomaksi psykopaatiksi, joka ei välitä elävästä eläimestä. Ongelmani heijastuvat kaikkeen elolliseen. Tämä on sitä ristiriitaisuutta ja kahtiajakoisuutta mistä kärsin. Toisaalta, mutta toisaalta. Tiedän, että minussa on voimakkaasti tunteva ja kiintyvä osa, joka haluaa hoivata ja helliä, mutta lapsuuden kokemukset tekevät niihin tunteisiin heittäytymisen kovin vaikeaksi. Minun on vaikea uskaltaa tuntea hellyyttä, koska olen niin usein joutunut tukahduttamaan sen, järkeilemään itselleni jotain muuta, vetäytymään kuoreeni kun rakas lemmikki on vanhempieni toimesta tapatettu tai annettu muualle. Kiintymys ja rakkaus ovat linkittyneet väistämättä suureen suruun, avuttomuuteen ja kaipaukseen. Siispä filmi ja tunteet poikki.

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.

Aikaa, ymmärrystä, hyväksyntää, armahdusta

Olen itkenyt viime viikkoina enemmän kuin vuosiin. Varsinkin viime päivinä. Itken varsinkin iltaisin, kun alkaa ahdistaa. Masennus tuntuu minussa aamuisin, en jaksaisi ja haluaisi herätä. Masennusta tämä ei suoranaisesti siis ole, koska uuden päivän alku on periaatteessa ok. Mutta kun ilta lähestyy, aurinko laskee ja iltatoimien pitäisi alkaa. Valtava suru hiipii taas esiin, ja saa minut itkemään. Itkemään kaikkea, erityisesti kuitenkin surua ja kaipausta. Kaipaan erästä minulle tärkeää ihmistä, jonka olen menettänyt. Itken menetystä ja pelkoa siitä, että näin on aina. Olen yksin ja hylätty. Kukaan ei kohtaa minua.

Terapia on harventunut kahteen kertaa kuukaudessa Kelan tuen päättymisen vuoksi. Ei ole varaa useampaan kertaan, ellen sitten hetkittäin kävisi tiheämmin jos se terapeutille sopisi. En tiedä. Tällä hetkellä se voisi minua auttaa, uskaltaisin ehkä viedä sinne tärkeitä asioita. Suru vain vyöryy yli, toisaalta ymmärrän sen olevan hyvä asia. Surua on niin valtavasti, ja ehkä elämä helpottaisi jos sen antaisi tulla esiin, sietäisi sitä ja antaisi sen kulkea rinnalla kunnes se on haalistuu pois. Joku päivä voi vielä käydä niin.

Suren omaa näkymättömyyttäni. Sitä, kuinka olen jäänyt pienenä lapsena suurien asioiden, tapahtumien ja ihmisten varjoon. Joku sisaruksistani on tullut tarpeineen minun edelleni, joku seurakunta velvoitteineen ja hurmoskokouksineen on tullut minun edelleni, monia muita traagisia tapauksia on tullut ja tapahtunut ja minä olen jäänyt yksin. Aivan yksin. Kukaan ei ole kysynyt miten voin, mitä minulle kuuluu, kukaan ei ole nähnyt todellista minua. Olen oppinut olemaan sellainen kuin odotetaan, minä ajattelen ensin sitä mitä muut ajattelevat. En pysty olemaan oma itseni, koska olen haavoittuva, ja suojelen itseäni. En halua tulla hylätyksi. Kiellän tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen. Jos olisi edes tuolla sisimmässä tunne siitä, että olen arvokas ja hyväksytty, niin yksinäisyys olisi helpompi sietää. Ehkä. Kuvittelen kai, että ne ihmiset joilla ei ole vakavia hylkäämistraumoja, pystyvät elämään elämäänsä suhteellisen tyytyväisinä ja tapailemaan ihmisiä ja suhtautumaan eroihin eri tavalla, koska he  tuntevat ja kokevat että no vielä tulee joku muu. Elämä ei pääty tähän.

Minun elämäni päättyy, vaikka ei päätykään. Minä jään leijumaan johonkin välitilaan, ilman yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Tämä elämä on kestämätöntä, sietämätöntä. Kiintymyssuhteessa traumatisoituminen on helvetti, joka vaikuttaa kaikkeen. Se luo vahvan valeminän, jonka paksun kuoren alla on niin paljon hallitsemattomia tunteita ettei tiedä miten niiden kanssa selviää. Ne tekevät sokeiksi. Ne saavat näkemään asioita, joita ei ole, ja yhtälailla ummistamaan silmät itsestäänselvältä.

Olen täysin neuvoton. En näe ulospääsyä ongelmistani. Terapiaa on mennyt jo neljä vuotta, ja syvimmät haavat ovat auki. Ne näyttäytyvät nyt. En kestäisi niitä, en niiden aiheuttamia seuraamuksia ja kipua. Olen aivan keinoton, näköalaton. En tiedä, miten terapia voisi auttaa tässä. Kuinka pitkään vielä tätä kaikkea tuskaa, häpeää, itsesyytöksiä, yksinäisyyttä? Terapia on ainoa, joka pitää minut tällä hetkellä pystyssä, vaikka en ole sinne vielä pystynyt kaikkea tätä tunnekuormaa viemään. Romahdan aina terapiakertojen välissä. Jos terapiaa ei olisi, en pysyisi hengissä. Siitä huolimatta, että terapeutti on minulle ristiriitainen henkilö, hän on tällä hetkellä ainoa jonka kohtaaminen kannattelee. En pystyisi elämään, jos ei olisi sitä mahdollisuutta. En jaksaisi. Minulla ei vielä riitä kykyä kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä virheitäni.

Olen äärimmäisen ankara itselleni. Onko kyseessä kenties joku teini-ikäinen moodi, jonka täytyi olla täydellinen, joka ei saanut ajatella tai sanoa yhtäkään pahaa asiaa? Tai kaikki romahti. Nyt vaadin itseltäni pääni sisässä täydellisyyttä, virheettömyyttä. Sano oikeat asiat, sano oikeassa kohdassa tai kaikki katoaa. Mailma murenee, sinä katoat. Joudut kadotukseen.

Kuinka vaikea on armahtaa itseään, ymmärtää että olen rikkoutunut pienenä lapsena, traumatisoitunut niin monesta tekijästä, että minä en voikaan olla "normaali"? Minä en pysty kiintymään ja huolehtimaan kiintymykseni kohteesta kuten ei-traumatisoitunut, turvallisesti kiintynyt ihminen. Minun tarvitsee ja kuuluu takertua, se on ainoa hengissäselviämisen keino. Niin minä olen jäänyt henkiin, kyennyt jatkamaan.

Juuri nyt en pystyisi odottamaan, että saisin viedä nämä tunteet terapiaan. Juuri nyt esillä on se mikä kaipaisi työstämistä. Se tarvitsisi hyväksyntää ja armahdusta. Kaipaan edistymistä, toivoa paremmasta huomisesta. Tiedän, että nykyään minulla on edes hieman enemmän resursseja kuin joskus vuosia sitten, jolloin olin edellisen kerran huonossa kunnossa. Silloin dissosioin, koko ajan. Kun olin eronnut, olin niin rikki, että luulin tulevani hulluksi. En kyennyt tekemään töiden ja koulun jälkeen mitään muuta kuin istumaan kaikki illat sängyllä tärisemässä, sekoamassa. Meni vuosi, että aloin normalisoitua. En tajua miten olen jaksanut, miten en mennyt psykoosiin siitä. Se olisi ollut armeliaampaa.

Tiedän, ettei terapeutti voi pelastaa minua. Hän ei voi luvata, että kaikki kääntyy paremmaksi. Hän ei pysty tuomaan rakkautta elämääni, ei pitämään sitä siinä. Minä teen kaiken työn. Itse. Jos pystyn. Olen niin syvällä tässä suossa (sanoinko sen jo?), että olisin valmis lopettamaan elämäni jos se ei tuntuisi niin vieraalta vaihtoehdolta minulle. En pystyisi, en uskaltaisi. En tiedä miten.

Joskus haluaisin ajatella, että minussa on osia. Varmaan joku hylätty osa onkin. Sen ajatteleminen ja hyväksyminen helpottaa silloin, kun on vain vähän ahdistusta. Mutta silloin harvoin kun se on päällä, en kykene ottamaan siihen etäisyyttä. Se on koko todellisuus ja koko maailmani. Siitä tarvitsevuudesta ja kiintymyksen tarpeesta, takertumisesta seuraa ankara rankaiseva perfektionisti, joka ei myöskään päästä otteestaan. Se haukkuu, ivaa, syyllistää, nauraa, mitätöi, vähättelee... ... Sanoo että hullu, tyhmä, olet idiootti. Että koskaan onnistu, et osaa, et pysty. Teit väärin. Kaikki nauravat sinulle. Ylireagoit. Olet liian tunteellinen. Kaikki mitä teet on väärin.

Rankkaa on kuoren ja herkän sisimmän vuorottelu. Koska kun kuori on kova ja piikikäs, tiukasti kiinni saumoistaan, myös paine sen sisällä on suuri. Sitten kun sitä raottaa, kaikki tarvitsevuus ja menettämisen pelko vyöryvät kerralla ulos. Se on hallitsematonta, se sumentaa järjen. Kunka pystyisin ymmärtämään todella tunteen kanssa itseäni, armahtamaan ja hyväksymään itseni.

En tiedä mistä aloittaa terapiassa. En tiedä miten aika riittää mihinkään, mikä keino auttaisi käsittelemään tätä. Koko terapian ajan olen juossut karkuun näitä, nyt siihen pääsisi käsiksi, mutta kuinka ironista onkaan että käynnit vähenivät juuri. Aiemmin kävin kaksi kertaa viikossa kun ei ollut mitään asiaa juurikaan, nyt tuntuu että mieleni tekee hidasta kuolemaa. Ehkä pyydän käyntien tihentämistä ja revin ne rahat jostain selkänahasta, ihan mistä vain.

En ymmärrä miten olen selvinnyt aiemmista kriiseistä ilman terapiaa. En tajua.

Don't tell me that it's over

Elämään kuuluu surullisia ja iloisia asioita. Yhtä aikaa. Yhtä aikaa voi rakastaa ja haluta pois. Voi haluta rakkauden loppuvan. Miksi läheisyyttä ja kiintymystä pitää paeta? Miksi on niin vaikea asettua johonkin luottamukselliseen, turvalliseen ja vakaaseen ihmissuhteeseen? Jossa asiat toimivat. Tai toimivat ja toimivat... minä en toimi. 

Minulla on pelko siitä, että tulen äitini kaltaiseksi. Ja että suhteestani tulisi samanlainen kuin vanhemmillani. Ahdistava vankila, joka myrkyttää kaiken. Minulla on vahvasti sellainen olo, että minut on todella myrkytetty lapsuuden kotini ilmapiirillä. Me lapset olemme olleet syyllisiä siihen, että vanhemmat joutuvat sietämään toisiaan ja elämään yhdessä. En tahdo ottaa sitä riskiä, että pilaan ainakin kaksi elämää sillä, että minä olen häiriintynyt. Asiat menevät parempaan suuntaan, mutta voi kestää pitkään ennen kuin olen rakentanut itselleni terveemmän ja vahvemman minuuden ja elämän. 

Toistuva masennus. Niin. Olen ennemmin pienessä paniikissa kuin masentunut. Imen itseeni taas hieman liikaa toisten ihmisten tunteita ja reaktioita. Jos joku muu on stressaantunut ja purkaa sitä minuun (tai erittää sitä jollain tapaa ympäristöönsä), minä poksahdan. Vaikka se ei liittyisi ihan oikeasti minuun mitenkään. Sisältä kaihertaa. Minä pieni ilmapuntari. Olenko joutunut lapsena olemaan sitä, tilanteiden tulkitsija ja ilmapiirin aistija? On täytynyt lepytellä ja lohduttaa aikuisia. Minä huomaan kaiken. Liian tuskallisia asioita en huomaa, menetän muistini. 

Onko se välttelevän kiintymyssuhdemallin merkki, jos kaipaa ihmistä silloin kun tämä on poissa, mutta kun hän on läsnä, on pakko paeta kauemmas? Että voi rakastaa vain etäältä? Kun rakas ihminen on paikalla, pitää väistää katsetta kun kiukuttaa ja sitten esittää tasapainoista. En keksi syytä sille, miksi asia on näin.

Nyt olisi syytä saada unta. Yritän kokeilla pitkästä aikaa kirjanlukumetodia. Ainakin viime kesänä se toimi. Tietokoneelta lukeminen ei toimi :)

Neljä eri elämää

Isäni kutsuu ihmisiä, jotka eivät uskalla olla yleistä mielipidettä vastaan jees jees- miehiksi (tai naisiksi). Hänhän on itse mitä rohkein ja pelottomin (eli suomeksi sanottuna ääliö) koska uskaltaa olla julkisesti sitä mieltä, että... en edes kehtaa sanoa ääneen. Hävettää. Hän pitää kaikkea raamatussa olevaa totena. Aika lailla näin.

Kesäkuu on ollut aika hiljaista. En tiedä mitä ihmettä olen puuhannut kaksi viikkoa muuta kuin ollut töissä ja ollut töissä. Nähnyt kavereita. Suunnitellut lomaa ja syksyä. Miksi kesä on kaikista nopeimmin menevä vuodenaika? Miksi talvi ei voisi tuntua lyhyeltä... Ehkä syynä on se, että talvella kaikki vain hidastuu, kesällä ollaan elossa. Toisaalta, mihin viime talvi hävisi? Minua pelottaa ajan kuluminen. Viimeiset 1 ½ vuotta on mennyt käsittämättömän nopeasti.

Onko tässä nyt joku sellainen jippo, että sairaan ja masentuneen ihmisen aivot ovat pysähdyksissä ja aika vaan "mataa". Sitten kun aivot ovat kunnossa niin ajankulkua ei ehdi tajua kun puuhaa kaikkea "kehittävää". 

Minulla on neljä eri elämää. Ensimmäinen on 0-18-vuotiaaksi (en muista paljoa muuta kuin ikäviä asioita, ahdistaa), vuodet ensimmäisessä omassa kodissa (en muista paljoa muuta kuin ikäviä asioita, ahdistaa helvetisti), toisessa sekä kolmannessa kodissa ensimmäiset vuodet (en muista muuta kuin ikäviä asioita, haluan kuolla) - neljäs elämä on aika 2011 vuoden alusta eteenpäin jolloin olen taas pikku hiljaa onnellinen. 

Kaikki muut elämät olen varmaan käsitellyt aika hyvin, tuo toinen elämä lapsuuskodista muuttamisen jälkeen on jäänyt ehkä vähemmälle huomiolle. Minä eristän edelleen ikävät tunteet noilta ajoilta pois itsestäni, ne ovat tapahtuneet kuin jollekin toiselle. Muistot ovat kuitenkin aivoissa jossain tallessa - heräsin yhtenä yönä itkien hillittömästi entisen poikaystävän perään. Hetken aikaa tuntui että hän olisi totta, kunnes pääsin hereille kunnolla ja totesin ettemme ole nähneet vuosiin. Ikävä muistutus siitä, että se ihminen on jäänyt minuun varmaan ikuisesti.

Terapeutti sanoisi tähän, että hän oli ensimmäinen todellinen kiintymysuhteeni sitten vanhempieni. Totta kai se on. Pitää myöntää. En pidä kiintymyssuhteista, olen koko elämäni halunnut niistä eroon. Ja tässä sitä ollaan.

Tässä postauksessa ei ole nyt mitään järkeä, pistetään jonkun poikkeman piikkiin sekin.

Terapia

Terapeutit taitavat ollakin aika kettuja. Ainakaan omani ei mene siihen lankaan, että alkaisi selostaa minulle teoreettisesti mistä mikin johtuu - sehän olisi juuri sitä mitä haluan. Haluaisin faktatietoa ja tietellisiä sanoja, joiden turvin voisin järkeistää ja sitä kautta etäännyttää ongelmani itsestäni. Terapeutti ei myöskään kerro mitä ajattelee terapiaprosessistani koska ottaisin helposti "ammattiroolin" ja alkaisin lohkoa itseäni. Yritän varmaan asettua itse siihen terapeutin ja auttajan rooliin, ja pyrin olemaan oma auttajani. Sitähän olen joutunut tekemään aina kun apua ei ole ollut saatavilla. 

Terapeutti kommentoi, että järkeistän asiat, minun pitäisi joskus uskaltaa tuntea. No ehkä uskallan ajatella kiintyväni ihmisiin nyt sillä tavoin että suostun pelkäämään heidän menettämistään. Tässähän on suuri ero aiempaan: oma "traumani" liittyy kiintymyssuhteen totaaliseen menettämiseen joten pidän itseni henkisesti irrallaan ja kaukana, valmistautuen valmiiksi jo menetykseen jolloin se ei tunnu niin kamalalta. Saatan ajatella, että "no mitäpä sitä jos menettää vaikka lapsen, siihen saa kriisiapua ja terapiaa ja toisaalta mikä kuolemassa on niin pahaa ja vakavaa: luultavasti kuolleella on kaikki hyvin, ei ole kipua ja särkyä ja ei ihmisestä jää jäljelle enää mitään mikä tiedostaisi kuoleman -  ihminen kuolee eikä mikää kuolema ole periaatteessa epäreilu, niin vain käy ja aina jotkut muka luonnottomat kuolemat sattuu jonkun kohdalle." 

Järkeistän asioita ihan perkeleellisesti, uskon että rationaalisella selityksellä voi helpottaa oloa ja tunteita. Eli tavallaan kieltää kiintymyksen jotta ei tarvitsisi kärsiä menettämisestä. Mutta oikeasti, juuri sehän on kauheaa että menettää kiintymyksensä kohteen! Se on hirveää ja katastrofaalista ja niin sen "kuuluukin" olla. Aidot ihmissuhteet perustuvat kiintymykseen ja luottamukseen eli siihen, että on turvassa toisen kanssa. Ilman turvallisuuden tunnetta käy näin kuten minulle: ihminen kärsii psyykkisistä ongelmista ainakin jossain muodossa. Tai voihan olla että kiinnittymätön ihminen ei itse koe kärsivänsä mutta siitä voi seurata kärsimystä läheisille: millä tavoin kasvattaa omat lapsensa.

Kovin läheisissä suhteissa kuten seurustellessa tämä suojamuuri ei pidä kauaa. Välttelen kiintymystä ja sitoutumista henkisesti uskottelemalla itselleni vaikkapa avoimen suhteen etuja tai sitä että suhteessa ei ole velvollisuutta tilittää toiselle aina täsmälleen missä on menossa. Se on sitoutumisen välttelemistä että yrittää asettua kauas toisesta vaikka nyt ei pettäisikään tai tekisi muuta selkeästi "pahaa". Trauma jonka laukeamista kovasti yrittää välttää johtaa sitten siihen, että se todella toteutuu. Pitäisi oppia kiintymään ja kiinnittymään, ajattelemaan että luottaa toiseen ja se toinen luottaa minuun - jos asiat meneekin paskaksi niin sitten sattuu mutta se on hyväksyttävä. Niin ja sanoa hyvissä ajoin että pelkään toisen menettämistä ja hylkäämistä. Siitä olisi varmaan ihan hyvä puhua suhteissa...

Miksi kukaan ei ole kertonut, että ihmissuhteissa pitää tehdä töitä... Eipä tullutkaan sitä prinssiä valkoisella ratsulla joka tekee kaikesta ruusunpunaista unta. No mutta, poks! tämän päivän ajatuskupla puhkesi eikä tekstiä enää tule. 

"Särkyneet sydämet"

On ollut ihan käsittämätön väsy eilen ja tänään, en ole sitä ymmärtänyt ennen kuin olen kirjaimellisesti sammunut alkuiltaunille. Pari tuntia unentuhinaa josta ei millään meinaa herätä. Tänäänkin minua piti herättää kolmesti ennen kuin edes tajusin kuka olen ja missä. En tiedä mistä tuo älytön väsymys iskee ja aivan yhtäkkiä... Nyt olen ollut aamuisin ylhäällä jo seitsemältä (lemmikin tuomia suuria pluspuolia elämässä) ja silti jaksan paahtaa iltaan kunnes klo 18 valot vain menee pois päältä. Kömmin sänkyyn ja sanon että lepäilen vaan mutta puolen minuutin kuluttua olen nukahtanut. Onneksi tämä ei ole masennusväsymystä, että ihan normaalin puolella varmasti mennään.

Miehentekele lähti sitten 20 minuutin varoitusajalla poikien kans baariin, mikä tarkoittaa laatuaikaa minulle ja jollekin hyvälle kirjalle - niin ja blogille. Omat kaverit ovat jossain teillä tietämättömillä - saletisti kyllä paremmissa paikoissa kuin minä vaikka kotiani suunnattomasti arvostankin. Eräistä haittatekijöistä huolimatta. Olen alkanut haaveilla muutosta, mutta ensin täytyy hoitaa joitain tärkeitä asioita kuntoon kuten työt ja opinnot yms. 

Juttelin eksän kanssa puhelimessa jokin aika sitten. On se vaan niin ihana haista vittu- ihminen että :D Jokainen tärkeä ihminen elämässä opettaa varmasti jotain oleellista, hyvällä ja/tai huonolla tavalla. Tai tavalla jota ei osaa tai tarvi määritellä. Minä muutuin kontrollifriikistä nutturapäästä muutaman asteen rennommaksi tämän ko. ihmisen "ansiosta" tai sanoisinko myötävaikutuksella. Hän varmasti tietää vieneensä sydämeni aikoinaan ja myös särkeneensä sen, mutta toisaalta näistä sydänsuruista saimme usein aikaan hyvät keskustelut. Ehkä hänen traumatisoitumisensa aiemmissa suhteissa sai minut ajattelemaan alitajuisesti, että minä olen parempi, en tee sinulle samalla tavalla kuin ne muut...

Tästä aiheesta sain palautetta, varsinkin kun hän kuuli kuvioistani tarkemmin. Puhuimme siitä miksi ihmiset toimivat suhteissa järjettömästi ja vastoin kaikkia rationaalisia periaatteita. Miksi tuhota suhde jollain käsittämättömällä toiminnalla johon ei vaikuttaisi olevan tarvetta? Tuhoaako se toisaalta suhteen vai voiko se tehdä siitä vahvemman? Hänellä on ehkä enemmän kokemusta asiasta. Mietin voiko toiselta vaatia täydellisyyttä, sitä että ei koskaan tee virheitä tai väärin asioita. Tuohon harhaan "minä en koskaan petä luottamustasi tai tee väärin sinua kohtaan" ei kannata mennä, kuulemma - ei itsestäänkään voi mennä takuuseen (---aivan kuin en olisi huomannut omakohtaisesti---) Se on väärä ajatus ja lupaus, petos itsessään. Voihan toki olla että täydellinen ihminen on olemassa, mutta hän epäili tätä. Satutamme lähimmäisiämme ja teemme heille pahaa joskus väistämättä, ja se loukkaa. Tässä vaiheessa olin ihan hiljaa... 

Ehkä asian voi nähdä tuostakin vinkkelistä... Ajattelemme, että minulle oikea ja täydellinen ihminen ei koskaan tee mitään pahaa, hän ei satuta. Hän välittää ja rakastaa niin paljon, että ei loukkaa teoillaan tai sanoillaan. Muussa tapauksessa, hän ei ole hyvä ihminen ja se oikea. Arvon kieltäminen onkin ehkä toimiva puolustusmekanismi omalle mielelle kun ei pysty käsittämään sitä miksi joku läheinen ja rakastava ihminen tekee jotain ikävää; on helpompi sanoa itselleen että ei se koskaan välittänyt enkä minä välittänyt, koska ei pysty yhdistämään itselleen tärkeässä ihmisessä hyvää ja pahaa.

Ongelma voi juontua jo kauas lapsuuteen, jossa pieni vauva tai taapero on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vanhempien kuuluu olla luotettavia ja huolehtivia lapsiaan kohtaan, mutta kukaan äiti tai isä ei voi tehdä asioita ilman että he tuottaisivat jossain vaiheessa pahaa oloa tai pettymystä lapselle. Joskus se on lapselle niin ylitsepääsemätöntä, että rakkain ihminen ja hänen elämänsä ehto tekee jotain mistä seuraa lapselle pahaa oloa. Silloin lapsi voi alkaa idealisoida vanhempaa, sulkea sen pahuuden pois ja sijoittaa sen toiseen ihmiseen. Vanhempana tämä voi näyttäytyä mm.siinä että vihataan silmittömästi jotain jollain oudolla logiikalla valittua kohdetta.

Toisaalta pettymyksen tuottaneesta, tärkeästä ihmisestä voi myös erottautua, kieltää hänen arvonsa koska ei kestä sitä ikävää tunnetta siitä että hänen toimintansa on aiheuttanut surua, pettymystä ja ahdistusta. On helpompi sanoa, että ei se ihminen koskaan välittänyt, minä en välittänyt siitä... kuin ajatella että rakkaus ja oma rakas voi olla virheellinen ja inhimillinen. Asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia...

Lottovoitto

Kukapa ei tunnistaisi itseään edes hetkellisesti näistä seuraavista kuvauksista. Sitten jos kaikki täsmää niin olet kuin lotossa voittanut. Lähteenä tälle oli todennäköisesti jonkin netistä löydetty opas, mutta en enää muista mikä.

 - Pettymyksiä ei murehdita eikä mietitä, vaan tilalle tulee nopeasti toiminta. (Minä murehdin! Minulla on vuosipäivät kaikille tapahtumille.)

- Hylätyksi tulemisen kokemukset laukaisevat usein oireiden pahenemisjaksot, vaikka ihminen ei itse yleensä sitä tiedosta. (Kyllä vain. Paitsi viimeisin ero parisuhteessa oli poikkeus. Oireet olivat pahentuneet jo ennen sitä, ja paranemiskausi alkoi eron jälkeen. )

- Vaikeus sitoutua sopimuksiin kotona, hoidossa ja työelämässä. (Very true. Itsekuria ei nimeksikään. Paitsi että asiassa on ollut havaittavissa muutoksia viimeisen kuukauden aikana.)

- Vastoinkäymisten syy on potilaan mielestä aina muissa, mutta ei hänessä itsessään. Tällöin ei tarvitse olla itsenäinen, eikä vastata itsestään, eikä samalla ottaa riskiä siitä, että jäisi yksin tai tulisi hylätyksi. (Vaikea sanoa. Pohjimmiltaan varmasti asia on näin. Suuttuneessa moodissa erityisesti. Kelläpä ei?)

- Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä henkilö voi provosoida ja ärsyttämällä ärsyttää muita. Hän voi pyrkiä jopa saamaan heidät menettämään malttinsa ja hylkäämään hänet. Hylätyksi tulemisen pelko saa ihmisen jatkuvasti toimimaan tavalla, jolla hän itse ajaa tilanteen siihen pisteeseen, että tulee hylätyksi. (Kyllä. Tekee kaikkea sellaista mikä epäsuorasti johtaa toisen osapuolen suuttumiseen.)

- Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä on taipumus tiedostamattaan siirtää omat negatiiviset tunteet toisen kokemiksi. Tällöin lähimmäinen kokee esim. olevansa syyllinen johonkin, mihin häiriöstä kärsivä itse on tosiasiassa syyllinen. (Ennemminkin epävakaa ottaa toisen negatiiviset tunteet omikseen. Näin ainakin omalla kohdallani. Sitten niiden eteenpäin levittäminen on helppoa. Mutta totta osaltaan, kyllä sitä omia negatiivisia tunteitakin "jakaa" muille..niitä on vaikea pitää vain itsellään.)

Terapeuttini puhuu aina parisuhteesta kiintymyssuhteen "näyttämönä". Pieni lapsi muodostaa kiintymyssuhteen hoivaajaansa (joka on suurimmalla osalla äiti), kuin myös rinnakkaisia kiintymyssuhteita. Lapsuudessa muotoutuneet kiintymyssuhteet hoivaajiin ja suhteiden dynamiikka tulee esille aikuisuuden parisuhteissa; parisuhde on  seuraava kiintymyssuhde ihmiselle vanhempien jälkeen. Tutkailtaa itseänne ihmiset. Se millä tavalla käyttäytyy ja tuntee seurustelukumppaninsa kanssa, kertoo jotain siitä mitä kiintymys on ollut vanhempiin.

Kiintymyksestä voisi puhua ties kuinka pitkään. Kirjahyllyssäni odottaa yksi opus, joka käsittelee joitain psyykkisia häiriöitä kiintymyssuhteiden näkökulmasta. Olen lukenut sen pari kertaa mutta ulkomuistista en tietenkään nyt mitään järkevää muista. Ehkä ensi viikolla ehdin sitä lukeakin taas.