Hyväksyntä

Sain aika ihanan "synninpäästön" terapiassa. Tuntui hyvältä kun terapeutti normalisoi tunteitani, ei pitänyt mua ja mun olotilojani patologisina. Olen tottunut olemaan rankaiseva ja ankara omia tunteitani kohtaan, erityisesti kiintymystä, ihastusta ja läheisyydenkaipuuta. Kiellän ne, en saisi edes ihastua. Olen ollut aika omituinen. Nyt tajusin jotenkin laittaa tämänkin asian uuteen perspektiiviin. Ei ole mitään pahaa siinä, että tuntee. 

En muista koskaan terapian jälkeen terapeutin täsmällisiä sanoja. En nytkään. Muistan vaan hyväksynnän tunteen. Pitkästä aikaa kuitenkin siis helpottava ja kannustava käynti. En tiedä mikä oli toisin. Minä olin avoimempi? En osaa sanoa. Toivon tämän tunteen kantavan eteenpäin vielä, antaen minulle tarvittavia eväitä itseni ehjäämiseen. Mitä luultavimmin itseni ehjääminen on ainoa mihin voin vaikuttaa, en juuri muihin ihmisiin. 

Trouble is a friend

Olen todella liemessä moodieni kanssa. Tänään on ollut liian iloinen ja lennokas päivä. Odotan milloin kopsahdan kuusta maanpinnalle. Tämä ei voi olla kestävää. En saa rakentaa sitä toisten ihmisten varaan. En muiden huomion. 

Mutta niin kovin tuttua. Toisaalta, traumamoodini ei aktivoidu. Se on hyvä. Silti se on myös huono, samaan aikaan, koska olen vajavainen ilman sitä. Ilman eri moodien läsnäoloa en ole kokonainen. Minulla on ollut tunne, että tämä ei ole minua. Kokonaista aitoa minua.

Lähti lapasesta

On ahdistanut ja ärsyttänyt viime aikoina sen verran paljon etten ole jaksanut kiinnittää huomioita rutiineihin kuten ruokavalioon, nukkumiseen ja liikkumiseen. Syömiset on ihan päin helvettiä, nukunkin liian vähän. Tiedän tasapainoisen elämän reseptin, en vain osaa noudattaa sitä. Ei vaan auttaisi muu kuin kokeilla mennä vuoteeseen klo 21 ja vetää nappia naamaan. Viime yönä havahduin pariinkin kertaan joihinkin tuntemuksiin ja painajaisiin. Ärsyttävää.

En tunne oloani kovin hehkeäksi, ihanaksi ja kauniiksi tällä hetkellä. Se tekisi niin paljon jos voisi kokea olevansa ihana. Edes itselleen. Nyt peilistä katsoo vain ruma turpea naama. Ei-niin-kivaa. 

Minä, aikuisena

Tässähän tämä viikko pyörähti käyntiin. Ehkä itkeminen, vihan tunteen purkaminen ja kirjoittaminen ovat saaneet pahimmat pinnan alla kuplineet surut sulamaan. Hetkeksi. Ehkä myös rauhoittavilla on ollut osuutensa. Tällaista poikkoilua tunteeni ovat, enkä tiedä mikä merkitys on fysiologialla (hormoneilla, unella, ruoalla) ja mikä on ihan puhtaasti hulluutta. On niitä päiviä jolloin jumitun tiettyihin urautuneisiin ajatuksiin ja tunteisiin, tuntuu etten pääse niistä pois. 

Ehkä aggressio on yksi kaavojen rikkomisen keino. Olen ollut vihainen eksälleni ja alkanut nähdä asiat uudessa valossa. Minussa ei ole kaikki vika, ei todella ole. Minä kannan vastuun omista virheistäni, joita olen tehnyt, mutta ainakin pystyn elämässäni näkemään eri ihmisten "arvon" ja välittämään läheisistäni. Nyt lähinnä kysyn itseltäni, miksi olen "tuhlannut" aikaani sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole herkkiä kuten minä, jotka eivät näe maailmaa samoin? En saa yhteyttä jota kipeästi kaipaan. Se, ettei ole herkkä, ei ole ihmisen oma vika. Ei se ole vika, se on erilaisuutta. Ei huonompaa tai parempaa. Mutta silti olen onnellisempi tuntevana ja ailahtelevana, kuin mustavalkoisena ja jäykkänä ihmisenä, joka ei kykene käsittelemään erilaisia ihmissuhteita tai niiden merkityksiä ja sävyjä.

Tänään ei ole ollut itsekidutusmoodeja. Olen antanut itselleni luvan elää pääni sisäistä elämää, käydä dialogeja haluamieni ihmisten kanssa. Jos joku asia on jäänyt kesken, niin käyn keskustelua pääni sisässä. Ja se on vapauttavaa, koska oivallan siinä myös jotain itsestäni. Viimeksi tänään uskalsin sanoa ja myöntää itselleni että kaipaan isoisääni hurjan paljon. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, en usko että isoisäni on jossain kuulemassa minua, mutta minun muistoissani hän on hyvin elävä eikä hän koskaan kuole niissä. Siksi voin sanoa hänelle ikävöiväni häntä.

Täydellinen päivä

Mennä ulos piknikille, syödä ja lukea kirjaa. Ajatus maailmasta ahdistaa, olisi kiva jäädä turvaan neljän seinän sisälle. Mutta on uskallettava, koska kotonakin on vaikea olla. Maailman näkeminen surettaa, mutta pakko. Joku pieni repäisy kaavoihin on pakko tehdä. 

-

Itkettää pirusti. Itkettää kun joudun itkemään yksin itkuni. Vuosia sitten luulin löytäväni ihmisen, jonka kanssa voisin eheytyä. Näin ei ole käynyt. Olen löytänyt vain heitä, jotka ovat uusintaneet traumaani siitä miten tulen hylätyksi juuri niinä hetkinä ja niissä asioissa, joissa tarvitsisin tukea. Tiedän etten voi olettaa että kaikkien sanojeni ja tekojeni taakse nähtäisiin vielä aikuisena, tai siis että muut ymmärtäisivät loputtomasti minua. Olen vastuussa teoistani. Silti olen toivonut, että joku olisi kysynyt että miksi teet näin, haluan tietää ja ymmärtää jos vain voin. 

Kyseessä lienee täysin erilaiset ihmiskäsitykset ja näkemykset ihmisten toiminnasta. Suoraviivaiset ja -anteeksi vain- pinnalliset ihmiset eivät uhraa ajatuksiaan sille mistä olemme rakentuneet, eivät ymmärrä miten vuosia kestänyt aivopesu ja henkinen laiminlyönti herkkään lapseen vaikuttavat. Heidän mielestään pitäisi vain alkaa ajatella toisella tavalla, lopettaa menneisyydessä möyriminen ja muuttua. He eivät ymmärrä mitä on traumatisoitua, miten traumatisoituneella ihmisellä menneisyys herää eloon ja kaikki paha tuntuu tapahtuvan tässä ja nyt. Siihen ei voi suhtautua järkevästi ellei saa tarpeeksi apua ja tukea ymmärtääkseen itseään, suhteuttaakseen asioita. Ymmärrän näkemyksen siitä, että urautuneita ajattelukaavoja on hyvä kyseenalaistaa ja muuttaa, uskon sen(kin) voimaan. Silti ne traumat ovat olemassa, eikä ajattelun uudelleenohjelmointi auta kaikkeen. Ja juuri silloin kun toistaa omaa traumaansa, ja siinä sivussa vahingoittaa tai loukkaa toista, tarvitsisi paradoksaalisesti eniten tukea ja ymmärrystä. Nämä ihmiset eivät ole ymmärtäneet mistä asissa on pohjimmiltaan kyse. He loukkaavat yhä uudelleen sanomalla etten ole tärkeä, ettei minulla ole merkitystä. Olen merkityksetön, ilmaa. Minä olen yhtä kuin tekoni.

Minussa on edelleen haavoja siitä miten vanhempani ovat minut hylänneet. Kehityksellisiä traumoja, sanoisi kai joku. Minä olen ollut yksin. Olen ollut rikki siitä miten isä valitsi mieluummin seurakunnan ennen perhettä. Hän tuli palavasti uskoon (slangia käyttääkseni) ja kulki evankelioimassa ja tekemässä vapaaehtoistyötä oman perheensä hyvinvoinnin kustannuksella. Isäni hävisi, tuttu ja turvallinen isä hävisi. Hän katosi jonnekin uskopilveen. Hän ei ollut minua varten juuri kun olin teini-iän kynnyksellä, kun olisin tarvinnut vanhempien läsnäoloa, isän kiinnostusta minun kasvuuni. Minä jouduin kasvamaan ja kasvattamaan itseni yksin. Perheen puitteet pysyivät pystyssä, vanhempien puitteet ja sisäiset elämät pysyivät pystyssä, minä luhistuin. 

Olen vihainen vanhemmilleni, siitä huolimatta että he "tekivät parhaansa". Se ei riittänyt, koska heillä ei ollut kykyjä parhaaseen. Heidän parhaansa ei ollut parasta tai edes hyvää minulle. Tuntuu vaikealta, että joudun vanhemmoimaan itse itseäni tässä iässä kun muut ovat jo pitkällä oman perheen perustamistouhussa. Minä en ehkä ole koskaan. Enkä nyt haluaisikaan lapsia, en olisi valmis. En vaikka rakastuisin, en silti tekisi sitä. Minä olen liian rikki. Piilotan sen maailmalta, piilotan sen liian hyvin. Valeminäni hoitaa hommat, on läsnä muille. Todellinen minäni on liian herkkä ja rikki, siksi se on haudattu mahdollisimman syvälle. 

Ja nyt itkettää

Tämä on niin tätä. Luin vanhoja päiväkirjoja, blogimerkintöjä, muistilappusia joita olin säilönyt. Mä menetän otteen ja yhteyden näihin tunteisiini. Unohdan itkeneeni ja surreeni näitä jo vuosia. Uskon aina uudelleen etten ole näin tehnyt, mutta muistiinpanot paljastavat muuta. Joka kerta nämä tulevat kuin uutena. Joka kerta vannon ja vakuutan käsitteleväni asiat (itselleni, kellepä muulle), aion viedä ne terapiaan ja puhua. Aina aion aloittaa paranemisprosessin uudelleen.

Mitään ei jää jäljelle. Vai jääkö? Jääkö kuitenkin pieni pala? Pieni askel eteenpäin? En tiedä, en osaa sanoa. Olenko yhtään sen ehjempi kuin muutama vuosi sitten? Olen vain suojannut itseni tiukemmin laukaisevilta tekijöitä, tai niitä ei vain ole ajautunut elämääni viime aikoina. 

Minä muodostun pirstaleista. Tunne siellä, tunne täällä. Pääni ei kai ole kestänyt niitä kaikkia ristiriitoja lapsuudessa, joten ne ovat eriytyneet osiksi. En ole kestänyt sitä että samaan aikaan sain vanhemmista turvaa, pelkäsin heitä, vihasin heitä, pelkäsin heidän menettämistään, koin syyllisyyttä vihasta, ymmärsin heitä. Kaikki tämä oli liikaa käsitellä yksin. Nyt muistan sen syyllisyyden ja huolen vyyhdin mikä heihin, varsinkin isääni, liittyi. Ja itken sitä etten saakaan olla vihainen. Minulla ei ole oikeutta, koska vanhempani ovat tarkoittaneet vain hyvää. He eivät laiminlyöneet ilkeyttään. Ja se on surullista.

Kävin iltalenkillä. Tunsin valtavaa surua tullessani kotiin. Hiljainen tyhjä koti odotti. Kotiintulo on vaikeaa. Olen yksin. Minua ei kukaan ole ymmärtänyt, ei odottanut. Ei sanonut että näen tuon kuoren alle. Ja minä tiedän että parisuhteet eivät ole täydellisiä, kukaan ei voisi pelastaa minua. Rakkaus rikkoo lisää. Ainakin minua. 

Terapiasta tuntuu olevan ikuisuus vaikka siitä on vain 1,5 viikkoa. En muista mistä siellä puhuttiin. En tiedä mistä puhuisin ensi viikolla. 

Miten ulkoistat itsesi vanhempana

Päivä on ollut väsyttävä ja raskas. Yritin lukea kirjaa lasten uskonnollisesta kaltoinkohtelusta, mutta en jaksanut vaan nukahdin useamman tunnin päiväunille. Heräsin nyt, ja ahdistaa. Olen tätä ennen ollut pitkään ajattelematta hengellisyyden vaikutuksia minuun, en ole antanut ajatuksiani sille mitä sellainen hihhulointi on minulle tehnyt. Se on tehnyt aika paljon. Minun on vain vaikea ymmärtää sen tapahtuneen minulle. Mikä sinällään sopii kuvaan, koska onhan se manipulointi, elämän ylihengellistäminen ja vääristely kasvattaneet kuorta ja tehneet minusta "robotin". Onhan koko lapsuuteni ollut hengellisyyden läpitunkema, en ole saanut vanhempiini todellista yhteyttä, enkä myöskään ikätovereihini. Sisaruksiini.

Mieleeni tuli tänään "keskustelu" äidin kanssa. Hänen kertomansa mukaan hänen ei ole tarvinnut koskaan puhua meille lapsille ehkäisystä koska on pitänyt meitä niin fiksuina että ymmärrämme asian tärkeyden itsekin. Tästä tilanteesta on aikaa jo vuosia, silloin en osannut reagoida kommenttiin millään tavalla. Nyt se tekee minut hyvin vihaiseksi ja surulliseksi yhtä aikaa. Miten äiti voi ulkoistaa itsensä tällaisessa asiassa noin perinpohjin? Mistä hän kuvitteli meidän saaneen tarvittavat tiedot, koulusta? Koulunko vastuulla on käydä keskustelu siitä miten itsestä ja omasta kehosta välitetään ja pidetään huolta, ehkäistään ei-toivottuja raskauksia ja tauteja? Onko opettajien ja terveydenhoitajien velvollisuus opettaa tämä lapsille? Vai tarkoittiko äiti kenties sitä, että me lapset olimme itse vastuussa tiedon hankkimisessa ja asioiden läpikäymisessä? Että äidillä tai isällä ei ollut minkäänlaista roolia tässä asiassa? 

Tähän äitini kommenttiin kiteytyy moni asia lapsuudenperheessäni; vanhemmillani ei ollut osaa eikä arpaa asioihin, lapsen kehitykseen, asiat vain tapahtuivat joidenkin ulkopuolisten voimien turvin. Vanhempien ei tarvinnut käydä keskusteluja, ei tarvinnut ottaa vastuuta. Tunteet kanavoitiin muualle. Perheen sisällä ei ollut pahaa, se oli ulkopuolella. Ongelmat ratkesivat kun rukoili apua jumalalta, joka toimi kuten parhaaksi näki. Kaikessa uskottiin jumalaan. Jumala auttoi löytämään oikeat ratkaisut elämään, jumala toi esiin ja osoitti ne juuri oikeaan aikaan, piti vain luottaa häneen. 

Sellainen huomio tuosta keskustelusta äitini kanssa. Eihän äiti hyväksynyt avioliiton ulkopuolista seksiä tai muita syntejä ollessaan vielä yhdessä isäni kanssa. Mutta tuohon aikaan hän oli alkanut varmasti jo erkaantua henkisesti seurakunnasta ja isästä, ja olivathan vanhemmat toki laittaneet merkille etten minä uskonut enkä aikonut elää sitä elämää. Siihen he eivät onneksi enää puuttuneet kun aloin olla täysi-ikäinen ja seurustella, ja siihen ajanjaksoon tuokin episodi liittyi.

Kiitos vanhempien, hukuin maailmaan. Siihen maailmaan, jossa halusin elää ja olla ilman pelkoja ja ahdistusta. Koska se toinen, lapsuuden hihhulimaailma oli sairas ja kieroutunut. Mutta en osannut olla omassa maailmassanikaan. Kun muutin lapsuudenkodista, kärsin suunnattomasta turtuneisuudesta, välillä ahdistuneisuudesta, peloista, jännittyneisyydestä. Olin myös hyvin lapsenomainen monessa asiassa, ja nyt ymmärrän käyttäneeni tuolloin sitä roolia jonka olin oppinut noin 8-9- vuotiaana kun hihhulointi oli kai kaikista pahimmillaan. Joku minusta oli jäänyt sille lapsen tasolle, sovelsin sitä selviytymiskeinoa vielä 10 vuotta jälkijunassa kun en muuta osannut. Olin hyvin mustavalkoinen asioiden suhteen (kai teinit on?), minulla ei ollut mitään tulevaisuusperspektiiviä. Olin reipas ja iloinen ja sosiaalinen ulospäin. Sisältä olin hukassa. Tunsin etten selviä yksin, mutta tukahdutin sen tunteen. En päästänyt tietoisuuteen. Minulla ei ollut muita selviytymiskeinoja, koska en ollut niitä oppinut. Eikä minulla ollut enää sitä "lapsenuskoa" joka minulla joskus oli ollut. En enää uskonut siihen paskaan.

Minun on hyvin vaikea tehdä edelleen päätöksiä tai suunnata elämääni jonnekin. En osaa toteuttaa haaveita. En tiedä kuinka paljon se on luonteenlaiskuutta, ja kuinka paljon siitä on menneisyydestä johtuvaa. Koska en osaa ajatella tulevaisuutta ja itseäni aktiivisesti siihen vaikuttamassa. En uskalla tehdä muutoksia ja siirtoja, koska alitajuisesti kai odotan jonkun muun tekevän ne, jonkun muun tulevan ulkopuolelta tekemään minut onnelliseksi. Niin ei pitäisi olla, ja ehkä koitan koko ajan tehdä asialle jotain, käsittelemällä menneisyyttäni. 

Vastavoimat

Olen maannut aamun sängyssä kykenemättä nousemaan ylös. Kävin eilen keskustelun entisen poikaystävän kanssa, puhuimme siitä miten hän ei pysty luottamaan minuun. Totesin etten luota itsekään itseeni. Haluaisin olla toisenlainen, luotettava. Ja minä olenkin, tiedän tuon olevan "vain" yhden ihmisen näkemys, tietenkin hänelle tosi ja osaltaan oikeutettu. 

Olen laittanut suuren siivun elämästäni ihmisiin, jotka eivät näe minua. He näkevät osan, pinnan, johon kyseinen ihminenkin ehkä aikoinaan ihastui, tai muutama muukin. Pinnallinen käytös ja luonne eivät kerro sisimmästä mitään. Sisimmässäni olen edelleen haavoilla -niin teatraaliselta kuin se kuulostaakin- menneisyydestä, lapsuudesta. Se näkyy ja tuntuu kaikessa, kunhan vaan saa tilaisuuden. Minua ei ole ollut, on ollut vain kuori. On ollut pakko olla koska muuten olisin tuhoutunut. Osasin kasvattaa kuoren. 

Nämä ihmiset eivät ole sitä nähneet ja ymmärtäneet. Ainakaan minulle ei ole tullut tunnetta, että he olisivat ymmärtäneet. Ja miten olisivatkaan koska en ole pystynyt sanallistamaan kokemuksiani. Heillä ei ole ollut myöskään mitään omaa kosketuspintaa siihen miltä tuntuu kasvaa ja elää niin vääristävässä maailmassa, miltä tuntuu kasvaa vinoon. Miltä tuntuu kun oma tahto ja persoona nitistetään, uhkaillaan ikuisella kadotuksella, asennetaan itsesensuuri-implantti päähän valvomaan jokaista ajatusta, henkäystä, tunnetta, ja tuntemaan niistä niin suurta syyllisyyttä että murskaantuu sen alle. He eivät tiedä miltä tuntuu inhota ja vihata itseään, omaa kehoaan, omaa mieltään, mitä on kokea itsensä pahaksi, syntiseksi ja kadotukseen joutuvaksi. He eivät tiedä miltä henkinen näivettyminen tuntuu. 

Eivätkä he tiedä miltä tuntuu taistella kahden maailman välillä. Tuntea syyllisyyttä ja kadotuksenpelkoa siitä että syvällä sisimmässään rohkenee epäillä, uskaltaa tunnustaa kaipaavansa ja tarvitsevansa muuta. Ja sen takia vajota masennukseen ja pelkoon. He eivät tiedä miltä tuntuu joutua yksin maailmaan, jossa kaikki pelottaa, ja jossa kuka tahansa voi tuntua vaaralliselta ihmiseltä. Kun omat vaistot eivät pelaa. Kun omaa arviointikykyä ei ole, ei ole kykyä nähdä toista ihmistä. Kun itseen ei voi luottaa. 

Lapsesta karismaatikot ja sekavat aikuiset olivat pelottavia. Kokoukset olivat pelottavia. Omat vanhemmat olivat pelottavia. Asiat olivat joko hyviä tai pahoja. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja. Ja koska uskovaiset olivat meidän puolellamme, he olivat lähtökohtaisesti hyviä. Parannuksen tehneitä, uskonveljiä ja -sisaria. Aivan uudet ja vieraat ihmiset otettiin vastaan lämmöllä ja avoimuudella, tietämättä heistä mitään sen enempää ja tuntematta taustoja. Riitti että he jakoivat saman uskon. Se riitti yhdistämään. Lapsena minä koin ja opin ettei tätä saanut kyseenalaistaa, omaa arvioita ei saanut tehdä vaikka olisi tuntunut miltä. Siispä kovetin itseni. Olin rohkea, seurallinen ja iloinen seurakunnan ihmisille, vaikka luulen sen olleen vain kuoriminä. Jotain aitoa minua siinä varmasti oli, mutta lopulta kuitenkin sen oli puolustusmekanismi. Halusin saada hyväksyntää. 

Minä en osaa ajatella edelleenkään itse. Minä en luota omaan harkintakykyyni enkä sitä kautta itseenikään. Minun on vaikea tehdä päätöksiä. Minussa on niin syvälle juurrutettuna se tunne, etten minä osaa ajatella, harkita ja toimia. Minulle olisi helpointa itsekin uskoa vain pintaa, sillä pääsee vähemmällä. Helpointa olisi olla mustavalkoinen, kuten vanhempani, kuten seurakunta.

Laitan aina kaiken itseni viaksi. Pohdin eilistä keskustelua, ja otin syyt niskoilleni. Minä olen vaikea, minä olen epäluotettava, minä vaadin. Entiseni on näennäisesti joustava ihminen, mutta tunneasioissa hän on mustavalkoinen. Minulle ihmissuhteissa on olemassa harmaitakin värejä, asiat eivät ole joko niin tai sitten näin, mutta hän ei tähän pysty. Jos minulle joku ihminen on tärkeä, hän on sitä huolimatta siitä että ympärillä olevat sosiaaliset normit painostaisivat laittamaan ihmiset johonkin kategoriaan. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on minua, tämä on vahvuuteni. Minä näen sävyjä ja ulottuvuuksia elämässä. Se ei ole vaikeutta vaikka se voi olla monimutkaista jollekin. Hänelle se on vaikeutta, mutta se ei ole minun ongelmani eikä minun pitäisi antaa hänen tai kenenkään muunkaan määrittää miten itse koen asian. Nämä ihmiset voivat pitää mielipiteensä ja kokemusmaailmansa, mutta minä voin tehdä valinnan etteivät he ole osa elämääni. En kaipaa enää mustavalkoisia ihmisiä antamaan kuvaa mustavalkoisesta maailmasta. Se olisi liian helppo puolustusmekanismi. 

Jäätävä jumitus

Otsikko kertoo tämän iltapäivän olotilan. En ole ihan varma onko tämä päästä vai kehosta johtuvaa. Tuntuu etten pysty aloittamaan mitään, nukuttaisi ja koomailuttaisi vaan. Ei huvita mikään, ja se taas huolestuttaa koska jään kohta lomalle ja lomalla olisi tarkoitus tehdä kaikkea kivaa. Ehkä tämä on lomallejääntiahdistus/lamaannus. Odotan liikaa, mikään kiva ei kuitenkaan toteudu. Perusfiilis siis. Mitään hyvää minulle ei tapahdu, ei voi tapahtua. 

Näinä päivinä

Ei pitäisi seurata mielihalujaan. Pitäisi taistella vastaan. Pitäisi mennä sängylle itkemään, eikä kauppaan ostamaan karkkia ja limsaa. En muista milloin olisin hakenut edellisen kerran kunnon koomamässyt kaupasta. Nyt makaan maha turvonneena sohvalla. Tiedän auringon nousevan taas huomenna ja voivani hankkiutua noista herkuista eroon, mutta nyt vituttaa. Menin myös laittamaan rahaa kirjaan, jota en todennäköisesti tarvitse sitten kuitenkaan. Ärsyttää.

Olo on aika toivoton ja näköalaton. Se ei olisi sitä jos en märehtisi menneessä. Jos vain nauttisin tästä illasta. Tätä vuorisorataa elämäni on, mutta ehkä alan hahmottaa sitä ja tottua siihen. Muistini ei vain pelaa niin hyvin että hahmottaisin millä syklillä tämä kulkee. Ehkä se menee hormonien mukaan, ehkä olen herkkä niiden muutoksille. Se on hyvin mahdollista, kuten sekin että reagoin unenpuutteeseen ja kofeiiniin ja alkoholiin voimakkaasti. Kehoni on sekaisin niistä. Ehkä se on aina ollut mutten ole laittanut sitä merkille. Tai vanhuus tekee tehtävänsä.

Olen huomannut nauttivani järjestyksestä (ei, vaan olen aina tiennyt nauttivani järjestyksestä), ja rutiineista. Järjestelmällisyydestä. Keskityn ehkä liikaakin yksityiskohtiin (töissä) ja järjestyksen pitämiseen kuin itse kokonaisuuteen ja tehtäviin. Niin, sellainen olen. Aloin järjestää talvi- ja kesävaatteita erilleen, koitan pyykätä ja viedä pois mitä en tarvitse. Sitten minua alkoi itkettää tämä homma. Itkuksi se muuttui sen vuoksi, että tällainen pohdiskelu siitä mitä vaatteita kannattaa nyt pitää esillä kertoo siitä, että huolehdin itsestäni. Pukeutuminen säänmukaisella tavalla on ollut minulle aina ongelma. Minulla on joko liikaa tai liian vähän vaatteita, ja sitten kärsin. Kärsin senkin vuoksi että pidän väreistä ja kauniista vaatteista mutten koskaan uskalla käyttää niitä. En tee hankintoja koska olen liian kriittinen. Itseäni ja vartaloani kohtaan sekä mietin liian laskelmoidusti onko joku vaate "hyvä" ostos, voiko sitä pukea minkä kaiken kanssa, ja enhän ole tyytyväinen painooni joten jos sitten kun olen laiha... ...

Huomaan suhtautumiseni olleen jonkinlaista itsensä laiminlyömistä. Ja nyt kun puntaroin vaatekasan äärellä miettimässä minkä paksuisia sukkahousuja tarvitsen tai tarviiko vielä hanskoja tai lämpimämpiä kenkiä, näen etten ole arvostanut itseäni ja kehoani niin että olisin suojannut sitä. Olen ollut välinpitämätön. Ja nyt itkettää kun tulen tietoiseksi asiasta, ja tunnen hämmennystä siitä että minä voin ja saan ja minun on pakko pitää itsestäni huolta, olen sen arvoinen. 

Myös muut huomiot itsestäni, kehostani ja olemassaolostani hämmentävät. Minua itkettää kun tunnistan että minulla on nälkä tai kun huomaan syy-yhteyksiä asioiden välillä, erityisesti kehon ja mielen välillä. Helpottaa ja itkettää jos huomaan päänsäryn johtuvan liian vähäisestä vedenjuonnista tai huonosta työasennosta. Ihan mikä tahansa, muille ehkä normaali, itsetietoisuus ja -tarkkailu saa minut liikuttumaan. Teen havaintoja itsestäni. Kehostani. Mielestäni.

En osaa selittää asiaa muutoin kuin toteamalla että aiemmin olen pyrkinyt turruttamaan itseni, pitämään huomion jossain muussa. Kuten vatvomisessa mitä teen tänäänkin. Minun on ollut vaikea kääntää katse itseeni ja tuntemuksiini. Minä olen saattanut syödä miten sattuu, ja olen syönytkin. Syönyt kaverin seurana koska se on kivaa, vaikka olisin syönyt juuri itseni täyteen. Haluan kuulua joukkoon. Siksi teen kuten muutkin. Nyt huomaan saaneeni suurta nautintoa siitä kun olen pitänyt säännölliset ruokarytmit, havainnoinut miten se vaikuttaa kehoon ja mieleen. Toki näitä perselleen menneitä päiviä on, mutta pääsääntöisesti menee kivasti. Vituttaa edelleen tuo karkinahminta muttei niin paljon kun mietin asiaa laajemmassa mittakaavassa. 

Minä saan olla olemassa. Se on hieno asia, sitä eivät kaikki tajua mitä sen ymmärtäminen ja kokeminen merkitsee sellaiselle joka ei ole "saanut" olla olemassa. Olen lukenut hirveällä sykkeellä Leaving the fold- nimistä kirjaa, jossa puhutaan epäterveen hengellisyyden vaikutuksista ihmismieleen ja lapsiin. Kerrankin joku puhuu minun kieltäni, ymmärtää mitä olen kokenut. Sen kirjan avulla moni asia on saanut perspektiiviä, ja koen olevani "normaali" siihen suhteutettuna mitä olen kokenut, millaisen lapsuuden olen elänyt. Olen maailman silmissä ehkä epänormaali, mutta minä olen kääntänyt asian toisin päin; on ollut nimenomaan normaalia että olen käyttänyt tiettyjä selviytymisstrategioita lapsuudessani, on normaalia reagoida näin kun olosuhteet ovat olleet epänormaalit.

Ai, nyt on parempi mieli kuin vielä hetki sitten. Paitsi maha on vielä pahemmin turvoksissa.

Reseptit syvään uneen ja hyväksyntään - totuus tästä päivästä

Olen popsinut kahtena edellisenä iltana tupla-annoksen melatoniinia, kun yksi ei auta. Joku puhelimeen lataamaani unisovellus kertoo minun olleen sikeästi unten mailla molemmat yöt. Aamulla on ollut hieman tahkea nousta ylös, mutta se saattaa johtua siitäkin että valoisuuden vuoksi herään aikaisin ja yöunet jäävät lyhyeksi. Näin kuitenkin unia, mikä on kiva. Nyt niissä oli sentään jotain kivaakin.

Miltä tänään tuntuu? Harmaalta. Samanlaiselta kuin ulkona näyttää. Olen masentunut ja kiukkuinen. Minussa elää sitkeästi se kiukkuinen pieni lapsi, joka vaan haluaisi muiden ihmisten kantavan vastuun tekemisistäni. Vika on muiden. Ja kun jumitun tähän, on olotilakin aika paha.

BonaFide on kommentoinut minulle useamminkin siitä miten asiat voivat olla sekä-että, ja on saanut valettua uskoa erilaisten tunteiden hyväksymiseksi, sellaistenkin jotka näyttäisivät olevan ristiriidassa keskenään. Sovellan sitä tämän päiväiseen miettimällä, että minä voin olla samaan aikaan vihainen toisille ihmisille heidän teoistaan, vaikka tiedänkin että itsessänikin on syytä. Ja olen siitä vihainen itselleni. En minä ole vain hyvä tai paha, eikä ole kukaan muukaan.

Iltaa kohti helpotti hieman kun itkin, ja mietin että saan olla tällainen sekava, koska olen. Välillä olen vihainen (oikeutetusti ja/tai ei-oikeutetusti) ja välillä surullinen. Se mitä toivoisin tällä hetkellä eniten elämässäni, olisi sellaisen ihmisen kohtaaminen, joka näkisi ja haluaisi nähdä minut hyvine ja huonoine puolineni. Aidon minun. Kun olen yrittänyt sitä näyttää, on tuntunut että ihmiset kaikkoavat. He eivät joko halua tai kykene olemaan rinnallani. Aina jotain tulee väliin.

Tämä päivä on kuitenkin mukava päättää tähän. Herätä huomenna uuteen aamuun, jos sellainen suodaan. 

Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Oma tie

Lapsuus on usvaa. Nuoruus on kiukkua. Jostain syystä. En tiedä mikä olisi ollut normaalia ja mikä epänormaalia, mutta onko sillä väliä. Minä en voinut kovin hyvin lapsuudenperheessäni. Muistan, että meillä asiat "vain tapahtuivat", olipa kyseessä lasten tai eläinten kasvattaminen tai tavaroiden katoaminen. Kukaan ei aktiivisesti tehnyt mitään, kukaan ei muistanut mitään. Tavaroita hävisi, rikkoontui. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut mitään. Lapset tehtiin ja eläimet otettiin kasvamaan, vailla mitään sen suurempaa tietoista otetta ja näkemystä.

Vanhempani loivat puitteet hyvälle perheelle. Heillä oli sinällään arvot kohdillaan. Perhe oli tärkeä, tapakasvatus ja yhteiskuntakelpoisuus arvossaan. Miksi se ei riittänyt, miksi minusta tuli silti tällainen, vaikka vanhempani rakastivat ja yrittivät varmasti kaikkensa? 

Monet pienet sattumukset, suuremmat traumat, "poorness-of-fit", ja niin edelleen. Perheiden sisäinen dynamiikka on monimutkaista, ja mitä enemmän jäseniä sitä monimutkaisempaa siitä voi tulla. Vanhemmilta vaaditaan paljon omia henkisiä resursseja ja jos keskinäiset välit eivät ole kunnossa, se vie resursseja entisestään. Eikä ole enää resursseja, joita jakaa lapsille tulevaa varten.

Joku muu samoissa oloissa elänyt yksilö voisi olla ihan onnellinen, tasapainoinen ja tyytyväinen elämäänsä. Minä olen minä. Minulla tämä nyt vain meni näin. Olen usein pohtinut sitä, että koska lapsuudenkodissa pahoinvointia ei nähty, niin minullekaan ei muodostunut kykyä ymmärtää ja nähdä sitä. Minulla ei ollut siihen lupaa eikä oikeutta. Siksi taistelin pitkään kaikkea vastaan, koska eihän minua voinut mikään vaivata. 

Minua kuitenkin vaivasi. Sellaiset asiat, joita en kyennyt näkemään ja nimeämään, koska en ollut niitä vanhemmiltani oppinut. Taistelin tuntematonta vastaan, niillä keinoilla mitä oli käytettävissä. Uskolla. Mutta kun en uskonut, se ei ollut minun tieni. Siksi lähdin uudelle tielle, jota tuntuu olevan välillä niin kivikkoista ja vaikea kulkea. Ehkä tämä tästä.

On varmaan ihan luonnollista

... että tuntee ristiriitaisia tunteita, vielä pitkän aikaa eron jälkeen. Että näkee sen mitä olisi voinut ehkä olla, ja suree sitä mitä ei koskaan tullut. Että tuntee pistoja sydämessään, kun näkee eksän nykyisen, miten viehättävä ja kaunis tämä onkaan, kaikkea sitä mitä itse ei ole. On varmaan ihan luonnollista surra sitä.

Kuitenkin samaan aikaan tuntea olevansa itse ainutlaatuinen. Minä olen jotain mitä kukaan muu ei voi olla. Ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. 

Miten hyvältä tuntuukin kyetä hyväksymään omaa menneisyyttään, edes pieninä paloina. Nähdä syyt ja seuraukset. Ymmärtää itseään. Näin elämäni on mennyt, paljon siitä on surullista, mutta paljon pystyn nyt myös näkemään ja oppimaan. Eilen oli sellainen päivä, nautin auringosta, hyvästä musiikista ja tunsin, että olin jopa onnellinen. Sillä tavalla varovaisesti, aivan kuin se voisi särkyä hetkenä minä hyvänsä. Mutta mietin työmatkalla elämääni, hetkessä elämistä, kaikkia kliseitä. No, olin onnellinen. Vaikka se hetki oli ohuen tuntuinen, niin tartuin siihen.

Muuta ei ole.

Rajat

On ollut helpottavaa huomata, että pystyn rajaamaan itse omaa toimintaani. Minä todella saan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvälle ja rajoittaa niitä, mitkä tuntuvat pahalle. En lisää omaa stressiäni enää lukemalla tiettyjen ihmisten blogeja sellaisesta elämästä, joka ei -ainakaan tässä vaiheessa- ole minun ulottuvillani. En lue ahdistavia blogeja siis. Suljen ne ulkopuolelle, suljen niiden aiheet itseni ulkopuolelle. Ne eivät kosketa nyt minua, joten miksi lisätä kipua, ahdistusta ja surua pitämällä niitä tietoisuudessa. Minun universumini on juuri sen kokoinen mikä se minun pääni sisällä on. Ja siitä minä päätän itse. Jos siihen joku ihminen joskus tulee tunkemaan ja järkyttämään sen tasapainoa niin sitten mietin uudelleen.

Minä ja minuus on kaiken ydin. Minä ohjaan tätä laivaa. Minä voin itse päättää. Se tuntuu ihanalta. Se iskeytyy tajuntaani aina välillä, sitten taas hetkeksi unohdan sen. Unohdan, että minä voin kyllä tehdä valintoja, vaikka ne olisivat pieniä valintoja. Kuten katsoa elokuva päivää ennen kuin oli tarkoitus, koska nyt tuntui siltä. Tai jättää menemättä jonnekin vaikka oli aikonut. Ne valinnat ovat merkittäviä siksi, että sisäistän olevani ja kykeneväni. Ne eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä koskaan aiemmin, enkä toivo että niistä sellaisia kyllä tuleekaan. 

Kuten jo aiemmin totesin, olen miettinyt hengellisyyden... tai pikemminkin sen nimissä tehdyn väkivallan seurauksia minuuteni rakentumiselle. Tunne-elämäongelmainen uskonyhteisö teki selväksi, että omat halut ja toiveet olivat pahasta, niistä piti päästä eroon. Omaa toimijuutta ei ollut, koska se oli jumalalla. Luultavasti vanhempien ja yhteisön harjoittama aivopesu vaikuttaa yhä edelleen monissakin tilanteissa. En saa sanottua mielipidettäni, en osaa pitää siitä kiinni, muovaudun ja mukaudun. Töissä ja yksityiselämässä. Sitä on vaikea selittää niille, jotka eivät ole sitä kokeneet... Siinä tunteessa, kun kokee ettei minua saisi olla olemassa, on jotain niin rikkovaa ja viiltävää, että ei sitä voi tajuta. Se näkyy parisuhteissakin rajattomuutena, itsensä unohtamisena. Minä en asetu poikkiteloin, en vaadi vaikka tarvitsisin jotain. Siinä on vielä paljon oppimista. 

Jotenkin ajattelen, että ehkä tästä voi tulla kaunis ja hyvä kesä minulle. Osaltaan vain. Koska niitä paskoja dissopäiviä tulee olemaan, enkä kestä enkä jaksa. Mutta silti, koska ne ovat minua, en voi niille mitään, ne on vain hyväksyttävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voin armahtaa itseni ja myös hyväksyä sen, että tällainen olen.

Ehkä jotain menee nuppiin, pala palalta

En ollut mitenkään riemuissani (taaskaan) terapian jälkeen. Terapeutti vei minun puheaikaani, en kaipaa nyt empatiaa ja selityksiä, tiedän liikaa itsekin asioista. Minä kaipaan puhumista, kuulluksitulemista. Mutta mitenpä sanot toiselle, että turpa kiinni minä maksan tästä vitusti että pääsen puhumaan, ole hiljaa. No, ehkei näillä sanoilla, mutta... Kun tavallaan haluaisin puhua, mutta omaan tahtiini, hitaasti lämmeten, silloin saisin ehkä puhuttuakin jotain. Oikeaa. Aitoa.

Tuntui siis jälleen siltä, että en saanut terapiasta tunnetasolla kauheasti irti. Parhaita minulle olisi varmasti vähintään tunnin, mielellään puolentoista käynnit, mutta niitä ei voi nyt järjestää. Pitää kysyä sitä mahdollisuutta, kun saan lisää rahaa. Ajanpuutekin voi olla yksi syy sille miksi koen etten saa terapiasta irti kaikkea, se jää hyvin pinnalliseksi.

Kuitenkin. Pinnallisuuden tunteesta huolimatta, tai ehkä sitten pameista johtuen, tänään oli parempi päivä. Sellainen aikuisen ihmisen päivä. Ajatukset eivät kiertäneet kehää, paitsi vähän. Jos jaksaisin, jos pystyisin. Tsemppaamaan. Ehkä terapia silti auttaa, jälkikäteen. Jos sieltä terapiasta poistuukin joku muu kuin minä. Mutta minä saan kuitenkin terapian hyödyt, hieman jälkikäteen vain. Voin hetken paremmin. Aikuisemmin. 

Miehet

Luin eräästä blogista miten naispuolinen henkilö oli päätynyt ihan tietoisesti valitsemaan terapeutikseen miehen. Jäin mietiskelemään terapeutin sukupuolen merkitystä. Tein itsekin kyllä aikanaan jollain tapaa tiedostetusti valinnan naisterapeutista, en edes harkinnut miestä. Silloin kai ajattelin, että naiselle pystyn puhumaan, miehelle puhuminen olisi omituista. En muista muuta. Oikeasti puhun miehille paljon helpommin asioistani, naispuoliset ystäväni ovat melko etäisiä minulle. Puhuin lapsuudessa ongelmistani isälle, en äidille. Ehkä sillä on ollut vaikutuksensa. Isäsuhde on aika ongelma, ja mietin olisiko sen käsittely helpompaa miesterapeutin kanssa. Suhde on ongelma siksi, että isä oli minulle läheisempi vanhempi, mutta hän myös hylkäsi ja vahingoitti syvästi. Hän valitsi uskon ennemmin kuin minut ja muut lapset. Olin silloin juuri tulossa murrosikään, ja isä hylkäsi perheensä. Tekee pahaa ajatella sitä miten kamalalta se on tuntunut. Nyt pelkään hylkäämistä niin paljon, että olen aivan lamaantunut miesten kanssa. Ehkä yksioikoista tulkintaa, mutta jotain perää siinä on. 

Olen palannut hengellisiin asioihin, tarkemmin sanottuna pohtimaan turvattoman uskonyhteisön vaikutuksia siihen mitä olen tänään. Olen suhtautunut erilaisten syndroomien, diagnoosien ja oireiden nimeämiseen vaihtelevasti, jossain kohtaa mielsin itseni vahvasti esimerkiksi epävakaan persoonallisuuden oirekuvan kautta, uskoin siihen ja tunsin helpotusta kun löytyi jokin minut "kiteyttävä" termi. Mutta se oli aikoinaan sitä tarvetta määritellä, löytää käsitteitä ja ilmaisuja itselleen koska ei ollut sellaisia saanut. Sitten unohdin asian, en kokenut sellaista enää tärkeäksi, menin elämässä eteenpäin ja omaan identiteettiin tuli muutakin kuin vain olla epävakaa. Kunnes löysin tämän, religious trauma syndrome- ajatuksen, ja tunsin uppoavani jonnekin mustaan aukkoon sen surun kanssa. En ota siihen kantaa onko asia tieteellisesti pätevä, aivan sama. Kokemuksesta tiedän, että noita asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Toki samoja oireita voi tulla olipa aihe mikä tahansa, vanhemman päihteidenkäyttö tai väkivalta, joten samastumista voi kokea eri taustaisiinkin ihmisiin.

On vain todella hukassa oleva olo. Ja sille haluaisin ehkä löytää syyn, siksi kai tuo syndrooma nyt niin kolahtikin. Että siitä löytyisi jotain selittävää, en olisi ihan niin hukassa kun olisi jokin mihin ankkuroitua. Löytäisin kerrankin sanoja sille mitä olen ja miksi. Ennen kuin voisin alkaa olla minä ihan omana itsenäni. On ollut hirveän vaikea itsekään käsittää sitä minkä vuoksi koen asiat kuten koen, enkä ole varsinkaan menneisyydestäni puhunut ihmisille. En ole uhrannut ajatuksia sille mistä tulen, koska olenhan jo jättänyt sen taakseni. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Näenhän sen tässäkin hetkessä. Minä olen menneisyyden jäänne, jonka katse olisi toivon mukaan kuitenkin tulevaisuudessa. Mutta ymmärtämättä mitä aiemmin tapahtui, en ymmärrä itseäni nytkään. Joten kiitos niille ihmisille, jotka ovat koonneet kirjoihin ja kansiin nämä kokemukset, nämä jotka kertovat juuri minusta. Lisäsin tuonne kirjojen puolelle Marlene Winellin kirjan Leaving the fold. Tiedän, että on niitä jotka jakavat kokemukseni, vaikka vanhempani eivät ole ymmärtäneetkään mitä vahinkoa ovat saaneet aikaiseksi. Vaikka isä on torjunutkin puheeksiottoyritykseni asian suhteen. Vanhempani surevat vain sitä etteivät voineet antaa meille ehjää kotia. Ehjempi se koti olisi ollut jos he olisivat eronneet jo aiemmin, ehkä he eivät olisi tulleet uskoonkaan. Olisivatko he olleet parempia vanhempia eronneina, en osaa sanoa.

Pakenen jälleen nukkumiseen. Haluaisin nukkua koko ajan. Silti nukkumaanmeno on vaikeaa, en haluaisi mennä sänkyyn kun joudun menemään sinne yksin. Otan siksi lääkkeitä, että tuntisin itseni uniseksi eikä tarvitsisi kestää sitä yksin omassa säälittävyydessään sängyssä lojumista. Jotenkin niin vaikeaa.

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Mielialarata

Mieliala vaihtelee kovasti. Tämä on samaa oiretta kuin joskus viisi vuotta sitten, mutta lievempänä. Päivän mittaan voi olla tosi monenlaisia oloja. Hämmentävää. En tiedä miten suhtautua niihin, ovatko ne normaaleja vai epävakautta. Kai ihmisellä saa mieli muuttua? Vai onko se tavanomaista, että mieli sahaa kaikilla mahdollisilla akseleilla? Jaa, sen kun tietäis.

Ainakin sellaisen askeleen otin tänään, että hauskuutin itseäni töissä ihan kunnolla. Olen aina osannut nauraa itselleni, mutta en itseni "kanssa". Olen selittänyt että minulta on uupunut sellainen ihminen, joka olisi nähnyt minut, mutta tänään tuli sellainen olo että ei tarvitsekaan nähdä, minulla on itseni. En osaa selittää sitä, olin vain hetken aikaa niin tyytyväinen itsekseni, ilman kaipausta kaikkinäkevästä ja -tietävästä. Minulla oli hauskaa itseni kanssa. Ja nautin siitä kun tiesin olevani ainoa joka varmaan koko maailmassa tajuaisi sen jutun. Sitten itketti. Hyvällä tavalla.

Tällä hetkellä kaikki ok, ok?

Viikonloppu on kulunut ilman suurta ahdistusta. Olin viime viikolla terapiassa, ja tuntui että kävin siellä ylikierroksilla. Estin itseäni rauhoittumasta, koska olisin itkenyt. Itkin kotona. Lähdin kävelylle illalla, ja koitin tuulettua. Tulin kotiin ja itkin. Se helpotti. Otin bentsoja. Vappu meni. Se oli parempi kuin odotin. Mutta olen syönyt bentsoja.

Yhtenä helpottavana tekijänä on ollut kirjoittaminen. Kirjoitan nyt päiväkirjaa, johon olen lähtenyt kerimään auki sellaisia asioita, joita en voi tänne blogiin kirjoittaa. En voi niistä kertoa kellekään, en ehkä terapeutillekaan. Edelleen minua vaivaa se, että en koe voivani avautua. Välillä se tunne on, mutta välillä taas ei. Se suhde toistaa samaa kaavaa kuin ihmissuhteeni muutoinkin. Olen pinnallinen kuori, en anna itsestäni enempää. Luotan enemmän omaan pohdintaan ja oivalluksiin kuin keskusteluun terapeutin kanssa. 

Kuinka traumatisoitunut ihminen voi olla? Kuinka pihalla itsestään ja elämästään. Ovatko minun kokemukseni sellaisia, että niitä ei pysty käsittelmään terapiassa? Välillä tuntuu siltä. Tuntuu kuin oisin saippuapala, josta terapeuttikaan ei saa otetta. Käynnit ja vuodet soljuvat, minä en muutu. Kaikki on nyt ihan kohtalaisesti, mutta en saa nautintoa mistään. Kipu on taustalla. Vituttaa.