Sain aika ihanan "synninpäästön" terapiassa. Tuntui hyvältä kun terapeutti normalisoi tunteitani, ei pitänyt mua ja mun olotilojani patologisina. Olen tottunut olemaan rankaiseva ja ankara omia tunteitani kohtaan, erityisesti kiintymystä, ihastusta ja läheisyydenkaipuuta. Kiellän ne, en saisi edes ihastua. Olen ollut aika omituinen. Nyt tajusin jotenkin laittaa tämänkin asian uuteen perspektiiviin. Ei ole mitään pahaa siinä, että tuntee.
En muista koskaan terapian jälkeen terapeutin täsmällisiä sanoja. En nytkään. Muistan vaan hyväksynnän tunteen. Pitkästä aikaa kuitenkin siis helpottava ja kannustava käynti. En tiedä mikä oli toisin. Minä olin avoimempi? En osaa sanoa. Toivon tämän tunteen kantavan eteenpäin vielä, antaen minulle tarvittavia eväitä itseni ehjäämiseen. Mitä luultavimmin itseni ehjääminen on ainoa mihin voin vaikuttaa, en juuri muihin ihmisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti