Alisuoriutuja

Kirjoitan seminaarityötä puhtaaksi. Olen lopen uupunut  ja kyllästynyt itseeni ja omiin pelkoihini siitä etten pärjäisi ja osaisi. Tuonkin työn olisin osannut tehdä niin paljon paremmin ja taidokkaammin, mutta nyt minulla on käsissäni pala paskaa. Minä pelkään niin paljon itseni ja omien ajatusteni näyttämistä, että olen koko prosessin ajan käynyt ohjauksisa ja seminaareissa esittämässä jotain pätevää opiskelijaa, jonka tärkein päämäärä on ollut pitää kulissia yllä. Se kulissiminä on tehnyt suurimman osan tästä työmäärästä (mikä ei kovin paljoa ole). Oikea, aito minä on ollut läsnä paljon vähemmän. Aito minä on tullut esiin kaikkien niiden tapaamisten jälkeen, kun kodin ovi on sulkeutunut perässäni, kotona aito minä on hävennyt niin paljon ja ahdistunut kaikesta, ettei se ole kyennyt... minä en ole kyennyt... tekemään mitään. Aukaisemaan tiedostoa, lukemaan tekstiä, lukemaan lähdeaineistoa, miettimään, pohtimaan. Minä olen yrittänyt pitää koko työtä mahdollisimman kaukana tietoisuudestani. Ja koska olen vältellyt työtä viimeiseen saakka, halunnut niiden ahdistavien tunteiden pysyvän mahdollisimman kaukana, on työkin jäänyt huonosti suunnitelluksi ja rakenne todella nurinkuriseksi. Nyt, prosessin keskivaiheen jälkeen, alan nähdä mitä kaikkea työ olisi vaatinut - aikaa, paneutumista, ajattelua, omaa näkökulmaani ja sen perustelua. Tästä olisi tullut hyvä työ, jos minä olisin uskaltanut antaa itsestäni jotain ja luottaa omaan näkemykseeni. Minä en ole kyennyt (tai halunnut), vaan laittanut pääni pensaaseen. 

Muistan kun tein tehtävään kuuluvaa haastattelua ja esitystä. Minä olin niin niin huonosti valmistautunut. Minulla oli aikomus lukea ohjeita ja materiaalia, ja tein aikataulunkin sitä varten. Jotta olisin valmis ja skarppina. Minä en jaksanut. En vain jaksanut. Nyt vasta olen alkanut miettiä miksi näin oli. Ajattelin ensin, että minulla kai oli jokin kevätmasennus, raskasta töissä, uusia juttuja. Näillä selityksillä yritin perustella ja selitellä aikaansaamattomuuttani. Kunnes aloin pohtia miksi tämä sama kuvio toistuu vuodesta toiseen, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka en olisi töissä tai mitään, niin silti kaikki opiskeluun liittyvät tehtävät jäävät minulta tekemättä, sysään ne jonnekin kauas tulevaan, ja lopulta kun viimeinen mahdollinen hetki on käsillä, sutaisen ne ajattelemattomasti, dissosiatiivisen turtuneisuuden vallassa, ja koitan pitää häpeän tunnetta mahdollisimman loitolla itsestäni. Aloin ymmärtää asioiden yhteyksiä: koulutehtäväni eivät jää tekemättä sen vuoksi että minulla olisi masennus, ja jota hoitamalla suoriutuisin koulusta tuosta vaan. Ei, vaan asia on päinvastoin; ne koulutehtävät aiheuttavat minulle sen lamaantumisen ja sumuisen olon, koska niitä tehdessä minun pitäisi alkaa olla olemassa, paljastaa lahjani tai lahjattomuuteni opettajille ja muille opiskelijoille. Tuskastun alitajuisesti tästä niin paljon, että yritän elää elämääni niin kuin minulla ei mitään opiskelutehtäviä olisikaan. 

Pelkään niin paljon kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa minun pitäisi tehdä tai sanoa jotain eli tulla nähdyksi. Mutta menen niistä läpi tuon kulissin ja sosiaalisten taitojeni avulla. Kykenen vakuuttamaan ihmiset puhumastani, vaikka minulla ei olisi mitään sanottavaa. Seminaarin alkaessa olin pääasiassa tässä moodissa; energiani meni siihen, että esitin lukeneeni tekstit (en ollut lukenut), että minulla olisi jotain sanottavaa (ei ollut koska en ollut lukenut). Ongelmani on kai aina ollut se, että kotona vaivun johonkin tilaan, jossa en kykene ymmärtämään ajan kulumista ja ulkomaailma lakkaa olemasta - näin ollen en myöskään täysin käsitä tarvetta valmistautua ensi viikon tai huomisen tehtäviin ennalta. On varmasti ihan tärkeä havainto huomata, että oma tyylini suhtautua vaikeisiin tunteisiin on lamaantuminen, ja yritys olla kuin mitään ei olisi. Varmaan tyypillistä lapsen käytöstä, fantasiointia, todellisuuden kieltämistä. Näinhän meillä lapsuudenperheessä toimittiin, kiellettiin totuus. 

On taistelun takana rakentaa itselleen sitä selkärankaa, jonka turvin tarttua tekemättömiin töihin. Ja vanhemmoida itseään niiden pintaan nousevien vaikeiden tunteiden ja päässä jyskyttävien ajatusmallien suhteen. Minä vain yhä edelleenkin pelkään paljastaa itseni, tulla nähdyksi. 

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Unohdus

Unohdus ja tosiasioiden blokkaaminen on ärsyttävää. Teen sitä, kun en halua pysyä arjessa kiinni. Huomaan siirtäväni opintoja ja pakollisia juttuja, vaikka luentojen ja sosiaalisen tuen (taikka painostuksen, miten sen nyt milloinkin kokee) tsemppaamana kuvittelen aina saavani jotain aikaan. 

Yksin jäätyäni vain valun jonnekin omaan maailmaani, jossa perimmäisenä kokemuksena on oma huonouteni ja kelpaamattomuuteni. Minä en osaa, en tiedä, minä paljastun, minua arvostellaan, minä joudun kadotukseen. Tämä on se keskeinen sanoma, jonka olen sisäistänyt itseeni.

Ja niitä nyt pitäisi työstää, kun ne tunteet ovat käsillä eri tavalla kuin aiemmin. Olen tiedollisella ja älyllisellä tasolla tiennyt ja osannut sanoittaa nämä asiat ehkä pitkäänkin, mutta tunnetasolla ne ovat tulleet lähemmäksi vain hetkittäin vahvojen triggereiden jälkeen. Sitten ne ovat kadonneet takaisin sinne omaan poteroonsa tavoitamattomiin. Nyt eri "poterot" ovat lähentyneet toisiaan niin, että pystyn paremmin näitä käsittelemään. Eli toisin sanoen, tunnen tunteita jollain tapaa joustavammin, tässä hetkessä läsnäolevammin. En tiedä kauanko tämä tunne kantaa, mutta olen aidosti tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen alkanut lähentyä itseäni, olla kokonaisempi.

Työstöä

Nyt tiedän miksi kaipaan taukoa kirjoittamisesta. Kirjoittaessani ulkoistan itseni, en tunnista enää kirjoittamaani. Olen pyöritellyt sanoja aivan liikaa elämäni aikana, luottanut siihen, että puhuminen, käsitteet ja sanallistaminen auttavat minut ylös kuopasta. Olen pystynyt purkamaan traumojani pinnallisesti sanoiksi, mutta en silti ole päässyt käsittelemään niitä - tunteiden kanssa. Välillä muistoja ja osia on noussut pintaan, mutta ne ovat sukeltaneet takaisin tavoittamattomiin. Tiedän niiden olemassaolosta, mutta en saa niitä sulamaan itseeni. En puhumalla, on uskallettava tuntea, käydä läpi mitä kamaluuksia on tapahtunut. 

Huomasin joutuvani edelleen työstämään ajatustani siitä, ettei minulla olisi mitään oikeutta valittaa ja velloa traumoissani. Tai oikeastaan, mitä edes tiedän traumoista oikeisiin traumoihin verrattuna? Kävin työnohjaajan luona, ja puhuimme asiakastapauksista, ja vedin oman puheosuuteni ihan varmoin ammattilaisen ottein, mutta heti kun suljin suuni, pääni täyttyi omilla jutuillani enkä pystynyt oikein seuraamaan keskustelua. Aloin ahdistua ja painua kasaan, huono omatunto itsesyytöksineen valtasi mielen. Mitä syitä minulla muka on vatvoa ja märehtiä ongelmiani, minulla on niin saamarin monta asiaa hyvin, ellei jopa täydellisesti tässä elämässäni, että on todella supernoloa ja epäkiitollista heittäytyä itsesääliin ja uhriutua. Sitten jostain nappasin kiinni siitä, että tämä ei ole minun kokemukseni, tämä on minulle syötettyä lapsuuskodin propagandapaskaa, minä en itse ajattele näin. Minä olen yksilö, minulla on oikeus omassa henkilökohtaisessa elämässäni käsitellä asioitani omissa mittasuhteissani. Ja kyllä, minulle on tapahtunut pahoja asioita, se että vanhempani ja heidän vanhempansa ovat mieltäneet hyvän elämän edellytykseksi vain aineelliset asiat, ei tarkoita että asia todellakaan olisi niin. 

Yritin terapiassa puhua dissosiaatiosta. Että en tiedä kuinka vahvana se minulla oikeasti on. On niin paljon ajanjaksoja, joita en muista. Ehkä kyseessä on kuitenkin ennemmin torjunta, kuin puhdas dissosiaatio, paitsi kiintymyssuhteeseen liittyvissä asioissa tunteet ja muistot olen todennäköisesti lohkonut pois. Niitä en tavoita paitsi kun jokin sopiva ärsyke ne laukaisee. Kuten ihastuminen ja kiintyminen. Sitten onkin sellainen sirkus päällä, että en epäile hetkeäkään ettenkö olisi traumatisoitunut. 

Noihin juttuihin koitan päästä käsiksi rauhoittumalla ja antamalla tunteiden tulla... 

Kun vain saisi nukkua joidenkin asioiden ohi

Päässä jyskyttää. Alan tajuta, että mun nuoruuteni oli tässä. En jaksa olla varsinaisesti katkera, mutta hirveän surullinen olen. Itkettää pirusti, tosi moni asia. Eniten itkettää se, että olen ollut niin peloissani ja surullinen aina. Pelko on väistynyt ehkä enemmän kuin suru. Nyt, kun olen alkanut vähitellen tehdä asioita mistä saattaisin nauttia (ja nautinkin), ja haaveilla valmistumisesta, koen surun valtaavan alaa. Minä olen joutunut niin kauan pitämään pimennossa itseäni, ajattelemaan etten ole tarpeeksi ja etten kelpaa. Nyt teen töitä noiden ajatusten ja tunteiden kanssa, koitan onkia esille sen mistä kaikki on saanut alkunsa. Nyt aikaa on ehkä kulunut sen verran, että voin käydä niitä läpi tunnetasolla. Asiapitoisen kuoren läpi on porauduttu hitaasti, mutta onneksi se on tuottanut tulosta. Mitä ilmeisemmin dissosiaatio ja muut puolustuskeinot ovat tähän saakka pitäneet huolen siitä, että olen siirtänyt tunteeni muualle. Jokainen "osa" on kantanut omaa taakkaansa ja keinoaan selvitä. (Minullahan ei ole mitään dissosiaatiohäiriötä diagnosoitu, mutta tunnistan hyvin vahvat tunnetilan ja vireystason vaihtelut itselleni ominaisiksi, ne tulevat esiin tietynlaisissa ongelmatilanteissa. Jälkikäteen on ollut vaikea muistaa yksityiskohtia tapahtuneista, en pysty palauttamaan mieleeni tunnetta tai sen intensiteettiä - saatan vain todeta olleeni todella surullinen tai kauhuissani, mutta tuntuu kuin se ei olisi tapahtunut minulle. Epävakaa diagnoosi on olemassa. Vaikka se ei kuvaa minua täysin.)

Suren ja pelkään edelleen vaikka olen samanaikaisesti vapautuneempi ja onnellisempi kuin vuosiin. Olen onnellinen kun olen uskaltanut alkaa toteuttaa itseäni, pitämään itsestäni huolta, tiedostamaan rohkeasti millainen olen ja mitä tarvitsen. En ole varma pystynkö kaikkea noudattamaan, vanhat tavat vievät helposti mukanaan. Sorrun vanhoihin virheisiin. Mutta askel kerrallaan. Suurin suruni ja pelkoni on että jos en kohtaakaan ihmisiä, joiden kanssa tuntea ja kokea yhteyttä ja ymmärrystä ja tykkäämistä. Molemminpuolisesti. Että joudun jatkamaan tätä vaellusta pimeässä.

Olen valvonut koko yön. Tänään olisi paljon velvoitteita, joista mietin että voisinko perua ne. Olisin vain koko päivän itsekseni rauhassa kotona. Lähden kohta aamukahville johonkin ensimmäisenä vastaantulevaan paikkaan, joka suvaitsee avata ovensa aikaisin. 

Tällä hetkellä minulla on fiilis, että taidan pitää blogista taukoa, tai ainakin käydä harvemmin postailemassa. En tiedä, onhan näitä kausia ollut ennenkin. Koen vain, että nyt minua itseäni hyödyttää enemmän sisäänpäin käpertyminen näissä asioissa. Varmasti tulen kuulumisia taas jossain kohtaa kirjoittamaan.

Hyvää aikaa vanhempien kanssa - sitä on ollut

Ymmärsin yhtäkkiä, että minullahan on ollut paljon huolenpitoa ja rakkautta elämässäni. Minulla on aina ollut välittävät ja rakastavat vanhemmat vaikka minusta olisi tuntunut miltä. Olen sen tiennyt koko ajan, ja paljon siitä kirjoittanut miten sanallisesti vanhemmat ovat tunteitaan tunnustaneet, mutta epäonnistuneet aika rankastikin tietyissä vanhempien ja perheen kasvu- ja kehitystehtävissä. Nyt olen pitkästä aikaa yhteydessä tähän vanhemmista lämpimästi ajattelevaan puoleeni. Ja yritän ottaa siitä kaiken irti.

Sanoinpa mitä tahansa, tiedän vanhempieni haluavan minulle ja sisaruksilleni vain parasta, joskus omalla kömpelöllä tyylillään. Minä en ole tämän "sairaampi" johtuen juuri tietystä perusturvasta lapsena. Kuitenkin samanaikaisesti toisenlaisesta turvattomuudesta johtuen olen traumatisoitunut, ja ne traumat todennäköisesti ovat ohjailleet elämääni. Olen jäänyt yksin, ihmisiä on kadonnut, kuollut, sairastunut. Minä pelkään katoamista, kiintyminen on sen vuoksi vaarallista. Se on tällä hetkellä ehkä selkein kipupisteeni, joka vaikeuttaa elämistä. Kuten myös oma kelpaamattomuuden tunteeni. Koen olevani huono ja tyhmä.

Sellaisena hetkenä keksin yhtäkkiä ajatella mitä isäni sanoisi jos kuulisi ajatukseni. Hän sanoisi hetkeäkään epäröimättä, että olen mitä ihanin ja kaunein tyttö, joka on fiksu ja ajattelevainen joka ansaitsee tulla kohdelluksi kauniisti juuri omana itsenään. Ymmärrän nyt kuinka paljon minun on pitänyt ladata kaikkea negatiivista ja pahaa isäni niskaan jotta voisin pitää itseni kaukana hänestä ja suojautua. Olen kärsinyt elämäni suurimmat kivut isäni vuoksi (hän ei voinut asiaan vaikuttaa, hän sairastui), enkä haluaisi sellaista enää kokea. Haluan nyt pitää mielessäni isän lempeyden, kun kykenen ja uskallan sen tunnistaa ja tunnustaa. Hetken kuluttua joudun sen taas kieltämään itseltäni, koska en kestä näitä tunteita. Dissosiaatio on ihmeellinen, niin yhtäkkinen. 

Juuri nyt en jaksaisi

En jaksaisi ihmisiä. Haluaisin olla rauhassa. Haluaisin vetäytyä omaan synkkään maailmaani. En saa tästä olotilasta kiinni, en tajua mikä tämä on. Tai tajuan, olen vajoamassa valeminän ja dissosiaation kouriin, mutta en tajua mitä tässä tapahtuu ja miksi.

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Sulkeudu, käperry itseesi

Joku minussa mietti kuinka raukkamaista minulta on edelleen vedota lapsuuteeni mitä tulee tämän hetkisiin ongelmiini. Onko minulla edes ongelmia? Ei, koska ei ole sellaisia ihmissuhteita joissa ne tulisivat esille. Kartan ihmisiä, koska selitän itselleni tarinaa traumatisoivasta menneisyydestä ja se tarina antaa tekosyyn tälle välttämiskäyttäytymiselle.


Minä olen kiinnittynyt siihen tarinaan. Yhtälailla se tarina tai toinen tarina sen rinnalla voisi olla, että olen geneettisesti vierastilanteita välttelevä yksilö, joka reagoi ensisijaisesti pelolla uuteen ja tuntemattomaan. Sen vuoksi stressistä aiheutuu dissosiaatiota. Jotain normaalia siis. Tarinaan voisi sisältyä erilaisia merkityksenantoja myös herkkyydelle, erityisherkkyydelle.


En tiedä mitä haluaisin tässä postauksessa käsitellä. Sosiaalisuuden ja erityisherkkyyden aikaansaamaa ristiriitaa vai sitä, että olen sekaisin kaikesta. Että en saa kiinni todellisuudesta. Onko todellisuutta, tai oikeastaan yhtä hyvin voisi kysyä vain että kuinka monta rinnakkaistodellisuutta on. Dissosiaatio, jos nyt sitä sanaa haluan käyttää, on kuin päihtymys. Tässä tilassa voisin tehdä mitä vain. Mitä vain. Minä olen erillinen kehostani. Tunnistan kehoni, se on tuttu, mutta samalla tavalla tuttu kuin veljeni tuossa vieressä. Sillä mitä pääni sisällä ja mielessäni tapahtuu, ei ole linkkiä kehoon.


Ehkä tiedän mistä tämä nyt johtuu. Katsoin hetken Blockfesteja kun tv sattui olemaan auki. Valtavat ihmismassat fiilistelemässä ja pitämässä hauskaa. Paljon nuorisoa. Omaa ainutkertaista elämäänsä eläviä ihmisiä, bailaamassa ja nauttimassa, välittämättä niistä muista siinä ympärillä. Minä humpsahdin menneisyyteen. Siihen miten dissosioimalla suojasin itseäni ihmisjoukoissa, ensin herätyskokouksissa, sitten koulussa ja lopulta joka paikassa. Ihmiset vain vaikuttavat minuun niin. Olipa siinä jotain geneettistä taustaa tai ei. Mutta näin pieni asia laukaisi tämä olon.


Pitäisikö näiden pirstaleiden antaa elää omaa elämäänsä, vai olisiko syytä koittaa löytää itsestään se "pääpersoona", joka johtaa? Minulla on se, tiedän oikeastaan 90 % ajasta kuka olen ja millainen olen. Mutta kaksi merkittävintä asiaa, jotka saavat minut raiteiltaan ovat ihmiset ja ihastuminen. Eli vuorovaikutus ja kiintyminen. Helvetti. Voi helvetti. Ne asiat, joita ilman elämä on silti tuskaa.

En tunnista itseäni peilistä. Tiedän kuvajaisen olevan minä, mutta se ei tunnu tutulta. En hahmota minkä kokoinen olen. Olen mielestäni pienempi kuin olen. En vain tunne kehoani. 

En pelkää tätä tunnetta, koska se on epätodellinen. Siinä ei ole mitään pelättävää. Tässä sumussa olen ollut vuosia. Ehkä kaikki on lähtenyt liikkeelle jo murrosiässä, koska en muista siitä mitään. 

Epätodellisuuden todellisuus iski päälle koska puhuin sellaisen ihmisen kanssa. Sellainen ihminen laukaisee kaiken vaikka uskottelen että ei laukaise. Sellainen ihminen saa minut johonkin yli- ja alivireyteen samanaikaisesti. En kestä olla hänen lähellään, mutta silti haluan luokse. Havainnoin häntä väärin, tänään tajusin hänen olevan muistikuvissani jotenkin paljon kookkaampi kuin mitä hän todellisuudessa on. Hän on oikeasti aika pieni. Kuvani hänestä vääristyy. En pysty kertomaan hänestä enempää koska en pysty. Hän on minulle jotain hyvin paljon, mutta silti ei mitään. Hän on elämässäni tietyn ajan kunnes jatkan loppuelämäni ilman häntä. Hän muistuttaa minua siitä mitä on kaipaus.

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.

Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.

Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en  pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.

Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.

Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.

Itsensä häpeämisestä

On se kummallista miten en saa kiinni itsestäni. Olen ollut ihan täysin ylikierroksilla suurimman osan viikkoa. Ja silloin en tavoita itseäni, ja koen tämän oireilun olevan dissosiaatiota. Ehkä olen joskus joutunut häpeämään omaa spontaania ja äänekästä reagointiani, ja häpeä saa edelleen aikaan dissosiaation. Häpeän lisäksi se voi olla myös epämääräinen tunne takautumasta lapsuuteen. Tietyssä tunnetilassa (ylikierrokset, hössöttäminen, holtiton nauraminen, vitsailu, kikattaminen, muutoinkin motorinen levottomuus) on jotain tuttua lapsuudesta, miten olin vilkas ja saatoin olla tästä syystä aikuisten huomion kohteena. Minuun saatettiin suhtautua vähättelevästi, torjuvasti tai huvittuneesti. Jotain kamalan läpitunkevaa siinä tuntemuksessa ja kokemuksessa kuitenkin on... Sillä nyt kun mietin missä tilanteissa reagoin tuolla tavoin, niin se on silloin kun koitan peitellä jotain. Yritän päästä pakoon jotain pohjimmiltaan epämukavaa tunnetta. Tällä viikolla olen koittanut paeta tunteita, kyllä. Ja tietynlainen liikkeelläolo auttaa välttelemään omia syvimpiä tuntojaan, kaiken alkulähdettä. Kyllä minä sen tiedän, minä välttelen hylätyksitulemisen ja merkityksettömyyden tunnetta.

Yksi pointti vielä. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, mutta minusta tuntuu että se aikuisten kuvaama tomera tyttönen joka lapsuudessa olen "ollut", on ollut jonkinlainen kuori. Olen käyttäytynyt kuten aikuiset ovat olettaneet. He ovat havainneet minussa tietynlaisia piirteitä, joita ihan varmasti minussa on, ja puhuneet minusta tietyllä tavalla, alkaneet puheessansa rakentaa minulle ihan omaa ekolokeroani jossa elää. Ja siitä eroon pääseminen on ollut vaikeaa. Siihen lokeroimiseen on liittynyt myös aikuisten "oikeus" torjua ja mitätöidä minun sanomani ja kokemukseni, koska hehän ovat "tienneet" paremmin millainen olen.

Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta, puhun vain joistain hailakoista muistoista. En tiedä ovatko ne totta, en tiedä keksinkö vain tilkkeitä aukkoiseen tarinaani. En todella tiedä. Minä en osaa sanoa kuinka paikkansa pitäviä nämä tarinani ovat. Jotenkin minä haluaisin ajatella, että tällainen tarina minulla on. Mutta en tiedä onko se totta. Totuudella tarkoitan sitä, että tulkintani ja kokemukseni olisi totta minulle. Mutta ne tuntuvat epätosilta, epätodellisilta. En jaksa enkä uskalla tuntea niitä tapahtumia. Ehkä pelkään ettei mikään ole totta. Etten minäkään ole totta.

Ihan vain heittona

Minua vaivaa dissosiaatio-oireet. En tunnista itseäni, kuin joku muu puhuisi, ääneni on vieras, ajatukset ovat vieraita. En ymmärrä. Aloin ajatella asiaa nyt tarkemmin, olen tiedostant nämä oireet kyllä, mutta nyt en jotenkin ymmärrä mistä niissä on kyse. En tiedä mistä ne tulevat, miksi tietyissä tilanteissa. Kaikkea kauheaa käy mielessä, jotain kamalaa lapsuudessa. Jotain mitä en ole päästänyt vielä tietoisuuteen.

Onneksi ensi viikolla terapia.

Kiinni

Kohta on viimeinen terapiakerta ennen kesälomia. Aion kysyä terapeutilta mikä minua hänen mielestään vaivaa, ja mitä tästä eteenpäin olisi hyvä keskustella. Haluaisin hänen olevan jotain mieltä minusta. Haluaisin kertoa etten tunnista itseäni useinkaan, joudun kysymään muilta ihmisiltä olenko todella tehnyt tai sanonut jotain. En tunnista itseäni menneistä vuosista. Tämäkö on ollut hinta traumatisoivasta kasvuympäristöstä? En tiedä kuka olen ja miksi näin. Muistan vieraantumisen kokemukset lapsena, sen että jäin itselleni hyvin vieraaksi vaikka olin kovatahtoinen lapsi. Minä en oppinut kuka olin, pohjimmiltani. Edelleen olen kuorta ja roolia. Minä yritän peittää ja suojata itseäni haavoittumiselta. Joudun olemaan kylmä ja kova.

Vanhempieni ja minun keskinäinen suhde askarruttaa. Ehkä siihen palataan terapiassa. Kuten myös eri moodeihin. Nyt ahdistaa ja surettaa. Paljon. Minä olen hankkinut elämääni tasaisia ja tietyllä arkisella tavalla varmoja ihmisiä, mutta olen pitänyt sillä yllä valeminääni. He eivät ole ymmärtäneet suruani, tarvettani käsitellä vaikeita aiheita. Se mitä on nykyhetkessä kietoutuu tiiviisti menneisyyteen koska niin se minulla toimii. Järkipuheella ei minua liikauteta enää mihinkään enkä anna kenenkään vähätellä kokemuksiani.

Blokkaaja

Huomasin jälleen töissä blokkaajan astuvan esiin. Tällä hetkellä en keksi sille mitään parempaa kuvausta. Se on moodi, joka uittaa pelottavat, ahdistavat ja ylivoimaiselta tuntuvat tunteet jonnekin kauas, se etäännyttää ne niin pitkälle etten koe niiden koskevan minua, mikä johtaa siihen etten myöskään toimi tilanteen edellyttämällä tavalla. Minulle kerrotaan asia x, ja tiedän heti, että tässä pitäisi varmaan reagoida tavalla y ja z. Mutta en vain osaa, blokkaaja vie asiat niin kauas minusta hämärtäen ne niin, että uskottelen asioiden hoituvan itsestään. 

Teen samaa kuin äitini. Minulla ei ole aktiivista roolia, laitan pääni pensaaseen, ja olen tietämätön asioista. Vaikka tavallaan joku minussa on tietoinen siitä, että minun tulisi tarttua toimeen, toimia, niin se on lähes mahdotonta. Blokkaajan tunnistan siitä, että se jättää sanomatta ja tekemättä asioita, se antaa tilanteiden lipua ohi. Sekä töissä että omassa yksityiselämässä. Se ei tartu hetkeen ja tilaisuuteen. Saatan häivähdyksenomaisesti ymmärtää, että nyt pitäisi tarttua tähän, mutta se herättäisi niin suuria tunteita, että blokkaaja astuu peliin, etäännyttää tunteista ja omakohtaisuuden kokemuksesta. Sen jälkeen puikoissa on joku muu. Kun muistelen ihmissuhteitani, en muista monistakaan mitään, koska olen ollut niin etäällä, en ole ollut läsnä. Olen blokkaamisen jälkeen vakioinut itseni tilaan, jossa selviän tuntematta varsinaisesti mitään. Samaa teen töissä. Suhtaudun asioihin ja työtehtäviin pinnallisesti, aivan kuin joku muu kyllä hoitaisi ne jossain siellä... tuolla.. no jossain kuitenkin. Minä en toimi suuntaan tai toiseen.

Äh. Tämä on jotain mitä minun on ollut vaikea käsittää. Että minä pystyn kuitenkin toimimaan. Minä voin, pystyn ja osaankin nykyään. Vaikka välillä vaikeaa onkin. Ehkä blokkaajakin vähitellen rauhoittuu, kun huomaa minun selviävän.

Miten ulkoistat itsesi vanhempana

Päivä on ollut väsyttävä ja raskas. Yritin lukea kirjaa lasten uskonnollisesta kaltoinkohtelusta, mutta en jaksanut vaan nukahdin useamman tunnin päiväunille. Heräsin nyt, ja ahdistaa. Olen tätä ennen ollut pitkään ajattelematta hengellisyyden vaikutuksia minuun, en ole antanut ajatuksiani sille mitä sellainen hihhulointi on minulle tehnyt. Se on tehnyt aika paljon. Minun on vain vaikea ymmärtää sen tapahtuneen minulle. Mikä sinällään sopii kuvaan, koska onhan se manipulointi, elämän ylihengellistäminen ja vääristely kasvattaneet kuorta ja tehneet minusta "robotin". Onhan koko lapsuuteni ollut hengellisyyden läpitunkema, en ole saanut vanhempiini todellista yhteyttä, enkä myöskään ikätovereihini. Sisaruksiini.

Mieleeni tuli tänään "keskustelu" äidin kanssa. Hänen kertomansa mukaan hänen ei ole tarvinnut koskaan puhua meille lapsille ehkäisystä koska on pitänyt meitä niin fiksuina että ymmärrämme asian tärkeyden itsekin. Tästä tilanteesta on aikaa jo vuosia, silloin en osannut reagoida kommenttiin millään tavalla. Nyt se tekee minut hyvin vihaiseksi ja surulliseksi yhtä aikaa. Miten äiti voi ulkoistaa itsensä tällaisessa asiassa noin perinpohjin? Mistä hän kuvitteli meidän saaneen tarvittavat tiedot, koulusta? Koulunko vastuulla on käydä keskustelu siitä miten itsestä ja omasta kehosta välitetään ja pidetään huolta, ehkäistään ei-toivottuja raskauksia ja tauteja? Onko opettajien ja terveydenhoitajien velvollisuus opettaa tämä lapsille? Vai tarkoittiko äiti kenties sitä, että me lapset olimme itse vastuussa tiedon hankkimisessa ja asioiden läpikäymisessä? Että äidillä tai isällä ei ollut minkäänlaista roolia tässä asiassa? 

Tähän äitini kommenttiin kiteytyy moni asia lapsuudenperheessäni; vanhemmillani ei ollut osaa eikä arpaa asioihin, lapsen kehitykseen, asiat vain tapahtuivat joidenkin ulkopuolisten voimien turvin. Vanhempien ei tarvinnut käydä keskusteluja, ei tarvinnut ottaa vastuuta. Tunteet kanavoitiin muualle. Perheen sisällä ei ollut pahaa, se oli ulkopuolella. Ongelmat ratkesivat kun rukoili apua jumalalta, joka toimi kuten parhaaksi näki. Kaikessa uskottiin jumalaan. Jumala auttoi löytämään oikeat ratkaisut elämään, jumala toi esiin ja osoitti ne juuri oikeaan aikaan, piti vain luottaa häneen. 

Sellainen huomio tuosta keskustelusta äitini kanssa. Eihän äiti hyväksynyt avioliiton ulkopuolista seksiä tai muita syntejä ollessaan vielä yhdessä isäni kanssa. Mutta tuohon aikaan hän oli alkanut varmasti jo erkaantua henkisesti seurakunnasta ja isästä, ja olivathan vanhemmat toki laittaneet merkille etten minä uskonut enkä aikonut elää sitä elämää. Siihen he eivät onneksi enää puuttuneet kun aloin olla täysi-ikäinen ja seurustella, ja siihen ajanjaksoon tuokin episodi liittyi.

Kiitos vanhempien, hukuin maailmaan. Siihen maailmaan, jossa halusin elää ja olla ilman pelkoja ja ahdistusta. Koska se toinen, lapsuuden hihhulimaailma oli sairas ja kieroutunut. Mutta en osannut olla omassa maailmassanikaan. Kun muutin lapsuudenkodista, kärsin suunnattomasta turtuneisuudesta, välillä ahdistuneisuudesta, peloista, jännittyneisyydestä. Olin myös hyvin lapsenomainen monessa asiassa, ja nyt ymmärrän käyttäneeni tuolloin sitä roolia jonka olin oppinut noin 8-9- vuotiaana kun hihhulointi oli kai kaikista pahimmillaan. Joku minusta oli jäänyt sille lapsen tasolle, sovelsin sitä selviytymiskeinoa vielä 10 vuotta jälkijunassa kun en muuta osannut. Olin hyvin mustavalkoinen asioiden suhteen (kai teinit on?), minulla ei ollut mitään tulevaisuusperspektiiviä. Olin reipas ja iloinen ja sosiaalinen ulospäin. Sisältä olin hukassa. Tunsin etten selviä yksin, mutta tukahdutin sen tunteen. En päästänyt tietoisuuteen. Minulla ei ollut muita selviytymiskeinoja, koska en ollut niitä oppinut. Eikä minulla ollut enää sitä "lapsenuskoa" joka minulla joskus oli ollut. En enää uskonut siihen paskaan.

Minun on hyvin vaikea tehdä edelleen päätöksiä tai suunnata elämääni jonnekin. En osaa toteuttaa haaveita. En tiedä kuinka paljon se on luonteenlaiskuutta, ja kuinka paljon siitä on menneisyydestä johtuvaa. Koska en osaa ajatella tulevaisuutta ja itseäni aktiivisesti siihen vaikuttamassa. En uskalla tehdä muutoksia ja siirtoja, koska alitajuisesti kai odotan jonkun muun tekevän ne, jonkun muun tulevan ulkopuolelta tekemään minut onnelliseksi. Niin ei pitäisi olla, ja ehkä koitan koko ajan tehdä asialle jotain, käsittelemällä menneisyyttäni. 

Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.