Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää.