Monta askelta eteenpäin

Halusin tulla sanomaan... Minä olen onnellinen, ja nautin tästä hetkestä. Olen aloittanut uuden harrastuksen ja nautin siitäkin. Tässä kohtaa elämässäni moni asia tuntuu hyvältä.  Ehkä tunteminen ja omien kokemusten "omistaminen" ovat avain läsnäoloon ja elämänsä hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Järkiperäinen ja tapahtumakeskeinen ajattelu saavat vain kiertämään kehää ja kelaamaan historiaa aina uudelleen. Mutta mitään vastauksia se ei anna. 

Askel askeleelta enemmän sinuiksi menneisyyden kanssa, hyvällä tavalla. Haluan antaa eri äänille oikeuden kuitenkin sanoa sanottavansa, eivät ne ole mihinkään poistuneet. Ehkä lientyneet ja hiljentyneet, mutta sen vuoksi että olen kuunnellut niitä. Jokainen päivä ei ole täydellinen ja täynnä energiaa ja iloa, ei todellakaan. Keskeisimmät ongelmani, itsetuntemuksen ja itsetunnon vaillinaisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta koska ei ole tarpeeksi erityinen ja ihana, kulkevat mukana, mutta niitä olen päässyt lähentymään ja tarkastelemaan jollain tapaa turvallisemmin. Se tuntuu hyvältä.

Olen rauhoittunut sisäisesti huomattavasti muutaman viime kuukauden aikana, ehkä se on levollisuutta itseni kanssa. Minusta on ihan kiva olla minä. Yritän korjata terapeutin tuella vinkahtaneita rakennelmia päässäni, ja ehkä joku päivä olen itse ehyempi ollakseni suhteessa. Tai ehyempi valitsemaan itse haluanko olla itsekseni. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on vaikeaa, minulle.

Sisäisesti seesteisemmästä olosta johtuen, olen uskaltanut vihdoinkin suuntautua turvallisesti ulospäin kotoa. En tiedä onko minuun iskemässä joku pakenevan nuoruuden ikävä ja vanhaksi tulemisen kammo, mutta enää en jaksaisi olla paikallani. Olen suuntautunut uusiin suunnitelmiin ja virikkeisiin. Minun, jonka pitäisi iän puolesta alkaa jo kiinnostua Kelan äitiyspakkauksista. Tiedän, ikä ei sulje pois omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, eikä saakaan. Myös parisuhteessa, vanhempana on hyvä olla omat harrastukset ja omat jutut, joita muut perheenjäsenet eivät ymmärrä. Mutta, minulla on tunne, että niin paljon on jäänyt kokematta ja elämättä, että en tästä hetkeen haluaisi edes mihinkään perheleikkiin alkaa. Tältä ainakin tällä hetkellä tuntuu, ja hyvä niin.

Ja ihmisillä hyvä tahto

Edessä välttämättömyys eli sukulaisissa vierailu. Paitsi ettei se ole välttämättömyys. Itse olen valinnut mennä tapaamaan heitä kaikkia, isää ja äitiäkin. En ole tehnyt selkästi valintaa mennä sukulaisiin, lähinnä passiivis-aggressiivisesti syytin heitä siitä kun minun on pakko mennä vaikka en haluaisi. Kuitenkin, sekin on valinta ettei aktiivisesti valitse. 

Tästä vuodesta opin sen, että tämäkin on asia jonka äärelle täytyy pysähtyä eikä vain antaa asioiden luisua johonkin suuntaan. Jospa se pysyisi päässäni tästä eteenpäin: minä tarvitsen herättelyä ja tietoista pysähtymistä asioiden äärelle, jotta voin aktiivisesti tehdä valintoja. Etten havahdu joka vuosi vasta viime metreillä ennen joulua, että en ole tehnyt suunnitelmia, ja lopulta päädyn kuitenkin sukulaisille viettämään aikaa. Koska se on ollut toimintatapani, huono sellainen. Olen antanut päässäni vaikutusvaltaa oletetuille sukulaisten ja vanhempien odotuksille, ja taipunut niiden mukaan. Mistä on seurannut kiukku omasta munattomuudesta. Nyt havahduin siihen, että minulla on oikeus olla menemättä ja vierailematta ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan viettää jouluani muulla tavalla. Eikä sen pitäisi olla edes neuvottelukysymys. Minulla ei tarvitse olla suunnitteilla mitään erikoista jouluksi, jotta se toimisi verukkeena. Riittävä syy on minun haluni, tarpeeni ja toiveeni. Mutta itseni kannalta on parempi, että valmistaudun tähän prosessiin jo hyvissä ajoin ensi vuonna: pysähdyn miettimään ja kuvittelemaan joulua ja sitä millaisen siitä haluan, ja mitä sen viettäminen minulle sopivalla tavalla merkitsee. Se merkitsee symbolisesti isän ja äidin valtasuhteen päätöstä. Ja sen kanssa eläminen vaatii minulta prosessointia, ja jotta voisin omalla tavallani nauttia siitä vallan ottamisesta, tarvitsen aikaa valmistautua ja ilmoittaa sukulaisilleni etten ole perinteiseen tapaan heille enää tulossa. On minun jouluni.

Tänä vuonna en olisi enää ehtinyt tehdä tätä, käydä mielessäni läpi ja elää uudelleen muistoista lähtien kaikkea. Koska sellainen minä olen, monimutkainen ja perusteellinen joissain asioissa, ja koska kyseessä on nyt suuret asiat (isän ripustautuneisuus ja kietoutuneisuus), niin sen asian käsitteleminen on valtava asia. Omien perinteiden luominen katkaisemalla vanhat perinteet on siirtymä uuteen, ja haluan tehdä sen tietoisesti ja huolella. En sillä tavoin, että olisin päättänyt kaksi päivää ennen joulua ahdistuksissani etten matkustakaan sukulaisiin. Se vaihtoehto houkutteli, mutta katsoin parhaaksi noudattaa nyt lupauksiani (koska siinä kohtaa olin jo pukenut sanoiksi ja tehnyt suunnitelmia ihmisten kanssa), ja toisaalta jotain kivaakin oli tulossa. Mutta nämä huomiot tekevät joulusta nyt helpompaa, minä olen tehnyt jo osan työstä päättämällä sen, että symbolisesti tulen irrottautumaan isäni manipulaatiosta. Kyse on minulle suuresta ja tärkeästä asiasta, kuten siis jo todettua, symbolisesti ja henkisesti. 

Mutta, ehkäpä palaan siihen jossain vaiheessa uudelleen, nyt täytyy valmistautua matkaan. 

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Tulevaisuusahdistus

Minä olen murehtijasielu. Turha sitä on vääntää miksikään muuksi, edes yrittää. Yksi puoli minusta on huoleton haihattelija, yksi puoli murehtii kaikkea ja kaikkia. Vaikka tiedän, että ainoa ratkaiseva hetki on nyt. Silti. Minulla on aivot, pystyn ajattelemaan menneisyyttä ja tulevaisuutta. Vaikka minulle miten joku hokisi että ei se hyödytä märehtiä ja murehtia. Sellaisia ihmisiä en halua elämääni, jotka eivät ymmärrä tunteiden merkitystä. Minä en voi työntää mieleni pimentoon asioita ja tunteita enää yhtään enempää. Minä olen surullinen, äärimmäisen surullinen pieni hahmo, joka haluaisi itkeä itkeä itkeä itkeä. Monia asioita, todella oikeasti menetettyjä asioita sekä niitä joita olisi voinut olla mutta ei ollut eikä tule. 

Minun täytyy viimeinkin elää. Se ei välttämättä tarkoita hurjan paljon erilaisempaa ja repäisevämpää elämää kuin mitä nyt elän, se tarkoittaa että olisin oma itseni ilman häpeää ja syyllisyyttä. Sain tarpeeksi eksäni ymmärtämättömyydestä ja sitä tunteesta, että teen tai olen väärin kun suren. Hän voi etsiä ihmisen joka ei ole niin herkkä. Huomaan kokeneeni suurta ristiriitaa siitä, että minun "pitäisi" elää hetkessä ja huolettomana, mutta silloin en olisi kokonaan oma itseni koska minä pohdin asioita, en ole pelkästään hetkessäeläjä. Minä tarvitsen ajatusleikkini ja suruni. Tunteeni. Ja välillä ne vievät mustaan masennukseen, mutta minä olen sellainen. En onnellinen rakkauspakkaus koko ajan. Vitut heille jotka eivät sitä ymmärrä.

Se on se tulkinta

Tätä aamua kuvaa yksi ainoa sana. Ahdistus. Se on minun kohdallani kärsinyt inflaation. Mutta ahdistaa. Pitäisi hakea kanditutkinto pihalle enkä jaksa ottaa selvää miten se pirulainen haetaan, en jaksaisi enkä haluaisi.

Mitä mietin eilen tunteiden tulkinnasta? Että voin itse valita. Ajatella tätä hetkeä. En tiedä mikä on oikein. Mistä ahdistukseni johtuu, onko se häivytettävissä sillä että koitan keskittyä nykyhetkeen, vai olisiko se tunteen ohittamista, sitä samaa mitä olen kokenut lapsuuteni. En tiedä. Vatvominen ei tuota tulosta, koska en jaksa nyt tehdä töitä sellaisen oikean käsittelemisen eteen. Mua masentaa. 

Yritän syödä (ei ole nälkä), lähden ulos yliopistolle, hoidan paperitöitä, tulen kotiin, itken, yritän tehdä opiskelujuttuja. Onneksi on lomaa. 

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

niin paljon

Vihaa. Minussa on täytynyt olla niin paljon vihaa. Ja muistankin sen. Passiivis-aggressiivisen ja kaiken kieltävän vanhempien lapset tuntevat ihan varmasti vihaa. Tuntevat sitä kaikkien muidenkin puolesta. Tuntee sen oman vihansa poisheijastavan vanhemman vihat.

Mutta se oli kiellettyä se. Vanhemmat eivät ottaneet minua tosissaan. Paiskasivat aina pois, vähättelivät. Viha kohdistui äitiin, joka torjui. Julmasti omasta ylemmyydestään nauttien. Tämä kaksinapainen asetelma kääntyi niin. Viha ja raivo kohdennettiin temperamentiltaan erilaiseen äitiin. Isä oli niin kiltti ja hyvis, ettei sille temppuiltu. Tätä asiaa olen vatvonut sata kertaa. 

Nyt tunnen isää kohtaan vihaa senkin edestä. Ei kiinnosta koko ihminen. Se vielä jotenkin menisi, josa hän ymmärtäisi oman ajattelunsa virhekohdat, mutta sitä ei tule tapahtumaan. Hänellä on oma sokea ja pimeä totuutensa, joka menee aina lapsien edelle. Vaikka meidän piti olla hänelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa.

Vituttaa

Tuo terapeutti ei vain ole mua varten. Se on vääränlainen. Vai onko vika minussa? Ei sillä tavalla, että tahallani sabotoisin tätä juttua, vaan niin etten vain kykene sellaiseen tunneyhteyden luomiseen, kiintymykseen ja luottamukseen. Muut rientävät onnessaan ja riemuissaan terapiaistuntoon, ja voivat huokaista kun saavat siellä avautua ja karistaa menneisyyden traumoja pala palalta. 

No, ehkä olen itse vasta siinä vakauttamisvaiheessa, kestäisin kai traumamuistojen aukomista. Mutta en halua. Tämän ihmisen kanssa. Hän unohtaa minut, ei pidä mielessään. Aloittaa useimmiten niin kuin ei olisi edellisellä kerralla mitään puhuttu tai sovittu. 

EMDR:ä piti kokeilla tämän vuoden alussa. Kerran kokeiltiin. Ja kyllä, on totta, että itse halusin odottaa sen kanssa, mutta jotenkin hän vain unohtaa sen nyt... Ei jatka siten miten ehdotti ja mitä suunniteltiin. Hän tietää, että en kykene ottamaan itse mitään puheeksi, osa syy lienee siinä, ettei minusta tunnu siltä että haluaisin hänelle kertoa, mutta puhuisin jos hän osaisi kysyä. Tiedän järjellä, että minun kuuluisi tehdä itse jotain, puhua tästä. 

Jotenkin olen miettinyt, että kun Kelan tuki loppuu ja saadaan ne käynnit päätökseen, niin etsisin uuden terapeutin ja jatkaisin omakustannekäyntejä harvakseltaan. Neljä vuotta mennyt, joista kolme terapiatuolissa, ja minua vain itkettää.

Vai itkettääkö se, että siitä vastustuksesta huolimatta olen jollain tavalla kokenut helpottavana ja turvallisena sen, että on jokin paikka mihin mennä? Koska muuten ei olisi ollut ketään kelle puhua. Näin varmasti on. Ehkä tässä joku ambivalenssi on näkyvissä.

Koko kattaus tarjolla

Miksi en voi olla tyytyväinen ja onnellinen opiskeluaikaani? Takana on jo useita yliopistovuosia, jotka ovat tuoneet mukanaan tapahtumia, luentoja, tenttejä, bileitä, kavereita, poikakavereita, panoja, vapaata hengailua, keikkoja, myöhäisiä aamuja, yliopistolounaita jne. Minulla on muistoja, kun niitä oikein kaivan. Näen itseni pubivisassa, teekkariristeilyllä yms. Olen kokeillut kaikenlaista juttuja, mitä haluaisin muistella ja ajatelle hymyillen; että mun opiskelijanuoruus oli niin hauskaa ;) 

Mutta en voi. Ainakaan vielä. Mietin tätä asiaa tosissani, miksi en osaa olla tyytyväinen; minähän olen kokenut kaiken tuon mistä tavallaan kuitenkin joudun edelleen haaveilemaan. Sitten se yksinkertainen, mutta silti helposti unohtuva asia. Masennus ja ahdistus. Ne vievät maut ja värit elämästä. Aloin nähdä menneisyyden ikään kuin ruokapöydän kattauksena; sieltä löytyy niin monia ihanan, herkullisen, kauniin ja vaikuttavan näköisiä herkkuja, joita voi ihailla katsomalla. Kaikki näyttää nätiltä. Mutta minä satun tietämään totuuden siitä, miltä ne maistuvat. Eivät miltään. Aivan sama mitä siitä pöydästä katsot ja otat, se ei maistu miltään. Sitä on masennus, ja pitemmän päälle se on turhauttavaa. Mieti jos mitään mitä sinulle tarjotaan ei maistu miltään. Ahdistus on sitä, että tiedät saavasi jostain vaikka allergisen reaktion mutta et saa tietää sitä mistä sen saat ja milloin. Janoat kovasti kaikkea, mutta mitään siitä pöydästä ei voi oikein ottaa muuten kuin napsimalla paniikissa sieltä täältä, eikä se silti tyydytä nälkääsi.

Harvat kokemukset teininä ja opiskeluaikana ovat antaneet minulle tyydytystä sisäisesti. Läsnä on ollut jatkuva pelko ja jännitys omasta persoonasta, sosiaalisista taidoista, siitä pystyykö verkostoitumaan. Olen ollut ihan hukassa ja uupunut. Minulle olisi helpottavaa ja ihanaa, jos voisin tiivistää kaiken vaikka pariin sanaan tai lauseeseen, jotka selittäisivät että minulla "on vaikeaa". Kuten jo aiemmin ehkä hieman naiivisti ajattelin, että joku vanhemman päihde/väkivaltaongelma kuittaisi asiat, niiden sisään sulkeutuisi monenlaiset oireet. Minä joudun "vain" sanomaan, että olen ollut masentunut mutta en pysty kuittaamaan syytä moninaisille oireilleni. Pohjaton yksinäisyys lapsena. Ehkä siihen kiteytyy kaikki. Voin kun muistaisin tuon. Se ei vain ole rikos, että lapsi jää henkisesti yksin, ei siihen edes kiinnitetä huomiota koska nuo lapset ovat reippaita ja itsenäisiä ja heitä kehutaan siitä. Kehutaan kuoren kasvattamisesta ja taidosta sietää yksinäisyyttä. Yksinäisyydestä tulee paras kaveri. Yksinäisyydessä voi kuvitella oman elämänsä parhain päin. Yksinäisyys ja illuusiot lohduttavat, ne eivät petä. Ne jäävät aina jäljelle.

Tauko terapiaan

Olen ehtinyt miettiä terapian tauottamista nyt hetken, ja se alkaa tuntua tässä tilanteessa järkevimmältä vaihtoehdolta. Vaikealta sellaiselta, mutta olosuhteet ovat nyt sen mitä ovat. Pelottaa hieman jättää terapia pariksi kuukaudeksi, paluu takaisin voisi olla sitten ensi vuoden alussa. Mutta toisaalta voin ottaa tämän ihmiskokeena ja nähdä mitä vaikutuksia tauolla on, ja voisiko siitä olla jopa jotain hyötyä. Asiaa emme ole terapeutin kanssa varsinaisesti päättäneet, mutta katson miten jaksan tehdä töitä ja käydä terapiassa ja hoitaa opiskeluja. Varmaan hyvin huonosti. 

Olen välillä ehkä kokenut, että terapiasta ei ole mitään hyötyä. Että se on vain pinnallista kuulumisten lörpöttelyä. Mutta kuinka suuri merkitys sen olemassaololla minulle kuitenkin on, sitä on vaikea kai sanoa ennen taukoa. Ehkä painun taas pinnan alle kun ei ole sitä yhtä ihmistä, joka kuuntelee ja on empaattinen. Mitä jos panikoidun enkä uskalla sitten enää koskaan jättää terapiaa? (En usko tähän, mutta kävipä mielessä.)

Olen mielessäni raivonnut taas vanhemmilleni niin monesta asiasta. Mietin miksi niin monet asiat tuottavat minulle ja muille lapsille niin paljon vaikeuksia. Omilleen muuttaminen, itsenäistyminen ja sitä kautta myös parisuhteen löytäminen ja perheen perustaminen. En tiedä mistä tämä ajatus ja tunne on viime aikoina tullut, mutta minä en ole koskaan halunnut kertoa vanhemmilleni seurustelusuhteistani, ja vaivaannun kun sellaisista asioista puhutaan. Ne eivät ole olleet normaaleja puheenaiheita meidän perheessämme. Jollain tavalla se on noloa, mutta miksi aikuisen ihmisen pitää nolostua seurustelusta ja parisuhteesta? Sen vuoksi, että ne kertovat minun kasvaneen aikuiseksi. Mutta selkeästi siinä suhteessa on joku ongelma, perverssi sellainen. En halua, että isäni ajattelee minun olevan aikuinen, nainen ja seksuaalinenkin olento vielä kaiken lisäksi. En osaa pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta jotenkin kai häpeän niitä asioita. Voisiko se johtua siitä, että isä pitää meitä pikkulapsina ja siltä taholta annettu rooli on pahasti ristiriidassa aikuisuuden kanssa?

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minun pitäisi kertoa isälleni vaikkapa olevani raskaana. Raskaaksi tullaan vain seksiä harrastamalla. Kipeää. Luulen, että tuo jumiutuminen on yksi syy sille miksi minä en vain pysty kehittämään itsestäni ikäistäni aikuista, olen silti liian kiinni noissa lapsuusperheen kuvioissa. Isäni taitaa manipuloinnin, olen sen huomannut ja osannut nimetä vasta vähän aikaa. Olen aiemminkin huomannut, että hän mielistelee, ja siitä tulee epämukava ja kiukkuinen olla. Mutta hän kääntää takkia, on aina sitä mieltä mitä keskustelukumppani, ja koittaa liehitellä esittämällä empaattista ja huolehtivaa vanhempaa. Hän osaa pelata peliä, jossa hän saa syyllistämällä istutettua nuorempien sisarusteni päähän tiettyjä asioita, minkä seurauksena he alkavat itsekin uskoa jossain kohtaa haluavansa niitä asioita. Tällä seuraavalla kommentilla ja vertauksella en todellakaan halua ja tarkoita loukata ketään, koska asia on vakava, mutta kyseessä lienee etäisestä sama ilmiö millä pedofiilit perustelevat, että lapsi halusi itsekin "sitä". Lapsi haluaa miellyttää, ja yrittää selvitä jollain tapaa aikuisen sanelemassa maailmassa. Ja niin kauan kuin lapsi on riippuvainen aikuisesta, täytyy mukautua aikuisen sääntöihin ja yrittää tehdä elämästä edes vähän parempaa. Joskus se voi olla valeminän ja -todellisuuden rakentamista, uskottelua itselleen että tätä minä haluan ja tämä on kivaa. Mutta aikuinen siirtää siinä itselleen kuuluvan vastuun ja syyn lapselle selittämällä, että sinä teit aloitteen, sinä olit samaa mieltä. Täysin sairasta ja tuomittavaa. 

En vastaa nyt isän puheluihin. Se on ainoa tapa säästää hermoja. Koska hän tuputtaa sitä omaa paskamaista maailmaansa myös puhelimen välityksellä. Täytyy keksiä keinot laittaa hänelle rajoja. Se voisi alkaa sillä, että osoitan olevani aikuinen ja päätän elämästäni eli käytännössä siis sanoisin suoraan mitä ajattelen vaikka hänen siunailustaan ynnä muusta paskasta. Kerron hänelle toivovani, että hän lopettaa sen koska se on vastoin omia arvojani ja halventaa minun omaa käsitystäni ja arvojani maailmasta. En minäkään toivota minkään hänen uskoaan vastaan olevan jumalan siunasta hänelle, kuten jo aiemmin totesin. Mutta tiedänhän minä mistä tuo kaikki tulee. Ainakin luulen tietäväni. Hän on niin hukassa oikeassa maailmassa, eikä koe sellaista positiivista kontrollin ja vaikuttamisen tunnetta tai mahdollisuutta elämäänsä. On helpompaa kun kaikki on vain "herran hallussa". "Taivaan isä" on ainoa auktoriteetti, jota hän sietää. Passiivis-aggressiivisena persoonana hän vastustaa kaikkea ylhäältä tulevaa, halveksii ja vähättelee. Mutta kun jumala on sellainen muokattavissa oleva tyyppi, siitä ei ole pelkoa että joutuis konkreettisesti kaksintaisteluun hänen kanssaan. On paljon helpompaa kun elämän ylin auktoriteetti on näkymätön, kuulumaton ja.... olematon. 

Isäni hermostuu kun sanon jotain tuosta toivotelusta ja siunaamisesta. Mitä todennäköisemmin hän pakenee niihin omiin maailmoihinsa entistä tiukemmin ja rukoilee aina vain enemmän. Se on hänen tapansa käsitellä ahdistusta. Mutta tosiasia on se, minkä hänellekin voisi kertoa ja soisi hänen sen myös ymmärtävän, että hänen todistelunsa miten hän rukoilee joka päivä meidän puolestamme ja ajattelee meitä, ei lämmitä ketään meistä lapsista yhtään. Voisi ehdottaa, että jospa hän käyttäisi sen energian jotenkin tarkoituksenmukaisemmin. Mitä hyötyä hänen rukoilustaan on meille tai kellekään? Konkreettisilla teoilla tätä maailmaa pyöritetään, loppujen lopuksi? Hän olisi voinut olla enemmän läsnä kun olimme pieniä, nyt sitä ei voi rukoilemalla korvata. Ikävä fakta.

Että perushyvä maanantai ollut tänään, kun tällaisia mietin.

Pizza, Love & Understanding

Hupsis, lähti lapasesta taas tämä syöminen. En ole laittanut "kunnollista" ruokaa koko viikonloppuna, paitsi jotain pupunpöperöä vaikka pitäisihän minun tietää, että en tule salaateilla miksikään. Tämä kostautui sitten pizzareissulla, kun nälkä jo hämärsi näköä. Kun sain ahdettua apetta sisuksiini, ymmärsin että ruoka todella on lohduttavaa ja lohdullista. Siihen liittyy jotain mystistä henkisen tason tyydytystä ja lämpöä, jota ei oikein mistään muusta saa. 

Ruoka (rasvainen, ruolainen, makea, mikä tahansa maistuva ja kaloripitoinen) tyynnyttää ja rauhoittaa, ainakin minua. Tietyt suklaaherkut nostavat verensokeria miellyttävästi ja saavat aikaan hieman nousuhumalaa muistuttavan hetkellisen nautinnon tunteen. Onneksi homma ei päätynyt tällä kertaa mihinkään överimättöön, vaan pystyin jättämään pikkupizzastani jotain myös huomiselle. Söin silti pari palaa liikaa, mikä tuntuu nyt ikävänä vatsan nipistyksinä.

Muuten kai voin tänään aika keskinkertaisesti, olen pohtinut jonkin verran taas sitä miksi jotkin ihmiset minua pelottavat ja näiden harvojen ihmisten perusteella maalailen sellaisia kauhuskenaarioita etten uskalla esimerkiksi hakeutua töihin. Koska olen varma siitä, että työkavereissa ja asiakkaissa on hirveitä mulkvisteja, jotka saavat minut hyppäämään siihen pelokkaasen ja paniikinomaiseen pikkulapsi-moodiin. Pelkään myös sitä, että joudun töihin jotka ovat liian raskaita minulle, löydänkin itsestäni joitain sellaisia puolia, jotka eivät kestä.

Kestämisestä tuli mieleeni, että tekisi varmaan hyvää itkeä terapiassa. Se on yksi valtava kynnys, joka myös mielestäni mittaa jotain "edistymisessäni". En pysty laskemaan suojauksia terapeutin edessä. Minusta tuntuu aivan kuin hän koittaisi kaivella minusta esiin kaikkea henkilökohtaista, jotta itkisin ja hän pääsisi kommentoimaan, että mitäs minä sanoin. Äitini on tehnyt sitä, ollut ensin tunkeileva ja sitten menettänyt mielenkiintonsta kun on saanut mitä on halunnut. En osaa sitä tarkoin selittää, mutta sellainen hän vain on. Haluaa itse jotain ja sitten potkii lapset pois kun ei enää tarvitse meitä vaan tarpeet on tyydytetty. Minulla on tunne kuin terapeuttikin jahtaisi jotain tuollaista kokemusta; näyttöä omasta hyvyydestä tunkeilemalla minun asioihini ja sitten kuitenkin jättäisi minut haavoitettuna yksin.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Eipä ne ajatukset kovin kummoisia olleet, ja silti piti avautua :)

Normaaliuden kaipaus

Kysyn itseltäni -kun en keneltäkään muulta voi- että miksi en saanut "normaalia" lapsuutta ja teini-ikää. Erityisesti murrosiän ja siihen liittyvän psykososiaalisen kehityksen puutteesta olen kiukkuinen vanhemmilleni. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta harjoittaa ryhmäytymistaitoja tai alkaa kokeilla seurustelusuhteita ennen kuin parikymppisenä. Sen sai aikaan se kummallinen "valeminä", jonka olin lapsuudessani kehittänyt turvakseni. Luulen, että sisarukseni kärsivät siitä samasta ilmiöstä. 

Me emme kehtaa seurustella. Me emme kehtaa tuntea mitään ketään kohtaan. Me olemme aina vanhempiemme pullossa kasvattamia pieniä lapsia. Emme uskalla rikkoa sitä kaavaa vaikka sanallisesti rikommenkin. Mutta kun me emme osaa. Tämä on uskomatonta, että aikuiset ihmiset ovat edelleen lapsuuden vankeja tietyllä tavalla. Olen minäkin yrittänyt seurustella, mutta minulla on liikaa käsittelemättömiä asioita, jotta voisin seurustella "kypsästi". Liian paljon hämmentäviä asioita, jotka liittyvät vanhempieni väliseen suhteeseen ja liikaa mieltä sekoittavia muistoja. 

Terapia jatkuu kohta. Tuntuu kuin olisin umpikujassa, mutta pakko tehdä jotain muutoksia omaan toimintaan, jos se vaikka saisi myös urautuneet ajatukset muuttumaan. Tällä hetkellä keskeisimmät tarpeeni terapiaan liittyen ovat varmaankin omien kielteisten tunteiden käsittely ja niistä seuraavat häpeän, kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteet, sekä äidin ja isän keskinäinen suhde. Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että se on jossain ratkaisevassa roolissa, mutta asiaa ei ole juuri käsitelty. En kykene muistamaan viimeisiä vuosia lapsuuden kodissa, en vanhempien eroa tai mitään. Olen kieltäytynyt kuulemasta ja näkemästä mitään, olen ollut masentunut ja pääni sisällä poissa. Kamalaa.

Yksin

Onpa aika perseestä tämä tunne. En ole pitkään aikan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja oloani kaoottiseksi. Olen vain maannut päivän ja yrittänyt lukea. Mutta ei tässä päässä pysy mikään. Jostain syystä tunnen itseni täysin hylätyksi ja yksinäiseksi. 

Arki pysyy kasassa, mutta kun tulee tiettyjä tapahtumia, jotka laukaisevat tutut ahdistavat ajatuskuviot, olen aika voimaton. Vittuuntunut ja voimaton. Inhoan sitä miten isäni taas ujuttaa lonkeroitaan meidän lapsien elämään ja hänen kietoutunut tapansa vaikeuttaa meidän normaalia itsenäistymistämme. Ja se ei tapahdu näkyvästi ja suorasti autoritaarisella asenteella, vaan manipulatiivisesti ja peitellen. Hän on manipuloiva siinä mielessä, että hän vaikuttaa itse niin tarvitsevalta ja hauraalta, että tunnemme syyllisyyttä siitä kun emme tee jotain tai teemme jotain väärin. Hän antaa epäsuorasti ja passiivisesti sen kuvan, että on paha jos me rakennamme omaa elämäämme - tai paremminkin jos nuoremmat sisareni rakentavat. Minun suhteen peli on menetetty jo aikaa sitten, olen ollut sattuneesta syystä paljon itsenäisempi ja pystyvämpi kuin he, johon isällä ei ole ollut sanomista. No alussa kun muutin pois heidän luotaan, alistuin toki tähän epäsuoraan hallintaan ja isän sitouttamiseen, mutta sittemmin olen osoittanut itsevarmuuteni hänelle sanallisestikin suoraan. Minua hän ei saa sinne takaisin, minä en aio hänen tilannettaan selvitellä. Oikeastaan hän ei varmaan tarvitse mitään konkreettisesti, paitsi nähdä meitä silloin tällöin, mutta hän ei vain osaa tulla toimeen sen faktan kanssa, että lapset kasvavat ja itsenäistyvät; heidän ei ole tarkoitus jäädä asumaan saman katon alle hänen kanssaan. Se on epänormaalia, useimmiten. Ja vaikka asuisikin lähekkäin ja samassa talossa, täytyy oma identiteetti ja rajat olla kunnossa. Hänellä ei ole, eikä hän anna siihen mahdollisuutta lapsilleenkaan. Siis niille muille lapsille, jotka ovat häntä lähempänä. 

Hän ilmaisee omat tarpeensa ja toiveensa passiivis-aggressiivisesti niin, että niihin on vaikea tarttua. Hän ei vastaa juuri mitään, kun kysyn että niin mitä tuo huokailu ja tuhahtelu tai kommentti "no... niin.. no miten sen nyt ottaa..." mahtavat tarkoittaa. Kerrassaan raivostuttavaa. Mutta kuten terapeutti totesi, tuollaiselle ihmiselle on vaikea olla suoraan vihainen, koska hän ei ole itse avoimesti vihainen tai pettynyt. Hän ei pysty ilmaisemaan sitä suoraan.

Nyt olen jotenkin poissa tolaltani, koska huomasin sisaruksieni toimivan ja heitä kohdeltavan täsmälleen samalla tavalla kuin minua joskus. Ja samastuin heihin; siihen avuttomuuteen ja siihen miten heistä sellaisia avuttomia tehdään. Hyvä on, on ihan ok olla avuton ja tietämätön nuorena, sitä oppii sitä mukaa mitä elämä tuo eteen. Mutta jollain tapaa minun on vaikea hyväksyä omaa avuttomuuttani ja tietämättömyyttäni. Olen yksin, en saa mistää tukea.

Jostain syystä tämä avuttomuus on meidän perheessä se keskeinen elementti. Isä on avuton ja heikko - häntä pitää kannatella. En tiedä mistä se tulee, kai aistin hänessä jotain haurautta ja olen huolissani hänestä. Äiti on avuton tai ainakin joissain asioissa heittäytyy sellaiseksi. Pienet sisaret pidetään siinä roolissa, ei meille ole opetettu mitään niin että osaisimme hoitaa asiamme. He ovat jollin tapaa sidottuja vanhempiin, erityisesti isään ja hänen kotiinsa - elämä keskittyy hyvin paljon sinne. Mielestäni heidän elämäntilanteesa ja -tapansa eivät vaikuta ikäistensä mukaiselta ja kypsältä. Eipä toisaalta omanikaan. Kukaan meistä neljästä ei pysty elämään ns. normaalia elämää perheen perustamisineen ja parisuhteineen. No ovatko ne jotain onnellisuuden ja onnistumisen mittareita? Eivät ole. Mittarina on se, että saako lapsi kasvaa sellaiseksi kuin mitä hän kokee todella itse haluavansa ja kannustetaanko häntä siihen. Vasta sitten kun tuntee todella itsensä ja luonteensa voi tehdä kypsiä päätöksiä siitä miten elämänsä elää. Sen sijaan, että suunta olisi oman elämän elämistä kohti; oma koti, oma työ, omat kaverit, harrastukset ja elämäntapa, suunta onkin edelleen lapsuudenkoti minne pitää päästä viikonloppuisin ainakin ja kuluttaa aika siellä. Itse en ymmärrä tätä enkä hyväksy siitä johtuen että meille muu maailma on maalattu niin pikimustaksi että haluttomuus kokeilla omia siipiä perustuu siihen - ei omaan vapaaehtoiseen valintaan. 

No tässä sitä taas mennään. Hirveä valitus ja avautuminen. Olen vain tunnekuohuissani ja koen, että elämältä pettää pohja. Koen myös repivää ikävää erästä ihmistä kohtaan, ja kaipuu hänen luokseen on kova. Siksi koen olevani niin hylätty, ja tämä sama kuvio toistuu aina vain. En tiedä miten siitä pääsee irti, miten lakkaisin toistamasta samoja kaavoja. Minulla on paha ongelma läheisyyden ja sitoutumisen kanssa, ja vuodet vain pahentavat sitä.  Katsotaan miten viikko lähtee käyntin näiden ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Vaikeaa sanoa ei

Toinen vanhempani on ollut taas yhteyksissä. Eipä siinä mitään varsinaisesti pahaa ja väärää ole, mutta olen ärsyyntynyt. Olen toisaalta myös huolissani. Ehkä ärsyynnyn jonkin verran jopa tuosta huolestani. Aikuisen lapsen "paapominen" ja huolehtiminen ihan normaaleista asioista on helvetin rasittavaa ja se muistuttaa monesta ikävästä tunteesta. 

Se muistuttaa ainakin siitä, että isä on epävarma ja pelokas itse. Selvä viesti lapselle. Koen siis tarvetta olla pois vanhempien jaloista, minun pitää olla kiltti ja itsenäinen eikä lisätä vanhempien stressiä. En saa pahentaa tuota epävarmuutta ja pelkoa. Minä en ole koskaan voinut sanoa, että nyt minä en jaksa - en jaksa kannatella itseäni vaan haluan että joku aikuinen on minua varten.

Toinen selkeä signaali on se, että tavalliset asiat ovat pelottavia ja vaikeita. Elämässä on vaikea selvitä. Edelleen isä kuvittelee minun olevan pieni lapsi, joka ei jaksa tehdä mitään. Etten minä vain rasittuisi. Hän on ollut joskus aikaansa edellä toteuttaen curling-vanhemmuuden periaatteita ennen kuin koko käsitettä on edes keksitty. Aina hän halusi olla tasoittamassa minun ja meidän elämänpolkuja - siis silloin kun hänelle itselleen sopi ja hänen mielestään tärkeässä asiassa. Onko sillä ihmisellä itsellään niin raskasta se arki, että pitää olla ihan huolissaan siitä jaksaako kauppakasseja kantaa kotiin sitä 50 metriä?

Sitten kolmas ulottuvuus tässä asiassa. Minulle tulee huono omatunto kun sanon kiltille isälleni, että en ehdi puhua, teen omia juttuja. Ei, en tule käymään siellä koska minulla on omia menoja. Tiedän, että sanon sen neutraalilla äänensävyllä ja pohjustan parilla argumentilla. Oikeasti minun ei tarvitsisi perustella ja pohjustaa mitään. Se vain on hyvän tavan mukaista uskotella ihmisille, että voi kun minä niin kovasti tahtoisin mutta valitettavasti nyt on niin että nuo omat hautajaiset sattuivat hankalasti juuri tuolle viikonlopulle, anteeksi. Molemmat saavat säilyttää kasvonsa. 

Miten tuosta pääsisi eroon - säälistä ja huolesta. Minulla on oikeus rajata haluamani ihmiset pois elämästäni, vaikka se olisi oma isä. Nyt rajoitustoimenpiteitä on luvassa ainakin suurin osa kesää. Kehittelen puolustusstrategiaa, jolla perustelen itselleni uskottavasti miksi voin pysyä etäällä hänestä. Koska silloin - kun puolustus on aukoton - se tuntuu itsestä tarpeeksi vahvalta ja oikealta.

Onnen sirpaleita

Jep, täällä valvotaan. Klo 4 reikä reikä. Jossain kohtaa nuo rytmit taas repsahti tähän että uni ei tule ennen aamua ja päivät menee nukkuessa. Hetken ehdinkin jo nauttia iltarutiineista ja unesta jopa ennen puoltayötä. Nyt ei toisaalta ole mitään aamumenoja enää kuin satunnaisesti eli miksi en saisi valvoa oman rytmini mukaisesti. Tosin tiedän, että tämä ei ole hyväksi ja tällä menolla en ehtisi nähdä kavereitakaan.

Kuuntelin Leevi and the Leavingsia yksi päivä, ja jossain biisissä (Pohjois-Karjalassa?) lauletaan, että oman onneni sirpaleita säilytän. En nyt osaa pukea sanoiksi fiilistäni sen tarkemmin, mutta tuossa ajatuksessa on jotain haikeaa. Ajattelen kai itse, että minulla on mukanani sen vanha elämä, jonka sitten kuitenkin päätin rikkoa. En osaa luopua menneestä kokonaan, ja joskus saatan konkreettisestikin säilyttää jotain hajonnutta asiaa pitkään ennen kuin tajuan, että en saa tätä enää ehjäksi. 

Mikä saisi minut ehjäksi? Rakkaus? Terapia? Raha? Harrastus? Rakkautta on yritetty, terapiaa yritetty. Rahalla voisin ostaa itselleni kaikki kivat harrastukset ja terapiamuodot, mutta sitä on nyt vain perusmenoihin ja hieman hauskanpitoon. Ei tuhlattavaksi kuitenkaan. No mutta kuitenkin... tulee vain tunne, että olen tyhmä kun koitan enää mitään. En kestä arkea. En kestä vain tavallista, tylsää elämää. Joinain hetkinä taas se on äärimmäisen tyydyttävää, olla vaan ja tehdä jotain rutiininomaista. Tiskata. Äärimmäisen huono esimerkki, mutta pyykinpesy tai siivous ovat ihan kivoja juttuja. 

Olisi vain niin "helppoa" tuudittautua siihen, että on joku kohtalo. Se olisi ennalta määrätty, ja asiat vain menisi niin kuin menisi. Ei tarvitsisi uhrata aikaa ja energiaa sen ajatteluun, että mitä voisin itse tehdä.

Hei, nyt alkoi nukuttaa! Kone kiinni valot pois pää tyynyyn taju kankaalle. 

Aurinko paistaa muttei tähän risukasaan

Tämän hetken tuntemukseni ovat vitutus ja ärsytys. Monet asiat vaivaavat ja painavat mieltä tuottaen stressiä. Terapeutti ei oikein ymmärrä reaktioitani ja lähtee hakemaan selitystä väärästä suunnasta, siis minun mielestäni. Olen itse tietoinen pitkästä aikaa tästä äkkinäisestä ja mustavalkoisesta reagointitavastani, mutta en saa yksin siitä otetta. Minulla vain naksahtaa joku viha-moodi päälle, joka pitää sisällään tietenkin vihamielisyyttä, muiden syyttelyä ja vähättelyä. Se on selkeä defenssi, jonka luulen tulevan esiin tilanteissa, joissa avuton lapsi-minä muistuttaa olemassaolostaan. Olenhan joutunut esittämään vahvaa, vastuuntuntoista ja pärjäävää niin pienestä, joten kontrolloin avuttomuutta ja heikoutta kohdistamalla siihen suuttumusta ja vihaa, jopa ympäristössäni. Muiden ihmisten heikkous saa minut suuttumaan, ja huudan sille omalle heikolle minälleni, että saatanan nössö ei tässä ole ennenkään pillitetty. Olen sisäistänyt siis vanhempien asenteen osaksi persoonaani ja pystyn nyt itse "säätelemään" itseäni eli pitämään avuttomuuden tunteen poissa itsestäni. 

Yritän välttää tilanteita, joissa saisin raivareita ja ahdistuskohtauksia. Siksi joudun vetäytymään pois ihmiskontakteista ja niistä mahdollisista konflikteista, joita niissä saattaa tulla. Olen välillä todella mustavalkoinen ihminen, välillä pehmittelen ja mielistelen liikaa, jotta umpikujaan ei ajauduttaisi. Tätä terapeuttini ei ole ehkä ymmärtänyt. Vieläkään tämä problematiikka ei ole ratkennut.

Terapeuttini kehotti epäsuorasti haistattamaan paskat opinnoille jos ne eivät motivoi. Ei nyt ehkä ihan näillä sanoilla eikä tällä merkityksellä, mutta hän totesi, että voi olla ihan realismia, etten saa opinnoistani irti sitä mitä haluaisin - silloin ehkä kannattaa mennä siitä mistä aita on matalin, kerätä vain opintopisteet ja valmistua. Tietoa voi hankkia muualtakin. 

No juuri niin. Nyt kun tässä on vielä se ongelma, etten tiedä haluanko tehdä näitä hommia. Olen aina välillä sitä mieltä, että kyllä tahdon, mutta nyt yhä enenevässä määrin kallistun sille kannalle etten oikeasti halua. Olen hakeutunut alalle aikoinaan vääristä syistä - omista parantumisentarpeista lähtien, halusin ratkaista jonkun konfliktin sisälläni. Nyt ne alkavat pikkuisen aueta, ja olen huomannut että aiemmin minut on pakotettu ajattelemaan, että ansaitsen oman olemassaoloni vain olemalla avuksi ja hyödyksi muille ihmisille. Väsyin siihen, ja ongelmat kasaantuivat. Nyt olen niin väsynyt taas tähän, että haluaisin vain pitää breikkiä kaikesta. Liikaa vaatimuksia.

Kyllä tästä taas yli mennään, ja nytkin jo hieman helpottaa. Vitutukset ovat ohimeneviä, mutta silti olen vakavissani miettinyt, että mikä ammatti ja työ olisi minulle paras. Toisaalta tunnen edelleen kovaa maailmantuskaa, ja mieti sitä että eikö ihmisten olisi tarkoitus auttaa toisia - tee muille mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Alan vain olla niin sekaisin kaikesta tästä yliopistohässäkästä, minun historiallani ei tee hyvää jatkuva kyseenalaistaminen ja asioiden pohtiminen liian suuressa mittakaavassa. En kykene ymmärtämään ja sulattamaan asioita, koska tämä pelasta maailma- syndrooma on ollut niin läsnä lapsuudenkodissa. Herätystä on rukoiltu koko maailmalle ja koko ajan on puhuttu siitä miten paljon on tehtävää, että mahdollisimman moni ennätettäisiin pelastaa jumalan valtakuntaan ennen tempausta. Great deal. Nyt en tiedä mihin vetää rajat - aina voisi tehdä ja jaksaa enemmän. Lopetanko työt tälle päivälle? No mutta tuossa olisi vielä yksi perhe, jolle tehdä sitä ja tätä, tuossa vielä muutama odottaisi soittoa. 

Laitan oven kiinni, sulkeudun pois maailmasa. Omalla kotisohvalla ei ole muita, ei ketään vaatimassa mitään. Olen muuten hyvin iloinen omasta kodistani. Tämä ei ole ehkä ihannekotini, mutta nykyisin olen tohkeissani aina vuokranmaksupäivänä - kotini on jokaisen euron arvoinen! Täällä on hiljaista, rauhallista, saan olla missä ja miten haluan - minun ei tarvitse olla ahdistunut omassa kodissani. Käytän nyt samoja argumentteja mitä omat vanhempani käyttivät aikoinaan, mutta sillä erolla, että nyt kodissani on todella turvallista olla. Olen onnellinen, että olen päässyt vanhemmistani eroon. Vihdoinkin saan olla minä omassa kodissani. Puolustin myös oikeutta omaan elämääni, kun isä soitteli ja kysyi menenkö pääsiäiseksi synnyinkaupunkiini. Sanoin, että en ole tulossa, vastahan siellä olin ja haluan olla omassa kodissani lomalla. Hän oli ihmeissään, koska hänellä on oletus että menen lomilla käymään siellä, koska muulloin en juuri kerkeä. Ehkä ensi kerralla sanon, että ai miksi minun pitäisi käyttää lyhyet lomani siellä reissaamiseen? Tulisi hän tänne koska on juuri päässyt eläkkeelle! Hänellähän ei ole muuta kuin aikaa. 

Nyt olen valmis sulkeutumaan tältä päivältä. Ehkä vain muutamaksi tunniksi tai sitten pariksi päiväksi, nyt olisi taas kiireitä opintojen suhteen. Ahdistaa.

Syyllisyys hoitamattomista asioista

Viime yö ja tämä päivä ovat olleet hieman erilaisia noin fiiliksiensä puolesta. Valvoin viime yönä paljon, välillä kävin ehkä unessa kunnes aamusta nukuin parisen tuntia putkeen. Mulla alkoi pulpahdella mieleen kaikkia asioita, joita en ole hoitanut tai olen hoitanut huonosti ja alkoi vituttaa, surettaa ja hajottaa se ajattelu. Miten raha-asiat ovat perseellään, vaikka olen niitä koittanut hoitaa ja aina ne silti menee solmuun... Pitäisi maksaa opintotukia takaisin 15 %:n korolla kun en niitä ajoissa palauttanut enkä nyt tietenkään saa niitä enää takaisin käyttööni kun menevät perinnän kautta. Hienoa, ei lohduta että aika moni muukin joutuu niin tekemään. Sama on kai ensi vuonna, vaikka muka seurasinkin tulorajojani. En sitten tarpeeksi tiiviisti ja joka kuukausi vaikka pitäisi. Vittu että olen tyhmä ja idiootti!!! 

Tällaisissa tilanteissa tulee kamala raivo itseä kohtaan, tekisi mieli hakea syyllinen muualta. Mielellään vanhemmista. Heitä olen tottunut syyttämään asioista. Minullahan on tämä pohjaton tunne siitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti enkä saa mitä tarvitsen. Olen varmaan aina ollut hirveän kateellinen sisaruksilleni ja olen ollut aina omimassa heiltä kaiken - usein olen siinä heitä vanhempana onnistunutkin. Taustalla on inhottava tunne siitä, että minua ei ymmärretä ja minä en saa mitään, minä joudun vain luopumaan. Tämä kai on aiheutunut siitä, että olen joutunut olemaan "itsenäinen" ja "omatoiminen" liian varhain, pienempi sisarukseni on saanut kaiken huomion ja hoidon. Eli minut on pakolla itsenäistytetty joskus kaksi vuotiaana - sisarus vei vanhemmat minulta. Sitten isä on yrittänyt jossain kohtaa paikkailla huonoa omatuntoaan antamalla periksi asioissa ja ollut sellainen "curling-vanhempi", mikä ei ole helpottanut asiaa..

Sitten kun tullaan aikuisena tällaisiin tilanteisiin missä minun pitäisi kantaa vastuuta omasta elämästä, olen joskus vaikeuksissa. Minua vain kiukuttaa ne kaikki aikuisen elämän vaatimukset, ja tekisi mieli kirkua että tämä ei ole oikein että minua vaaditaan elämään näin - miksi pitää olla rajoituksia ja vaateita! En ymmärrä.

Noh, sitten kun pääsin tästä hetkeksi yli, niin tuli joku outo mielikuva äidistä. Ensimmäinen muistikuva jossa hän on käynyt fyysisesti käsiksi minuun. Toki kyseessä on ollut "vain normaali kasvatustoimenpide" eli tukistaminen. Äiti on saanut raivarin, aivan yllättäen ilman ennakkovaroituksia tarrannut raivoissaan hiuksiin kiinni - hän on ravistellut ihan tosissaan hetken aikaa ja sitten olen paiskautunut maahan itkemään. En tiedä, pitääkö tuo kuinka tarkasti paikkansa, joku osa minusta uskoo että niin on voinut käydä, mutta tuntuu että ei niin tapahtunut minulle. Siksi, sen tunteen puuttumisen vuoksi, epäilen mielikuvan todenperäisyyttä.

Minä voin selittää sen järjellä, että pienelle lapselle on traumaattista jos vanhemman toimintaa ei voi ennustaa ja hän käy käsiksi hiuskarvaankin. Meillä tuo tukistaminen on ollut voimakeino kasvatuksessa, samoin kuin piiskaaminen. Piiskaamista tosin on käytetty aika harvoin, en muista kuin yhden tilanteen selkeästi. Se ei ollut niin paha varmaan kuin tuo hiuksista repiminen. Se ei ollut pieni tukistus, vaan koko ruumista ravistavaa ja raastavaa repimistä. En tiedä minkä ikäinen olen ollut. Se ei tunnu tapahtuneen minulle. 

Tiedänhän minä, että äitini on aina ollut "temperamenttin" kuumakalle, joka suuttuu sekunneissa. Se varsinainen raivo todella puhkeaa ihan silmänräpäyksessä, lyö yhtäkkiä silmille kuin salama. Kireyttä on aistittavissa jo ennalta, ja olenhan sen tiennyt mihin tilanne johtaa kun olen jatkanut vain jankuttamista asioista. Mutta kun äidillä ei ole ollut pinnaa selittää asioita pitkälle, validoida tunteita. 

Tänään sitten olin aamulla hieman pökerryksissä kun olin yön miettinyt näitä asioita, ja sitten alkoi vituttaa kun en jaksanut mennä yhdelle kurssille ja tuntui että luennoitsija syyllisti minua siitä. Miksi selittelen poisjääntejäni; miksi en vain sano että en pääse, onko korvaavia tehtäviä. Vittuako se niille kuuluu miten opintoni suoritan. Ei tuo opetuksen laatu laitoksellamme ole edes niin hyvää, että viitsisi hirveästi edes käydä kursseilla. Onneksi nyt loppuu kurssit, saa tehdä vain kirjatenttejä.

No, pitää tässä miettiä vaikkapa kauppaanlähtöä. Ostaisi kilon suklaata ja makaisi sohvalla loppuviikon.

Uutta vuotta

Niin se vuosi vaihtui, kuuluu varmaan toivottaa hyvää uutta vuotta 2013. Itseäni ei jaksanut hirveästi kiinnostaa mitä vuodenvaihteessa tapahtui vai tapahtuiko mitään. Tuntui ihan ok:lta saada uusi kalenteri, tuntuu edes hieman siltä että voi koittaa tehdä jotain paremmin tänä vuonna. Muutoin en jaksa enää - tai ainakaan nyt, tällä kertaa - ajatella vuosia. Samankaltaisia päiviä ja samaa elämää, ei mitään uusia alkuja.  Aiemmin hahmotin elämäni hyvinkin vahvasti sykleissä tai jaksoissa. En nähnyt elämääni kokonaisvaltaisesti. Aina alkoi "uusi elämä", laihdutuskuuri tai muutoin vaan parempana ihmisenä olo. Nyt tiedän jo sen, että tämä on yksi ainoa elämä ja jokainen päivä on olennainen, sitä ei saa takaisin.

Tänä aamuna (klo 13) mietin, että tätäkö se masennus oli. Ei minkäänlaista halua nousta ylös ja on aivan voimaton olo. Päivällä mietin asiaa vielä lisää, ja huomasin että tämä viikko on oikeastaan ollut vähän alakuloinen ja masentava. Tai siis olen tuntenut niin vaikka periaatteessa kaikki on ok. Mutta jälleen olen saanut tehdä töitä sen eteen, että asiat hoituvat. Kaupassakäynti, tiskaus, pyykinpesu. En ole halunnut lähteä minnekään enkä nähdä ihmisiä. Hetki sitten käytyäni kaupassa tuntui taas siltä, että en kehtaa näyttäytyä julkisella paikalla. Aivan kuin minulla ei olisi siihen yhtälainen oikeus kuin kaikilla muillakin, ei minun tarvitse hävetä itseäni.

En häpeäkään, mutta en koe oikeutta olla olemassa. (Eli kai se kuitenkin on häpeää?) En jaksa olla olemassa tällaisina hetkinä, se on raskasta. Ajatukset pyörivät hirveää vauhtia aivan kummallisissa asioissa, sellaisissakin joilla ei ole minulle mitään merkitystä. Jumitin hetken - tai oikeastaan ajatus palasi aina uudelleen ja uudelleen - yhteen juorulehden uutiseen, jossa ihmiset heittävät lokaa toistensa niskaan niinkin vakavasta aiheesta kuin väkivalta - oliko sitä vai eikö sitä nyt ollut, rakastaako vai eikö rakasta. Saan tuollaisista asioista vain lisää bensaa omien ongelmieni vatvomiseen, koska olen ihan hämmentynyt siitä miten ihmiset ajattelevat sen mikä on totta ja mikä valetta. Ei se ole neuvoteltavissa oleva asia onko joku lyönyt enkä ymmärrä miten jotkut voivat valehdella asiasta. Eli yleistän tuollaiset kuulemani tai lukemani asiat koskemaan koko maailmaa ja minun henkilökohtaista maailmaani, ja se on merkki siitä että pitää tehdä asialle jotain.

Sitä on vaikea selittää miksi niin tapahtuu. Miksi ahdistun tai edes jään miettimään asioita, jotka eivät ole millään tavalla minuun liittyviä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että minä en muutoinkaan aina tiedä mikä on totta, hetkittäin todellisuus sumenee vaikka jokin osa minusta tietää miten asiat oikeasti ovat tai miten niiden pitäisi olla. Jotenkin olen onnistunut hämärtämään rajoja itseni ja muiden suhteen ja sitten kun kohtaan saman ilmiön jossain (töissä, lööpeissä), en enää osaa pitää sitä erillään itsestäni.

Jollain tapaa ajatus on siis harhautunut ja monet asiat vain työntyvät mieleen lupaa kysymättä. Ainoa mitä olen kyennyt tekemään on ollut pelien pelaaminen ja netissä pyöriminen. Aivan liian monta vahvaa tunnetta on ollut heräämässä, enkä halua sitä. Toisaalta tiedän, mitä minun pitää asioille tehdä, ja toivon ettei mikään sekoita minua pyrkimyksissäni.

Ensimmäisen maailman ongelmia. Ihanaa itseensä käpertymistä. Minun sukupolvellani on aikaa ja rahaa pyöriä kärsimyksissä, epäoikeudenmukaisuudessa. Vanhempieni sukupolvi taas on vielä paahtanut duunia heti nuoresta ihan eri tahtiin, silloin ongelmat on ratkaistu työnteolla. Joten helppohan heidän on heittää, että ota itteäs likka niskasta kiinni äläkä märise. Niin, osaltaan he ovat oikeassa, jossain kohtaa niin on tehtävä. Tein itsekin tänään sen valinnan, että jätin soittamatta ystävälleni vaikka tiesin että se saisi ajatukseni pois ikävistä asioista - ainakin hetkeksi. Olisin saanut puhua jonkun kanssa ja nauraa. Mutta valitsin toisin. Olen kai päättänyt olla tällä hetkellä katkera ja vihainen, ja koska minulla on sitä aikaa ja rahaa niin jatkan samalla linjalla.

Terapiaa alkaa taas joulutauon jälkeen. Katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.