Tauko terapiaan

Olen ehtinyt miettiä terapian tauottamista nyt hetken, ja se alkaa tuntua tässä tilanteessa järkevimmältä vaihtoehdolta. Vaikealta sellaiselta, mutta olosuhteet ovat nyt sen mitä ovat. Pelottaa hieman jättää terapia pariksi kuukaudeksi, paluu takaisin voisi olla sitten ensi vuoden alussa. Mutta toisaalta voin ottaa tämän ihmiskokeena ja nähdä mitä vaikutuksia tauolla on, ja voisiko siitä olla jopa jotain hyötyä. Asiaa emme ole terapeutin kanssa varsinaisesti päättäneet, mutta katson miten jaksan tehdä töitä ja käydä terapiassa ja hoitaa opiskeluja. Varmaan hyvin huonosti. 

Olen välillä ehkä kokenut, että terapiasta ei ole mitään hyötyä. Että se on vain pinnallista kuulumisten lörpöttelyä. Mutta kuinka suuri merkitys sen olemassaololla minulle kuitenkin on, sitä on vaikea kai sanoa ennen taukoa. Ehkä painun taas pinnan alle kun ei ole sitä yhtä ihmistä, joka kuuntelee ja on empaattinen. Mitä jos panikoidun enkä uskalla sitten enää koskaan jättää terapiaa? (En usko tähän, mutta kävipä mielessä.)

Olen mielessäni raivonnut taas vanhemmilleni niin monesta asiasta. Mietin miksi niin monet asiat tuottavat minulle ja muille lapsille niin paljon vaikeuksia. Omilleen muuttaminen, itsenäistyminen ja sitä kautta myös parisuhteen löytäminen ja perheen perustaminen. En tiedä mistä tämä ajatus ja tunne on viime aikoina tullut, mutta minä en ole koskaan halunnut kertoa vanhemmilleni seurustelusuhteistani, ja vaivaannun kun sellaisista asioista puhutaan. Ne eivät ole olleet normaaleja puheenaiheita meidän perheessämme. Jollain tavalla se on noloa, mutta miksi aikuisen ihmisen pitää nolostua seurustelusta ja parisuhteesta? Sen vuoksi, että ne kertovat minun kasvaneen aikuiseksi. Mutta selkeästi siinä suhteessa on joku ongelma, perverssi sellainen. En halua, että isäni ajattelee minun olevan aikuinen, nainen ja seksuaalinenkin olento vielä kaiken lisäksi. En osaa pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta jotenkin kai häpeän niitä asioita. Voisiko se johtua siitä, että isä pitää meitä pikkulapsina ja siltä taholta annettu rooli on pahasti ristiriidassa aikuisuuden kanssa?

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minun pitäisi kertoa isälleni vaikkapa olevani raskaana. Raskaaksi tullaan vain seksiä harrastamalla. Kipeää. Luulen, että tuo jumiutuminen on yksi syy sille miksi minä en vain pysty kehittämään itsestäni ikäistäni aikuista, olen silti liian kiinni noissa lapsuusperheen kuvioissa. Isäni taitaa manipuloinnin, olen sen huomannut ja osannut nimetä vasta vähän aikaa. Olen aiemminkin huomannut, että hän mielistelee, ja siitä tulee epämukava ja kiukkuinen olla. Mutta hän kääntää takkia, on aina sitä mieltä mitä keskustelukumppani, ja koittaa liehitellä esittämällä empaattista ja huolehtivaa vanhempaa. Hän osaa pelata peliä, jossa hän saa syyllistämällä istutettua nuorempien sisarusteni päähän tiettyjä asioita, minkä seurauksena he alkavat itsekin uskoa jossain kohtaa haluavansa niitä asioita. Tällä seuraavalla kommentilla ja vertauksella en todellakaan halua ja tarkoita loukata ketään, koska asia on vakava, mutta kyseessä lienee etäisestä sama ilmiö millä pedofiilit perustelevat, että lapsi halusi itsekin "sitä". Lapsi haluaa miellyttää, ja yrittää selvitä jollain tapaa aikuisen sanelemassa maailmassa. Ja niin kauan kuin lapsi on riippuvainen aikuisesta, täytyy mukautua aikuisen sääntöihin ja yrittää tehdä elämästä edes vähän parempaa. Joskus se voi olla valeminän ja -todellisuuden rakentamista, uskottelua itselleen että tätä minä haluan ja tämä on kivaa. Mutta aikuinen siirtää siinä itselleen kuuluvan vastuun ja syyn lapselle selittämällä, että sinä teit aloitteen, sinä olit samaa mieltä. Täysin sairasta ja tuomittavaa. 

En vastaa nyt isän puheluihin. Se on ainoa tapa säästää hermoja. Koska hän tuputtaa sitä omaa paskamaista maailmaansa myös puhelimen välityksellä. Täytyy keksiä keinot laittaa hänelle rajoja. Se voisi alkaa sillä, että osoitan olevani aikuinen ja päätän elämästäni eli käytännössä siis sanoisin suoraan mitä ajattelen vaikka hänen siunailustaan ynnä muusta paskasta. Kerron hänelle toivovani, että hän lopettaa sen koska se on vastoin omia arvojani ja halventaa minun omaa käsitystäni ja arvojani maailmasta. En minäkään toivota minkään hänen uskoaan vastaan olevan jumalan siunasta hänelle, kuten jo aiemmin totesin. Mutta tiedänhän minä mistä tuo kaikki tulee. Ainakin luulen tietäväni. Hän on niin hukassa oikeassa maailmassa, eikä koe sellaista positiivista kontrollin ja vaikuttamisen tunnetta tai mahdollisuutta elämäänsä. On helpompaa kun kaikki on vain "herran hallussa". "Taivaan isä" on ainoa auktoriteetti, jota hän sietää. Passiivis-aggressiivisena persoonana hän vastustaa kaikkea ylhäältä tulevaa, halveksii ja vähättelee. Mutta kun jumala on sellainen muokattavissa oleva tyyppi, siitä ei ole pelkoa että joutuis konkreettisesti kaksintaisteluun hänen kanssaan. On paljon helpompaa kun elämän ylin auktoriteetti on näkymätön, kuulumaton ja.... olematon. 

Isäni hermostuu kun sanon jotain tuosta toivotelusta ja siunaamisesta. Mitä todennäköisemmin hän pakenee niihin omiin maailmoihinsa entistä tiukemmin ja rukoilee aina vain enemmän. Se on hänen tapansa käsitellä ahdistusta. Mutta tosiasia on se, minkä hänellekin voisi kertoa ja soisi hänen sen myös ymmärtävän, että hänen todistelunsa miten hän rukoilee joka päivä meidän puolestamme ja ajattelee meitä, ei lämmitä ketään meistä lapsista yhtään. Voisi ehdottaa, että jospa hän käyttäisi sen energian jotenkin tarkoituksenmukaisemmin. Mitä hyötyä hänen rukoilustaan on meille tai kellekään? Konkreettisilla teoilla tätä maailmaa pyöritetään, loppujen lopuksi? Hän olisi voinut olla enemmän läsnä kun olimme pieniä, nyt sitä ei voi rukoilemalla korvata. Ikävä fakta.

Että perushyvä maanantai ollut tänään, kun tällaisia mietin.