Ehkä jotain menee nuppiin, pala palalta

En ollut mitenkään riemuissani (taaskaan) terapian jälkeen. Terapeutti vei minun puheaikaani, en kaipaa nyt empatiaa ja selityksiä, tiedän liikaa itsekin asioista. Minä kaipaan puhumista, kuulluksitulemista. Mutta mitenpä sanot toiselle, että turpa kiinni minä maksan tästä vitusti että pääsen puhumaan, ole hiljaa. No, ehkei näillä sanoilla, mutta... Kun tavallaan haluaisin puhua, mutta omaan tahtiini, hitaasti lämmeten, silloin saisin ehkä puhuttuakin jotain. Oikeaa. Aitoa.

Tuntui siis jälleen siltä, että en saanut terapiasta tunnetasolla kauheasti irti. Parhaita minulle olisi varmasti vähintään tunnin, mielellään puolentoista käynnit, mutta niitä ei voi nyt järjestää. Pitää kysyä sitä mahdollisuutta, kun saan lisää rahaa. Ajanpuutekin voi olla yksi syy sille miksi koen etten saa terapiasta irti kaikkea, se jää hyvin pinnalliseksi.

Kuitenkin. Pinnallisuuden tunteesta huolimatta, tai ehkä sitten pameista johtuen, tänään oli parempi päivä. Sellainen aikuisen ihmisen päivä. Ajatukset eivät kiertäneet kehää, paitsi vähän. Jos jaksaisin, jos pystyisin. Tsemppaamaan. Ehkä terapia silti auttaa, jälkikäteen. Jos sieltä terapiasta poistuukin joku muu kuin minä. Mutta minä saan kuitenkin terapian hyödyt, hieman jälkikäteen vain. Voin hetken paremmin. Aikuisemmin. 

Miehet

Luin eräästä blogista miten naispuolinen henkilö oli päätynyt ihan tietoisesti valitsemaan terapeutikseen miehen. Jäin mietiskelemään terapeutin sukupuolen merkitystä. Tein itsekin kyllä aikanaan jollain tapaa tiedostetusti valinnan naisterapeutista, en edes harkinnut miestä. Silloin kai ajattelin, että naiselle pystyn puhumaan, miehelle puhuminen olisi omituista. En muista muuta. Oikeasti puhun miehille paljon helpommin asioistani, naispuoliset ystäväni ovat melko etäisiä minulle. Puhuin lapsuudessa ongelmistani isälle, en äidille. Ehkä sillä on ollut vaikutuksensa. Isäsuhde on aika ongelma, ja mietin olisiko sen käsittely helpompaa miesterapeutin kanssa. Suhde on ongelma siksi, että isä oli minulle läheisempi vanhempi, mutta hän myös hylkäsi ja vahingoitti syvästi. Hän valitsi uskon ennemmin kuin minut ja muut lapset. Olin silloin juuri tulossa murrosikään, ja isä hylkäsi perheensä. Tekee pahaa ajatella sitä miten kamalalta se on tuntunut. Nyt pelkään hylkäämistä niin paljon, että olen aivan lamaantunut miesten kanssa. Ehkä yksioikoista tulkintaa, mutta jotain perää siinä on. 

Olen palannut hengellisiin asioihin, tarkemmin sanottuna pohtimaan turvattoman uskonyhteisön vaikutuksia siihen mitä olen tänään. Olen suhtautunut erilaisten syndroomien, diagnoosien ja oireiden nimeämiseen vaihtelevasti, jossain kohtaa mielsin itseni vahvasti esimerkiksi epävakaan persoonallisuuden oirekuvan kautta, uskoin siihen ja tunsin helpotusta kun löytyi jokin minut "kiteyttävä" termi. Mutta se oli aikoinaan sitä tarvetta määritellä, löytää käsitteitä ja ilmaisuja itselleen koska ei ollut sellaisia saanut. Sitten unohdin asian, en kokenut sellaista enää tärkeäksi, menin elämässä eteenpäin ja omaan identiteettiin tuli muutakin kuin vain olla epävakaa. Kunnes löysin tämän, religious trauma syndrome- ajatuksen, ja tunsin uppoavani jonnekin mustaan aukkoon sen surun kanssa. En ota siihen kantaa onko asia tieteellisesti pätevä, aivan sama. Kokemuksesta tiedän, että noita asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Toki samoja oireita voi tulla olipa aihe mikä tahansa, vanhemman päihteidenkäyttö tai väkivalta, joten samastumista voi kokea eri taustaisiinkin ihmisiin.

On vain todella hukassa oleva olo. Ja sille haluaisin ehkä löytää syyn, siksi kai tuo syndrooma nyt niin kolahtikin. Että siitä löytyisi jotain selittävää, en olisi ihan niin hukassa kun olisi jokin mihin ankkuroitua. Löytäisin kerrankin sanoja sille mitä olen ja miksi. Ennen kuin voisin alkaa olla minä ihan omana itsenäni. On ollut hirveän vaikea itsekään käsittää sitä minkä vuoksi koen asiat kuten koen, enkä ole varsinkaan menneisyydestäni puhunut ihmisille. En ole uhrannut ajatuksia sille mistä tulen, koska olenhan jo jättänyt sen taakseni. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Näenhän sen tässäkin hetkessä. Minä olen menneisyyden jäänne, jonka katse olisi toivon mukaan kuitenkin tulevaisuudessa. Mutta ymmärtämättä mitä aiemmin tapahtui, en ymmärrä itseäni nytkään. Joten kiitos niille ihmisille, jotka ovat koonneet kirjoihin ja kansiin nämä kokemukset, nämä jotka kertovat juuri minusta. Lisäsin tuonne kirjojen puolelle Marlene Winellin kirjan Leaving the fold. Tiedän, että on niitä jotka jakavat kokemukseni, vaikka vanhempani eivät ole ymmärtäneetkään mitä vahinkoa ovat saaneet aikaiseksi. Vaikka isä on torjunutkin puheeksiottoyritykseni asian suhteen. Vanhempani surevat vain sitä etteivät voineet antaa meille ehjää kotia. Ehjempi se koti olisi ollut jos he olisivat eronneet jo aiemmin, ehkä he eivät olisi tulleet uskoonkaan. Olisivatko he olleet parempia vanhempia eronneina, en osaa sanoa.

Pakenen jälleen nukkumiseen. Haluaisin nukkua koko ajan. Silti nukkumaanmeno on vaikeaa, en haluaisi mennä sänkyyn kun joudun menemään sinne yksin. Otan siksi lääkkeitä, että tuntisin itseni uniseksi eikä tarvitsisi kestää sitä yksin omassa säälittävyydessään sängyssä lojumista. Jotenkin niin vaikeaa.

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu. 

Kirje

Aloitin kirjeen terapeutille. Tai päiväkirjan tai minkä ikinä. Jotain ihmeellistä tapahtui tässä viime viikkojen aikana päässäni, ja tunsin että minun on todella yritettävä luottaa terapeutin aitouteen ja haluun auttaa minua. Ja että hän tarkoittaa mitä sanoo. Ja että se voisi kannatella minua ja eheyttää. Se vain täytyy hyväksyä, että terapeuttikin on ihminen, virheellinen ja vajavainen. Hänelläkin on huonoja päiviä ja hetkiä, mutta eivät ne minusta johdu. Kunpa uskaltaisin sanoa niistä jutuista, jotka minua ovat jääneet vaivaamaan. Se, etten ole kokenut tulleeni aina kuulluksi. Että hän on keskeyttänyt minut ja ruotinut minua hieman liian lujaa. Hieman jopa hermostuen, ja olen kokenut sen sättimisenä, rankaisevana, tuomitsevana. Tunteena se on kamala, järjen tasolla tiedän reagoineeni suhteettomasti. Kirjeellä ajattelin pitää terapeutin nyt mielessäni siihen saakka että tapaamme. Pelottaa se pohjattomalta tuntuva tarvitsevuus, joka minussa on. Että mitä jos heittäydyn terapeuttiin kiinni samalla tavalla kuin muihin ihmisiin. Entä jos en pysty päästämään tästä turvallisesta ihmissuhteesta irti, jos se pääsee kehittymään luotettavaksi ja läheiseksi?

Minulla on haaveita, haaveilen kesästä. Mukavista asioista joita tehdä silloin. Välillä iskee vain niin pohjaton yksinäisyyden tunne, koska yksinhän minä olenkin, ja kosketuksen kaipuu. Ja pelko, ettei siihen tule muutosta koskaan. Surullista, epävarmaa. 

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

Taantuminen

Olen alkanut mennä huonoon kuntoon. Mielialani alkaa olla surullinen, lohduton, harmaa ja masentunut. Juhannuksen aika oikeastaan enteili sitä, olin sisimmässäni tosi iloton ja lukossa. Minulla on olo, etten voi vaikuttaa itse elämääni ja mitä sille tapahtuu.

Pahinta on, että en pysty puhumaan kenellekään. Olen menettämässä sen vähäisenkin luottamuksen mitä minulla terapeuttiini on ollut. Koen, että hän ei puolusta minua aidosti kun kerron kokemuksistani vaan ottaa kommenttini uhkailuna ja sanoo sen. Luulin, että asioiden puheeksiottaminen auttaisi, mutta ei se ole enää auttanut. Olen alkanut vajota, en pidä terapiaa enää minua kannattelevana tekijänä ja mietin kuumeisesti, että mikä auttaisi minua. En haluaisi lopettaa tai vaihtaa, mutta jotenkin nyt on niin pinnalla tuo terapeutin puolueellisuus ja epäempaattisuus minua kohtaan, että en tiedä mitä tehdä. 

Totuus on kai se, että en ole koko terapian aikana uskaltanut kiintyä terapeuttiin. Olen ollut kiltti kliininen potilas, joka ei näytä tarvitsevuuttaan ja takertuvuuttaan, olen torjunut ne tuosta suhteesta. Terapeutti kai on olettanut, että minäkin kiinnyn siinä missä muutkin ja on ollut (oman tulkintani mukaan) loukkaantunut, kun olen osoittanut että hän ei merkitse minulle henkilönä juuri mitään. Minulle olisi kai sama kuka siinä istuu. Minä en pysty luottamaan, ja nyt se on nähty että ei kannatakaan  - terapeutti ei ole kestänyt sitä, että minä en luota. Minä en pääse yli, en ole parissa vuodessa päässyt yli, siitä tunteesta, että minun on pärjättävä yksin kuitenkin, lopulta. Minun tarpeeni tulla huomioiduksi on niin valtava, että en voi päästää sitä valloilleen terapiassa. Olen miettinyt, että olenko niin pahasti vinoutunut, että en vaan pysty luottamaan ja kiintymään. Jokin on vaurioutunut niin pahasti.

Tällä hetkellä vallitseva olotila on ankea. En voi puhua kenellekään tästä asiasta, sillä kukaan ei tiedä terapia-asioistani. Olen todella yksin ja sitten se pahin; hylätty. Myös ystäväni ovat hylänneet minut, ja parikin tärkeää ihmistä (joihin olen kyllä kiintynyt) eivät vastaa kiintymykseeni miten tarvitsisin. Tämä on jotenkin tuttu tunne; olen toisaalta yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä tarvitseva, mutta elämäni merkityst löytyy ihmissuhteista, alan menettää otetta elämään jos minulle tärkeät ihmiset "jättävät". En pysy pinnalla yksin, siis jos koen tulleeni hylätyksi vaikka tosiasiallisesti minulla olisikin ihmisiä elämässäni. Mutta tietyt ihmissuhteet määrittävät sen olenko olemassa vai en.

Ehkä tuohon kannattaisi terapiassa tarttua. Jos pystyn. Olisikohan terapiaa vielä nämä kaksi viikkoa, en ole varma enkä jaksa tarkistaa. Nyt vain on niin vahvasti tunne, että en voi mennä terapiaankaan jossa saisin olla sellainen kuin olen, sielläkään en saa ymmärrystä ja hyväksyntää. Terapeutti ei ymmärrä, että minun traumani on juuri tämä kiintymys ja yksin jättäminen, hän toistaa sen tavallaan nyt kun ei ymmärrä reaktioitani vaan hieman suutahtaa niistä.

Oooooooh...... Ja kun pitäisi töissä käydä. Nyt niitä pillereitä. Minä olen sitten kai potentiaalisesti sellainen huomionhakuinen persoonallisuus ja pershäiriöinen, joka lähtee kiertelemään päivystäviä lääkäreitä ja psykologeja, kertoo pinnallisesti samat tarinat kaikille ja kaipaa empatiaa, mutta kun pitäisi alkaa niitä ongelmia hoitaa syvällisesti, karkaan paikalta. Tiedänhän minä, olenhan töissä nähnyt ihmisiä, jotka eivät sitoudu mihinkään hoitoon koska kokevat etteivät saa apua ja keskeyttävät hoidot hakeutuakseen seuraavaan paikkaan. No, minä olen kyllä sitoutunut hoitoon parin kolmen neljänkin eri ihmisen kanssa, joten eipä tuolla epäilyllä ole todellisuus pohjaa. En kierrä päivystyksissä ja hoitopaikoissa, mutta olen kai sielultani sellainen. 

Mutta... minä kerään itseni. Teen jotain sellaista, että koen olevani itse elämäni ruorissa eikä kukaan muu.

Töihin taas

Viikko on mennyt hirveän nopeasti, vaikea uskoa että kohta pitäisi alkaa valmistautua uuteen työviikkoon. Olen ollut innoissani uudesta työstäni, kun pääsen tekemään oman alan hommia sossuna. Tässä työssä punnitaan se, olenko todella niin hyvässä kunnossa kuin uskon olevani. En tietenkään olisi ottanut työtä vastaan, jos epäilisin jaksamistani, se olisi vastuutonta myös asiakkaita ajatellen. Mutta aina voi tulla yllätyksiä.

Olen tehnyt töitä joskus todella huonovointisena, ollut palamassa loppuun, joskaan en työn raskauden vuoksi vaan oman masennukseni takia. En ollut silloin omaa koulutustani vastaavassa työssä, mutta se oli kuitenkin hyvin ihmisläheistä ja rasitti henkisesti paljon. En olisi jaksannut kohdata ihmisiä - se vaatii keskittymistä, energiaa, itsensä likoonpistämistä. Ei minulla silloin ollut mitään mitä antaa itsestäni, kun voimat menivät sinnittelyyn. Pinna oli kireällä, suutuin helposti ja hoidin - omasta mielestäni - työni huonosti.

Ulospäin en näyttänyt mitään työtovereillekaan, vaan pystyin vetämään ahkeran työntekijän roolia ja sain kehuja. Oikeasti osasin vain esittää ja saada asiat ja itseni näyttämään hyvältä. Olin kuitenkin koko ajan "hajoamassa liitoksista", purskahtamassa itkuun ja lähtemässä kesken päivää pois.

Työssä uupuminen oli minulle se juttu, joka sai viimein hakemaan apua. En pystynyt opiskelemaan enkä tekemään töitä. Siinä vaiheessa pelkäsin tulevaisuuteni puolesta, tunsin putoavani muiden tovereideni matkasta.

Onneksi nyt asiat ovat paremmin, ja yllättävän lyhyessä ajassa (vuodessa) elämäni on mennyt eteenpäin. Olen ennenkin kokenut näitä ylä- ja alamäkiä, joten en todellakaan vielä tuuleta selvinneeni yhtään mistään. Mutta nyt reilun puolen vuoden ajan oloni on koko ajan kohentunut, ja viimeiset kolme kuukautta ovat olleet minulle hyviä. On parempi olla kuin moneen vuoteen... ja sitä hyvää oloa on kestänyt pitempään kuin koskaan. Aiemmin olin oikeastaan koko ajan turtunut, alakuloinen ja sulkeutunut. Sitten saatoin pari päivää käydä ylikierroksilla. Kai yritin sillä tavoin nousta siitä masennuksesta.

Lääkitys, terapia ja ihmissuhteet ovat varmasti auttaneet minut pois päin masennuksesta. Olen myös huomannut löytäneeni taas sitä vanhaa itsevarmuutta, joka on minulle ollut aiemmin ominaista. Olen pohjimmiltani toimelias, itsenäinen ja rohkeakin ihminen, mutta olen hukannut ne jonnekin ahdistuksen ja pelkojen syövereihin. Terveenä olen sellainen, sairaana tunnen olevani aivan joku muu.

Terapeutti nro 1

Ihmeen kivuttomasti tämä psykoterapiaan hakeutuminen on sujunut. Ei ole tarvinnut taistella millään luukulla, vaan hoitoon olen päässyt. Psykiatri myönteli vain kirjoittavansa B-lausunnon, jolla voin Kelan tukea hakea, ja tänään kävin ensimmäisellä terapeuttiehdokkaalla. Ja olinhan minäkin samalla potilas-/asiakasehdokas, kyllä niillä kyselijöitä piisaa! Kyseinen terapeutti oli suuntautunut trauma- ja kriisiterapiaan, sanoi että minä voisin hyötyä kyllä sen viitekehyksen työskentelystä, koska minulla on mm. dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Niin ja edelleenkään en tiedä mikä diagnoosi on tulossa. Ensi viikolla on sitten tapaaminen toisen terapeutin kanssa.

Blogin kirjoittamisesta

Olen sössöttänyt blogiini niitä näitä jo muutamana päivänä. Tämä on sitä alkuinnostusta varmaankin.

Jos sitten puran hiukan tätä nykytilannetta ja taustaa. Olen viime vuoden pitänyt taukoa opinnoissa masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, tai oikeammin opinnot vain jäivät tekemättä koska en jaksanut. Kela kyseli tietenkin opintopisteiden perään, kun leveästi opintotuella elelin mutten saanut suorituksia. Olisinpa tajunnut mennä lääkäriin jo aiemmin niin olisin varmasti saanut sairauslomaa mutta kun ei.

Keväällä pääsin psykologille opiskelijaterveydenhuoltoon, ja muutaman käynnin jälkeen hän pisti minut lyhytterapiajonoon. Lääkärille menin elokuussa, ja sain mielialalääkkeet, joita hiljalleen aloitettiin. Eron huomasin kyllä parin viikon käytön jälkeen, oli jotenkin helpompi olla. Siihen saakka kärsin voimattomuudesta, en jaksanut tehdä mitään arkiaskareitakaan kunnolla, en jaksanut suunnitella asioita, välillä tuli kauheaa ahdistusta ja pelkotiloja. Halusin vain olla yksin, koska asioihin ryhtyminen oli hidasta ja mieluummin luovutin enkä nähnyt kavereitakaan. Onneksi lääkkeet alkoivat "purra", ja noin 2 kk käytön jälkeen lokakuussa huomasin ajattelevani, että nyt minulla on oikeasti hyvä olla, tasapainoisempi kuin moniin vuosiin.

Pääsin lyhytterapiaan syyskuun puolella, ja hyvin toiminut lääkitys auttoi minua keskittymään terapiaan. Psykologini oli ihan ok, ei ole vaan vertailukohdetta mutta koin hänet lämpimäksi ja välittäväksi ihmiseksi, hän todella osoitti kiinnostusta minun asioihini. Niin no joo, ylihuomenna on viimeinen kerta... ehkä sitten voi tehdä jotain yhteenvetoa terapian sisällöstä, jos jaksaa kiinnostaa.

Olen nyt psykiatrille jonottamassa, jotta saisin lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten. Olen jo muutamille terapeuteille soitellut, mutta ymmärrettävästikään ei ole vielä tärpännyt kun kaikilla on täyttä ja jonoakin. Olen psykiatrilla käyntiä varten kirjoittanut listaa menneiden vuosien vaiheista, ja saatanpa sitten sen perusteella kirjoitella tännekin jotain menneisyydestäni hieman jäsennellymmin.

En ole sen enempää miettinyt miten tätä blogia kirjoitan, se voi olla sekavaa ja poukkoilevaa.

Hmm... Olen ottanut nukahtamista helpottaakseni lääkärin määräämän lääkkeen, ja tuntuu että se alkaa purra. Nyt vain sitten nukkua tuhisemaan.

Blogini syntymän kunniaksi pohdintaa avunhakemisesta ja sen vaikeudesta

Tämän blogin luominen ja muokkaaminen on ollut mielenkiintoista ja jännittävää. Mietin pitkään onko mitään järkeä alkaa pitää tällaista, koska maailma pursuaa ns. turhia tekstejä. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ehkä julkinen "päiväkirja" helpottaisi oloani, kun saisin - vaikkakin tunnistamattomana -  jakaa ajatuksiani ja tunteitani toisille ihmisille. Tämä varmaan on hyvin yleinen syy julkisen blogin pitämiselle. Tai tiedä häntä...

Blogi tuntuu myös melko luonnolliselta tavalta purkaa tuntoja, koska pidän kirjoittamisesta. Toisekseen en koskaan puhu tosielämässä omista todellisista tunteistani kenellekään. Näin on jatkunut vuosia. Eilen pohdin asiaa, kun kävin terveydenhoitajan vastaanotolla, ja hän myötätuntoisesti kuunteli "tilitystäni" siitä, miten en uskalla luottaa ihmisiin, en paljasta todellisia ajatuksiani ja minääni edes lähimmäisilleni. Minulla on aina suojaus päällä.

Se miksi sinne terkan vastaanotolle menin, juontaa juurensa toissapäiväiseen. Jouduin käymään silloin päivystyksessä hakemassa - ensimmäistä kertaa elämässäni - rauhoittavia lääkkeitä ahdistuksen vuoksi. Jätetyksi tuleminen kirpaisi jälleen niin pahasti, etten halunnut kokea enää samaa tuskaa erorulianssin vuoksi. Itkin päivystävälle lääkärille pahaa oloa, ja yritin selittää sekoamisen pelkoani. Ei minulla vain ole sellaisia ystäviä, joihin voisin tukeutua tällaisessa tilanteessa, ja vaikka olisikin eivät he voisi rauhoittaa minua. Halusin vain saada kehon ahdistusreaktiot loppumaan.

Olen vuosia sitten kokenut vastaavanlaisen tapahtuman, jossa seurustelusuhteen päättyminen otti niin koville, että tunsin eläväni sekoamisen rajamailla yli puoli vuotta. Jotenkin aavistin, että voisin joutua nyt samanlaiseen kierteeseen, joten toivoin saavani jotain rauhoittavaa voidakseni nukkua. En kestä enää ikinä niitä hirveitä pelkotiloja, joissa tunnen hajoavani palasiksi ja tippuvani jonnekin pimeään, pohjattomaan kuiluun.

Avun hakeminen on joskus vaikeaa ja saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Itsekin pohdin vuosia olenko "tarpeeksi" huonossa kunnossa ottaakseni yhteyttä mielenterveystoimistoon. Ajattelin, että veisin paikan sellaiselta joka tarvitsisi sitä ehkä paljon enemmän kuin minä. Toisekseen vointini ja oireeni ovat olleet niin vaihtelevan jaksottaisia ja epämääräisiä, etten tiennyt osaisinko koskaan ilmaista avuntarvettani uskottavasti. Tilanteeni akutisoitui kuitenkin keväällä, ja päätin että nyt saa riittää nämä vuosikymmenen ajan jatkuneet tunteet ahdistuksesta peloista masentuneisuudesta turtumuksesta ja yksinäisyydestä. Perustelin asiaa myös sillä, että opintoni eivät etene (fakta) enkä pysty koskaan työskentelemään auttamisammatissa ellen selvitä ensin omia asioitani ja ongelmiani.

Kuinka pitkään ihminen voikin jaksaa esittää rooleja ja suorittaa elämää, vaikka hänestä on vain kuoret jäljellä? Sisällä ei ole mitään mikä antaisi mielekkyyttä elämään. En mielestäni tavoittele taivaita, sillä elämäänhän kuuluvat kipu ja suru, arkisuus, mutta jos menettää ilon ja uskon että niistäkin voi selvitä... silloin on pahasti asiat.