Taantuminen

Olen alkanut mennä huonoon kuntoon. Mielialani alkaa olla surullinen, lohduton, harmaa ja masentunut. Juhannuksen aika oikeastaan enteili sitä, olin sisimmässäni tosi iloton ja lukossa. Minulla on olo, etten voi vaikuttaa itse elämääni ja mitä sille tapahtuu.

Pahinta on, että en pysty puhumaan kenellekään. Olen menettämässä sen vähäisenkin luottamuksen mitä minulla terapeuttiini on ollut. Koen, että hän ei puolusta minua aidosti kun kerron kokemuksistani vaan ottaa kommenttini uhkailuna ja sanoo sen. Luulin, että asioiden puheeksiottaminen auttaisi, mutta ei se ole enää auttanut. Olen alkanut vajota, en pidä terapiaa enää minua kannattelevana tekijänä ja mietin kuumeisesti, että mikä auttaisi minua. En haluaisi lopettaa tai vaihtaa, mutta jotenkin nyt on niin pinnalla tuo terapeutin puolueellisuus ja epäempaattisuus minua kohtaan, että en tiedä mitä tehdä. 

Totuus on kai se, että en ole koko terapian aikana uskaltanut kiintyä terapeuttiin. Olen ollut kiltti kliininen potilas, joka ei näytä tarvitsevuuttaan ja takertuvuuttaan, olen torjunut ne tuosta suhteesta. Terapeutti kai on olettanut, että minäkin kiinnyn siinä missä muutkin ja on ollut (oman tulkintani mukaan) loukkaantunut, kun olen osoittanut että hän ei merkitse minulle henkilönä juuri mitään. Minulle olisi kai sama kuka siinä istuu. Minä en pysty luottamaan, ja nyt se on nähty että ei kannatakaan  - terapeutti ei ole kestänyt sitä, että minä en luota. Minä en pääse yli, en ole parissa vuodessa päässyt yli, siitä tunteesta, että minun on pärjättävä yksin kuitenkin, lopulta. Minun tarpeeni tulla huomioiduksi on niin valtava, että en voi päästää sitä valloilleen terapiassa. Olen miettinyt, että olenko niin pahasti vinoutunut, että en vaan pysty luottamaan ja kiintymään. Jokin on vaurioutunut niin pahasti.

Tällä hetkellä vallitseva olotila on ankea. En voi puhua kenellekään tästä asiasta, sillä kukaan ei tiedä terapia-asioistani. Olen todella yksin ja sitten se pahin; hylätty. Myös ystäväni ovat hylänneet minut, ja parikin tärkeää ihmistä (joihin olen kyllä kiintynyt) eivät vastaa kiintymykseeni miten tarvitsisin. Tämä on jotenkin tuttu tunne; olen toisaalta yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä tarvitseva, mutta elämäni merkityst löytyy ihmissuhteista, alan menettää otetta elämään jos minulle tärkeät ihmiset "jättävät". En pysy pinnalla yksin, siis jos koen tulleeni hylätyksi vaikka tosiasiallisesti minulla olisikin ihmisiä elämässäni. Mutta tietyt ihmissuhteet määrittävät sen olenko olemassa vai en.

Ehkä tuohon kannattaisi terapiassa tarttua. Jos pystyn. Olisikohan terapiaa vielä nämä kaksi viikkoa, en ole varma enkä jaksa tarkistaa. Nyt vain on niin vahvasti tunne, että en voi mennä terapiaankaan jossa saisin olla sellainen kuin olen, sielläkään en saa ymmärrystä ja hyväksyntää. Terapeutti ei ymmärrä, että minun traumani on juuri tämä kiintymys ja yksin jättäminen, hän toistaa sen tavallaan nyt kun ei ymmärrä reaktioitani vaan hieman suutahtaa niistä.

Oooooooh...... Ja kun pitäisi töissä käydä. Nyt niitä pillereitä. Minä olen sitten kai potentiaalisesti sellainen huomionhakuinen persoonallisuus ja pershäiriöinen, joka lähtee kiertelemään päivystäviä lääkäreitä ja psykologeja, kertoo pinnallisesti samat tarinat kaikille ja kaipaa empatiaa, mutta kun pitäisi alkaa niitä ongelmia hoitaa syvällisesti, karkaan paikalta. Tiedänhän minä, olenhan töissä nähnyt ihmisiä, jotka eivät sitoudu mihinkään hoitoon koska kokevat etteivät saa apua ja keskeyttävät hoidot hakeutuakseen seuraavaan paikkaan. No, minä olen kyllä sitoutunut hoitoon parin kolmen neljänkin eri ihmisen kanssa, joten eipä tuolla epäilyllä ole todellisuus pohjaa. En kierrä päivystyksissä ja hoitopaikoissa, mutta olen kai sielultani sellainen. 

Mutta... minä kerään itseni. Teen jotain sellaista, että koen olevani itse elämäni ruorissa eikä kukaan muu.