Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Tämä on minua

Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.

Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa. 

En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita. 

Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.

Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin. 

Kiintymys, mitä sillä voi tehdä?

Kiintyminen ja kiinnittyminen ovat tuottaneet minulle elämäni aikana usein paniikinomaisia tuntemuksia ja reaktioita. Jostain tykkääminen herättää minussa vuoronperään halun päästä lähelle ja halun vältellä . Pääsääntöisesti pidän kuitenkin itseni etäällä kaikesta välttääkseni tunteiden heräämisen ja sitä myötä taistelun ristiriitaisten tuntemusten kanssa. Tästä kahtiajakoisesta tyylistä johtunee vaikeudet tehdä päätöksiä ja pysyä niissä. Häilyn eri mahdollisuuksien välillä, en uskalla tehdä päätöksiä koska haluaisin välttää virheiden tekemisen ja pettymykset.

Aivan konkreettisia tilanteita, joissa olen ollut päättämätön viime vuosina, on ollut mm. lemmikin hankinta. Sitä olen viivästyttänyt ja vetkuttanut mm. järkisyillä ja osaltaan myös syyllisyyteen ja ahdistukseen vedoten (tuolta oikeasta reunasta voi lemmikit- tunnisteella hakea aiempia postauksia...) Mutta kiintyminen eläimeenkin on minulle ongelmallista. Olen pitänyt sitä helppona ja luontevana, koska olenhan aina pitänyt eläimistä. Pitämisessä ei kuitenkaan ole kyse samasta asiasta kuin kiintymisessä, sillä jos olisi, olisin jo sen perhanan piskin tuohon nurkkaan hankkinut. Minä välttelen kiintymistä tässäkin asiassa. Minun on vaikea ajatella kiintyväni niin, että alkaisin todella haluta tehdä asioita lemmikkini eteen. Sillä tavalla, että kotiin tuleminen, arkiset hoitorutiinit tai kipeän eläimen hoivaaminen tuntuisivat tärkeiltä ja merkittäviltä asioilta, eivät velvoitteilta. Minulle vaikeus ei ole noiden asioiden tekemisessä sinänsä, vaan siinä pelossani, että minähän saattaisin todella alkaa tykätä ja tuntea. Vaikeutenani on antautua tunteille: ilolle, pelolle, ärtymykselle, kaikelle mitä kiintyminen ja tykkääminen herättää.

Lapsuudessani äitini erikoisuus oli suhtautuminen lemmikkeihin. Hän toisaalta piti eläimistä, mutta jos jostain syystä joku tietty lemmikki ei ollut hänen mieleensä, se saatettiin vain antaa pois tai lopettaa. Tekosyinä olivat käytös- tai terveysongelmat. Oikeita syitä olivat äidin jaksamattomuus ja välinpitämättömyys. Hän ei perehtynyt eri lemmikkien tarpeisiin, hoitoon ja koulutukseen. Koiria ei koulutettu ja jos koira "kasvoi vinoon" se sai lähteä. Tavalla tai toisella. Äitiä ei kiinnostanut miettiä miten asiaan olisi voinut vaikuttaa. Lemmikit olivat jollain tapaa vaihtotavaraa, ja niihin ei yksilöinä oikein kiinnytty, ellei eläin ollut jotenkin poikkeuksellisen ihana (helppo), niistä eläimistä äiti saattaa puhua vielä nykyäänkin jotenkin kaipaavaan sävyyn. Äidin välinpitämättömyys näkyi mm.siinä että hän suhtautui vaihtelevalla kiinnostuksella eläimiin, eivätkä ne saaneet aina edes hoitoa ollessaan sairaita. Äidin asenne oli, että kyllä se siitä. Ja jos eläin ei toennut, niin se oli heikko ja sen saattoi lopettaa.

Meillä oli yhtä aikaa useita erilaisia eläimiä, mutta vanhemmat rajoittivat lukumäärää. Mutta eläimillä saattoi käydä vaihtokauppaa. Uuden lemmikin saamisen ehtona oli vanhan lopettaminen, vaikka se olisi ollut terve ja nuori. Jos halusin saada kissanpennun, minun piti päättää minkä vanhemman eläimen annoin lopettaa. Joku lapsi olisi kieltäytynyt tästä, eikä olisi pitänyt uutta vierasta lemmikkiä silloin tärkeänä hankkia koska olisi menettänyt vanhan. Minä suostuin, minä halusin uuden. Minä kieltäydyin siinä kohtaa tiedostamasta rakkauttani lemmikkeihini, vaikka sisimmässäni kärsin siitä kuinka lemmikkejä meillä kohdeltiin. Minä en tiennyt enkä osannut niitä hoitaa, ja näen nyt miten jouduin siinäkin asiassa toimimaan ilman aikuisten tukea. Vanhempani ja erityisesti äitini eivät näyttäneet mitä on välittäminen ja rakkaus lemmikkiin, miten niistä huolehditaan ja kannetaan vastuuta. Ei, ne olivat kertakäyttötavaraa myös pienelle lapselle, joka olin, ja joka halusi vain kerrankin saada jotain itselleen. Siinä mielessä muistutan äitiäni; meille molemmille asioiden saaminen on tärkeää, mutta kun jotain saa, se menettää merkityksensä ja saa taas väistyä jonkun uuden tieltä jotta voisi kokea aina uudellen vain sen saamisen ilon.

Isäni varoittelee kiintymisestä. Hänelle lemmikit ovat vaiva ja murheen aiheuttajia. Kuten kaikki kiintymyksen kohteet. Lapsista aiheuttavat huolta ja surua, harrastukset uuvuttavat, työ kuormittaa. Ei varmaan ole asiaa josta hän ei keksisi jotain negatiivista. En ole vielä täysin vapaa hänen pessimisminsä kuormasta, sillä murehdin kovasti tulevaa ja maalailen kuvia siitä miten vaikeaa lemmikin kanssa olisi. Tosiasia vain taitaa olla, että 95 % ajasta minä elän tavallista, rauhallista kotielämää, ja ehkäpä pitäisin siitä jos kotona minua odottaisi joku murunen. Haasteena on pysyä hetkessä, ja luottaa siihen että ongelmat ratkeavat jos niitä tulee. Isäni takertuu ongelmiin ja luo niitä lisää mielessään. Minun on ollut vaikea todella sisäistää olevani tässä suhteessa erilainen isäni kanssa: minä keksin ratkaisuja, selviän ja menen eteenpäin. Minä toimin, hän on passiivinen.

Ehkä yksi merkittävä oloani helpottanut oivallus on ollut se, että minä saan olla millainen haluan. Minä voin tehdä päätöksiä välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Muut eivät todennäköisesti ajattele mitään. Ehkä olen antanut liikaa painoarvoa täysin järjettömille tulevaisuusspekulaatioille siitä kuinka lemmikki rajoittaisi elämänvalintojani ja voisi rajoittaa ihmissuhteitani. Nyt taidan ymmärtää, että elämässäni ei todellakaan edes olisi paikkaa sellaisille typerille ihmisille, jotka eivät ymmärtäisi lemmikin tärkeyttä. Sellainen ihminen saisi mennä.

En silti kuitenkaan tiedä mitä asian kanssa teen. Kiintymisen ongelmani on niin suurta, että en todella halua riskeerata asian kanssa. Minä myös edelleen pelkään paljastuvani kylmäksi ja tunteettomaksi psykopaatiksi, joka ei välitä elävästä eläimestä. Ongelmani heijastuvat kaikkeen elolliseen. Tämä on sitä ristiriitaisuutta ja kahtiajakoisuutta mistä kärsin. Toisaalta, mutta toisaalta. Tiedän, että minussa on voimakkaasti tunteva ja kiintyvä osa, joka haluaa hoivata ja helliä, mutta lapsuuden kokemukset tekevät niihin tunteisiin heittäytymisen kovin vaikeaksi. Minun on vaikea uskaltaa tuntea hellyyttä, koska olen niin usein joutunut tukahduttamaan sen, järkeilemään itselleni jotain muuta, vetäytymään kuoreeni kun rakas lemmikki on vanhempieni toimesta tapatettu tai annettu muualle. Kiintymys ja rakkaus ovat linkittyneet väistämättä suureen suruun, avuttomuuteen ja kaipaukseen. Siispä filmi ja tunteet poikki.

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Kirje

Aloitin kirjeen terapeutille. Tai päiväkirjan tai minkä ikinä. Jotain ihmeellistä tapahtui tässä viime viikkojen aikana päässäni, ja tunsin että minun on todella yritettävä luottaa terapeutin aitouteen ja haluun auttaa minua. Ja että hän tarkoittaa mitä sanoo. Ja että se voisi kannatella minua ja eheyttää. Se vain täytyy hyväksyä, että terapeuttikin on ihminen, virheellinen ja vajavainen. Hänelläkin on huonoja päiviä ja hetkiä, mutta eivät ne minusta johdu. Kunpa uskaltaisin sanoa niistä jutuista, jotka minua ovat jääneet vaivaamaan. Se, etten ole kokenut tulleeni aina kuulluksi. Että hän on keskeyttänyt minut ja ruotinut minua hieman liian lujaa. Hieman jopa hermostuen, ja olen kokenut sen sättimisenä, rankaisevana, tuomitsevana. Tunteena se on kamala, järjen tasolla tiedän reagoineeni suhteettomasti. Kirjeellä ajattelin pitää terapeutin nyt mielessäni siihen saakka että tapaamme. Pelottaa se pohjattomalta tuntuva tarvitsevuus, joka minussa on. Että mitä jos heittäydyn terapeuttiin kiinni samalla tavalla kuin muihin ihmisiin. Entä jos en pysty päästämään tästä turvallisesta ihmissuhteesta irti, jos se pääsee kehittymään luotettavaksi ja läheiseksi?

Minulla on haaveita, haaveilen kesästä. Mukavista asioista joita tehdä silloin. Välillä iskee vain niin pohjaton yksinäisyyden tunne, koska yksinhän minä olenkin, ja kosketuksen kaipuu. Ja pelko, ettei siihen tule muutosta koskaan. Surullista, epävarmaa. 

Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Ja ihan perseelleenhän se meni

Olen totaalisen nollapisteessä. Mikä on ihan paskaa, mutta pääni sisällä koen niin. Kaikki on menetetty, kaikki on myöhäistä. En saa takaisin elämätöntä nuoruutta, hiekka valuu tiimalasissa. Ja minun luonteellanihan se on anteeksiantamatonta. Kuinka minä en voi saada uutta mahdollisuutta, pyyhkiä kaikkea entistä pois koska minä vain haluan ja minun kuuluu saada se.

Kriiseilen vahvasti tällä hetkellä parisuhteen puutetta. Se puhkeaa kukintoon aina tasaisin väliajoin, vaikka en siitä pahemmin huutele. Eräiden tiettyjen laukaisevien tekijöiden jälkeen turvauduin, tai koetin turvautua, terapeuttiin terapiakertojen välissä. Ehken viestittänyt, tai en viestittänyt, tarvettani lohdutukseen ja tukeen selkeästi, ja petyin toteavaan ja neutraaliin vastaukseen. Aha, näillä mennään. 

Miten jaksan vielä töissä, meinasin saada paniikkikohtauksen tänään iltapäivällä. Kirjoitin joitain päätöksiä, tulostin, kopioin, laadin hakemuksia, kopioin, täytin kirjekuoria, kirjoitin osoitteita. Ja elin sekunti kerrallaan. Kun saan tämän tehtyä ja tämän kestettyä on taas parempi. Eikä kipu lakannut. 

Tässä päivässä tiivistyi yhtäkkiä kaikki ahdistuksen aiheet. Kuten tavallista, hetkellisesti. Terapiassa en muista enää, saati tunne.

Väliinputoaja

Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jäisin jälleen jostain paitsi. Terapia on alkanut vajaa 4 vuotta sitten, ja kolmen vuoden käynnit tulevat täyteen eri mittaisista tauoista johtuen vasta nyt keväällä. Tästä huolimatta tuntuu etten etene mihinkään, en pysty luottamaan terapeuttiin enkä pysty sanomaan sitä hänelle. En tiedä missä päässä on vika, mutta kovin konkreettista apua en ole saanut häneltä, keskustelu johtaa toki oivalluksiin, mutta silti joudun kehittelemään monia asioita yksin. Tai ehkä vain joku moodini blokkaa terapiassa kaiken, sanoo ettei kannata avautua, ei kannata muistaa. 

En pysty menemään terapiaan herkkänä avoinaisena ja hauraana, jolloin pystyisin ehkä edistymään. Ei pitäisi vertailla, mutta kun monet muut tuntuvat etenevän vaikka heillä on paljon pahempia traumoja kuin minulla, elämänmittaista kaltoinkohtelua, hyväksikäyttöä, ja ties mitä. He saavat apua traumaterapiasta ja muista terapioista. Tiedän ettei se voi tulla ilman valtavaa kipua ja asioiden läpikäyntiä, enkä ole kateellinen. Minusta vain tuntuu, että olen edelleen se ulkoisesti iloinen tyttö, jolla ei ole ongelmia, ei voi olla, ei saa olla. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut, ahdistunut, minulle ei ole tapahtunut mitään mikä "oikeuttaisi" niihin tunteisiin.

Siinäpä se taisi tullakin; en edelleenkään usko siihen, että minä "saan" olla masentunut. Minulle on tapahtunut kamalia asioita, tämä vanhempien (erityisesti äidin) harrastama aivopesu on vain pinttynyt niin syvälle. Se, etten ole tullut vanhempien taholtani ymmärretyksi ja nähdyksi, ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi tulla kohdatuksi tulevaisuudessa muiden ihmisten taholta.

Tänä viikonloppuna mielessäni on pulpunnut moniakin asioita, yksi iloinen juttu on se että saan pitää hieman lomaa, mikä tarkoittaa luppoaikaa itselle ja itseäni kuunnellen. Jei. Ehkä jaksan joku päivä kirjoittaa enemmänkin.

Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

Taantuminen

Olen alkanut mennä huonoon kuntoon. Mielialani alkaa olla surullinen, lohduton, harmaa ja masentunut. Juhannuksen aika oikeastaan enteili sitä, olin sisimmässäni tosi iloton ja lukossa. Minulla on olo, etten voi vaikuttaa itse elämääni ja mitä sille tapahtuu.

Pahinta on, että en pysty puhumaan kenellekään. Olen menettämässä sen vähäisenkin luottamuksen mitä minulla terapeuttiini on ollut. Koen, että hän ei puolusta minua aidosti kun kerron kokemuksistani vaan ottaa kommenttini uhkailuna ja sanoo sen. Luulin, että asioiden puheeksiottaminen auttaisi, mutta ei se ole enää auttanut. Olen alkanut vajota, en pidä terapiaa enää minua kannattelevana tekijänä ja mietin kuumeisesti, että mikä auttaisi minua. En haluaisi lopettaa tai vaihtaa, mutta jotenkin nyt on niin pinnalla tuo terapeutin puolueellisuus ja epäempaattisuus minua kohtaan, että en tiedä mitä tehdä. 

Totuus on kai se, että en ole koko terapian aikana uskaltanut kiintyä terapeuttiin. Olen ollut kiltti kliininen potilas, joka ei näytä tarvitsevuuttaan ja takertuvuuttaan, olen torjunut ne tuosta suhteesta. Terapeutti kai on olettanut, että minäkin kiinnyn siinä missä muutkin ja on ollut (oman tulkintani mukaan) loukkaantunut, kun olen osoittanut että hän ei merkitse minulle henkilönä juuri mitään. Minulle olisi kai sama kuka siinä istuu. Minä en pysty luottamaan, ja nyt se on nähty että ei kannatakaan  - terapeutti ei ole kestänyt sitä, että minä en luota. Minä en pääse yli, en ole parissa vuodessa päässyt yli, siitä tunteesta, että minun on pärjättävä yksin kuitenkin, lopulta. Minun tarpeeni tulla huomioiduksi on niin valtava, että en voi päästää sitä valloilleen terapiassa. Olen miettinyt, että olenko niin pahasti vinoutunut, että en vaan pysty luottamaan ja kiintymään. Jokin on vaurioutunut niin pahasti.

Tällä hetkellä vallitseva olotila on ankea. En voi puhua kenellekään tästä asiasta, sillä kukaan ei tiedä terapia-asioistani. Olen todella yksin ja sitten se pahin; hylätty. Myös ystäväni ovat hylänneet minut, ja parikin tärkeää ihmistä (joihin olen kyllä kiintynyt) eivät vastaa kiintymykseeni miten tarvitsisin. Tämä on jotenkin tuttu tunne; olen toisaalta yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä tarvitseva, mutta elämäni merkityst löytyy ihmissuhteista, alan menettää otetta elämään jos minulle tärkeät ihmiset "jättävät". En pysy pinnalla yksin, siis jos koen tulleeni hylätyksi vaikka tosiasiallisesti minulla olisikin ihmisiä elämässäni. Mutta tietyt ihmissuhteet määrittävät sen olenko olemassa vai en.

Ehkä tuohon kannattaisi terapiassa tarttua. Jos pystyn. Olisikohan terapiaa vielä nämä kaksi viikkoa, en ole varma enkä jaksa tarkistaa. Nyt vain on niin vahvasti tunne, että en voi mennä terapiaankaan jossa saisin olla sellainen kuin olen, sielläkään en saa ymmärrystä ja hyväksyntää. Terapeutti ei ymmärrä, että minun traumani on juuri tämä kiintymys ja yksin jättäminen, hän toistaa sen tavallaan nyt kun ei ymmärrä reaktioitani vaan hieman suutahtaa niistä.

Oooooooh...... Ja kun pitäisi töissä käydä. Nyt niitä pillereitä. Minä olen sitten kai potentiaalisesti sellainen huomionhakuinen persoonallisuus ja pershäiriöinen, joka lähtee kiertelemään päivystäviä lääkäreitä ja psykologeja, kertoo pinnallisesti samat tarinat kaikille ja kaipaa empatiaa, mutta kun pitäisi alkaa niitä ongelmia hoitaa syvällisesti, karkaan paikalta. Tiedänhän minä, olenhan töissä nähnyt ihmisiä, jotka eivät sitoudu mihinkään hoitoon koska kokevat etteivät saa apua ja keskeyttävät hoidot hakeutuakseen seuraavaan paikkaan. No, minä olen kyllä sitoutunut hoitoon parin kolmen neljänkin eri ihmisen kanssa, joten eipä tuolla epäilyllä ole todellisuus pohjaa. En kierrä päivystyksissä ja hoitopaikoissa, mutta olen kai sielultani sellainen. 

Mutta... minä kerään itseni. Teen jotain sellaista, että koen olevani itse elämäni ruorissa eikä kukaan muu.

Jotenkin ärsyttää tuo terapeutti

Varmistelin Kelasta hakemukseni tilaa jokin aika sitten. Olin siinä luulossa, että terapeuttini on kirjoittanut sinne oman lausuntonsa, mutta sitä ei ollut. Olen hieman hämilläni, eikä tämä ole ensimmäinen kerta. 

Huomioni on kiinnittänyt pariin otteeseen hänen tapansa puhua lausuntojen kirjoittamisesta, että hän on juuri aloittamassa tai aikeissa kirjoittaa sitä, tai ei ole saanut ihan vielä valmiiksi, tekee ensi viikolla loppuun... Niiden lausuntojen laatiminen kuulostaa minun korvaani epämääräiseltä, eikä (valikoivasti) pedantti luonteeni oikein pidä siitä. 

Nyt sitten en tiedä mitä pitäisi ajatella tai tuntea; luotin siihen, että hän lähettää lausunnon, siinä ymmärryksessä olin. Odotinkin sitä, että hänen lausuntonsa tukisi tai jopa paikkaisi hieman "heikkoa" B-lausuntoa. Mutta nyt kun hän ei ole laittanut lausuntoa menemään, hakemus on vain lääkärin suppean todistuksen ja minun perustelujeni varassa. Eikä terapeutti ehkä ehdi lomansa vuoksi laatia lausuntoa ennen kuin asia on  jo ratkaistu!

Olen pettynyt ja suuttunut vaikka ne tunteet eivät pääsekään täysin esiin suojauksen alta. En uskalla tuntea kiukkua terapeuttia kohtaan, pitäisi olla vain rationaalinen ja käsitellä kypsän viileästi nämä "tunteet". Jotka ovat siis vain järjellisellä tasolla. Ehkä hetken päästä kykenen tuntemaan kiukkua. Minua myös pelottaa, koska raha-asiani ovat nyt täysin kiinni tuosta päätöksestä, voinko saada kuntoutusrahaa vai joudunko menemään sossuun. 

Työt eivät houkuttele, koska yritän nyt pinnistellä opintojeni eteen ja työt katkaisisivat taas kaiken. Työrupeaman jälkeen opintoihin palaaminen on aina vaikeaa ja kestää aikansa, koska joudun palautumaan työkuormituksesta. En sitä itse aina tiedosta vaan posmitan eteenpäin kunnes tulee stoppi - mitäs en osaa olla läsnä kehossani ja tuntemuksissani, en osaa lukea omaa vointiani ja arvioida jaksamistani.

Huolestuttaa kyllä todella, ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin mietin taas näitä raha-asioita vaikka tiedän, että asiat järjestyvät aikanaan. Nyt vain täytyy odottaa päätös ja tarvittaessa koittaa saada se terapeutin lausunto Kelaan. Sitten päätöksen saamisen jälkeen... niin, kaikki on kiinni siitä onko se päätös myönteinen vai kielteinen.

Parisuhteiden päättymisistä

Ilta on ehtinyt jo pitkälle, juuri sain muutaman mieltäni vaivanneen asian päätökseen. Nyt näyttää siltä, että ex-poikaystäväni ja minä voisimme olla hyvissä väleissä tulevaisuudessa. Olisin siitä todella todella iloinen!

Eräs vaikea asia muutaman vuoden takaa liittyy vanhempieni avioeroon. Ero oli kaikinpuolin likainen ja katkera, ja siinä valjastettiin kyllä kaikki mahdolliset ihmiset mukaan toisen osapuolen mollaamiseen. Meille lapsille kerrottiin aina se oma versio tapahtuneesta, ja juuri kun oli kyennyt uskomaan yhden tarinan, kuulikin sitten toisen version. Siinä sitten kuljettiin kahden kodin väliä sovittelemassa, tulkkaamassa ja tulkitsemassa toisen sanomisia ja tekemisiä: "Mutta oletko ajatellut, että ehkä se tarkoittikin asian näin?".

Yksi minua eniten etova ja raivostuttava asia lapsiperheen vanhempien erossa on se, että kun puolisot ovat päässeet eroon toisistaan, he alkavat ajatella kumpikin vain itseään. Molemmat osapuolet syyttelevät toisiaan, ja lapset ovat siinä jossain välissä. Ymmärrän sen, että entiset puolisot voivat inhota toisiaan, mutta toisen totaalinen leimaamimen huonoksi ja pahaksi  on vain oikeutus omalle vihalle, jolloin myös oman edun tavoittelu eroprosessissa on oikeutetumpaa. Suutuspäissään on helpompi esittää vaatimuksia lasten ja omaisuuden suhteen, eikä tarvitse itse surra miten se toinen saa ne hoidettua. Mutta lapsetpa kokevat sen. Helpompi se on aikuisten olla tunteeton ja vihata entistä puolisoa, kun hänen kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä, mutta lapset ovat osa molempien elämää. Lapsiin vaikuttavat suoraan ne vaikeudet, mitä ex-puolisot toisilleen järjestävät. Helppoa se on vaikkapa esittää eräpäiviä ositussummille, ja hykerrellä odotellessa, mutta lapsia siinä ei ajatella yhtään. Lapset menevät kun kulkevat vanhempien kodin väliä, he saavat osansa vanhempien riitelyistä molemmpissa paikoissa.

Olipa negatiivista. Tässä oli kuitenkin jonkin verran kärjistystä. Huom. jonkin verran :)