Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.
Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa.
En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita.
Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.
Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti