Päivä pitää sisällään

No yllätys yllätys. Ahdistusta. Surua. Kauhua. Haikeutta. Pieniä välkähdyksiä tulevaisuuden odotuksesta.

Kamala yksinäisyyden tunne. Minulla ei ole mitään aavistusta siitä miten seilaan tästä eteenpäin. Koitan lukea kaikkia rohkaisevia tekstejä ja kuunnella rohkeudesta ja selviytymisestä kertovia lauluja. Mutta onko eloonjääminen selviytymistä? Minä tiedän, että elämä jatkuu mutta se voi myös lipua ohi. Kuten tähänkin saakka.

Palasin vanhan tutun skeematerapian pariin. Minua on jotenkin vaivannut koko terapian ajan se, että asiat ovat jäsentymättömiä. Minä en saa itsestäni kiinni juurikaan. Itsetuntemukseni on tavallaan parantunut, mutta silti ei ole. Saatan selittää itseäni paljonkin, mutta ilman yhteyttä mihinkään tunteeseen. Analysoin, pohdin. Hyvä hyvä, mutta tunteet jäävät työstämättä, tai ainakaan ne eivät työsty pitkäksi aikaa. Samat ongelmat tulevat vastaan. Toisaalta ongelmani ovat olleet pitkäaikaisia, niitä vahingoittavia tekijöitä on ollut paljon, suojaavia tekijöitä vain vähän. Eiköhän tässä loppuelämä parannella.

No se skeematerapia. Olen koittanut aina malttaessani pohtia mitä kaikkia minä-tiloja (moodeja) sisälläni onkaan, ja missä tilanteessa ne aktivoituvat (tai nousevat pintaan) ja mikä niiden tarkoitus on. Tällä tavalla koen, että ymmärrän itseäni paremmin ja minun on helpompi ajatella, että tämäkin (joku tunne x) menee ajan kanssa ohi, tämä on seurastausta asioista se, se ja se. En tiedä onko tämä hyvä juttu, tämä moodi-ajattelu, sillä mietin että vieraannutanko itseäni jotenkin vielä enemmän, onko sillä etäännyttävä vaikutus, jos mietin että kaikki tämä nykyhetkinen tulee menneestä. Mutta silti, lopulta, ne tunteet ovat tässä hetkessä läsnä, aitoja, tosia. 

Hermostuttaa se terapia. Olen käynyt siellä kaksi kertaa viikossa pitkään, ja nyt sitten tarvitsisin sitä, mutta ei ole enää Kelan tukea ja käyntejä on vaikea ainakin hetkellisesti järjestää. Pelkään, että menetän jälleen tämän kaiken jälkeen kosketuksen itseeni ja sisimmässäni oleviin, työstämistä tarvitseviin kokemuksiin. Että voisin mennä elämässä eteenpäin ja pärjäisin ja uskaltaisin elää. On avuton olo, hylätty, yksinäinen. Ei terapeutti tätä tahallaan tee, tiedän sen, mutta silti olen yksinäinen. Olen kertonut, tai yrittänyt kertoa... hetkinen, viidelle ihmiselle tästä kriisistäni. Heistä yksi on ollut tukenani alussa, oli saatavilla, tsemppasi, sai minut uskomaan että minä pärjään ja olen toiminut omalta osaltani oikein. Nyt hän ei ole kysynyt juurikaan enää vointiani, kun on jo aikaa kulunut. Toinen ystäväni kuunteli, järkeili, kysyy nyt välillä kuinka menee. Se on ihanaa. Hän ei ehkä kuitenkaan tavoita tilannetta minun näkökulmastani, ei samastu tunteisiini. Kolmas, neljäs ja viides ystävä eivät ole kysyneet kertaakaan että miten jaksan. Kolmannen kanssa puhumme usein, ja olemme puhuneet ongelmastani, mutta hänkään ei kysy varsinaisia minun vointiani koskevia kysymyksiä. Kahdelle viimeiselle olen maininnut vain jotain, tai no toiselle avauduin mutta hän ei niistä tiedoista huolimatta ole palannut asiaan, palannut vointiini. En tiedä esitänkö niin vahvaa ja pärjäävää... ettei kukaan kiinnitä huomiota.

Siihen skeematerapiaan vielä. Muistan kuinka ostin heti ensilukemalta ne tietyt asiat siinä skeemateoriassa. Tai miksikä sitä nyt kutsuisi. Eristäytynyt suojelija - sitä minä olen suurimman osan aikaa. Vuodet toisensa jälkeen ovat sumuisia ja etäisiä. En muista mitä on tapahtunut, missä olen ollut, kenen kanssa, mitä on puhuttu. En muista. Ja juuri siihen en haluaisi palata. Haluaisin löytää ihmisiä, lisää ihmisiä, joiden kanssa saada kosketusta siihen mitä olen. 

Kaipaan keskustelua ja peilaamista. Tarvitsisin terapeuttia nyt. En pysty suhteuttamaan asioita ja tunteita ja olen irrallisena kaikesta. Minua ei juuri ole. Se on sitä, etten ole sisäistänyt kykyä suhteuttaa asioita. Arvostaa itseäni, pitää tunteitani tosina ja oikeutettuina. Uskoa siihen vaikka muut muuta väittäisivätkin. Minun on vaikea pitäytyä omassa näkökulmassani ja kokemuksessani, sillä lipeän helposti auttamaan muita. Miettimään miten he tuntevat. En ajattele omaa parastani, annan helposti periksi. Se johtuu miellyttämisen halusta, koska jos koitan vängätä vastaan muille, koen kahta suurempaa häpeää kun jossain kohtaa suojaus pettää.

Itkisinpä enemmän. Itkin hetki sitten ja nyt tuntuu jotenkin paremmalta. Mutta kun pidän itseni kiireisenä touhuamalla kaikkea. Yksin. Tai muiden kanssa. Pelottaa rauhoittua, koska jos esiin tulee jotain kamalaa, en pääse terapiaan kuin viikkojen päästä. Toki voin soittaa, mutta siihenkin on joku kynnys. Ehkä laatu korvaisi määrän, kun terapia taas jatkuu. Toivottavasti.

Heijastus itsestä

Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.

Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.

Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.

Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa. 

Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.

Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.

Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.

Huomen

En ole nukkunut paljoakaan viime yönä, sillä heräilin jatkuvasti kun oli valoisaa ja olin niin innoissani päästessäni töihin. Tuo viimeinen kohta pitänee kyllä paikkansa, vaikka sitä voi ehkä olla vähän vaikea uskoa, mutta siltä vain eilen illalla vielä tuntui. Nyt en ole muutaman tunnin yöunilla niin motivoitunut, mutta menen nyt kuitenkin hieman aiemmin töihin ja katson kuinka pitkälle rahkeet riittää. Aamukahvit ja lehdenlukua vielä tähän aamulle niin viikkoni alkaa ihan mukavissa merkeissä.

En tiedä pettääkö valikoiva muistini minut nyt, mutta tällä hetkellä löisin vetoa sen puolesta, että olen ollut onnellinen ja tyytyväinen henkilökohtaisessa elämässäni viime viikot. Erityisesti nyt viikonloppuna se korostui kun treffasin yhtä hyvää ystävääni hyvän ruoan merkeissä ja juttua riitti. Tuntui ihanalta olla välillä normaali, puhua ihmisen kanssa joka ymmärtää ja välittää. Harha siitä, että elämä on ennustettavissa, pysyvää, hyvää, tulevaisuus tuo mukavia juttuja, asiat kääntyvät aina parhain päin ja ihmiset tahtovat pelkkää hyvää, on alkanut iskostua päähäni. Sitä kai kutsutaan hyväksi mielenterveydeksi? Että ei ole pessimistinen eikä istu kotona nurkassa odottamassa salamaa iskeväksi vaan on typerän tyytyväinen virne naamalla päivästä toiseen. 

En vain ole jaksanut murehtia tulevaa ihan tosissani, sillä tavalla hetkellisinä häivähdyksinä kyllä. Valmistunko koskaan, löytäisinköhän ketään, mistähän saisin kivan kodin.... Siinä ne keskeisimmät kolme juttua joiden suhteen on suuria kysymyksiä, haaveita ja tarpeita, mutta ne eivät arjen touhuissa pyöri päässäni. Ne eivät ratkea nyt. 

Mutta tuo ei silti selitä tyytyväistä olotilaani ja rentouttani. Ehkä se on sitä mitä jo aiemmin mietin: läsnäoloa itsensä kanssa, hyväksyntää ja armollisuutta. Alanko vihdoin löytää oikeasti niitä palasia, jotka ovat olleet itsestäni ja itseltäni kadoksissa? Jos ne ovatkin edellä mainittuja asioita ja itsensä rakastamista, sen sijaan että ne olisivat määriteltäviä ja teoretisoitavia luonteenpiirteitä, toimintatapoja tai reaktioita. Kysymysmerkki tähän.

Kun vieraus asettuu taloksi

Tästä on jo jonkin aikaa, kun olin vierailemassa ystäväni luona. Välissämme on ollut pari sataa kilometria nyt muutaman vuoden, sitä ennen näimme useinkin. Vasta tällä vajaan viikon vierailulla aloin nähdä miten kauas olemme joutuneet toisistamme. Ellemme sitten ole olleet hyvin vieraita toisillemme jo pitkään, emme vain ole sitä huomanneet. Luulen, että meillä on ollut joitain yhdistäviä tekijöitä, mutta olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet - se ei voi olla vaikuttamatta suhteeseen. Tarkastelen suhdetta nyt kriittisemmin, jopa siitä näkökulmasta että haluanko koko suhdetta enää olevan. Ehkä, mahdollisesti jossain määrin. En vain tunne oloani kotoisaksi ja rennoksi hänen seurassaan enää. Meillä on ollut omat ongelmamme, enkä ole vielä päässyt täysin yli niistä, mikä alkoi nyt hiertää uudelleen.

Ystäväni on käyttänyt minua paljon, mutta sitä tapaa on vaikea määritellä. Olen ollut kuuntelija, tukija, tsemppaaja, seuraa silloin kun ei muuta ole. Olen sen tiedostanut aina välillä, mutta koska itsellänikään ei ole ollut kovin paljon kavereita, olen joutunut ottamaan sen mitä saan. Ehkä omalla tavallani olen alkanut sitten pitää häntä ystävänä (kognitiivinen dissonanssi). Sillä tavoin ristiriita on tullut ratkaistua. 

Nyt pelkäsin olla oma itseni. Kertoa mielipiteitäni. Pelkäsin nöyryytystä ja vihaa. Viha onkin leimannut tätä ystävyyssuhdetta mielestäni aika paljon. Koin vihaa ystäväni taholta ilkeilynä, ja koska pompin hänen mielensä mukaan, suuttuivat vanhempani minulle. Olin yksin ja ilman tukea vaikeassa ihmissuhdetilanteessa, ja olisin kaivannut vanhemmilta apua - keskustelua ja ehkä jotain konkreettista tekemistä, kuten asioiden selvittämistä vaikka yhdessä ystäväni perheen kanssa. Mutta vanhempani vain syyllistivät minua. 

On surullista, että ihmissuhteisiin on vaikea saada apua. Katsoin viikonlopun aikana jotain keskusteluohjelmaa, jossa joku nainen haastatteli julkkisnaisia (USAlainen ohjelma kai). Gwyneth Paltrow puhui omasta isästään ja heidän tärkeästä suhteestaan ja siitä kuinka isä onnistui valamaan häneen itseluottamuksen ja tunteen siitä että hän voi onnistua missä vain. Sen turvin hän on uskaltanut ryhtyä elämässään tekemään eri asioita. (Äärimmäisyyksiin mentäessä toki huono homma, jos ei ole järkeviä luonteepiirteitä rajoittamassa ja estämässä suuruudenhulluutta.) Noh, Paltrow totesi, että isä kasvatti lapsiaan tietoisesti, eikä vain turvautuen vaistoonsa ja siihen miten on aina tehty. Asiasisältö oli suurinpiirtein noin. Ovatko vanhemmat ja ihmiset ylipäänsä kuinka tiedostavia ihmissuhteissaan? Vai luotetaanko vanhoihin kaavoihin ja siihen mihin on totuttu eli lapsuudenperheessä opittuihin menettelyihin? Minusta tuntuu, että omassa perheessäni isä ehkä yritti funtsia asioita, mutta äitiä ei kiinnostanut keskustella ja pohtia. 

Elän jälleen sellaista ajanjaksoa, jossa nuo lapsuusperheen tunnelmat olisivat nousemassa esiin. Omalta osaltaan myös tuo ystävän tapaaminen provosoi tätä tunnetta. Se ilmapiirin mikä hänen kanssaan vallitsi toi mieleen lapsuuden - kylmyyden, tyhjyyden, kohtaamattomuuden, puhumattomuuden. Alan olla pikkuhiljaa finito tämän työrupeaman ja opiskeluista stressaamisen kanssa. Töitä on vielä muutama viikko. Havahduin myös sellaiseen oivallukseen, että ehkä stressaan huomaamattani. En anna stressin tulla tietoisuuteen. Mutta se näkyy nukkumisessa. Nukkuminen venähtää myöhään, heräilen ja tuntuu siltä että makuuhuoneessa/muualla asunnossa olisi joku. Näitä perinteisiä unioireita minulla. Töissä on alkanut esiintyä orastavaa paniikkia; lykkään tehtäviä (passiivis-aggressiivisuutta), otan kaikki sanomiset itseeni ja suutun (pääni sisällä), ajatukset jumiutuvat. Työviikon lopulla jäin jumiin yhden tietyn tapauksen kanssa, josta olen nähnyt myös unia. Ko. case toi mieleen omia kokemuksia, jotka jääköön tässä nyt tarkentamatta. Mutta hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia. Asiakkaan tuska oli piilotettua, mutta hän lähestulkoon anoi apua epätoivossaan. Hullujen ihmisten epätoivoa siedän, heillä on omat defenssinsä ja lääkeensä hoitaa asioita, mutta terveen ja kaikin puolin järkevän ihmisen äärirajoilla oleva kipu on paha. Tarkoitan tällä omaa näkökulmaani, sitä mikä saa minut tuntemaan pahaa ja sietämätöntä oloa. Kipua, tuskaa, epätoivoa ei voi mitata, se on jokaiselle ihmiselle omanlaisena oli sitten "hullu" tahi "terve". En siis tarkoita vertailla tässä noita kahta asiaa. Tästä tapauksesta minä menetin yöuneni, harvinaista. Minkä lisäksi mokasin. Olen epävarma siitä olenko toiminut oikein, ja alan syyllistää siitä itseäni. 

Toivon voivani kasvattaa sisälleni lempeän ja empaattisen aikuisen, joka arvostaa ja osoittaa rakkautta. Eikö sellaisen "osan" pitäi muodostua lapsuudessa, ja tulla osaksi itseä? Näin ei kai ole käynyt. Se lohduttaa ainakin hiukan, kun epätoivon hetkellä kaivan jostain esiin sen lempeän ja hyväksyvän äänen, joka ymmärtää minua ja kertoo miksi olen mitäkin tehnyt ja että vaikka nyt mokaisi, se on mahdollisuus oppia. Ensi kerralla paremmin. 

Kun vain otan aikaa ja rauhoitan itseni tällä tavalla, voi ensi viikko mennä ihan hyvin. Ja päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle on omat murheensa ja ilonsa.

Viikon varrelta

Joitakin miellyttäviä ja tyydyttäviä huomioita viikon varrelta. Mielialat eivät ole nyt muutamiin päiviin heilahdelleet radikaalisti, ajatukset ovat pysyneet aikuismaisella tavalla kasassa. Olen ollut yllättynyt siitä miten olen halunnut ja jaksanut mennä pyörimään ihmisten pariin, ja olen jopa nauttinut olemisesta. Hengailusta, tanssimisesta ja keskustelusta. En ole häpeillyt itseäni ja olemustani. Se on kivaa vaihtelua. 

En ole haikaillut kenenkään ihmisen luokse ja olen hetkeksi päässyt joistain kehämäisistä  pakkoajatuksistani irti. En ole hirveästi siitä puhunut, mutta minulla on sellaisia ikäviä ajatuskuvioita, jotka piinaavaat tiettyjä moodeja herkeämättä; monesti ne liittyvät ihmisiin, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eli miehiin ja seurusteluun. Jotkut tilanteet ovat jääneet valokuvan tarkkoina mieleeni ja muistan kaiken liiankin hyvin. Ne sitten pyörähtävät käyntiin jonkun moodin ollessa vallalla. (Käytän nyt sanaa moodi kuvaamaan sellaisia rajattuja olotiloja, joille on jokaiselle tyypilliset ja ominaiset tunteet, ajatukset ja toimintatavat.)

En tiedä kuinka läsnä ollen ollut aina sen hetkisissä tekemisissä, mutta en ole turhia stressaillut tulevasta. Opinnoista tai töistä tai muustakaan. Olen vain antanut mennä ja  nauttinut. Ei fiilis nyt ihan katossa ole, mutta ei tarvitsekaan. Pääasia on ollut se, että olen ollut itseeni hetken aikaa tyytyväinen ja olen ollut kiinnostunut muista ihmisistä hyvällä tavalla.

Ehkä vain omista asioista huolehtiminen tekee hyvää minulle, kun luovun toisten murheiden kantamisesta. Se on aika jees. Olen luovuttanut siis myös sen suhteen, että voisin pystyisin todella muuttamaan ketään toista ihmistä kuin itseäni. Joskus haluaisin niin kovasti, se piirre on minussa sitkeästi. Se on ollut aina. Kunhan minä yritän tarpeeksi ja sanon oikeat sanat ja olen oikeanlainen niin saan jonkun ihmisen reagoimaan haluamallani tavalla. Joko hänen itsensä tai minun "parhaakseni". Tuo on ihan paskaa. En voi olla vastuussa sellaisesta, ja se helpottaa kovasti. Se myös sattuu kovasti, koska on vaikea luopua ihmissuhteista, joissa ajattelee että ehkä olisi voinut auttaa toista osapuolta, ja sitä kautta saada myös itsensä kannalta tyydyttävämmän lopputuloksen. Olisiko voinut saada toisen puhumaan enemmän, olemaan avoimempi, luottamaan enemmän itseensä? Kuka tietää, mutta mahdotonta tuollaiseen peliin on lähteä.

Olen pohtinut myös tunteita ja tuntemista. Ne ovat mielenkiintoisia asioista. Siihen nähden, että olen aina ollut varsin nopeasti ja kiihkeästi reagoivaa sorttia (eli tunteet ovat olleet suuressa osassa elämässäni), olen kiinnittänyt hämmästyttävän vähän huomioita tunteiden luonteeseen ja tarkoitukseen. En ole oikein päässyt kärryille niistä, en ole ollut niistä tietoinenkaan. En ole osannut ennakoida ja tuntea itseäni niin, että olisin pystynyt selittämään asioita. Se on hassua. Nyt kun on tällaisen uuden asian äärellä, on tunteiden tarkkailu oikeastaan hauskaa. Ne voivat olla voimakkaita ja pelottavia, lähes sietämättömiä ja "tyhmiä", mutta olen suhtautunut niihin tavallaan uteliaammin kun olen saanut kokemusta tunnetyöskentelystä. En varmaankaan ole analyyttinen ja järkevä ja tätä mieltä silloin kun on armoton vitutus päällä, ei suinkaan, mutta on tässä tullut nyt katsottua jonkun verran niitä notkahduksia ja paskoja tiloja, että olen saanut kokemusta niistä selviämisestä. Ja ennen kaikkea pystyn pitämään mielessän (tai ainakin takaraivossa) sen, että tunnemyrskyt menevät ohi. Jos ei, niistä on syytä ehkä puhua. Eli kai voisin sanoa, että elämässäni on nyt jonkinlainen jatkuvuuden tunne, elämä ei ole vain yhtä hetkeä vaikka tavallaan on.

Se on hassua.

Kirputtaa

Haluaisin jäädä mätänemään kotiin, istua (kuvainnollisesti) omassa paskassani ja vain haista pahalle. Jäi jotenkin tuonne takaraivoon kytemään ne juomismuistot aika elävinä, siis kun postasin noista lääkkeistä ja päihtymisestä. Jostain heräsi elävät tunnemuistot nousuhumalasta (en ole juonut... hmm... no varmaan  neljään kuukauteen itseäni humalaan... kunnon känni on viime syksyltä.) No, alkoipa taas houkuttaa. Kerran olen eläissäni tarttunut viinilasiin arkena ajatuksena juoda sen verran, että on kiva olla. Mutta kun siitä pienestäkin voi tulla kurja olo, niin se vaan kuulkaa menee kun elämän alamäki noin iän ja fysiikan puolesta alkaa. Tää on tässä ny, ei oo alkoholistin geenejä peritty joilla vois vetää viinaa 2 litraa päivässä seuraavat 30 vuotta eikä tunnu missään - joku ihme lottovoitto siinä tullut omalle kohdalle. Tai siis... jollain käsittämättömällä 0,00000000000000000000001 %:n todennäköisyydellä olen saanut puhtaan geeniperimän siltä osalta. Jes. Joskus mietin, että vittu olisi vain ollut paras alkoholisoitua kuten muukin suku, eihän niitä vittu selvinpäin kestä. 

No, lähtipä taas lapasesta tämä höpötys. Oloni on pahentunut edelleen, olen vihainen terapeutille ja koko perkeleen universumille siitä, että ne ovat minua vastaan. Töissä pystyn olemaan vaikka tuntuu raskaalta, onneksi enää muutama viikko ja saan pitää sen kesäloman. Joo, siis siellä saan rauhan paitsi että kovasti on kiirettä ja työt pyörii mielessä paljon. Suojaukset on aika alhaalla. Kotiin päästessä hiljaisuus on kurjaa, tekemättömyys on kurjaa, kaverittomuus on kurjaa. Kun kaikilla on jotain. Ja minä istun tyhjässä kodissani, pyöritän arkea ja mietin.

Höpötys jatkuu. Minä en halua kertoa terapeutille enää mitään. Kun menen terapia-ajalle, tuntuu jo paremmalta (feikkausta? joku moodi/osa tulee esittämään muuta kuin mitä tosiasiallisesti tunnen???) ja olo helpottaa. Mutta jotenkin olen onnistunut yhdistämään päässäni sellaiset piuhat, että jos tunnen oloni loukatuksi, ja joku saa minut tuntemaan oloni sitten sen jälkeen paremmaksi, niin se ei ole hyvä asia - koen, että minun loukkaantumisen tunteeni on sivuutettu. Todennäköisesti olen saanut jotain invalidoivaa palautetta suuttumuksesta/mielipahasta vanhemmiltani tai muilta aikuisilta. Selkeää muistikuvaa ei ole, mutta en ole halunnut luopua mielipahastani ja surustani vaan olen halunnut pitää siitä itsepäisesti kiinni. Ja sitten on ollut se ristiriita siinä kun haluaisi lopettaa kiukuttelun, mutta se tuntuu siltä kuin en olisi ollut oikeassa kiukuntunteeni kanssa. Vaikea selittää.

En ole tähän mennessä uskaltanut tehdä tulkintoja terapeutistani. Mutta jos nyt lataan tähän muutaman tunteen, mielikuva, mielleyhtymän ja ajatuksen mitä minulle on spontaanisti muodostunut hänestä joissain tilanteissa. Hän on luvannut korvata minulle käyttämättömiä kertoja; ei ole ottanut niitä puheeksi myöhemmin -> en ole puhunut asiasta, mutta laittanut sen merkille. Hän on yrittänyt saada minut puhumaan mitä ajattelen hänestä tai mitä tunteita hän herättää -> en pidä siitä tinkaamisesta, minulle tulee tunne että hän haluaisi olla minulle suuri ja tärkeä kiintymyksen kohde, enkä ole valmis tai edes halukas sellaiseen. Terapeutti on joskus kysynyt minulta onko hän joskus loukannut minua, onko jotain mistä haluaisin hänelle mainita johon vastasin että joo itse asiassa kerran nyt kun puheeksi otit, en vain muista mikä se oli (se jäi vaivaamaan kun en muistanut ja pohdin sitä ääneen pitkään) -> hän stoppaa mietintäni lakonisesti ja ehkä jopa hivenen kuivasti, että "no ei sillä ole niin väliä" (siis sillä mikä se tilanne oli.) Minä hämmennyin ja ehkä suutuinkin tuosta, koska minä olen nimenomaan sellainen ihminen, jolle tuollaisella asialla on väliä! Varsinkin, jos se jää minua vaivaamaan, että mistä olen loukkaantunut. Mutta hän vain teki stopin mietinnästä ja totesi perään, että pyytää anteeksi kun on tehnyt pahan mielen. Jes, ja heti siinä edellisessä lauseessa oli loukannut minua vielä lisää.

Ja tämä ystävyys joka minua vaivaa. Voi hemmetti. Minä en jaksaisi sitä ihmistä. Kaikki hänessä ärsyttää ja väsyttää ja vituttaa minua tällä hetkellä. Koitan olla mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan. Hän vain tulee vyörymällä minun elämääni koska pyöritään samoissa kaveripiireissä ja hän on ottanut nyt elämäntehtäväkseen tehdä minusta hyvän ystävän ja tukeutua minuun asiassa kuin asiassa. Ja mielestäni hän tekee sen vielä jotenkin alitajuisesti manipuloiden. Se on uuvuttavaa. Hän on ihan jees ihminen, mutta aivan erilainen kuin minä. Tai minä olen aivan erilainen kuin hän, hän olkoon sellainen haahuilija kuin haluaa, ei tarvitse minun vuokseni muuttua, kiitos ei. Hän saa olla sellainen kuin on, mutta minä en jaksa sellaista ihmistä elämääni viemään energiaani ja elinvoimaani. Elinvoima, no sitä ei paljoa ole.

Sitten nämä helteet ovat pistäneet ihan pilpuran pipariksi syömiset. Ei ole nälkä, yhtäkkiä onkin nälkä, en syö tietoisena syömisestä vaan hotkin ruoat naamaan. Lounas max 15 min ja siihen mahtuu pääruoka, joku pieni mutusteltava lisäksi ja jälkiruoka. Nytkin huomasin, että en ole syönyt iltapalaa ja piti mennä jääkaapille penkomaan jämiä jostain ruoasta. Huomisesta otan kellon käteen ja syön säännöllisesti - etsin sen oikean rytmin itselle ja pidän siitä kiinni. Mutta kun päivätkin vaihtelevat. Ei voi aina tietää kuinka kiireinen päivä on töissä, miten ehtii syömään (toki se on minun duunissani paljon organisoinnistakin kiinni) mutta olennaista on ehkä se, että en tiedä paljon kulutan päivän aikana energiaa. Paljonko juoksen ympäriinsä ja puhun ja seilaan soheltamassa juttuja. Siihen menee yllättävästi aikaa ja askeleita ja ajatustyötä. Sitten huomaan, että energiavarastot on ihan tyhjiä ja pitäisi tankata, mutta en ehdi.

Kaoottisuus. Se on paras sana kuvaamaan minun elämääni viimeisten viikkojen aikana. En ole ehtinyt rauhoittumaan, lepäämään, olemaan läsnä. Sitä rauhaa ja läsnäoloa hetkessä minä kaipaan. Seesteisyyttä. En tiedä miten saan sen takaisin. Jokin kalvaa sisintä. Onko se terapia-asia, en tiedä. Jää nähtäväksi helpottaako olo kun tauko alkaa. Yhden asian tiedän. Syksystä tulee kiva kun pääsee taas vapaalle, tai siis opiskelemaan. Voi vetää lonkkaa ja tehdä mitä kursseja haluaa. Saan aikaa parhaiden kavereideni kanssa. Miinus tämä yksi, jos saan hänet jotenkin vierotettua itsestäni. En vielä tiedä miten. 

Ajatusten virtaa,  var så goda. Ja pahoittelut pitkä puuduttava postaus.

Oma rehellisyys

Olen tullut siihen lopputulokseen, että en taida olla rehellinen oikein kenellekään, edes itselleni. Olen oppinut sitä terapian aikana jonkin verran, ja onhan se johtanut ainakin joihinkin näkyviinkin muutoksiin elämässä. Mutta silti on vaikea myöntää, että itsessä on oikeasti epämiellyttäviä puolia, jopa vihattavia. Kyse ei ole pelkästään hävettävistä ja tyhmistä asioista, vaan siitä että haluaisin törkeästi ajaa omaa etuani miettimättä muita. Tästä hyvä esimerkki on eräs ystävyyssuhde, jonka haluaisin vain katkaista itseni kannalta, sillä se tuottaa vain paskaa oloa. Miten katkaistaan ystävyys, jota ei halua tai jonka kokee liian monimutkaisena itselleen?

Minä inhoan ja vihaan itseäni koska vihaan tätä ihmistä. Ystävääni, toveria. Joudun vihaamaan häntä, että en tunne liikaa myötätuntoa. Joko tai. Olen ihan sekaisin, ja vielä enemmän menin sekaisin kun tapasin lääkärin joku aika sitten. Siellä puhun yhtä, terapiassa toista. Kotona ajattelen kolmatta. En tiedä mitä oikeasti olen mieltä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, se on alkanut taas huolestuttaa minua.

Haluaisin muutosta elämääni, mutta en tiedä miten teen sen. Elän tavallista, kohtalaisen tyydyttävää arkea ja saan siitä nautintoa, mutta olo on muuten tyhjä. Toivottavasti en ala haaveilla vauvoista tai mitään. Haluaisin löytää tai kehittää itseeni halun elää itse. En niin, että haen syitä ulkopuolelta. Oikeastaan taidan olla sellainen, mutta ongelmani on tunteiden vaihtelevuus. Täytyykö minun hyväksyä se, että tunteeni ja ajatukseni vaihtelevat päivästä toiseen enkä saa niiden välille jatkumoa ja jatkuvuuden tunnetta? Minä koen useimmiten olevani minä, mutta niitä minä-tiloja on useampia. Tänään en välttämättä muista olleeni eilen toisenlainen, tai muistan mutta en kykene eläytymään siihen.

Sen olen kuitenkin oppinut, että tunnereaktiot menevät ohi. Muistan nyt aivan muutaman kuukauden ajalta ainakin kolme tai neljä tilannetta joissa tunsin valtavaa pettymystä, surua, kiukkua ja huolta - mutta ne menivät kaikki ohi, viimeistään muutamassa päivässä. Edelleen joudun työstämään joitain niistä, mutta pystyn elämään asioiden kanssa.

Toisaalta tämä tunteiden ohimenevyys saa minut epäilemään myös kykyäni tuntea mitään pitkään. Ahdistaa ajatus siitä, että vaikka ihastuisin - miettisin koko ajan vain sitä, että no sehän menee ohi joten turha tuhlata aikaa tähän outoon tunnemyrskyyn. Pettymys on sitten suuri, kun tipahtaa korkealta. 

En tiedä. Alankohan taas hiljalleen masentua, menettää otetta kaikkeen. Muut ihmiset auttavat minua pysymään pinnalla, sillä olen todella sosiaalinen ihminen ja kaipaan joitain läheisiä ihmisiä ympärilleni. Ehkä juuri tuo sosiaalisuus ja muiden "kautta" eläminen on pitänyt minut hengissä ja käynnissä masentuneena. On ollut jotain mikä tuottaa sen pakon elää, mutta samalla tuottaa paljon kipua kun pitää pitää kulisseja yllä.

Valehtelen jälleen. En ole kirjoittanut mitään siitä mistä haluaisin ja sydän sanoisi. Mutta minusta tuntuu, että se ei kuulu blogiin. Se kuuluu ehkä henkilökohtaisen päiväkirjan sivuille, ehkä tietyn ihmisen korville. On eräs ihminen, johon olen kiintynyt, jota ihailen ja kaipaan. Joku jolta voin odottaa ymmärrystä, mutta en rakkautta. Vituttaa lievästi.

Tällainen viikonloppu, nälkä kurnii ja minä olen harmaa kuin pölyrätti ja täysin voimaton. Tätäkö on elämä.

Ei mitään uutta

Tuo piti tulla toteamaan ihan tänne blogiin saakka. Se on oikeastaan vale, koska kuluvan kuukauden aikana on sattunut yhtä sun toista mielenkiintoista. Olen aika tyytyväinen nyt elämääni, se tuntuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella ehjältä, siinä on kaikki tarvitsemani "palaset" paikallaan. Pyrin olemaan onnellinen vastoinkäymisistä huolimatta ja ajattelemaan pääsääntöisesti positiivisesti, mutta kieltämättä joidenkin asioiden tai ihmisten puuttuminen saa masentuneeksi ja surulliseksi. Nyt en osaa kaivata mitään uutta, haluan nautiskella uusista ja vanhoista ystävyyssuhteistani. Joihinkin ystäviin suhdetta on joutunut rakentamaan tietoisemmin ja pitempään, mutta varmasti se on sen arvoista. Tuntuu mukavalta, että uskaltaa kiintyä ja menettämisen pelko ei piinaa jatkuvasti. Hyvästelin tänään ihmisen, jonka olen tuntenut oikeastaan vain hetken, mutta tuntui rohkaisevalta kokea haikeutta siitäkin erosta - tyhmää, mutta huomioiden taustani niin kierolla tavalla mukavaa. Haikeus kertoi tykkäämisestä, yhteisistä hetkistä ja jonkin asteisesta kiintymyksestä sekä siitä, että haluamme vielä joskus nähdä toisemme.

Kaikkia entisiä ystäviäni ja kavereitani en ole jäänyt ikävöimään. En osaa sanoa varmaksi mistä se johtuu... Ehkä en ole osannut silloin olla hyvä ystävä, joka pitää suhteesta huolta, vaan hetkessä elävä ja hetkeen takertuva, epäitsenäinen ja pelokas ihminen kaikin tavoin. Hauskaa heidän kanssaan on ollut, mutta kaikesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi on aina jäänyt pelko siitä, että ihmiset eivät ole pitäneet todella minusta. Mutta olenko silloin edes ollut minä? Varmastikaan en, vaan enemmän kuoriminä jolla ei ole ollut murhetta surua huonoja päiviä tai tarpeita. Olen aina vain ollut toisten uskottu, hauska, järkevä ja .... pinnallinen. En ole antanut itsestäni varmaan mitään. Tällä hetkellä on mukavaa se, että kaverisuhteet ovat todellisia ja vastavuoroisia, uskallan sanoa itselle vaikeita asioita ja uskallan jopa tuntea jotain ilman sitä pelkoa että kaikki elämässä romahtaa kun uskaltautuu sanomaan, että asiat ovat huonosti...

Tunteet ovat jännä juttu. Mikään tunnehan ei varsinaisesti tapa ketään, vaikka se olisi kuinka vahva. Jos ihmisellä on kaikki kotona korvien välissä, niin tunteiden pitäisi olla kestettävissä... Se, että tuntuu nyt paskalta, ei tarkoita sitä että niin tuntuu myös huomenna. Itse olen huomannut kuinka tärkeää on pystyä huomaamaan mistä omat reaktiot tulevat - miksi joskus vituttaa ja suututtaa... Usein syy ei ole vaan se että on nainen jne. vaan pienet asiat joihin ei ole edes kiinnittänyt huomiota pilaavat fiiliksen huomaamatta. Niiden asioiden äärelle on hyvä pysähtyä. Myös se, että uskaltaa pysähtyä huonoihin hetkiin tuntematta kuitenkaan koko elämänjärjestystä tuhoavaa pahaa oloa, on tärkeää. Tai siis, että luottaa asioiden järjestymiseen... Paha olo menee pois suremalla, ainakin normaali elämään liittyvä mielen pahoittaminen. Mutta senkin on joutunut hyväksymään, että paha mieli jostain asiasta voi seurata pitkään, ja sitä pitää ehkä käsitellä aina uudelleen ja uudelleen. Itse kävin läpi erästä ihmissuhdetta alkuvuoden monelta eri kantilta - suhde ja välit menivät äkkinäisesti poikki mikä tuntui jo sekin jollain tapaa traumaattiselta minulle. Masennuin aluksi joksikin aikaa - ensimmäiset masennusoireet vuoteen - kunnes prosessi pääsi käyntiin. Jollain tapaa aika helpotti, mutta jotain pahaa oloa se lisäsi. Ehkä ajan kuluminen antoi paljonkin uutta perspektiiviä asioihin, etäisyyttä ainakin. Se toisaalta myös sai aikaan surua, koska ajattelin etten enää koskaan tule näkemään ko. ihmistä.

Ei kukaan kertonut, että elämä on tällaista. Elämän piti olla joko onnea tai kurjuutta. Mustavalkoinen taivas-helvetti ajattelu, niinpä niin. Mieluummin otan kuitenkin tällaisen oikean ja aidon elämän iloineen ja suruineen... kuin elän teennäistä uskontohihhulielämää, jossa täysin luonnolliset reaktiot ja tarpeet kielletään jopa lapsilta.

Ystäväni - nuo pienet herneet

Parin viime vuoden aikana olen alkanut ajatella erilaisten ihmissuhteiden dynamiikkaa. Kovin paljon siihen ei ole ollut energiaa laitettavaksi, mutta aina "selvempinä" hetkinä kun on ollut voimia, olen pohtinut miksi mitkäkin ystävyyssuhteet ovat pysyneet ja mikä niitä pitää pystyssä. Ensimmäinen, pitkäaikaisin ystäväni: meillä on samanlainen huumorintaju. Eipä juuri muuta, paitsi se että olemme tunteneet pitkään ja se on jo oma arvonsa sinällään. Tiukassa paikassa voimme uskoutua toisillemme, mutta sitä tapahtuu ehkä kerran vuosisadassa. Mutta se hauskuus, hysteerinen nauru ja absurdius on niin... ihanaa että se korvaa kaiken muun. 

Toinen läheinen ystäväni: käsitämme maailman ja elämän samansuuntaisesti. Emme samalla tavalla koska kukaan ei voi olla toisen "henkinen klooni". Olemme vastakkaiset persoonat muutoin: minä puhelias ja sosiaalinen, hän hiljaisempi ja hillitty. Joskus mietin miksi hän hengailee kanssani; älykäs, kaunis, sivistynyt ihminen joka ymmärtää pukeutumisen ja sisustamisen päälle...? Olemme epäsuhta kaksikko, koska hän on aina viimeisen päälle laitettu ja pukeutuu klassisen kauniisti siinä missä minä näytän sirkusteltalta. 

Kolmas läheinen ystävä: en tiedä. Mikään meissä ei oikein täsmää täysin, ei siinä määrin edellisten kohdalla. Kai se on sitä "hiljaista tykkäämistä", jossa suhde tuntuu hyvältä jostain selittämättömästä syystä. Tämä on ensimmäinen ystävyyssuhde, jota olen varsinaisesti tietoisesti rakentanut viime vuosina ja olen huomannut että aikuisenakin voi saada kavereita. Ehkä meillä on ollut samanlaisia kokemuksia ja pohdintoja ystävyyssuhteisiin liittyen ja ne yhdistävät meitä; niistä on voinut puhua ja sitä kautta on syntynyt luottamus toista kohtaan, että ei tuo jätä minua vaikka vaikeaa olisi. 

Muut kaverini ovat kavereita isossa porukassa, harvat ovat niitä joiden kanssa voin kahdestaan lähteä kaljalle (en ikinä juo kaljaa mutta se ei ole se pointti). Yksi sellainen ihminen vielä oli, mutta hän katkaisi välit syystä joka jäi ehkä hieman epäselväksi tai ainakin askarruttamaan. Tosin epäselvyydentunteen saattaa selittää se, että sain tapahtumasta niin kovan stressin että en kykene muistamaan kaikkea keskusteltua. Toisaalta, siinä suhteessa olisi loistavat esimerkinainekset sen suhteen, että mitä itse luulee ja tuntee välien olevan mutta ne eivät olekaan! On jollain tavalla onnistunut viilaamaan itseään (!) linssiin ja varmaan linssin halkikin. Olen myös dissosioinut tuossa ihmissuhteessa paljon asioita, unohtanut ne koska ne ovat olleet epämieluisia. Tuosta dissosioinnista myöhemmin ehkä lisää.

Jokaisella on oikeus valita ystävänsä. Omia ystäviäni vertaisin herneisiin, jotka ovat välillä patjan alla ja välillä nenässä. Eli eivät aina ole hyvässä mielessä läsnä, mutta ehkä niin pitääkin olla. Jokaisella suhteella on oma dynamiikkansa ja "ehtonsa" mikä pitää sen toimivana, tai ainakin jollain tapaa palkitsevana. Olen pyrkinyt jättämään oman asemani ja roolini lohduttajana, terapeuttina joka aina vain "antaa" itsestään saamatta lohdutusta omiin suruihinsa. 

Tämä teksti ei kertonut kyllä pätkääkään siitä mistä aioin kirjoittaa ja mitä ajattelin aamulla. Jollain perin ihmeellisellä tavalla sormet vain lentävät näppäimistöllä ja uppoudun jonkun mystisen ajatusvirran vietäväksi: lopputulos on se että aivot ovat vieneet minut aivan toiseen suuntaan kuin mitä suunnittelin.

Anteeksi, mutta tunnemmeko?

Viikko on mennyt eteenpäin jotenkin matelemalla. Nyt on epätodellinen olo, mutta ei sairaalla tavalla. Ehkä perusarkinen, tasapaksu ja kyllästynyt olo. Olen pohtinut erästä ystävyyssuhdetta - sitä millaiset käsitykset ja odotukset minulla ja tällä toisella osapuolella siitä on - mahtavatko ne olla kenties kovinkin erilaiset..? Meillä on kyseisen ihmisen kanssa usein todella hauskaa ja näemme paljon - hän on ihastuttava ja liikuttava ihminen ja luulen aistivani välittämisen tunnetta myös hänen puoleltaan. Nyt tapahtui kuitenkin seuraavaa: olin kertonut ja itkenyt hänelle puhelimessa viime viikolla tapahtuneista asioista ja siitä miten yksi osa elämästäni noin vain romahti. Kun näimme, hänen puoleltaan ei kysymystä sinne päinkään, miten jaksan. Olisin vain toivonut, että hän olisi välittänyt sen verran että kysyisi vointiani jolloin olisimme voineet ehkä asiasta jutella. Olisin todella tarvinnut ihmistä, jolle vain purkaa asia ja hän olisi sanonut että kyllä kaikki järjestyy.

Toinen pitempiaikainen ystäväni ei ole kommentoinut sanallakaan asiaa kun siitä kerroin.

Mitä ystävyys on? Vain niitä hyviä päiviä ja hetkiä? Tämä jälkimmäinen ja kauempana asuva ystäväni on ollut ystäväni jo yli 10 vuotta, tunnemme toisemme melkoisen hyvin. Hän on tehnyt minulle ilkeitä asioita, pahoittanut mieleni ja niin minäkin varmaan joskus hänen. Aikojen saatossa hänestä on kuitenkin tullut elämääni kuuluva "osa", elämäni ei olisi minun jos tätä tärkeää ihmistä ei olisi. Nyt hän ei kuitenkaan kommentoi kuulumisiani, ei myöskään ole ollut sanomassa että kyllä sinä selviät, kohta tuntuu paremmalta (Silloin hän valehtelisi koska ei välttämättä tunnu paremmalta. Hän tietäisi sen olevan vale, minä tietäisin myös ja molemmat tiedämme toisen ajattelevan niin. Mutta hän sanoisi sen silti vaikka se paskaa olisikin. Niin vain kuuluu sanoa.)

Haluavatko ihmiset olla ystäviä vain silloin kun menee hyvin? Haluavatko he minut vain hyvinä päivinä, vaikka olen ollut heidän tavoitettavissaan silloin kun heillä on ollut parisuhdekriisiä ynnä muuta kuprua elämässä, olen ollut jo lähdössä toiselle puolelle Suomea muuttoavuksi yhden puhelinsoiton jälkeen, kuunnellut öisin monta tuntia toisen vuodatusta... En tiedä.

Niin ne nallekarkit eivät mene tasan. Toisaalta nyt tunnekuohussani unohdan sen, että ovat he olleet saatavilla myös minulle, ja tiedän että tämä aihe saattaa lyödä heidät lukkoon koska se on heille itselleen vaikea käsitellä, kuten on ollut myös minun terapiani joka ei ole puheenaihe läheisteni kanssa.

Toisaalta ystävien kanssa voi olla erilaiset odotukset suhteesta. Tiiviisti yhdessä viihtyminen ja hauskuus eivät tarkoita syvällistä ja sitoutunutta ihmissuhdetta. Sitoutunut siitä tulee siinä vaiheessa kun ei juosta karkuun kun toisella menee huonosti vaan jäädään kysymään että mikä on, olen sinua varten jos tahdot puhua. Koskan olin tarjonnut tukea myös näille ystävilleni, odotin saavani sitä heiltä. Toisaalta luotan heissä siihen, että huomioimattomuus ei ole ilkeyttä tai tahallisuutta, joko se on heille niin vaikea asia että minä olenkin joskus tarvitseva tai sitten he eivät ole ymmärtäneet asian vakavuutta.

Ehkä olenkin vain ärsyyntynyt itseeni ja siihen miten en kehtaa ja osaa pyytää apua. En pysty soittamaan ihan noin vain kaverille että tuntuu pahalle. Mitä ihmiset yleensä tekevät kun heillä on paha olla? Vetävät kännit ja elävät kuin huomista ei olisikaan...

Kuulostan ehkä tuomitsevalta. Ja vaativalta, ei kavereiden kanssa voi laskea että montako minuuttia kumpainenkin on toisen valitusta kuunnellut. Se vain on kiistatta totta, että kaverisuhteissa minä asetun kuuntelijan ja lohduttajan rooliin, itse en osaa tukeutua samalla tavalla toiseen ja haluaisin oppia miten ystävystytään oikeasti ja tasapainoisesti toisen kanssa. Yritän tietoisesti tätä rakentaa, mutta eihän kaikista suhteista tule kestävää ystävyyttä. Tai sitten vain olen pokannut ihmisiä, jotka vain ottavat...

En tiedä, menee liian monimutkaiseksi ja olen jo ajatellut ja kirjoittanut liikaa. Onneksi mies (jota tapailen) ymmärtää ja hyväksyy tunteeni - saan olla surullinen vihainen lamaantunut ikävöivä. Hän ei tuomitse reaktioitani vaan kuuntelee. Mielestäni hän on järkevä eikä mielistele minua. Puhuminen on helpottanut oloa ja ahdistusta, parantanut mieltä. Miksi siis haluaisin vieltä kavereiltani kuuntelua?

Vaadin hoitoa psykiatrilleni

Piipahdin tänään toistamiseen psykiatrin vastaanotolla. Olin lievästi huvittunut siitä, että tämän alan erikoislääkäri piiloutui kuin eroahdistuksesta kärsivä 2-vuotias tietokoneensa taakse eikä katsonut puolen tunnin aikana minuun kuin kaksi kertaa. Hän luki vanhoja tekstejä, kysyi samat kysymykset kuin pari kuukautta sitten, kirjoitti reseptin ja sitten olin jo ulkona. Ihan autistinen tyyppi, anteeksi vain. Mietin itsekseni, että roolit olisivat voineet olla ulkopuolisen silmin kyllä ihan päinvastoin jos käyttäytymistä arvioi. Vakuutuin siitä, että taidan olla sosiaalisilta taidoiltani aika normaali, kiitos tästä vertailukohteesta psykiatrille.

Puhuin yhden "eksän" kanssa pitkään puhelimessa. Aina silloin tällöin soitellaan, tai hän soittelee. Tosin nyt on ollut kyllä parina päivänä mielessä, että olisi pitänyt kysellä kuulumisia, mutta ehtipä mokoma taas ensin. On ihan hassua, että me kinaamme asioista, olemme aivan toistemme vastakohtia ihmisinä (elämäntavoiltamme, arvoiltamme, kiinnostuksen kohteiltamme...) mutta silti olemme vuodesta toiseen kavereita. Se on sanottava tunnustukseksi, että hän opetti minut ottamaan elämän hieman kevyemmin ja suhtautumaan siihen rennommalla asenteella. Joskus voi vaan katsella mihin elämä vie eikä panikoitua jos kaikki ei mene kuten on suunnitellut.

Koiranhankinnastakin puhuttiin. Olen itse haudannut ajatuksen pennun ostamisesta tänä vuonna. Tämä homma on kääntynyt vähän nyt päälaelleen siinä mielessä, että nyt kun jaksaisin touhuta koiran kanssa ja harrastaa niin en ole kotona; aiemmin pysyin visusti kotosalla mutta silloin ongelmana oli se, että en olisi jaksanut raahautua lenkille. Tiedän monen vuoden kokemuksella, että kun koira on taloudessa, sen hoito menee rutiinilla (ruokkiminen, kynsienleikkuu, turkinhoito) eikä siihen edes kiinnitä sillä tavoin huomiota, sen vaan tekee "huomaamatta", sitten se aktivointi ja lenkittäminen on sitä vaivannäköä varsinkin sohvanlämpöä rakastavalle ihmiselle. Kuitenkin se koiranolemassaolo tuntuu itsestäänselvältä. "Mitä minä tekisin jos ei tätä turjaketta olisi? Tylsistyisin kuoliaaksi!" Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa :), mutta siltä se koiraihmisestä tuntuu. Nyt tuntuu vain siltä, että juuri se sitovuus on pahinta, mitä en tässä vaiheessa jaksa ottaa vastuulleni. Se vie kuitenkin sen oman vapauden mennä ja tulla miten haluaa, vaikka onhan sitä ennenkin pärjätty yksinään elukan kanssa. Mutta se, että vaikka pystyisin juuri sen kolme kertaa päivässä käyttään pissalenkillä ei ole tarpeeksi vaan koira tarvitsee myös seuraa ja toimintaa. Joten ruusunpunaiset kuvitelmat ihanasta villistä purevasta rasavillistä ovat hieman saaneet realistisia sävyjä, ja taidan siirtää tätä haavetta hamaan tulevaisuuteen. Eikä tunnu edes pahalta, kun tiedän että joskus sen toteuttamiseen tulee oikea aika.

Ystävyydestä ja perheestä

En viihdy enää yhtään perheeni kanssa. Tunnen vain halua päästä pois kun olen kylässä vanhempieni luona. On niin teennäinen ja rajoittunut olo, en voi olla oma itseni vaan rajaan jotain olennaista pois. En edes halua korjata tilannetta, haluan ainoastaan pois. 

Kyllä tämän viikonlopun aikana olen huomannut, että en todellakaan halua niitä asioita mitä monet vanhat pitkäaikaisimmat ystäväni. Heidän elämänsä keskiössä on perheen perustaminen, ja kaikki tähtää siihen; on kiire löytää potentiaalinen isäehdokas lapsille, asettua aloilleen, ostaa talo jostain ja alkaa elää omaan kotiin keskittyvää elämää. 

Viihdyn minäkin kotona, minulla on visio unelmieni kodista jonka haluan. Mutta sinne ei mielikuvissani mahdu muita kuin minä ja ehkä toivottavasti puoliso. Jopa eläimen hankinnasta olen alkanut viime aikoina alkanut ajatella eri tavalla. Rakastan omaa aikaani, rauhaa, vaivattomuutta ja olemista. Voin lähteä milloin haluan, tehdä mitä haluan. Toistaalta olen suunnitellut lemmikin hankkimista sen vuoksi, että se loisi minulle rutiinia arkeen, ja sitoisi paikalleen jotta tuntisin kiinnittyväni jonnekin. Se kiinnittymisen ja juurtumisen tunne olisi minulle äärimmäisen tärkeää, koska olen "ajelehtinut" tähän astisen elämäni ja varmasti on osa syynä ongelmiini. Arjen ja elämän rutiinien pakeneminen. Mutta miksi koti ei voisi yksinään olla kiinnekohta elämälleni, ilman lemmikeitä ja lapsia?

Tällä hetkellä minulla on elämässäni sellaisia ystäviä, joiden kanssa jaamme saman katsomuksen monista olennaisista asioista. Olemme samassa elämäntilanteessa, arvostamme samantyyppisiä asioita ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja. Tunnen, että heidän kanssaan minulla on todella jotain yhteistä. Olen tyytyväinen ja onnellinen heidän olemassaolostaan ja ystävyydestämme. 

Jätä uppoava laiva

Olen tavannut tällä viikolla useampaa "vanhaa" kaveria, ja meidän kaikkien elämät tuntuvat muuttuneen vuosien varrella kovasti. Itselläni sisäisesti, muut ovat päässeet konkreettisestikin eteenpäin kohti omia tavoitteitaan. Eräs ystäväni on saanut kauan haluamansa lapsen, toinen taas on menossa naimisiin. Podin etukäteen lievää ahdistusta heidän näkemisestään, koska pelkäsin tulevani kateelliseksi kaikista niistä ihanista asioista heidän elämässään.

Kuunneltuani ja nähtyäni mitä elämä on lapsenhoidon, lainojen ja hääbudjettien ristipaineissa, tunsin olevani hyvin tyytyväinen omaan elämäntilanteeseeni. En varmastikaan ole kade kaverieni elämästä, pikemminkin siitä että en ole samalla tavalla kyennyt omiin haaveisiin ja niiden toteuttamiseen. Heidän elämänsä ihanat asiat eivät ole minun elämässäni "ihania" ja haluttavia asioita. Ihanaa, että kaverini on saanut lapsen - minä en tahdo lasta, nautin vapaudestani, omasta ajastani ja tilastani itsekkäästi. Ihanaa, että kaverini on menossa naimisiin perustaakseen perheen - minä en ikinä tahdo naimisiin samoista syistä kuin hän. Minun on vain opittava olemaan rohkeasti sitä mieltä kuin olen, eikä ahdistua siitä jos en halua niitä asioita joita "kuuluisi" haluta. 

Parisuhdetta tässä on tullut mietittyä, kun tapasin entisen "säätöni", jonka kanssa olemme nykyään kavereita. Joskus vuosia sitten meillä oli juttua pitkänkin aikaa, mutta koskaan emme seurustelleet tai tapailleet oikeasti. Silti hän on exä minulle. Johtuneeko siitä, että emme ole enää tietenkään niin paljon tekemisissä vai olemmeko muuttuneet niin paljon, että hän ei tunnu enää samalta kuin silloin. Jokin on muuttunut, minä olen pehmentynyt hän on jämähtänyt, antanut periksi. Siltä minusta tuntui kuin tapasimme. Olen pitänyt häntä yhtenä elämäni miehistä sen vuoksi, että aikoinaan häneen tutustuminen muutti minua ja elämääni. Olen onnellinen että hän tuli elämääni, koska vaikeudet ja hienoudet hänen kanssaan opettivat minulle paljon. Mutta se on mennyttä, olen pitänyt yllä jotain epätodellista mielikuvaa hänestä, eikä se kuva enää vastaa todellisuutta. Se, että meillä joskus synkkasi, ei tarkoita että meillä tulisi synkkaamaan loppuelämämme. Ehkä pitää lakata kaipaamasta sitä yhteyttä, ja muistella lämmöllä sitä mitä joskus oli. Pitää osata mennä eteenpäin. Jätä siis uppoava laiva.

Eteenpäin. Yritin mennä eteenpäin näissä omissa ystävyyssuhteissani, ja kerroin eräälle henkilölle terapiasta ja kaikista näistä diagnoosijutuista. Muiden kanssa ei tullut sopivaa tilaisuutta ottaa asiaa esille, ja vaikk olisikin tullut, en olisi halunnut. Keskustelua tuli jonkin verran, lääkityksestä ynnä muusta. En tiedä voinko puhua jatkossa hänelle, ymmäärtääkö hän asioita samalla tavalla, mutta voinen yrittää. Edelleen on muutama kaveri joille ehdottomasti pitäisi kertoa, mutta en voi.