Jos sä meet

Katselin kirjahyllyni kirjoja ja mietin monenko sisällön muistan. Edes pääpiirteissään. Alkoi ahdistaa. Siispä siirryin lueskelemaan kirjalistaa, jota pidän lukemistani kirjoista. Siihen olen kerännyt lähes kymmenen vuoden ajalta uskoakseni kaiken lukemani kaunokirjallisuuden. Joinain vuosina siellä on ollut viisi, joinakin yli neljäkymmentä kirjaa.

Joka tapauksessa, lukumäärä on yhteenlaskettuna aika huima, ainakin omasta mielestäni. Ahdistuneena olen pystynyt lukemaan, masennus-ahdistuksessa en. Se ei ollut pointti kuitenkaan. Minä en muista moniakaan kirjoja.

Kaikkia hienoja elämyksiä, mitä lukeminen itsessäänkin on, voi hukata noin vain. Ajattelematta. Mitä kaikkea niistä kirjoista olisikaan voinut saada ja jäädä jäljelle, muistiin. Mutta ei.

Kai jokaisesta voi taltioida jotain aivoihinsa, vaikka sitä olisi niin vaikea kaivaa sieltä ulos tietoiseen muistiin... Jollain epämääräisellä tavalla saattaa tuntea joistain ihmisistä sen, että on tavannut heidät aiemmin - kai jossain entisessä elämässä - ja että tunne sieltä muistuttaa jostain mitä ei voi kuitenkaan tietoisuuteen saakka tuoda. En usko entisiin elämiin kirjaimellisesti, uskon vain yhteen ainutlaatuiseen elämään, jota ei saa koskaan kokea uudelleen.

Terapian suhteen tuntuu siltä, että alan imeytyä pyörteeseen, joka sitten vie mukanaan kun on mennyt tarpeeksi lähelle. Jarruttelen vielä hiukan, mutta kohta on pakko uskaltaa jos meinaa saada jotain irti.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. En tiedä mitä tekisin kun ei omat keinot, neuvot ja viisaus riitä. Mistä ammentaa lisää niitä? Kukaan ei sano mitä tehdä. Kiitos jälleen kerran vanhemmille, he nyt eivät ole koskaan panostaneet siihen että löytäisin jotain keinoja selviytyä ihmisten kanssa.

Ja isäpä tuossa soitteli ja oli raivostuttava itsensä. Välillä hän soittelee jatkuvasti -monta kertaa viikossa- ja välillä menee pitkiäkin aikoja ilman puhelua kun hänellä on muuta tekemistä. Ja aina sitä samaa varoittelua ja muistuttelua, etten vaan raataisi liikaa töitä ja opintoja. Pitäisi kai sanoa, että vittu pakko tehdä jotain kun on ollut vuosia jolloin en ole mitään pystynyt tekemään. Kun en tehnyt mitään, niin kuin ihan oikeasti.

Bläh.

Sunnuntaikrapula

Eipä ole se hehkein olo tänään(kään). Ei kiinteetä ruokaa yli vuorokauteen, ihan vaan nestedieetillä olen.. Se jatkuu kyllä jaffalinjalla jo nyt, pakko jos meinaa olla aamulla skarppina töissä. Morkkis on ollut ystäväni tän päivän, välillä olen maanut taju kankaalla välillä koittanu opiskella. Laattailu on sitten tuonut mukavaa vaihtelua tähän hereilläoloon. Ja niin... ei kannata oksentaa ulos niitä punaisia burana-capseja, voi jeesus sitä kipua ja poltetta minkä se lius sai aikaan. Parein vain nukkua muutama tunti niin heti helpottaa ja sittenkin välttää liikkumasta yli 5 cm suuntaan tai toiseen. Silmiä ei kannata liikuttaa milliäkään.

Näistä krapulanpotemisohjeista sitten taas johonkin toiseen aiheeseen. Olen aika varma, että haluaisin kokeilla jotain toista terapeuttia. Mielessäni kummittelee edelleen eräs naisterapeutti, jolle soitin terapeuttia hakiessani. Hän on erikoistunut epävakaisiin potilaisiin. Jota minä en siis perinteisessä mielessä ole, vaikka monet ongelmakohdat täsmäävätkin. Tämä on tätä... Olen aiemminkin miettinyt asiaa. Mutta pitänee antaa vielä mahdollisuus tälle nykyiselle, kunhan päästään taas siihen kahden käynnin normaaliin rytmiin. Siitä minulla ei ole kyllä kovin pitkältä aikaa kokemusta, kun työt ovat aina rikkoneet kuvion.

Mutta kun toisaalta tiedän, että tässä nykyisessä terapiasuhteessa näkyy nimenomaan se dynamiikka joka on vallinnut minun ja vanhempieni välillä, ja vallitsee edelleen. Puhumattomuus, epäluottamus, etäisyys. En koskaan puhu asioista suoraan, tunteita on vaikea tavoittaa. Ensin läpisen hyvänpäiväntuttujen juttuja 30 minuuttia, sitten vilkaisen kelloa ja tajuan että olisi aika sanoa jotain todella tärkeää. En vain osaa mennä suoraan asiaan, koska minusta tuntuu että toista osapuolta pitää valmistella ja pehmitellä ja puhua kaikkea kivaa.

Olen myös hannkiutunut vaikeisiin tilanteisiin muiden ihmissuhteideni kanssa. Pää on ihan sekaisin mitä minun kuuluu tehdä ja sanoa, toisaalta tiedän mutta pahalta tuntuu. Pitänee jälleen uskoa siihen, että puhumalla asiat selviää jotenkin. Voihan sitä sanoa että haluaisin puhua tällaisesta aiheesta mutta en tiedä miten osaisin pukea kaikki tunteet ja ajatukset sanoiksi kun ne ovat niin hajallaan ja vaihtelevia.

Lueskelen taas jotain epävakailukirjallisuutta. Pitää joku päivä kirjoitella sieltä pari osuvaa pointtia. Nyt mä pistän pään tyynyyn, makaan 45 minuuttia valveilla, nousen syömään/juomaan/tietokoneelle, valvon pitkään ja menen ihan törkeän väsyneenä töihin.

Heliumpallo

Lueskelen yhä jo aiemmin mainitsemaani traumaopusta, Kun tiikeri herää. Olen lukenut otteita sieltä täältä, ja aluksi kirjoittajan vahva fysiologinen ja eläintieteellinen viitekehys vitutti lievästi. Nyt olen alkanut lämmetä sille, ja teorioissa on alkanut olla jollain tapaa järkeä minullekin. Lyhyesti kiteytettynä, ihminen reagoi tietynlaisiin elämää ja terveyttä uhkaaviin tekijöihin edelleen samalla tavoin kuin muutkin eläimet vaikka aivomme ovat pidemmälle ja monimutkaisemmiksi kehittyneet kuin esimerkiksi liskojen ja kissaeläinten. Uhkaavat tekijät saavat aikaan fysiologisen reaktion josta eläimet yleensä toipuvat purkamalla stressin joka on syntynyt edesauttaakseen eläintä selviämään. Stressi auttaa toimimaan nopeasti ja vaistomaisesti jotta selviytymismahdollisuudet olisivat paremmat. Tämä fyysinen jännitystila pitää kuitenkin purkaa kehosta tilanteen mentyä ohi, ja yleensä eläimet näin tekevätkin eivätkä ne jää "murehtimaan menneitä".

Myös ihmiskeho pyrkii suojautumaan uhkilta ja selviämään niistä. Se osaa myös virittyä taisteluihin tai pakenemiseen, jos on pakko. Tietenkin uhkaavat tekijät ovat ihmisillä monimuotoisempia ja niiden ymmärtämiseen tarvitaan kognitiivisia taitoja ja "älyä". Stressaavista kokemuksista tulee traumaattisia silloin kun keho ei pysty jännitystä purkamaan ja palautumaan siitä. Ihminen, joka joutuu uhkaavaan ja pelottavaan tilanteeseen, valmistautuu tulevaan ja syvällä olevat selviytymismekanismit ja vietit aktivoituvat. Jo pelkkä pelko saa aikaan tällaisia kokemuksia ja muutoksia.

Ihmiset eivät välttämättä pääse purkamaan tätä fysiologista jännitettä ja stressiä, vaan keho jumittuu jännityksen tilaan. Me älyllistämme ja keskustelemme asioista. Kirjoittaja on sitä mieltä, että traumojen käsittelyyn ei oikeastaan tarvitsisi vuosien keskustelevaa psykoterapiaa vaan paras tulos saadaan kun käydään tilannetta läpi niin, että keho voi purkaa nuo haitaksi jääneet patoutumat pois. Se on totta, että esimerkiksi väkivaltaa kokeneet "säilövät" kehoonsa ne muistot psykosomaattisina oireina. 

Olen joskus ehkä maininnut sensorimotorisen psykoterapian, ja voisi kaivella siitä aiheesta taas jotain kirjaa esiin jos se  nyt aukeaisi vielä paremmin. Ja tosiaan vielä sen verran aiheesta, että tuossa kirjassa trauma määritellään tavallaan traumatisoitumisen ja ilmiön itsensä kautta, siis ei oteta kantaa siihen, että mikä sen aiheuttaa koska niitä voi olla niin moninaisia tekijöitä. Ei esimerkiksi ole tavatonta, että ihmiset, joille on lapsena tehty joitain ikäviä lääketieteellisiä toimenpiteitä, kärsivät niistä traumoista edelleen. Jos ajatellaan vaikka tilannetta, jossa pientä lasta on pakko tutkia ja pitää väkisin paikallaan kun tehdään samalla jotain mikä sattuu. Lapsi ei pysty sen tarkoitusta ymmärtämään ja siitä saattaa muodostua ainakin ikävä muisto tai jopa trauma. Muistot ehkä unohtuvat, mutta kehoon jää "jälki", se muistaa koska energia on jäänyt purkamatta stressaavan kokemuksen jälkeen. Tai väkivalta lapsena: jos sinua kuristetaan, et ehkä muista tilannetta (koska lapsen aivot eivät ole vielä niin kehittyneet että ne tallentaisivat muistoja tai sitten dissosiaation avulla tapahtuma lohkotaan pois muistista), mutta jostain syystä et aikuisenakaan voi sietää -normaalia- kosketusta kaulan alueelle. 

On varmaan olemassa "pieniä" ja "isoja" traumoja, haavoittavia tekijöitä jotka jättävät jälkensä. Jotkut asiat vahvistavat niitä. Yksi omista traumoistani liittyy siihen, että lähimmäiset sairastuvat ja kuolevat yhtäkkiä. Elämä on siis arvaamatonta. Tätä perustraumaa ovat vahvistaneet vielä pienet sattumukset, kuten vaikka lemmikkien kuolemat. Traumatisoitunut ihminen reagoi yleensä yliampuvasti, ja sellaiset merkit leimasivat myös omaa masennustani. Takerruin kaikkeen kun pelkäsin menettäväni tärkeät asiat.

Olen vihdoin ja viimein löytänyt ihmisiä, jotka jakavat kanssani kokemuksia lapsuudesta "uskonlahkossa". Se on helpottavaa, kun joku toinenkin antaa sanat tapahtuneelle. En olekaan yksin, en ole ainoa joka on kärsinyt. Muiden sanoma saa tuntemaan, että olen oikeutetusti vihainen ja "haavat" ovat todellisia.

Päivän kuunnelluinta musiikkia on PMMP:n Heliumpallo. Jostain avaruuden toiselta laidalta tullut laulu, en vain tajua miten ne aina tekee näin koskettavia kappaleita ja kertosäkeitä...

Kun tiikeri herää

Traumapsykologian eräs merkkiteos on Peter A. Levinen Kun tiikeri herää - Trauma ja toipuminen. En ole päässyt kirjassa vielä kunnolla eteenpäin, kunhan selaisin bussissa. En tiedä miten suhtaudun tällä hetkellä näihin opuksiin, tuntuu että olen jauhanut varmaan jo tarpeeksi kaikkia mahdollisia teoreettisia viitekehyksiä omista ongelmistani ja vähän muidenkin. (En nyt läheskään kaikkia, olisi kiva palata vielä lukemaan lisää logoterapiasta. Ehkä kesällä, jos on aikaa.)

Voisi siis vaihteen vuoksi keskittyä tuntemiseen, ei analysointiin ja järkeistämiseen. Voisi elää hetkessä, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Mutta missä menevät niiden rajat? Milloin elämässä on liika tunteita ja vain yhtä hetkeä? Jos eläisimme kaikki vain tiukasti tässä nimenomaisessa päivässä ja tunnissa kiinni, olisi maailmamme tuhon partaalla vielä nopeammin kuin nyt. Toimisimmeko alkukantaisesti, tyydyttäen vain tämän hetken tarpeet, välittämättä siitä että siten meillä ei ehkä ole turvaa huomiselle saati sitten myöhemmin tai tuleville sukupolville. 

Joissain asioissa olisi hyvä pystyä elämään hetkessä, joissain ei. Esimerkiksi rahankäyttöä olisi erittäin hyvä hallita ja suunnitella, kuten myös syömistä. Siinä perusasioita, joilla pääsee pitkälle. Välillä pitäisi kuitenkin sallia itselleen jotain erityistä ja arjesta poikkeavaa, mutta siitä ei tule mitään jos jokainen päivä on rahankäytönjuhlaa - ei opiskelijan budjetilla syödä joka päivä ulkona. Juhlaa voi toki tehdä myös pienillä asioilla, lukemalla jotain uutta kirjaa, puhumalla vieraiden ihmisten kanssa tai miettiä sellaisia näkökulmia joita ei ole ennen ajatellut. Voi leikkiä roolileikkiä oman pään sisällä, yrittää vaikka asettua jonkun toisen ihmisen asemaan ja miettiä miten tämä ajattelisi. No, en tiedä olisiko se juhlaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta erikoista se olisikin. Eikö jokainen päivä voisi olla jollain pienellä tapaa erikoinen.

Olen kateellinen. Tiedostan sen tunteen harvoin, vaikka olen sitä varmasti todella usein. Nyt olen huomannut kadehtivani kavereitani, joille jokainen päivä on kuin tarina tai seikkailu. Joku saattaa kertoa hassusti omasta päivästään vaikka olisi vain istunut kotonaan kirjoittamassa esseetä. Nämä ihmiset elävät jollain tapaa täysillä, jokaisena päivänä voi tapahtua jotain erikoislaatuista. Se voi olla vaikka absurdi keskustelu ventovieraan kanssa. 

Minun päiväni tarina. Sitä ei ole. Olen ollut tänään ajatuksissani jälleen jossain muualla, en ole havainnoinut tätä hetkeä. Olen lukenut tähän saakka tenttiin -kello on jotain puoli 3- ja kait sinne tenttimään pitäisi parin päivän päästä mennä. Luovutan. Tätäkö on minun hetkessä elämiseni, ajattelen että en jaksa lukea siihen torstain tenttiin joten siirrän sen ensi viikkoon. Ja kun tulee ensi viikko niin tiedän miten käy.

Inhoan kaksijakoista persoonaani, se on tullut taas pinnalle. Minussa on hyvä ja paha, niin yksinkertaisesti niitä persoonan puolia nimitin teininä. Ehkä mustavalkoinen, me-muut- jaottelu asettui myös omaan päähäni, sillä pahuus täytyi pitää kaukana. Minä luhistuin sen taakan alla, minun piti olla täydellinen ja jos jokin ilkeä ajatus tuli mieleen, olin täysin paha. Se oli äärimmäisen satuttavaa ja kuluttavaa sahata ääripäiden välillä. En vain pystynyt rakentamaan eheää, tasapainoista ja eri puolia integroivaa persoonaa. Kiitos äiti, kiitos isä. Parhaaksi katsomanne asia toi vain tuskaa, ei usko ketään pelasta. 

Pohdin tässä, että alkaisinko katsoa elokuvaa vai laittaisinko nukkumaan. Nukuttaisi, mutta en tahdo mennä vuoteeseen, en tiedä onko tämä jonkun sairastumisen ensioire (masennuksen, skitsofrenian, kaksisuuntaisen?) kun olisi halu valvoa yöllä. Ehkä on turvallisempi valvoa yöaikaan, hereillä ollessa voi tarkkailla ympäristöään ettei mikään pääse yllättämään - päivällä voi taas nukkua kun on valoisaa ja ihmiset hereillä mikä tekee olosta kuitenkin turvallisemman. Yössä on jotain pelottavaa. Pelottavaa on myös siinä, miten monen asian suhteen täytän skitsofrenian ennakko-/ensioireina pidettyjä piirteitä. Tämä asia oli mielessäni jo vuosia sitten, kun asiaa opintojen parissa opiskeltiin. Tajusin yhtäkkiä, että tuo luennonpitäjähän puhuu minusta, minun tunteistani, reaktioistani. Odotin seuraavat kaksi viikkoa psykoosin puhkeamista. Ehkä sairastun, ehkä en, olen tähän mennessä luullut tulevani hulluksi... ehkä jotain 100 kertaa, eikä todellisuudentaju ole vielä hämärtynyt, mutta koskaan ei tiedä. Ehkä kyseessä on ollut trauman aktivoituminen, ei skitsofrenia tai muukaan psykoottinen tila. Joillain ns. ihan normaaleilla ihmisilläkin voi laueta psykoosi kovasta stressistä johtuen, tosin ainahan taustalla on jokin haavoittava tekijä. 

Joo, eiköhän uni kutsu. 

Sairastelua

Tässä meni sitten tämä viikonloppu, kipeäksi tullessa. Nuhainen olo eikä ruoka ole illalla enää maistunut. Toivon ihmeparantumista viimeistään maanantaille, että saan tehdä tarvittavat jutut. Onpahan ainakin aikaa nyt lukea tenttiin ja pöljäillä netissä.

Kehittelin itselleni aiheen graduun. Loin gradutiedoston (uudelleen) ja kirjoittelin tekstiä. Sitten hieman tiedonhakua eikä näyttäisi aihetta käsitteleviä graduja tai muita tutkimuksia Suomessa olevan. En sitten tiedän onko tekeillä, mutta yksityiskohdat kuten asetelmat ja tutkimuskysymykset ja metodit jääköön tietysti sitten seminaarivaiheeseen - uskoisin aiheen olevan tutkittavissa. Flunssakiukuttelussa vellomisenkin keskellä olen erittäin iloinen ja tyytyväinen itseeni :)

Vellomisesta tulikin mieleeni, että pitää muistaessaan lainata joitain tietoisen läsnäolon opuksia kirjastosta. Palaan asiaan kunhan olen niihin perehtynyt, toisaalta niinhän piti tehdä sen päihdekatsannonkin kanssa. No, on ollut tässä .... vähän juttuja, ei ole ehtinyt. Otan vain liikaa tehtäväkseni kerralla, ei tulisi kuuloonkaan että lainaisin kirjastosta vaikka yhden perusteoksen vaan haalin kaikki mitä on ja sitten kun kirjahylly pursuaa niitä, iskee paniikki että en ehdi lukea ja ahdistaa.

Ehkä tällaiseen holtittomaan käytöstapaan toivoisin apuja tuosta mindfulness-kirjallisuudesta. Eli sehän oli taas sitä, että keskittää ajatuksensa tähän nimenomaiseen hetkeen, vapauttaa itsensä menneisyydessä kierimisestä ja huomisesta huolehtimisesta. Jotkut osaavat sen luonnostaan, itse taas en. Ehkä jotkut pitävät huuhaana psyykkisestä energiasta puhumista, mutta kyllä ihmisellä on mielestä fysiikan ohella myös psyykkiset voimavarat ja ne ovat rajalliset. Osaan jo rajata jossain määrin omia puuhiani, ja huomaan milloin "alkaa mennä liian lujaa" - otetaan esimerkiksi tuo kirjojen lainaaminen. Alan kirjaston hyllyllä katsoa kuinka paljon siellä olisi mielenkiintoista luettavaa ja sitten oho - minulla on 7 kirjaa kainalossani! Mitä siinä välillä tapahtui? En ole tiedostanut ajattelevani, että minun pitäisi lukea nuo kaikki jotta tietäisin asiasta jotain ja tarpeeksi, minun pitää hallita kaikki ja lukea kannesta kanteen. Sitten olenkin jo niin ahdistunut, että koko homma jää. Sama on tenttiin lukemisen kanssa; laitan aikaani ja energiaani miettiessäni mitä kaikkia tenttejä minun pitäisi tälle vuodelle vielä ehtiä suorittaa eikä minulla ole sitten sitä aikaa ja energiaa enää niin paljoa käytettävissä siihen seuraavaan tenttiin, johon pitäisi lukea NYT. 

Joku on joskus sanonut, että saat sen mistä luovut. Huomaan, että tuo nurinkurinen ajatus pitää tavallaan paikkansa: kun luovun tehokkuuden tavoittelusta ja asioiden haalimisesta, keskityn täysin siihen mitä nyt teen ja ajattelen, että jokaiselle tehtävälle on aikansa, huomaankin että saan hommat ajallaan hoidettua eikä työskentelyyn tule katkoksia ja todennäköisesti olen saanut ne seuraavatkin jutut jo aluilleen. Eli toisin sanoen olen myös tehokas. Kuten sanoin, jotkut ihmiset ovat luonnostaan tällaisia loogisia ja keskittymiskykyisiä, minä en. Siksi ajattelin hakea jotain uutta noista kirjoista.

Energian "tuhlaaminen" asioihin joihin ei voi vaikuttaa saattaa olla todellinen ongelma. Minulle se ongelma on ollut menneisyyden vatvominen. Olen miettinyt niin usein asioita joita kadun, kelannut uudelleen ja uudelleen, keskustellut asianosaisten kanssa samat jutut moneen kertaan. Joku kutsuisi näitä "tunnekoukuiksi", mikä ymmärtääkseni tarkoittaa jotain sellaista, että ihminen jää junnaamaan johonkin tunteeseen eikä pääse siitä irti vaan samat ajatukset pyörivät aina uudelleen ja uudelleen. Ihmisellä ei ole taitoa päästää irti siitä tunteesta, mikä olisi todella hyödyllinen taito. 

"Ei itsensä rehellisen katselemisen tarvitse olla itsensä soimaamista. Se voi olla myös itsensä armahtamista." Tämäkin olin Kaisa Raittilan tekstin lainaus. Onhan se kyllä niinkin, että vaikka miettisi menneisyyttään ja olisi kivuliaan tietoinen omista virheistään ja erheistään, niin rajansa kaikella katumisella ja pahoillaan olemisesta. On eri asia tiedostaa olleensa väärässä ja ottaa opikseen kuin jäädä siihen loppu elämäkseen kiinni. Itseäänkin kohtaan täytyy olla armollinen ja hyväksyä, eikä se tarkoita että hyväksyisi tekemänsä pahan. 

Keskipäivän haltija

Olen "aina" sanonut etten halua lapsia. Silti olen aina myös arvostellut kärkkäästi vanhempia - niin omia kuin vieraitakin. Aivan liian monet huonot ihmiset tekevät lapsia, joko tyhmyyttään ja vahingossa tai muutoin vain. Tätä faktaa ei vaan saa sanoa ääneen. Koska lapsi on kyseenalaistamaton oikeus kaikille - myös kelle tahansa idiootille ja lajinsa häpäisevälle yksilölle. Lapsia vain tehdään, omaa vanhemmuutta näennäisesti pohditaan mutta ei tehdä sitä mitä olisi jo alunperinkin pitänyt tehdä: pohtia omia motiiveja haluta lapsia.

Lapsista vapaat ihmiset vanhemmat tyrmäävät sanomalla, että vain vanhemmat voivat ymmärtää näitä asioita eikä muilla ole oikeutta arvostella vanhempia. Huomatkaa ilmaus lapsista vapaa - joku käyttäköön sanaa lapseton. Minä arvostelen omia vanhempiani estoitta, siitä huolimatta että he ovat tehneet monia asioita hyvin. Mutta en voi valehdella siitä tosiasiasta että he ovat osaltaan edesauttaneet minun elämäni vaikeuksia. Osan he ovat varmasti tehneet silkkaa naiiviuttaan (kuten varmasti useimmat äidit ja isät) ja osan taas voimatta omille luonteilleen mitään. 

Miksi innostuin aiheesta joulupäivänä? Luin Julia Franckin kirjan Keskipäivän haltija. Se kertoo saksalaisesta Helenestä, joka toisen maailmansodan jälkeen jättää n.7-8 vuotiaan poikansa juna-asemalle palaamatta koskaan hakemaan tätä. Kirja kertoo Helenen tarinaa lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Kirja kertoo ihmissuhteiden vääristyneestä dynamiikasta: miten Helenen ja hänen siskonsa Marthan äiti on mielisairas jäätyään suremaan kuolleita poikiaan, isä palvoo vain puolisoaan ja henkisen väkivallan ja yksinäisyyden seurauksena (?) Helene ja Martha ajautuvat turvautumaan toisiinsa ja heidän keskinäinen suhteensa saa myös seksuaalisia sävyjä. Kirja on minun makuuni sävyltään ummehtunut, henkilöihin ei pääse syvälle. Jollain tapaa he jäävät etäisiksi, ja huomasin joutuvani täydentämään lukemaani omassa päässäni enemmän mitä yleensä kaunokirjallisilta teoksilta toivon. Toivon tunteilla mässäilyä, niissä uimista ja sukeltelemista. Värikästä kuvailua. Mutta onko lapsen kauhu juuri tätä mistä kirjassa puhuttiin: eleetöntä, mykkää kauhua? Aikuisen silmittömän raivon alle jäämistä ja tuhoutumisen pelkoa?

Tällä hetkellä omasta elämästäni ovat kaikonneet ihmiset joille voisin asioistani uskoutua. Toisaalta ei heitä ole koko elämäni aikana ollut kuin muutama. Olen miettinyt sitä tulenko koskaan toipumaan kokonaan ehjäksi ihmiseksi niin että sekoamisen tunteet jäisivät pois. Eihän sitä toki kukaan huomaa jos poistun itsestäni, kauas jonnekin tavoittamattomiin. Se on pelottava tunne, ja kertoo siitä että jotain on vakavasti vialla. Ihmisen ei kuulu enää aikuisiällä dissosioida sillä tavoin. Nuoruudessa sitä tapahtuu ihan ei-patologisillekin yksilöille eikä tee kenestäkään sairasta. Ajattelin jo eilen että ilmoitan psykiatrille olevani sairausloman tarpeessa sillä pelkään romahtavani kasaan vielä joskus. Opiskelun vaativuus ja kasvavat paineet stressaavat eikä se tee hyvää. Toisaalta tiedän keinot millä voisin hillitä ja hallita stressiä. Ottamalla rennosti ja vähentämällä niitä tavotteita joita olen itselleni asettanut. Toisaalta Kela kyselee opintosuoritusten perään. Vituttaa.

Vielä pari vuotta sitten... ei anteeksi vaan vielä hieman kauempana menneisyydessä... ehkä kolme vuotta sitten olin varma etten tule elämään kovin paljoa yli 30-vuotiaaksi. En nähnyt itselleni tulevaisuutta, olin valmis myöntämään häviöni ja sen että minulla ei ollut voimia haluta elää. Kaksi vuotta sitten en enää tiennyt miten elää edes siinä hetkessä. On mielenkiintoista miten ihmisen muistista voi pyyhkiytyä asioita pois. Kuulen niin usein tarinoita ja tapahtumia ensimmäisiltä yliopistovuosiltani jotka ovat aivan vieraita. Muistan vain välähdyksiä sieltä täältä. En tunnista itseäni muiden kertomuksista, en tiedä kuka olen ollut. Olen elänyt suurimman osan aikaa syvässä uupumuksessa ja dissosiaatiossa, jolloin tapahtumia ei pysty painamaan mieleensä. Niitä ei voi palauttaa muistiin, ei ilman apukeinoja. Tämä blogi on osa omaa surutyötäni sen suhteen että olen menettänyt paljon asioita, ja tiedän että tässä maailmassa on myös muita - liikaa - ihmisiä jotka ovat kokeneet saman. Jos kokemuksien pukeminen sanoiksi jotain auttaa, se on hyvä. Yksinäisyys on paha helvetti, se on hylkäämistä ja jättämistä. Jos tietää jonkun kokeneen saman, se auttaa oman elämänsä kestämisessä. Jännää, en tiedä mistä se johtuu.

Kirjallisuuskatsaus osa I

Ei tästä tule kirjallisuuskatsausta. Kunhan haluan sanoa, että on eräs kirja joka saa minulta ison plussan. Olenkin sen jo maininnut, eli Youngin, Kloskon ja Weishaarin (2003) Skeematerapia. Tähän kirjaan liittyy - outoa kyllä - muisto yli vuoden takaa. Oli kesä, minulla vapaapäivä ja olin saanut raahattua itseni kaupunginkirjastoon. Löysin kirjan, josta ajattelin että tätähän voisi jaksaa lukea. Aurinko paistoi, oli "letkeä" kesäilma ja minä istuin puiston penkille tämä kirja kädessäni. Minulla ei ollut kiire mihinkään, silloinen poikaystävä oli töissä, oli sellainen tunne että voin vain olla. Mikään ei ahdista, ei ole mitään syytä ahdistua kun istun tyhjässä puistossa, luen kappaleen sieltä ja toisen täältä. Voin välillä katsella ihmisiä, rapsutella tuttuja koiria. Voin olla. Läsnä itsessäni, tässä tilanteessa. Silloin aivoissa alkoi raksuttaa... Voisiko tällaista tyyneyttä ja rauhaa opetella? Voisiko omia vääristyneitä tunnekokemuksia muuttaa vähitellen? Aloin kirjan opastamana pohtia sitä, että mikä minua estää tuntemasta levollisuutta ja läsnäoloa useammin? Miksi tuon kaltaisia päivä on niin harvassa, mikä estää menemästä vain olemaan ja lukemaan. Miksi pitää antaa pahojen ajatusten kiertää kun voisi miettiä elämän iloisia, onnellisia ja tyydyttäviä puolia? Pitääkö aina ajatella kyynisesti niin että pian ajatukset ovatkin itseään toteuttavia ennustuksia (kuten tuntuu että juuri sen poikaystävän kanssa kävi näin). 

Skeema on kuin malli maailmasta, jonka kautta ihminen selittää kokemansa itselleen. Ihminen ei ole tietokoneen tavoin dataa käsittelevä olio, vaan ajatuksia, huomiota, tulkintoja ja reaktioita ohjaa yksilölliset asiat. Skeemat. Lapsuudessa muotoutuu jokaiselle jollain tapaa uniikki malli elämästä, perusolettamukset miten asiat menevät tai eivät mene.

Skeema on laaja, läpitunkeva teema tai toimintamalli, näin sen määrittelevät Young ja toverit. Se muodostuu muistoista, emootioista, kognitioista ja kehollisista tuntemuksista, ja koskee itseä ja suhdetta muihin. Skeemat kehittyvät lapsuudessa tai nuoruudessa ja ovat aktiivisia myös aikuisuudessa. Maladaptiivinen skeema on huomattavassa määrin haitallinen. Nimenomaan näitä maladaptiivisia skeemoja käsitellään kirjassa, eli niitä jotka aiheuttavat ihmisille ongelmia.

Haitalliset skeemat (eli uskomukset, odotukset, mallit) alkavat muodostua, kun lapsen emotionaalisiin tarpeisiin ei vastata. Lapsi tarvitsee turvallisia kiintymyssuhteita (pysyvyys, hoiva, hyväksyntä, suoja), autonomiaa ja omaa identiteettiä, vapautta ilmaista tarpeitaan ja tunteita, leikkiä, rajoja sekä itsehillintää. "Lapselle lapsuusperheen dynamiikka on koko maailman dynamiikka". Tai oikeastaan ei lapsi kykene edes pohtimaan sitä, että jossain on toisin, sen kyseenalaistamisen aika tulee myöhemmin. Varhaisimmat maladaptiiviset skeemat ovat vahvimpia, eli mitä aiemmin lapsen tarpeisiin ei ole vastattu, sen  vahvemmin vaillejääminen on jättänyt jälkensä.

Young & Klosko & Weishaar ovat listanneet 5 eri skeema-aluetta, ja miksipä en niitä luettelisi nyt tässä:

1. Irrallisuus ja hylkääminen
2. Heikentynyt autonomia ja alisuoriutuminen
3. Heikentyneet rajat
4. Muut- suuntautuneisuus
5. Ylivarovaisuus/estyneisyys

Hylkäämiseen liittyy odotus ja tunne siitä, että omia turvan, hoivan ja hyväksytyksi tulemisen tarpeita ei kohdata ennustettavalla tavalla. Lapsuudessa vanhemmat ovat voineet käyttäytyä epäjohdonmukaisesti tai epävakaasti. Lapselle tulee olettamus, että häntä haavoitetaan tavalla tai toisella, muihin ihmisiin ei voi luottaa. Hän ei koe olevansa rakkauden arvoinen, vaan saattaa hävetä itseään.

Heikentynyt autonomia on taas opittua avuttomuutta, riippuvuutta; ihminen kokee ettei kykene hoitamaan asioitaan, ottamaan vastuuta. Hän voi olla kietoutunut vanhempiinsa tai muihin lähimmäisiin, eikä pysty olemaan yksin.

Heikentyneet rajat voivat olla joko yksilön itsensä suuntaan tai sitten toisten ihmisten suuntaan. Ihminen voi joko oikeuttaa omat tekonsa, kokea olevansa ylempiarvoinen ja voivansa tehdä niin kuin haluaa. Hän voi korostaa omaa erityisyyttään muihin verrattuna. Rajattomuus voi olla myös puutteellista itsekontrollia; ei pysty sietämään turhautumista ja odotusta. Ihminen ei voi sitoutua mihinkään pitkäjännitteiseen, koska kaipaa tyydytyksen ja palkinnon nyt.

Muut- suuntautuneet ihmiset keskittyvät liiaksi toisiin, unohtaen itsensä. Omat tarpeet tukahdutetaan, niitä ei tunnisteta tai ei tunnusteta. Ihminen alistuu mihin tahansa, tai uhrautuu muiden vuoksi. Myös muiden ihmisten hyväksynnän ja tunnustuksen hakeminen liiallisuudessa on haitallista.

Ylivarovaisuus on pessimististä maailmanlopun odottelua. "Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen." Ihminen voi olla myös ylikriittinen itseään kohtaan, vaatia liikoja ja rankaista itseään.

Skeeman ajatus on siinä, että se rakentuu kokemuksista. Lapsen konkreettisista kokemuksista. Ihmiset, jotka sanovat että vauvaa vain hoidetaan, ovat väärässä. Vauvan kanssa pitää olla vuorovaikutuksessa, sitä pitää rakastaa. Eikä kiintymyssuhteen toinen osapuoli saa ajatella, että "pitää" koska se välittyy myös vauvalle. Joskaan ei sanoina ja käsitteinä. Pieni vauva alkaa hahmottaa omaa kehoaan ja muodostaa suhdetta (minä- ja kehokäsitystä) sen mukaan miten häntä pidellään. Piteleekö hoitaja vauvaa hellästi, katsooko silmiin, juttelee ja hymyilee. Tutkimukset osoittavat, että vauva masentuu jos hoito suoritetaan mekaanisesti, hoivaaja kääntää katseensa pois, ei puhu. Vauva oppii myös kääntämään katseensa, ei opi nauramaan.

Me aikuiset voimme herkästi sanoa vahingollisia asioita lapsille koska ajattelemme asiat järjellä ja aikuisten näkökulmasta. Rohkaisemme (liian) pieniä lapsia kovettamaan itsensä jos sisarukset kiusaavat tai jotain ikävää tapahtuu, "Ei pienistä kannata itkeä!". Totta, totta kai sanomme näin koska me aikuiset osaamme jo säädellä tunteitamme, voimme suhteuttaa asioita ja tietää keinoja joilla vaikuttaa omaan mielialaan, lohduttaa itseä. Kun lapselle toistetaan näitä asioita hänen lapsuutensa, hänestä voi tulla tunteidensa tukahduttaja. Ei saa näyttää jos suututtaa, se pitää niellä yksikseen hiljaa ettei ole vaivaksi. Mutta ei se vihaa poista. Lapselle tulee käsitys, että viha on paha asia. Ei saa vihastua, ja hän oppii pelkäämään sitä että sattuisikin joskus olemaan kiukkuinen. Tämä taas johtaa vihan ja muiden pelättyjen tunteiden välttämiseen eri tavoin. Vihan tunne joko eristetään, sitä ei havaita, mutta se voi oireilla jopa fyysisesti! Kiukku voi leimahtaa odottamattomasti tilanteessa jossa ei ole enää psyykkistä energiaa pidellä sitä aloillaan, piilossa. Ihminen voi kanavoida alkuperäisen vihansa (usein vanhempia ja näiden aiheuttamaa turhautumaa kohtaan) muihin asioihin, kuten vaikkapa johonkin ihmisryhmään. Näin ollen hän voi pitää kuvan omista ihannevanhemmistaan ja -lapsuudestaan ehjänä, mutta pääsee purkamaan niistä aiheutuneen vihan toiseen kohteeseen. On myös mahdollista, että tukahdutettu viha johtaa mustavalkoiseen ajatteluun, jossa sen kohteena olevat ihmiset ovat joko täysin hyviä tai pahoja.

Pitänee nyt poistua näyttämöltä vaikka pääsin juuri alkuun. Toisella kertaa jatkan aiheesta.

Humbert Humbert

Vladimir Nabokovin Lolita oli minun varhaisteinivuosinani monen lukemisesta pitävän tytön "rankkaa kamaa"- listalla. Vaikka kukaan ei kirjan teemoja varsinaisesti ymmärtänytkään, mutta pääasia oli että vanha mies halusi panna meidän ikäistä lasta. Itse muistan lukeneeni tuolloin myös muutamia pedofiliaa, zoofiliaa, insestiä ja raiskaajia käsitteleviä teoksia. En tiedä miksi kirjastossa annettiin lainata sellaisia kirjoja kuin Raiskaaja (Salkosalo) tai Pedot (Kilpi).

Mieleni on ollut kieroutunut ehkäpä jo tuolloin. Elämässä ei voinut olla keveyttä ja iloa. Maailma oli totaalisen paha, ja jos jotain hyvää oli - se oli vain näennäistä ja johti lopulta tuhoon. Koko ajan oli syytä epäillä omien mietteiden takana olevia yllykkeitä, ja puhdistauduttava synneistä. Sekin oli synti, jos tunsi olevansa vapaa synneistä, koska se kääntyi niin helposti ylpeyteen. Olin tuolloin kait jotain 10-vuotias.

En osaa oikein päättää olisiko tämä kohta vuoden pystyssä mutta kallellaan ollut blogini valituskanava ja vai voisiko se olla kenties jotain älykkäämpää, tieteellisen kirjoittamisen kriteerit täyttävää pohdiskelua järkevistä aiheista. Tästä on tullut itselleni vain lähinnä tapa kirjoitella iltamyöhällä sen hetken ajatuksia ja tuntemuksia, enkä jaksa rasittaa aivojani. Aivoni rasittuvat terapiassa. Ehkä blogin sisältöön voisi lisätä enemmän psykoterapiasta kertomista yleisellä tasolla, jos jaksaisin lukea siihen liittyvää kirjallisuutta.

Odottamattomia asioita tapahtuu. Kuten tänään. Ymmärsin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, että minä en ole vastuussa vanhemmistani ja heidän olotiloistaan. Minulla on oma elämä. Kuten on ollut jo pitkään, mutta en vain ole ymmärtänyt ottaa siitä iloa irti. En ole riippuvainen heistä taloudellisesti tai henkisesti, mutta heidän kanssa elämisestä muistiin porautuneet tunteet ovat hallinneet elämääni. Ne ovat olleet niin intensiivisiä, että minulla ei ole ollut mahdollisuutta jatkaa oman persoonan kehittämistä yksin. Vanhemmat eivät ole tukeneet yksilöllisyyttä ja kehittyvää minuutta. Kaikki on haluttu sulloa siihen ahtaaseen, uskonnon sanelemaan muottiin. Minä olen huora, jos harkitsenkin seksiä ennen avioliittoa. Ei, ei huora vaan säälittävä, heikko ja uskonsa hylännyt langennut ihminen. Rukoillaan hänet terveeksi. Jotta hän ottaisi jumalan takaisin sydämeensä.

Mielestäni koko uskontotouhu kuvasti vanhempieni omaa heikkoutta. En luota heihin vieläkään, että he tukisivat ja ohjaisivat. Pitäisi luottaa vain itseensä.

Kirjalöytö "Vainottu mieli"

Joskus näinkin päin ettei jokin käsiini haluamani opus ole lainassa. Kuljeskeltuani pitkin poikin lähikirjastossani löysin kauan kaipaamani "helmen", teoksen nimeltä Vainottu mieli - Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Sen ovat kirjoittaneet Onno van der Hart (guru?), Ellert Nijenhuis sekä  Kathy Steele. 

Olen välillä ollut hyvin kiinnostunut traumoihin liittyvästä psykologiasta / psykiatriasta sekä teoriasta, mutta sitten taas jossain vaiheessa ollut melko välinpitämätön aiheen suhteen. Se riippuu paljolti siitä mikä teoria milloinkin on "in" minulle, ja minkä koen kuvaava ja selittävän parhaiten omia oireitani. Joskus aiemmin olen käsitellyt skeematerapeuttista näkökulmaa, ja se on edelleen itselleni "oikealta" ja läheisimmältä tuntuva selitys "kaikelle". Mutta - käynhän traumaterapiassa, joten luonteeni vaatimuksen mukaisesti haluan olla perillä siitä mihin pääni pistän. Haluan olla perillä asiasta, ennakoida, valmistautua, ymmärtää ja selittää myös itse. 

Jahka pääsen alkuun kirjassa, poimin sieltä mielenkiintoisimmat pointit myös blogiin kera omien tulkintojeni. Tiedän jo ennalta, että tekstissä on paljon itselleni tuttua ja osaamaani asiaa, koska olen ko. tutkijoiden artikkeleita lukenut netistä.

Terapia meni tänään hyvin, jos niin voi sanoa. Ensimmäistä kertaa puhuin kunnolla ja käytin ajan todella hyödykseni. Tähän saakka olemme "vääntäneet" puhumattomuuteni kanssa, tai oikeammin sen asian suhteen, että en pysty puhumaan itsestäni- en tiedä mistä aloittaa ja hymistelen vain ja terapeutti ei saa mistään otetta. Minulle kynnys on siinä, että on pidän itsestä puhumista vieraalle ihmiselle törkeänä ja se on kerta kaikkiaan tahditonta puhua minä minä minä. Tänään vain oksensin asiat pihalle ja se helpotti. Iskimme heti "kultasuoneen" eli eroahdistukseeni. (Minua naurattaa koko terapeutin käyttämä termi, koska minulle se tuo mieleen vain eroahdistuksesta kärsivän koiran joka kiljuu, kuolaa ja pissii alleen eli sekoaa yksin jäädessään :D ) Noh, minulla on nyt sama diagnoosi kuin koiralla. 

Ensimmäistä kertaa myös liikutuin lähes kyyneliin terapiani aikana. Hetken aika oli jo lähellä, että kyyneleet eivät alkaneet valua, mutta tuli vain niin herkkä olo kun kerroin terapeutille miten minusta tuntuu että minä olen alkanut olla olemassa; tunnen tunteita (iloa ennen kaikkea). Kerroin siitä, että sydämeni ei tunnu enää raskaalta ja ilo teeskennelyltä. Huomasin tänä aamuna nauraneeni ääneen ensimmäistä kertaa yksin ollessani ... varmaan useampaan vuoteen. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että minussa itsessäni on joku "sisäinen maailma", pystyn nauttimaan omasta kieroutuneesta huumorintajustani yksinkin. On vaikea selittää miksi tuo aamuinen tuokio on niin merkittävä, mutta se on.

Huomenna sitten käynti sosiaalisesti taidottoman psykiatrin luona. Pari viimeistä kertaa olen oikeastaan vaan tuijottanut hänen armottoman tyylittömiä nilkkasukkiaan ja puhunut automaattina. Pääsen taas suunnittelemaan lomamatkaa, ja tuntuu etten jaksaisi odottaa sitä! Myös muulla "harrastusrintamalla" on kehitteillä juttuja. Aion todella nauttia nyt kun voin. 

Epävakaus

Olen nyt viime aikoina pohdiskellut noita saamiani diagnooseja, jotka siis ovat toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (F 33.1) ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (F 60.3). Nämähän eivät voi olla toisistaan erillään olevia häiriöitä, vaan epävakaan persoonallisuushäiriön sairaudenkuvaan kuuluu ahdistuneisuus ja usein se myös altistaa masentumiselle. Olen kyllä miettinyt omaa suhtautumistani siihen, että olenko minä sairas vai mikä persoonallisuushäiriö oikeastaan onkaan... Luen juuri yhtä epävakaan persoonallisuushäiriön hoidosta kertovaa kirjaa, ja siinä mielestäni tuodaan hyvin esille se, että ihmisen persoonallisuuteen liittyviä ongelmia ei ehkä ole mielekästä tarkastella kategorisesti, vaan "normaalin persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriöiden piirteet näyttävät muodostavan jatkumon. Persoonallisuushäiriöpiirteet ja normaalin persoonallisuuden ulottuvuudet muistuttavat --- laadullisesti toisiaan. Kaikilla yksilöillä on persoonallisuushäiriöiden piirteitä. Kun piirre on korostunut, puhutaan persoonallisuushäiriöstä, mutta raja suhteessa normaaliin on liukuva. Tutkijat, kuten Joel Paris (1998), ovatkin esittäneet, että persoonallisuushäiriöitä tulisi mieluummin pitää normaaleiden piirteiden äärimmäisenä korostumisena." (Koivisto & Stenberg & Nikkilä & Karlsson 2009: Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito).

Eli epävakaata persoonallisuutta - tai persoonallisuushäiriötä - ei mielestäni voi pitää selkeästi sairautena, josta joko paranee tai ei. Yleensä häiriön oireet lieventyvät iän myötä, mikä kertoo mukautumisesta ja oppimisesta. Kaikki eivät täytä täydellisesti ja puhtaasti diagnostisia kriteerejä, enkä itsekään koe olevani "pahin" mahdollinen tapaus. Ystäväni entisellä seurustelukumppanilla oli diagnosoitu sama häiriö, ja hän oli pipipää ihan ulospäinkin... Hirveitä raivo- ja väkivaltakohtauksia, päihteitä, viiltelyä, itsemurhayrityksiä. En laske itseäni tähän samaan kategoriaan siitä syystä, että en reagoi ulospäin näin voimakkaasti. En voi vetää jatkuvasti päätäni täyteen, en pystyisi viiltelemään tai muuten satuttamaan itseäni (no okei, joskus on käynyt mielessä kun on niin hirve itseinho-olo että oksettaa... Ennemmin ottaisin turpaani joltain muulta... on ihme etten ole ajautunut suhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa, koska joskus olen fantasioinut siitä, että joku todella hakkaisi minusta ilmat ja veret pihalle... Mutta en oikeasti tahdo sitä.. siksi kutsunkin sitä fantasioinniksi.) 

Minä oireilen "hajoamalla sisäänpäin": sekoamisen tunne, pelot, ahdistus, turtumus, masennus, apatia, dissosiaatio, jähmettyminen, takaumat. Seurusteluissa ja hyvin tiiviissä ystävyyssuhteissa on ollut nähtävissä riippuvuus ja pelko jätetyksi tulemisesta. En vain ole osannut yhdistää niitä mihinkään vakavampaan ennen kuin erosin ensimmäisestä poikaystävästä. Silloin tiesin, että suhtautumiseni ei ollut normaalia. Minusta tuntui kuin olisin kärsinyt jostain post-traumaattisista oireista, ja olo vain paheni. 

Ei tee hyvää miettiä näitä asioita nyt. Ensi viikolla on ensimmäinen psykoterapiakäynti, silloin katsellaan miten pääsen liikkeelle siinä prosessissa kun on nuo työt. 

Nyt kuitenkin odottelemaan unta ja viimeistä työpäivää tällä viikolla... sovin juuri ystävien kanssa mukavia juttuja vapaapäiville, joten ei mene vain sängyssä makoiluun tuo aika...

Skeematerapian näkemys epävakaudesta...

"Erityisen yleinen selviytymismoodi tunne-elämän epävakaudesta kärsivillä potilailla on eristäytyneen suojelijan (detached protector) moodi. Eristäytyneen suojelijan moodissa potilas käyttää skeeman  välttämistä ja psykologista vetäytymistä selviytymiskeinona. 

Eristäytynyt suojelija vetäytyy aidosta kontaktista ja sulkee pois tunteensa ja tarpeensa suojatakseen itseään haavoittuvuuden aiheuttamalta kivulta. Eristäytyneen suojelijan toiminta on mekaanista, ikään kuin robottimaista. Toiminnan tasolla tämä moodi ilmenee esimerkiksi sosiaalisista kontakteista vetäytymisenä, addiktiivisena itsen  tyynnyttämisenä tai stimulaation hakemisena, esimerkiksi päihteiden tai seksin kautta. Youngin mukaan tätä moodia voi verrata muuriin tai panssariin, jonka taakse haavoittuvammat moodit kätkeytyvät. 

Useimmat tunne-elämän epävakaudesta kärsivät potilaat ovat eristäytyneen suojelijan moodissa suurimman osan ajasta. Tämä on myös epävakaan potilaan vaikeimmin muutettavissa oleva moodi.  Lapsuusiässä monen epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän oli tarkoituksenmukaista eristäytyä ja olla tuntematta tunteita, ja tämä moodi ilmeisesti urautuu sittemmin automaattiseksi. Tässä moodissa ollessaan potilaat vaikuttavat ”normaaleilta"."


Juu juu. Tämä oli pätkä Maaria Koiviston artikkelista "Persoonallisuudeltaan epävakaa potilas hoitosuhteessa - kognitiivisen psykoterapian ja kiintymyssuhdeteorian näkökulmia vuorovaikutuksen haasteisiin", julkaistu Kognitiivisen psykoterapian verkkolehdessä 2004. Skeematerapia on Jeffrey Youngin alunperin kehittelemä, kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuva terapia. Minulla on tuossa pöydällä Youngin kirja, mutta kun tuo artikkeli oli niin näppärästi netistä saatavilla ja kopioitavissa, etten jaksanut lähteä kaivelemaan sitä kirjaa lähteeksi. (kopioitavaksi). Muistaakseni Young kuitenkin käyttää eristäytyvän suojautujan käsitettä.


Tämän näkemyksen mukaan ihmisten psyykkiset ongelmat juontavat juurensa lapsuudessa muodostuneisiin haitallisiin skeemoihin (tapoihin ajatella ja reagoida) sekä niitä varten kehitettyihin selviytymiskeinoihin. Erilaisia skeemoja on nimetty paljon, muistaakseni niitä ovat mm. hylkääminen (alttius pelätä hylätyksitulemista), tunnevaje (kokemus ettei välitetä), ulkopuolisuus, suojattomuus... Pitää joskus tarkistaa. Lapsuudessa (kuinkas muuten) on mennyt taas joku mönkään, ja lapselle muodostuu eri tyyppisista tapahtumista johtuen ajattelu-/kokemustapa että hän ei esim. ole rakastettava, hänet hylätään, hän ei pärjää yksin, joutuu alistumaan jne jne. Näihin tuntemuksiin lapsi kehittää omat selviytymiskeinonsa, miten pärjätä ongelmia aiheuttavien skeemojen kanssa. (esimerkiksi skeeman välttämisellä eli pysymällä loitolla tilanteista, jotka aktivoivat skeeman).Epävakailla jotkut skeemat ovat vahvempia kuin ns. terveillä, ja mielialan ailahtelua aiheuttavat  äkkinäinen moodeista (minätiloista) toiseen siirtyminen. 


Eräs tuttavani käy tällaisessa skeematerapiassa (omakustanteisesti), mutta en tiedä miten hänellä on mennyt kokonaisuudessaan, jokin aika sitten hän kyllä kertoi että terapia on auttanut ongelmiin. Itsekin olen kiinnostunut tuon kaltaisesta työskentelystä, saas nähdä mihin psykodynaaminen lähestysmistapa minut vie! Skeematerapian näkemys epävakaasta persoonallisuudesta on kuitenkin lähellä sitä, minkä minä koen oikeaksi kuvaukseksi ko. häiriön luonteesta... mitä minä nyt voin tästä aiheesta sanoa.

Lukutoukka sai diagnoosinsa

Lainasin pari kognitiivista uskontotiedettä käsittelevää kirjaa muutama viikko sitten. Lyhyesti ja kömpelösti tiivistäen ko. tutkimusala tutkii uskontoa ylikulttuurisena, ihmismielen rakenteista kumpuavana ilmiönä, hyödyntäen kognitiivisen psykologian, neurotieteen ja evoluutioteorian näkökulmia. Olen kyllä ollut ihan tyytyväinen tähän uuteen aluevaltaukseeni, joskin olen omakohtaisista kokemuksistani johtuen kiinnostunut aiheesta enemmän yksilön ja yhteisön näkökulmasta.

Luin sitten lääkärin B-lausunnon. Siellä seisoi diagnooseina F 33.1 ja F 60.3. Jotain sen suuntaista mitä kuvittelinkin. Siis toistuva masennus sekä epävakaa persoonallisuus. Kuulostaa niin pahalta :) Varsinkin tuon jälkimmäisen määritelmän sisään mahtuu niin monta erilaista hiihtäjää, että se mitä "rajatiloista" yleensä kuulee, ei tosiaan välttämättä pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Oireita on erilaisia, on sitä räjähdysaltista tyyppiä sekä "quiet borderline" tyyppiä. En itse koe tuota ainakaan vielä mitenkään leimana, se kokoaa vaan yhteen hankaluuteni ja ongelmani. Ja ehkä vielä tarkennettuna: oireet tulevat esiin äärimmäisessä stressissä ja pitkään jatkuuneessa ahdistavassa elämäntilanteessa, eli ihan arki ei jatkuvasti ole tuota. No minulle äärimmäinen stressi voi olla tietenkin jotain muuta kuin muiden ihmisten.. Sietokyvyssä on eroja.

Nyt kyllä löytyy motivaatiota taas terapiaan. Toisaalta tämä monen vuoden jahkailu ja tuskailu on ollut ehkä siinä mielessä minulle "siunaus", että olen pohtinyt paljon asioita itsekseni, havainnoinut ja oppinut näkemään omia ongelmiani. Haasteenani voi tietenkin olla se, että kuvioon tulee täysin uusi ihminen - terapeutti - jolla onkin sitten aivan omat näkemyksensä, jotka voivat tuntua "uhkaavan" minun käsityksiäni ja rakentamaani mielikuvaa (identiteettiä). 

Näin viime yönä painajaisen, jossa riitelimme äitini kanssa. Hän sai hallitsemattoman raivo-/itkukohtauksen, jossa huusi minulle, että hän joutuu menemään terapiaan meidän (lasten) takia kun olemme niin vaikeita. Menetin malttini, ja huusin hänelle takaisin että eipäs vaan minä se tässä olen kärsinyt hänen toiminnastaan ja joutunut aloittamaan psykoterapiaan. Äiti tuntui "suistuvan raiteiltaan" totaalisesti: hän räyhäsin minulle etten minä voi tuommoiseen hakeutua, ei ole mitään syytä. Yritin piiloutua häneltä, mutta hän vain seurasi minua ja raivosi että mitä syytä sinulla on muka mennä terapiaan, häh, kerro! Siinäpä se uni olikin, ahdistava ja aika totuudenmukainen siinä mielessä, että lapsena minusta tuntui ettei minulla ollut omaa henkilökohtaista tilaa, vaan jos kerroin asioistani niin äitini röyhkeästi tunkeili kysymyksiensä kanssa liian lähelle. Intimiteetti hävisi, eikä suhteessamme tuntunut olevan tervettä läheisyyttä, jossa olisin voinut tukeutua häneen luottamuksellisesti. Enemmän pelkäsin sitä tunkeilua henkilökohtaisuuksiin (siis henkisellä tasolla :) ) ja sitä, että sen jälkeen en kuitenkaan saanut mitään lohdutusta ongelmiini vaan hän menetti mielenkiintonsa minuun. Päätin sitten vaieta ja vetäytyä itseeni.

Nyt väsyttää kyllä kovasti. Olen nukkunut päivän, ja huomenna pitäisi sitten tarttua asioihin. Teen pitkän listan, listaaminen auttaa minua suoriutumaan systemaattisemmin ja tehokkaammin arjesta. 

Kehon muisti

Lueskelen sensorimotorisesta psykoterapiasta kertovaa kirjaa. Tässä on katkelmia siitä: "Traumatisoivista tapahtumista jää monille pirstaloituneita muistoja, joukko helposti aktivoituvia neurobiologisia reaktioita sekä hämmentäviä ja voimakkaita ei-sanallisia muistoja - sensorimotorisia reaktioita ja oireita, jotka kertovat sanatonta tarinaansa ikään kuin keho tietäisi sen, mitä traumasta kärsivät eivät kognitiivisella tasolla tiedä. --- ---- Yritykset työstää trauman aiheuttaneiita tapahtumia kuvailemalla niitä sanallisesti tai ilmaisemalla niihin liittyviä tunteita saattavat oireiden lievittämisen sijasta laukaista "kehollisia muistoja", jotka ilmenevät fyysisinä aistimuksina, turtuneisuutena, vireystilan säätelyhäiriöinä ja tahattomina liikkeinä." 

Sitten: "--- emotionaalinen työstäminen viittaa tunteiden kokemiseen, selkiyttämiseen ja yhdistämiseen, kun taas sensorimotorinen työstäminen viittaa fyysisten aistimusten, kehollisten tuntojen, fysiologisen vireystilan ---- kokemiseen, selkiyttämiseen ja yhdistämiseen. --- näiden kahden työstämisen tason erottaminen on tärkeää, koska -- (traumatisoituneet henkilöt) --- eivät useinkaan erota kehon vireystilan nousua tai sen liikkeitä emotionaalisista reaktioista, mikä voi johtaa reaktioiden voimistumiseen molemmilla tasoilla. --- kamppalevat usein hallitsemattomien tunteiden kanssa tiedostamatta, että keho osaltaan synnyttää ja ylläpitää näistä tunteita. --- jos kehoaistimukset tulkitaan tunteiksi, kokemuksen eri tasot ruokkivat toisiaan."

Tämä kirjasta Ogden & Minton & Pain 2006: Trauma ja keho - sensorimotorinen psykoterapia. 

Jollain tasolla jokainen ihminen säilöö kehoonsa elämän tapahtumia, vaikka ne eivät olisi traumatisoivia niin meihin syvästi vaikuttaneet kokemukset säilyvät kehossamme elettyinä muistoina.