Olen nyt viime aikoina pohdiskellut noita saamiani diagnooseja, jotka siis ovat toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (F 33.1) ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (F 60.3). Nämähän eivät voi olla toisistaan erillään olevia häiriöitä, vaan epävakaan persoonallisuushäiriön sairaudenkuvaan kuuluu ahdistuneisuus ja usein se myös altistaa masentumiselle. Olen kyllä miettinyt omaa suhtautumistani siihen, että olenko minä sairas vai mikä persoonallisuushäiriö oikeastaan onkaan... Luen juuri yhtä epävakaan persoonallisuushäiriön hoidosta kertovaa kirjaa, ja siinä mielestäni tuodaan hyvin esille se, että ihmisen persoonallisuuteen liittyviä ongelmia ei ehkä ole mielekästä tarkastella kategorisesti, vaan "normaalin persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriöiden piirteet näyttävät muodostavan jatkumon. Persoonallisuushäiriöpiirteet ja normaalin persoonallisuuden ulottuvuudet muistuttavat --- laadullisesti toisiaan. Kaikilla yksilöillä on persoonallisuushäiriöiden piirteitä. Kun piirre on korostunut, puhutaan persoonallisuushäiriöstä, mutta raja suhteessa normaaliin on liukuva. Tutkijat, kuten Joel Paris (1998), ovatkin esittäneet, että persoonallisuushäiriöitä tulisi mieluummin pitää normaaleiden piirteiden äärimmäisenä korostumisena." (Koivisto & Stenberg & Nikkilä & Karlsson 2009: Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito).
Eli epävakaata persoonallisuutta - tai persoonallisuushäiriötä - ei mielestäni voi pitää selkeästi sairautena, josta joko paranee tai ei. Yleensä häiriön oireet lieventyvät iän myötä, mikä kertoo mukautumisesta ja oppimisesta. Kaikki eivät täytä täydellisesti ja puhtaasti diagnostisia kriteerejä, enkä itsekään koe olevani "pahin" mahdollinen tapaus. Ystäväni entisellä seurustelukumppanilla oli diagnosoitu sama häiriö, ja hän oli pipipää ihan ulospäinkin... Hirveitä raivo- ja väkivaltakohtauksia, päihteitä, viiltelyä, itsemurhayrityksiä. En laske itseäni tähän samaan kategoriaan siitä syystä, että en reagoi ulospäin näin voimakkaasti. En voi vetää jatkuvasti päätäni täyteen, en pystyisi viiltelemään tai muuten satuttamaan itseäni (no okei, joskus on käynyt mielessä kun on niin hirve itseinho-olo että oksettaa... Ennemmin ottaisin turpaani joltain muulta... on ihme etten ole ajautunut suhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa, koska joskus olen fantasioinut siitä, että joku todella hakkaisi minusta ilmat ja veret pihalle... Mutta en oikeasti tahdo sitä.. siksi kutsunkin sitä fantasioinniksi.)
Minä oireilen "hajoamalla sisäänpäin": sekoamisen tunne, pelot, ahdistus, turtumus, masennus, apatia, dissosiaatio, jähmettyminen, takaumat. Seurusteluissa ja hyvin tiiviissä ystävyyssuhteissa on ollut nähtävissä riippuvuus ja pelko jätetyksi tulemisesta. En vain ole osannut yhdistää niitä mihinkään vakavampaan ennen kuin erosin ensimmäisestä poikaystävästä. Silloin tiesin, että suhtautumiseni ei ollut normaalia. Minusta tuntui kuin olisin kärsinyt jostain post-traumaattisista oireista, ja olo vain paheni.
Ei tee hyvää miettiä näitä asioita nyt. Ensi viikolla on ensimmäinen psykoterapiakäynti, silloin katsellaan miten pääsen liikkeelle siinä prosessissa kun on nuo työt.
Nyt kuitenkin odottelemaan unta ja viimeistä työpäivää tällä viikolla... sovin juuri ystävien kanssa mukavia juttuja vapaapäiville, joten ei mene vain sängyssä makoiluun tuo aika...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti