Mansikkaterapiaa

Tässä ei voi käydä kovin hyvin. Olen syönyt puoli kiloa mansikoita eikä masu vetäis läheskään sitä määrää. Mutta päätin karistaa työviikon aiheuttaman uupumuksen ja henkisen väsymyksen mehevillä marjoilla, joskaan ne eivät vielä ihan parhaimmillaan ole. Mutta ajatus on tärkein (?). Parempi syödä mansikkaa kuin jätskiä. Ja värikäs ruoka piristää, kun ei tarvitse syödä sitä iänikuista pastamössöä. 

Jostain olen onnistunut saamaan hirveän väsymyksen. Keho on koko ajan voimaton ja energiavarastot ovat ehtyneet. Olen kovasti yrittänyt keksiä syytä tälle. Helteet, vähäiset yöunet, huonot ruokailutottumukset... Ehkä myös se, että en tiedä mihin suuntaan olen oikein lähtemässä itse kun kaikki kaverit lähtevät omille teilleen. Muut menevät elämässä eteenpäin ja tekevät suuriakin muutoksia, minä vaan elelen oman napani ympärillä. Toisaalta olenhan tehnyt päätöksen, että aion antaa rauhan ja aikaa itselleni käydä terapian loppuun (vielä hieman vajaa 2 uotta) sekä viimeistellä opinnot (vie varmaan saman verran kuin terapia). Eli vielä ei tarvitse hätiköidä asioiden suhteen, jokaisen elämän kulkee omalla painollaan. 

En tällä hetkellä suoranaisesti näe terapian aikaansaamaa hyötyä elämässäni. En pysty erottamaan mikä on terapian ansioita tai että miksi masennus on hävinnyt. Olisihan voinut olla, että masennukseni olisi mennyt muutoinkin ohi kun pääsin uuden elämän alkuun suurten muutosten jälkeen. Nyt on taas tällainen hetki, että en pysty näkemään ja muistamaan mikä minut on saanut masentumaan aina uudestaan ja uudestaan. Ja olenko missään vaiheessa edes toipunut siitä kunnolla. No hyvä on, kyllä minä tiedän mitä siellä taustalla on ollut, mutta muisti vaan tahtoo tehdä tepposet. Taitaa olla tuo unohdus ja dissosiaatio niin vahvasti juurtuneina minuun, että tietyt kokemukset tuntuvat välillä olevan kuin eri elämästä.

Selkä on erityisesti kipeä ja voimaton. Pari päivää on ollut sellainen "keitetty spagetti"-olo, ei jaksaisi pitää ryhtiä. Liittyykö tämä nyt jotenkin alitajuisesti siihen, että en jaksaisi pitää elämääni kasassa, se hajoaa muutenkin? Ei, kun nyt unohdan sen paniikin enkä ala velloa siinä. 

Ei vain aina jaksaisi elää. Sitä arkea ja toistaa samoja rutiineja. Ihmettelen aina tasaisin väliajoin että miksi elämästäkin ei voisi saada lomaa välillä, tietoisuudesta ja kaikesta tästä... Onhan sitä varten alkoholi ja muut päihdyttävät aineet. Nukkuminen. 

Jatketaan.

Fantsua

Eipä sitten muuta otsikkoa keksinyt. En tiedä mihin tämä aika oikein karkaa, kun omat ajatuksetkin alkavat olla vieraita - ei ole aikaa olla niiden kanssa, ihan vain kahdestaan.

Terapiatauko, kesäloma. Ehkä on hyväkin, että tulee välillä taukoa sille kuviolle ja voin todellakin elää "normaalia" elämää, niiden tavanomaisten paheiden kanssa. Eli mitä tekee normaali ja työssäkäyvä tavis; ei ajattele eikä sen kummemmin suunnittele. Aamulla ylös, päivä tehdään keskinkertaista ja puuduttavaa juttua (veivataan siis oravanpyörään lisää kierroksia) sitten taas kotiin television ääreen illaksi. Kaikki toistuu. Mitään erikoista ei koskaan kuulu eikä ole tullut tehtyä jos joku tuttu kysyy. Mutta tarkoitus on - joo, pestä ne olohuoneen matot jotka on pesty mattolaiturilla viimeksi kaksi kesää sitten. Se on ehdottomasti tämän kesän tavoite. Ja päästä käymään ainakin kerran terassilla. Kesälomalla luetaan dekkareita ja kitketään hyötykasvipuutarhaa...

Minä en halua.