Minun mörköni

Olen jännittänyt yhtä työjuttua jo varmaan kaksi kuukautta. Olen tiennyt ennalta varsin vähän koko tästä tapauksesta, käytännössä vain muutaman avainsanan. Ne sanat ovat kuitenkin riittäneet triggeröimään minussa sitä tietynlaista ahdistusta ja pelkoa. Siis vaikka tiedän periaatteessa, että vasta tavattuani nämä ihmiset voin tietää millainen tapaus on kyseessä. Mutta tietyt termit ovat saaneet minut suunniltani, ylikierroksille, vatvomaan asiaa kotonakin ja jopa unissani. Minun mörköni on herännyt, mutta se ei ole muisto kenestäkään ihmisestä tai mistään tapahtumasta, se ei ole selkeä muisto yhtään mistään... Eikä mörköni edes liity suoranaisesti tämän työasian teemoihin, muuten kuin että yhteisenä nimittäjänä on perheensisäiset ongelmat ja aikuisten valta lapsiin. Minun mörköni on sellainen josta pahuus huokuu näkymättömästi ja hiljaa, pieninä enteinä jostain kamalasta mitä voi tapahtua. Luulen sen muodostuneen omista peloistani ja kauhusekaisista odotuksistani.

Olen ollut kauhuissani lapsena. Omat vanhempani, erityisesti isä, ovat tuoneet sen kauhun kotiimme. Helvetin ja kadotuksen pelon, enkä ole päässyt sitä karkuun koskaan. Olen ymmärtänyt jollain tavalla kuinka missään ei ole ollut apua minulle, koska vanhemmat ovat rakentaneet vahvat kalterit minun ympärilleni uskottelemalla, että oma äiti ja isä ovat aina parhaita vanhempia omille lapsilleen. Olen ollut loukussa, ja siksi kai reagoinkin kyseiseen asiakastilanteeseen niin voimakkaasti, koska ne loukussaolemisen fiilikset heräsivät eloon.

Mörkö on varmaan hyvä sana sille tietylle tunteelle. En osaa sitä tyhjentävästi edes avata. Mörkö on ainakin sitä pahaenteistä pelkoa ja ahdistusta, jossa pelkään jotain näkymätöntä vihollista. Ehkä näkymätön vihollinen on ollut se ristiriita, mikä on ollut suhteessa vanhempiini. Kun samat ihmiset ovat aineellisen hyvinvoinnin ja turvan lähteitä, mutta henkisesti altistavat pohjattomalle kauhulle.

Tuntuu huojentavalta kokea aika vahvasti, että asia on näin. 

Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Äitienpäivä

Tämän päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista on kirjoitettu monissa seuraamissani blogeissa. Äitisuhteet ovat tunteita herättäviä monelle. Mitä minä tunnen äitiäni kohtaan? Useinkaan en mitään. En ajattele, en tunne. Lähetin kyllä kortin, johon kirjoitin jonkun fraasin. Äitienpäivä ei itsessään ole herättänyt minussa mitään, mutta eräs näihin päiviin yllättäen ajoittunut kuolemantapaus kylläkin. Äitini suhtautuminen ja viestintä nostattaa tunteita, ja mieleeni alkaa palailla ahdistus. Ei edelleenkään konkreettisia ja selkeitä muistoja, mutta turhautumista ja vihan tunteita. Äitini on komentelija ja tunteiden välttelijä. Hänen mielestään on turha surra asioita, joille ei voi mitään. Hänen mielestään jumalalla on suunnitelma, ja sen vuoksi ei ole tarpeen surra. 

Mitä siis tunnen äitiäni kohtaan? Syvää vihaa. Vihaa hänen vihastaan ja välinpitämättömyydestään. Vihaa hänen itsekkyydestään ja haluttomuudestaan ottaa vastaan minun tunteitani. Minä en ole saanut olla vihainen, äiti on suuttunut siitä. Hän on huutanut, menettänyt hermonsa, kiroillut, haukkunut. Se äiti on jättänyt minuun mielettömät määrät purkamatonta ja vastaanottamatonta raivoa ja painetta ja pelkoa siitä etten saa kokea negatiivisia tunteita. Silmieni edessä on kuva äidistä, joka vahingoniloisesti, sadistisesti ja ivallisesti hymyilee kun jouduin luopumaan lemmikistäni - äidin vaatimuksesta. Äitini oli monissa asioissa tyranni, mielivaltaisesti ja ennustamattomasti toimiva epävakaa hahmo. Ei turvallinen ja lämmin äiti. Jota hän silti oli kuitenkin välillä. Mikä lisää vihaani entisestään. Miksi hän ei voinut olla tasainen ja rauhallinen, miksi? Ristiriita on saanut tunteet dissosioitumaan omiin lokeroihinsa, ja normaalisti yritän pitää kaikki lokerot kaukana tietoisuudesta. 

Äitini petti luottamukseni monella tavalla. Syillä ei lopulta ole minun kannaltani väliä. Äidilläni olisi ollut mahdollisuus hankkia tietoa lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta, elettiin jo sen verran edistyksellistä aikaa, ja tietoa oli. Ehkä hän etsikin, en tiedä. Minua se ei kuitenkaan hyödytä. Se ei saa vihaani laantumaan, eikä mielestäni ole tarpeenkaan. Vaikka yrittäisin antaa äidille anteeksi, en pysty ohittamaan sitä millaisia kehitysvaiheita olen nuoruudessani joutunut "skippaamaan". Miten uskonto ja sen opit ovat menneet minun tarpeideni edelle. On täysin luonnotonta ja väkivaltaista erottaa lapsi tämän tunteista, ja ajatuksista ja seksuaalisuudesta, se mielipuolisuus altistaa dissosiaatiolle. Pois se kaikki minusta. 

Rakkaus lapseen ei riitä. Pitää olla myös ymmärrystä ja halua kyseenalaistaa omia näkemyksiään, ja ottaa oma lapsi tosissaan. Jos äiti tai isä ei voi välittää rakkauttaan lapselle, se on lapsen kannalta ihan turha, sillä ei ole mitään merkitystä miten paljon vanhempi sitä rakkautta oman mielensä sisällä tuntee. Sanat eivät ratkaise, tunne ja yhteys lapsen kanssa ratkaisee.

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Ja ihmisillä hyvä tahto

Edessä välttämättömyys eli sukulaisissa vierailu. Paitsi ettei se ole välttämättömyys. Itse olen valinnut mennä tapaamaan heitä kaikkia, isää ja äitiäkin. En ole tehnyt selkästi valintaa mennä sukulaisiin, lähinnä passiivis-aggressiivisesti syytin heitä siitä kun minun on pakko mennä vaikka en haluaisi. Kuitenkin, sekin on valinta ettei aktiivisesti valitse. 

Tästä vuodesta opin sen, että tämäkin on asia jonka äärelle täytyy pysähtyä eikä vain antaa asioiden luisua johonkin suuntaan. Jospa se pysyisi päässäni tästä eteenpäin: minä tarvitsen herättelyä ja tietoista pysähtymistä asioiden äärelle, jotta voin aktiivisesti tehdä valintoja. Etten havahdu joka vuosi vasta viime metreillä ennen joulua, että en ole tehnyt suunnitelmia, ja lopulta päädyn kuitenkin sukulaisille viettämään aikaa. Koska se on ollut toimintatapani, huono sellainen. Olen antanut päässäni vaikutusvaltaa oletetuille sukulaisten ja vanhempien odotuksille, ja taipunut niiden mukaan. Mistä on seurannut kiukku omasta munattomuudesta. Nyt havahduin siihen, että minulla on oikeus olla menemättä ja vierailematta ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan viettää jouluani muulla tavalla. Eikä sen pitäisi olla edes neuvottelukysymys. Minulla ei tarvitse olla suunnitteilla mitään erikoista jouluksi, jotta se toimisi verukkeena. Riittävä syy on minun haluni, tarpeeni ja toiveeni. Mutta itseni kannalta on parempi, että valmistaudun tähän prosessiin jo hyvissä ajoin ensi vuonna: pysähdyn miettimään ja kuvittelemaan joulua ja sitä millaisen siitä haluan, ja mitä sen viettäminen minulle sopivalla tavalla merkitsee. Se merkitsee symbolisesti isän ja äidin valtasuhteen päätöstä. Ja sen kanssa eläminen vaatii minulta prosessointia, ja jotta voisin omalla tavallani nauttia siitä vallan ottamisesta, tarvitsen aikaa valmistautua ja ilmoittaa sukulaisilleni etten ole perinteiseen tapaan heille enää tulossa. On minun jouluni.

Tänä vuonna en olisi enää ehtinyt tehdä tätä, käydä mielessäni läpi ja elää uudelleen muistoista lähtien kaikkea. Koska sellainen minä olen, monimutkainen ja perusteellinen joissain asioissa, ja koska kyseessä on nyt suuret asiat (isän ripustautuneisuus ja kietoutuneisuus), niin sen asian käsitteleminen on valtava asia. Omien perinteiden luominen katkaisemalla vanhat perinteet on siirtymä uuteen, ja haluan tehdä sen tietoisesti ja huolella. En sillä tavoin, että olisin päättänyt kaksi päivää ennen joulua ahdistuksissani etten matkustakaan sukulaisiin. Se vaihtoehto houkutteli, mutta katsoin parhaaksi noudattaa nyt lupauksiani (koska siinä kohtaa olin jo pukenut sanoiksi ja tehnyt suunnitelmia ihmisten kanssa), ja toisaalta jotain kivaakin oli tulossa. Mutta nämä huomiot tekevät joulusta nyt helpompaa, minä olen tehnyt jo osan työstä päättämällä sen, että symbolisesti tulen irrottautumaan isäni manipulaatiosta. Kyse on minulle suuresta ja tärkeästä asiasta, kuten siis jo todettua, symbolisesti ja henkisesti. 

Mutta, ehkäpä palaan siihen jossain vaiheessa uudelleen, nyt täytyy valmistautua matkaan. 

Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Oma tie

Lapsuus on usvaa. Nuoruus on kiukkua. Jostain syystä. En tiedä mikä olisi ollut normaalia ja mikä epänormaalia, mutta onko sillä väliä. Minä en voinut kovin hyvin lapsuudenperheessäni. Muistan, että meillä asiat "vain tapahtuivat", olipa kyseessä lasten tai eläinten kasvattaminen tai tavaroiden katoaminen. Kukaan ei aktiivisesti tehnyt mitään, kukaan ei muistanut mitään. Tavaroita hävisi, rikkoontui. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut mitään. Lapset tehtiin ja eläimet otettiin kasvamaan, vailla mitään sen suurempaa tietoista otetta ja näkemystä.

Vanhempani loivat puitteet hyvälle perheelle. Heillä oli sinällään arvot kohdillaan. Perhe oli tärkeä, tapakasvatus ja yhteiskuntakelpoisuus arvossaan. Miksi se ei riittänyt, miksi minusta tuli silti tällainen, vaikka vanhempani rakastivat ja yrittivät varmasti kaikkensa? 

Monet pienet sattumukset, suuremmat traumat, "poorness-of-fit", ja niin edelleen. Perheiden sisäinen dynamiikka on monimutkaista, ja mitä enemmän jäseniä sitä monimutkaisempaa siitä voi tulla. Vanhemmilta vaaditaan paljon omia henkisiä resursseja ja jos keskinäiset välit eivät ole kunnossa, se vie resursseja entisestään. Eikä ole enää resursseja, joita jakaa lapsille tulevaa varten.

Joku muu samoissa oloissa elänyt yksilö voisi olla ihan onnellinen, tasapainoinen ja tyytyväinen elämäänsä. Minä olen minä. Minulla tämä nyt vain meni näin. Olen usein pohtinut sitä, että koska lapsuudenkodissa pahoinvointia ei nähty, niin minullekaan ei muodostunut kykyä ymmärtää ja nähdä sitä. Minulla ei ollut siihen lupaa eikä oikeutta. Siksi taistelin pitkään kaikkea vastaan, koska eihän minua voinut mikään vaivata. 

Minua kuitenkin vaivasi. Sellaiset asiat, joita en kyennyt näkemään ja nimeämään, koska en ollut niitä vanhemmiltani oppinut. Taistelin tuntematonta vastaan, niillä keinoilla mitä oli käytettävissä. Uskolla. Mutta kun en uskonut, se ei ollut minun tieni. Siksi lähdin uudelle tielle, jota tuntuu olevan välillä niin kivikkoista ja vaikea kulkea. Ehkä tämä tästä.

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

Palauttelua

Pahaa oloa, jännitystä ja ahdistusta tulevaisuudesta. Koitan lievittää näitä tunteita muistuttelemalla itseäni siitä, että elän vain tätä hetkeä. En tiedä mitä ensi viikolla tai ensi kuussa saati ensi vuonna tapahtuu. Minun oli tarkoitus katsella myynnissä olevia asuntoa tässä illalla, mutta sitten huomasin sen suunnitelman vaikuttavan minuun lähinnä negatiivisesti. Asuntojen katselu on jännittävää, ja se herättää haaveilemaan ja toivomaan, mutta se myös muistuttaa ahdistavista asioista, joita en halua käydä läpi enempää kuin on pakko. 

En ole vielä käsitellyt sitä, että en ole kyennyt elämässäni superegoni sanelemiin vaatimuksiin, ja epäonnistunut sen hyvän elämän ehtojen täyttämisessä. Vaikka suhtaudun itseeni, elämääni ja toimintaani ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, olen silti kiukkuinen ja surullinen siitä, ettei minulla ole ollut edellytyksiä elää kuten olisin halunnut. Minulla on ollut haaveita ja päämääräiä ja toiveita, mutta ei keinoja toteuttaa niitä. Ihmissuhteet, opiskelu, työ, raha-asiat, koti - enemmistö niihin liittyneistä tavoitteista on edelleen "vain" tavoitteita. Moni on saavutettu, mutta olen pettynyt silti. Omaan kotiin kiteytyy se, että vielä tässäkään iässä minulla ei ole säästöjä koska olen kussut raha-asiani koska rahankäsittelytaitoni ovat niin heikot. 

Tietynlainen rajattomuus itseni suhteen kai on ollut se ongelma. Rajattomuus minusta itsestäni käsin, sekä muista minuun. En ole osannut asettaa itselleni terveitä rajoja rahankäytön suhteen, vaan kaikki on mennyt jollain verukkeella. En ole osannut asettaa rajoja muille ihmisille, jotta voisin olla terveemmissä ihmissuhteissa. Enkä ole osannut puolustaa omaa hyvääni oikealla tavalla. Nämä asiat tunkevat mieleeni, vaikka kyseessä olisi vain utelias asuntomarkkinoiden tilanteen tsekkaus. 

Onko normaalia vanhemmilta hämärtää lapsen ajatuksia ja tunteita? Eikö vanhempien pitäisi pyrkiä olemaan tietoisia siitä millä tavalla he pyrkivät sanottamaan lapselle tämän tekemisiä ja tunteita ja reflektoimaan sitä ovatko he tässä onnistuneet? Joskus minusta tuntuu, että olen toiminut paljon monimutkaisemmilla tasoilla kuin vanhempani; heille asiat ovat olleet yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Kiukkuni on ollut väsymystä tai nälkää. Voiko tämä päteä oikeasti enää yläasteikäiseen lapseen? 

Yksi minua hämmentävä seikka on ollut se, miten vanhemmat ovat saaneet pelattua ja manipuloitua minut "haluamaan" samoja asioita mitä he. Kun olin halukas kokeilemaan esimurrosikäisenä ja siitä vanhempanakin jotain kodin ulkopuolista, sain jotain pientä tehdä mutta vanhemmat antoivat ymmärtää että se johtaisi johonkin kamalaan - samanikäisten ei-uskovien seura olisi alkua lupaavalle huumeidenkäyttäjän ja teiniäidin uralle. Eikä pelkästään se, mitä vanhemmat sanoittivat ja itse käsittivät, vaan ehkä kamalampaa oli se ilmapiiri, uhka ja peruuttamattomuus joka liittyi "ulkomaailmaan". Sen tuntemattomuus oli painostavaa ja pelottavaa, koska vanhemmat maalailivat omalla suhtautumisellaan ja tunteillaan sen niin. Kyseessä ei varmastikaan olleet minun kaverini tai mahdollisuuteni joutua huonoille teille; vastassani taisivat olla vanhempieni omat tiedostamattomat uhkakuvat ja demonit, joita he eivät itsekään nähneet ja voineet sanoittaa selvästi. He pelkäsivät omia hallitsemattomia kokemuksiaan ja menneisyyttään. Minä todennäköisesti koin heidän tunteitaan, joita he eivät itse tavoittaneet. Mutta enhän minä osannut sellaista erottaa tuolloin, en tietenkään. Yhdistin vain itseni siihen pelottavaan tuntemattomaan uhkaan, jota vastaan ei voinut käydä. Siksi tein omat johtopäätökseni ja vetäydyin vaatimasta omia oikeuksiani saada ryhmäytyä ikäisteni kanssa ja sosiaalistua... opetella ryhmän sääntöjä ja kaveri- ja seurustelusuhteiden alkeita. Jäin paitsi hyvin merkittävistä taidoista siinä iässä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet tätä ilmiötä yhtään, ja sen sijaan että he olisivat heille kuuluneella velvollisuudella potkineet minua itsenäistymään - rohkaisseet ja tukeneet siihen - he vetäytyivät vastuusta ja vetäytyvät edelleen sanomalla: ethän sinä itse edes halunnut mennä. En tiedä mitä siihen sanoa. En halunnut en, koska pelotti saatanasti ja dissosioin itseni pois koko nuoruuden kun en vittu todella uskaltanut olla oma itseni.

Eräs kaverini sanoo ettei pidä ajatella menneitä, tulisi olla iloinen siitä että nykyhetkessä kaikki on hyvin. Nykyisyys rakentuu menneisyyden päälle, sen perustukselle. Tai raunioille, mitä kenenkin kohdalla sieltä jäljellä on... No, menneisyyttä ei voi muuttaa mutta nykyhetkessä ei myöskään voi kehittää tyhjästä taitoja, joiden avulla voisi täyden onnellisuuden saavuttaa. 

Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.

Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

Liialliset ärsykkeet iltaisin vievät perikaatoon - tai ainakin unettomuuslandiaan

Teen tässä juuri parhaillaan klassisia virheitä, eli minulla on televisio auki, kirjoitan blogia ja neulon käsityötä. Surffaan myös netissä uusia liikuntaharrastuksia etsien. Kello on kohta 23, olen ottanut Diapamin kun pelkään etten muuten rentoudu ennen yötä ja työaamua. Olen nukkunut monta yötä, luultavasti vähintään viikon, niin että herään kohta nukahtamisen jälkeen johonkin ja sitten havahdun vielä aamuyöstä myös hereille. Onneksi silti saan nukuttua ja se tuntuu siltä; pahimpia on ne yöt kun ei ole mukamas nukkunut yhtään. Silloin heräämisiä on varmaan niin paljon ja väärässä vaiheessa unta.

En ole viime aikoina ehtinyt kiinnittää huomiota mielen- ja kehontiloihin muuta kuin sen verran, että uni on hieman katkonaista ja keho on jännittynyt. Mieli myös laukkaa omina menojaan, ei kuitenkaan ylikierroksilla. Ilmassa on surua ja pelkoa, sen myönnän. Siitäkö johtuu vaikeus tavoittaa mielenrauhaa ja seesteisyyttä? 

Olen kehittänyt jälleen pari itseäni kannattelevaa etäihastusta. Joista btw tulen totta kai molemmat "menettämään". Pidän erikoisena sitä, että tarvitsen jonkun tällaisen etäisen ihailun kohteen, joka tekee elämästä mukamas elämän arvoisen. Itseäni varten en osaa elää. Yksi olennaisin ja pitkään minua vaivannut kysymy on ollut se, että "miksi minä tätä tekisin koska sillä ei ole kellekään mitään merkitystä?" Kukaan ei näe ja ole tietoinen siitä mitä harrastan tai teen tai mitä elämäni pitää sisällään. Minun maailmassani se tarkoittaa sitä, että jos kukaan ei näe, minua ei ole olemassa. En osaa asiaa paremmin selittää. Tiedän, että minun tulisi tehdä asiat itseäni varten; huolehtia itsestäni, harrastaa, matkustaa... Mutta jostain syystä se suuri kynnys on siinä, että ei ole ketään kelle niistä kertoa, ei ketään kuka peilaisi niitä takaisin. Ei ketään kehen "tehdä vaikutus". Miksi aikuisen ihmisen tulisi yrittää tehdä vaikutus muihin? En tiedä, tätä asiaa siksi niin paljon mietinkin. Mistä tämä tunne ja tarve on peräisin?

Sen verran olen viime päivinä taas pohtinut noita lapsuustraumojani, että en ehkä enää niin vimmatusti halua jotain selkeää diagnoosia tai syytä kaikelle. Muistan ja tunnen nyt sen miten olen ollut yksinäinen, surullinen ja kauhuissani ja ehkä jopa vihainen siitä, että isä ei ole antanut aikaa perheelle minun ollessa ala-/yläasteelainen. Sinne varmaan sijoittuu yksi olennainen kehitykseen vaikuttanut laiminlyönti. Kyllä lapsi (ainakin minä) kärsii siitä, että vanhempi ei anna huomiota vaan antaa sen täysin tuntemattomille ihmisille oman ja perheensä hyvinvoinnin uhraten, jopa henkensä uhalla. Täysin käsittämätön tilanne. Me, hänen perheensä, olisimme kaivanneet ja tarvineet ja ansainneet läsnäoloa, yhdessä tekemistä. 

Meidän perheessämme on ilmeisesti kuviteltu pelkän fyysisen läsnäolon riittävän. Kaikki ovat olleet omissa oloissaan. 

Ehkä tämä tästä taas. Olisipa parempia päiviä, niin jaksaisi sitten taas odottaa joulua. En aio mennä pitkäksi aikaa tapaaman ketään, eli suurimman osan vapaista vietän ihan kotona. Ratkaisin asian näin, koska minun ei ole pakko olla viikkoa vanhempieni nurkissa vaan aikuisena ihmisenä teen omat valinnat ja vierailuni kestää sen minkä haluan sen kestävän. Joten aion pyhittää sen kotona olemiseen suurimmalta osin. Helpottava päätös.

Heiluttaa korttitaloa

Nyt on sellainen jännä kahtiajakoinen olo. Omat ajatukset ja asenteet tuntuvat tosi ehdottomilta ja joustamattomilta, ja alan sättiä siitä itseäni. En tiedä missä ongelma nyt piilee, enkö koe tulevani hyväksytyksi, rakastetuksi ja ymmärretyksi vai mitä tässä tapahtuu, mutta yleensä näistä syistä minulla alkaa yleensä tämä ihmeellinen sähellys ja muiden ihmisten alentaminen. Se on varmaan yksi ominainen piirre minulle ja joku voisi lukea sen persoonallisuushäiriön oireeksi. Joku traumaosa ehkä reagoi? Pelkään yksin jäämistä ja heitteillejättöä, pelkään hukkuvani muiden ihmisten joukkoon enkä pysy itse pinnalla. Sen vuoksi alan pakonomaisesti ajatella muista negatiivisesti ja puhua paskaa ja halveksia kaikkia. Se on keinoni tuntea ylemmyyttä ja kykyä selvitä. Mutta se on rasittavaa - olla niin negatiivinen ja joustamaton.

Pelkään myös etten ikinä valmistu. Asiat ja opinnot ovat venyneet niin pitkään, enkä tiedä miten tartun niihin tauon jälkeen. Toisaalta haluaisin jättää opiskelut, toisaalta valmistuminen tuntuisi kivalta. Mutta tämä tietynlainen täydellisyyden tavoittelu on vaarallista; se että ei saisi olla säröä missään. Tuntuu niin paskalta kun on "tuhlannut" vuosia elämästään oppimatta periaatteessa mitään mitä olisi halunnut. Vituttaa. 

Mietin tänään aamusella kahvikuppi kädessä (en saanut juotua, teki pahaa), että helvetti mikä perhe. En muista tarkkoja tapahtumia, mutta aivan varmasti kaikki me olemme olleet äärettömän vittuuntuneita isän jatkuvaan poissaoloon seurakunnan tehtävien vuoksi. Suuttumusta siitä, että hän on viikonloppuna ja iltoina jossain muualla niin että me saamme pelätä, ja että hän on viettänyt joitain perinteisiä perhejuhliakin jossain muualla kuin perheensä kanssa. Tullut väsyneenä kotiin ja ollut kiukkuinen kuin pitkän työpäivän jälkeen. Jäykkää, mukautumatonta ja ymmärtämätöntä käytöstä häneltä. Minä vihasin sitä ihmistä silloin ja vihaan edelleen. Haluaisin sanoa, että sinä valitsit olla muualla silloin kun me lapset olisimme tarvinneet sinua, nyt minä valitsen olla muualla enkä sinun käytettävissäsi kun kerran olet itse tuon yksinäisyytesi itsellesi aiheuttanut. Tilanne voisi olla toinen, jos isä olisi tajunnut panostaa perheeseensä ja puolisoonsa. 

Tauko terapiaan

Olen ehtinyt miettiä terapian tauottamista nyt hetken, ja se alkaa tuntua tässä tilanteessa järkevimmältä vaihtoehdolta. Vaikealta sellaiselta, mutta olosuhteet ovat nyt sen mitä ovat. Pelottaa hieman jättää terapia pariksi kuukaudeksi, paluu takaisin voisi olla sitten ensi vuoden alussa. Mutta toisaalta voin ottaa tämän ihmiskokeena ja nähdä mitä vaikutuksia tauolla on, ja voisiko siitä olla jopa jotain hyötyä. Asiaa emme ole terapeutin kanssa varsinaisesti päättäneet, mutta katson miten jaksan tehdä töitä ja käydä terapiassa ja hoitaa opiskeluja. Varmaan hyvin huonosti. 

Olen välillä ehkä kokenut, että terapiasta ei ole mitään hyötyä. Että se on vain pinnallista kuulumisten lörpöttelyä. Mutta kuinka suuri merkitys sen olemassaololla minulle kuitenkin on, sitä on vaikea kai sanoa ennen taukoa. Ehkä painun taas pinnan alle kun ei ole sitä yhtä ihmistä, joka kuuntelee ja on empaattinen. Mitä jos panikoidun enkä uskalla sitten enää koskaan jättää terapiaa? (En usko tähän, mutta kävipä mielessä.)

Olen mielessäni raivonnut taas vanhemmilleni niin monesta asiasta. Mietin miksi niin monet asiat tuottavat minulle ja muille lapsille niin paljon vaikeuksia. Omilleen muuttaminen, itsenäistyminen ja sitä kautta myös parisuhteen löytäminen ja perheen perustaminen. En tiedä mistä tämä ajatus ja tunne on viime aikoina tullut, mutta minä en ole koskaan halunnut kertoa vanhemmilleni seurustelusuhteistani, ja vaivaannun kun sellaisista asioista puhutaan. Ne eivät ole olleet normaaleja puheenaiheita meidän perheessämme. Jollain tavalla se on noloa, mutta miksi aikuisen ihmisen pitää nolostua seurustelusta ja parisuhteesta? Sen vuoksi, että ne kertovat minun kasvaneen aikuiseksi. Mutta selkeästi siinä suhteessa on joku ongelma, perverssi sellainen. En halua, että isäni ajattelee minun olevan aikuinen, nainen ja seksuaalinenkin olento vielä kaiken lisäksi. En osaa pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta jotenkin kai häpeän niitä asioita. Voisiko se johtua siitä, että isä pitää meitä pikkulapsina ja siltä taholta annettu rooli on pahasti ristiriidassa aikuisuuden kanssa?

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minun pitäisi kertoa isälleni vaikkapa olevani raskaana. Raskaaksi tullaan vain seksiä harrastamalla. Kipeää. Luulen, että tuo jumiutuminen on yksi syy sille miksi minä en vain pysty kehittämään itsestäni ikäistäni aikuista, olen silti liian kiinni noissa lapsuusperheen kuvioissa. Isäni taitaa manipuloinnin, olen sen huomannut ja osannut nimetä vasta vähän aikaa. Olen aiemminkin huomannut, että hän mielistelee, ja siitä tulee epämukava ja kiukkuinen olla. Mutta hän kääntää takkia, on aina sitä mieltä mitä keskustelukumppani, ja koittaa liehitellä esittämällä empaattista ja huolehtivaa vanhempaa. Hän osaa pelata peliä, jossa hän saa syyllistämällä istutettua nuorempien sisarusteni päähän tiettyjä asioita, minkä seurauksena he alkavat itsekin uskoa jossain kohtaa haluavansa niitä asioita. Tällä seuraavalla kommentilla ja vertauksella en todellakaan halua ja tarkoita loukata ketään, koska asia on vakava, mutta kyseessä lienee etäisestä sama ilmiö millä pedofiilit perustelevat, että lapsi halusi itsekin "sitä". Lapsi haluaa miellyttää, ja yrittää selvitä jollain tapaa aikuisen sanelemassa maailmassa. Ja niin kauan kuin lapsi on riippuvainen aikuisesta, täytyy mukautua aikuisen sääntöihin ja yrittää tehdä elämästä edes vähän parempaa. Joskus se voi olla valeminän ja -todellisuuden rakentamista, uskottelua itselleen että tätä minä haluan ja tämä on kivaa. Mutta aikuinen siirtää siinä itselleen kuuluvan vastuun ja syyn lapselle selittämällä, että sinä teit aloitteen, sinä olit samaa mieltä. Täysin sairasta ja tuomittavaa. 

En vastaa nyt isän puheluihin. Se on ainoa tapa säästää hermoja. Koska hän tuputtaa sitä omaa paskamaista maailmaansa myös puhelimen välityksellä. Täytyy keksiä keinot laittaa hänelle rajoja. Se voisi alkaa sillä, että osoitan olevani aikuinen ja päätän elämästäni eli käytännössä siis sanoisin suoraan mitä ajattelen vaikka hänen siunailustaan ynnä muusta paskasta. Kerron hänelle toivovani, että hän lopettaa sen koska se on vastoin omia arvojani ja halventaa minun omaa käsitystäni ja arvojani maailmasta. En minäkään toivota minkään hänen uskoaan vastaan olevan jumalan siunasta hänelle, kuten jo aiemmin totesin. Mutta tiedänhän minä mistä tuo kaikki tulee. Ainakin luulen tietäväni. Hän on niin hukassa oikeassa maailmassa, eikä koe sellaista positiivista kontrollin ja vaikuttamisen tunnetta tai mahdollisuutta elämäänsä. On helpompaa kun kaikki on vain "herran hallussa". "Taivaan isä" on ainoa auktoriteetti, jota hän sietää. Passiivis-aggressiivisena persoonana hän vastustaa kaikkea ylhäältä tulevaa, halveksii ja vähättelee. Mutta kun jumala on sellainen muokattavissa oleva tyyppi, siitä ei ole pelkoa että joutuis konkreettisesti kaksintaisteluun hänen kanssaan. On paljon helpompaa kun elämän ylin auktoriteetti on näkymätön, kuulumaton ja.... olematon. 

Isäni hermostuu kun sanon jotain tuosta toivotelusta ja siunaamisesta. Mitä todennäköisemmin hän pakenee niihin omiin maailmoihinsa entistä tiukemmin ja rukoilee aina vain enemmän. Se on hänen tapansa käsitellä ahdistusta. Mutta tosiasia on se, minkä hänellekin voisi kertoa ja soisi hänen sen myös ymmärtävän, että hänen todistelunsa miten hän rukoilee joka päivä meidän puolestamme ja ajattelee meitä, ei lämmitä ketään meistä lapsista yhtään. Voisi ehdottaa, että jospa hän käyttäisi sen energian jotenkin tarkoituksenmukaisemmin. Mitä hyötyä hänen rukoilustaan on meille tai kellekään? Konkreettisilla teoilla tätä maailmaa pyöritetään, loppujen lopuksi? Hän olisi voinut olla enemmän läsnä kun olimme pieniä, nyt sitä ei voi rukoilemalla korvata. Ikävä fakta.

Että perushyvä maanantai ollut tänään, kun tällaisia mietin.