Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun.
Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa.
Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia.
Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.
Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti