Ruoka on olennaisinta kaikessa

Minulla on harvinaisen kova pää sillä tavoin, etten tahdo millään muistaa miten tärkeää on syödä säännöllisesti ja hyvin. Voin silloin paljon paremmin myös henkisesti. Aloin tänään asetella rytmejä uomiinsa, ja koitin pitää kiinni ruoka-ajoista. Ihan täsmällisesti en pystynyt syömään, mutta tarpeeksi selkeästi kuitenkin. Se tuo turvaa. Sallin itselleni kello seitsemän iltapalaksi jäätelöä, mutta ajattelin että aluksi koitan järkeistää rytmini selkeäksi, sen jälkeen alan syynätä laatua. En tietenkään mätä pizzaa ja hampurilaisia ruoaksi, vaan ihan oikeaa ruokaa, mutta yksi herkku päivässä ei ole mielestäni turmioksi tässä kohtaa. Jos heittäytyisin täysin "pupunruoalle" samaan aikaan kun yritän löytää rytmejä, tulisin hulluksi. Yksi iso asia kerrallaan. Ja tiedän, että minusta on siihen, koska olen pitkään noudattanut kohtalaisen terveellistä ruokavaliota, ei sokeria, ei vehnää, huonoja rasvoja, tai mitään herkkuja oikeastaan ollenkaan. Ja olo oli hyvä, todella voimaantunut. Tiedän pystyväni siihen, ja nyt minulla on taas aikaa ja voimaa paneutua asiaan. Olen luottavainen ja tyytyväinen. (En usko, että tämä ajatteluni olisi itsepetosta; että palkitsisin itseni jotenkin kerran päivässä herkulla sen varjolla kun koitan rakentaa rutiinia syömiseen. Tiedostan eron sen suhteen milloin on itsepetosta ja milloin tarvitsen vain hellempää kättä jotta pääsen eteenpäin. Tämä on jälkimmäistä.)

Vielä on pohdittava sitä onko viisi vai kuusi ateriaa järkevämpi. Ajankäytöllisesti olisin tyytyväinen viiteen kertaan, koska kuudesta tulee sellainen olo että olen koko ajan syömässä enkä ehdi muuta tehdä. Pyrin aiemmin työpäivinä syömään klo 7, 11, 15, 19 ja 22. Noin neljän tunnin väli on minulle ehkä parempi, sillä kun yritin syödä kolmen tunnin välein meinasin raivostua siihen jatkuvaan mussuttamiseen. Täsmäsyöminen ja rutiini tuo turvaa, kuten jo mainitsin. Ensinnäkin se saa minut ajattelemaan ruokaa sekä nautintona että polttoaineena. Minulla on samalla lupa että velvollisuus syödä, siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Kun rytmit ovat mitä sattuu eikä oikein tiedä syökö huvikseen tai nälkäänsä, sitä syömisen oikeutusta tulee myös kyseenalaistaneeksi. 

Tällä hetkellä olen jopa onnellinen. Kotona on rauhallista, on tulossa mukava viikko, sain lomarahat. Aion panostaa johonkin hemmotteluhoitoon, käytän huomisen sellaisen etsimiseen. Sen lisäksi alan koota hiljalleen syksyn opintojani kasaan, se tulee olemaan oma juttunsa, mutta päivä kerrallaan. 

Tässä moodissa olen onnellisimmillani. Koen keveyttä, läsnäoloa, toiveikkuutta, hyväksyntää. On hyvä vain olla. Nautin siitä kun koti on puhdas ja rauhallinen. Vain minua varten. 

(Menin ilmoittautumaan sellaiselle kurssille. Minun täytyy siis mennä säännöllisesti koko syksyn pieneen luokkahuoneeseen vieraiden ihmisten kanssa ja vuorovaikuttaa. Koko homma alkoi todella lupaavasti, sössin ilmoittautumistietojen kanssa niin, että minulla ei ole tulostettuna tarvittavaa todistusta osallistumisestani, vaikka kurssin maksoinkin, ja joudun nyt soittamaan työväenopistolle. Sekin jännittää, mutta aivan sama - olen tämän päivän uroteon tehnyt. Eikä edes sattunut. )

Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu. 

Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.

Syöpöttely

Haluaisin ahmia itseni pöhnäiseen uneen, jonnekin tiedottomuuden rajamaille. Haluaisin tuntea miten raukeasti sitä voikaan leijailla jossain aavistuksen verran irti tästä... olemisesta. Olemuksesta. Moni asia ja vaikeus itsensä kanssa johtuu läsnäolon vaikeudesta. Ei osaa ja/tai uskalla tuntea. Miltä oma keho tuntuu, siksi sitä pitää turruttaa. 

Terapeutti ehdottelee EMDR:ä. Enpäs tiedä. Todennäköisesti kokeilen, "pakko" on. Olen jollain tavalla jo asialle herkistynyt, epämääräiset ahdistuvat ja uudelleen traumatisoivat mielikuvat nousevat pintaan. Ne ovat aikuisuudessa koettuja, joten lapsuuden traumat ovat muhimassa vasta siellä alla. Tuskin sieltä mitään katastrofaalisen karmeaa löytyy näin aikuisen silmin, mutta lapsen kokemana jotain valtavan järkyttävää ja perusturvallisuutta murentavaa kylläkin. Ja onko edes hyödyllistä koittaa selittää aikuisen näkökulmasta asiaa lapselle, sille osalle joka kokemuksia kantaa edelleen mukanaan? Lohduttaa voi, mutta järkeillä ei. Ainakaan jos se järkeily vie oikeuden tuntea ja lisää vaan syyllisyyttä.

Ruokailu

No niin, kaksi tai kolme päivää periaatteessa "hyvää" syömistä takana. Tukeva aamupala (puuroa, leipää, mehua) ja sitten välipala ja lounas. Myös toinen välipala ennen kotiinlähtöä ja sitten vielä päivällinen. Iltapala on tahtonut jäädä syömättä, mikä on huono juttu. Sen olen tässä tällä viikolla huomannut, että pystyn olemaan paremmin syömättä herkkuja, jos syön kuitenkin hiilareita jossain ruoassa. Minun kohdallani siitä ei oikein -ainakaan vielä- tule mitään, jos alan niistä rajusti karsimaan... Koitan "kituuttaa" kaikilla terveellisillä salaateilla ja tofuilla (maitotuotteita en voi syödä) ja avokadoilla ja ties millä... Mutta retkahdan sitten päivittäin napostelemaan jotain. Mutta kun syön leipää niin siinä tulee jo täytetyksi se hiilarintarve, siis näin asian tulkitsen, verensokeri pysyy korkealla ja on kylläinen olo. Silloin kun on kylläinen olo, ei tarvitse syödä karkkia tai muutakaan. Ei tee mieli. Niin yksinkertaista.

Ehkä pitäisi nyt vaan keskittyä siihen, että syön säännöllisesti. Tätä olen hokenut itselleni viimeiset puoli vuotta. Säännöllisyys ensin, sitten laatu. En nytkään syö mitään donitseja välipalaksi, mutta kyllä sitä leipähöttöä voisi karsia... Suunnittelu ja ennakointi, avainsanat.

Nyt pitäisi rauhoittua nukkumaan. Saisinpa nukuttua kunnolla, viime yö(kin) oli hieman rauhaton.

Repsahdusmässytyspäivä

Nyt on ihan helvetin aiheellista kysyä, että mitä oikein tapahtui. Olin valmistanut hyvät ruoat tälle päivälle, söin aamupalan ja lounaan ja välipalan ja vielä toisen pääruoan. Työpäivä oli pitkä, tapahtumarikas mutta myös tyydyttävä. Sitten kaupan kautta kotiin ja naamaan suklaata lähes koko levyllinen, juustoa sekä sipsejä (eilisiä). Se oli joku tunne, josta en saanut kiinni. Joku pinttynyt tapa, joka halusi mennä valkkaamaan mässytysherkkuja kaupasta. Istuin bussissa, ja mietin. Laitoin kaiken niin pieniin osiin kuin kykenin ja mietin miten päivä ja jopa viikonloppu on mennyt. Onko vika ruoassa (määrässä, laadussa, yksipuolisuudessa...) vai tuliko yllyke jostain päivän aikana tapahtuneesta. Päädyin tulkitsemaan tilanteen niin, että halusin samaan aikaan sekä palkita että rauhoittaa itseäni. Olen tehnyt aiemmin sellaisia päätelmiä, että pyrin joko lohduttamaan tai palkitsemaan itseäni, mutta tänään ymmärsin, että myös hämilläni tai levottomana turvaudun ruokaan. Minulla oli edelleen hieman kierroksia työpäivästä ja kaikesta mitä tiesin joutuvani vielä tekemään, että päätin hankkia hiilarihumalan. Olisi ollut omituista jättää tässä tilanteessa mässyt kauppaan. Olotila saneli sen, mikä paljasti ehdollistumisen; tähän tunteeseen kuuluu syöminen vaikka ei olisi nälkä eikä mikään osa huuda sokeria.

Tiedostan vallan hyvin, että tästä ei pääse irti kuin opettelemalla uusia tapoja toimia. Taistella sitä omaa "käsikirjoitusta" vastaan. Minä pystyn rauhoittumaan muutenkin kuin ruoan avulla. Se vain on jotenkin luonteva tapa... Mihinhän oraalivaiheeseen sitä on juuttunut.. kunpa tietäisi.

Can't help it

Lisää renkaita silmien alle ja vyötärölle. Elämä on ollut ihan hurjaa lentoa viimeisimmät viikot eikä mistään rutiineista ole tietoakaan. Joitain asioita olen sentään oivaltanut, ja se on helpottanut kyllä. Terapiassa olen käynyt viimeksi siis... kolme viikkoa sitten. En ole asiaa kovin paljoa ajatellut, mutta kyllä se luultavasti aktivoituu kohta. Mielessä on edelleen terapeutin vaihto, ja ehkä se on asia joka oikeasti tulisi nostaa terapiassa esiin kunhan sinne palaan. Tiedän itse sen, että juuri tuon tunteen kautta päästäisiin käsiksi johonkin tärkeään, ja kerrankin tuntisin jotain terapiassa, mutta pelkään kovasti sitä ettei terapeutti ymmärräkään vaan... ... loukkaantuu ja kiukustuu siitä miten kehtaan tuntea niin.

Olisi aivan todella paljon kaikkea tehtävää. Opiskeluun, työhön ja kotiin liittyvää. Syöminen on ihanaa, se on nyt ainoa kiva asia elämässä. Ei sillä tavalla, että se karkaisi käsistä, vaan niin että minulla on lupa syödä monta kertaa päivässä eikä syöminen ole enää synti. Se on ainoa asia joka pysyy, päivästä toiseen: syöminen. Sitä saa ja sitä on pakko tehdä. Vaikka muut asiat kasaantuisivat hillittömiksi möykyiksi ja tehtävälista kasvaa, niin syömisen suhteen on monta mahdollisuutta päivässä opetella sellaista kunnollista syömisrutiinia. Aina yksi pieni valinta muutaman tunnin välein. Tiskaus- tai siivousrytmiä on vaikeampi pitää vaan niitä voi aina siirtää kun se ei tunnu omassa kropassa. 

Aamulla oli pitkästä aikaa nälkä ja vedin riisipiirakkaa kunnon tofuviipaleella päällystettynä. Enpä ollut sellaistakaan yksinkertaista herkkua syönyt kuin joskus kauan aikaa sitten. Syöminen on kivaa.

On opeteltava viheltämään peli poikki

Olen kaikki tai ei mitään- tyyppi. En esimerkiksi osaa syödä kohtuudella kuin hetken. Olen opetellut sitä taas vaiheeksi, ja olen ihan tyytyväinen joihinkin päiviin. Olen syöynyt ehkä jopa liian vähän, pitäisi löytää tasapaino. Mutta kun syön hiukan enemmän kuin pitäisi, en osaa enää lopettaa. Mätän varmasti monia satoja kaloreita liikaa, ajattelen että aivan sama tämä nyt on että jos olen syönyt jo puolikkaan pizzan niin voin syödä sitten vielä litran jäätelöä. Luoja, en halua edes tietää paljon siinä on kaloreita. Minä tiedän, että tulisi oppia kohtuus ja tulisi oppia painamaan stop- nappia. En vain jotenkin osaa... Joku ajatuskehä on vain sellainen, että ahmin nyt ja aloitan uuden elämän huomenna. Sen sijaan, että ajattelisin että stoppaan nyt ja minulta jää 800 ylimääräistä kaloria syömättä, ja siitä se uusi elämä koostuu: valinnoista. 

En tiedä mitä todellisuuspakoa minä tavoittelen syömisellä. En tiedä liittyykö tämä sellaiseen mustavalkoiseen ajattelutapaan muutoinkin, ehkäpä. Teininä oli kovassa kurimuksessa näiden ympäristön ja omien vaateiden ja halujen ristiriidassa. Olin varhaisteininä vielä siinä vaiheessa, kun vanhempien hyväksyntä merkitsee jotain ja heistä on riippuvainen. (Ja jotkut vanhemmat vielä sattuvat korostamaan sitä riippuvuutta). Silloin minussa oli kaksi eri ihmistä. Oli hyvä ja ilkeä puoli. Silloin ajattelin, että on oltava täydellisesti jotain, jos hairahtuu hetkellisesti niin silloin kannattaa hairahtua täysillä. En tiedä onko tämä piirre kehittynyt tuolloin vain onko sillä ollut pohjaa jo aiemmassa elämässäni tai luonteessani. 

Olen alkanut työstää erästä tehtävää, joka liittyy moodeihin. Koska minusta tuntuu, että terapeutti ei osaa auttaa minua eteenpäin, joudun kasvattamaan itselleni jonkun sisäisen terapeutin, joka ohjaa eteenpäin. Se on selvää, että minulla on eri puolien integroimisen suhteen ongelmia, ollut pitkään. Nyt koitan tavoittaa eri tunteita, ajattelutapoja ja tulkintoja jotka ovat tyypillisiä eri puolilleni. Nämä eri puolet ovat ihan tavallisia ja arkisia, kunhan ne saadaan vain lähemmäs toisiaan ilman mustavalkoisuutta ja ehdottomuutta. Omaa ajatteluaan voi muuttaa, mutta se vaatii uskallusta. Uskallusta nimittäin ensimmäisellä kerralla hypätä johonkin tuntemattomaan, kokeilla toimia toisin.

Syksy ja ruska ja harmaus

Aika menee kyllä hirveää kyytiä. Olen vetkutellut viikkotolkulla opiskeluasioiden suhteen, mutta sentään yhden sain hoidettua ja olen siitä ylpeä. Nyt sitten sen suurimman kimppuun eli lopputyön. Vielä ei ole hajuakaan miten sen teen. Olen ihan kujalla. Mutta, mottoni on päivä kerrallaan. Jokaisena päivänä jos tekee vähän jotain, niin ajan saatossa saakin jo jotain näkyvää jälkeä. 

Mitään ei ole oikeastaan tapahtunut. Olen yrittänyt pitää päivärutiineja yllä, säännöllistä syömistä ja nukkumista. Nyt kyllä on taas rytmit menossa myöhempään ja myöhempään, mutta jospa niitäkin saa vaikka puoli tuntia per yö kelattua takaisin. Olen mennyt omasta mielestäni hienosti eteenpäin näiden tunnesyömisten (tai syömättömyyksien) kanssa. En ole "ahminut" (lohtu)ruokia nyt hetkeen (en pysty tavoittamaan muistista, että milloin viimeksi, joten saattaa olla, että olen ahminut viikko sitten tai kolme viikkoa sitten). Ehkä muistini pituus on noin 5 päivää. No joka tapauksessa, säännöllinen ruokailu on auttanut pitämään verensokerit tasaisena, ja sitten kun olen päässyt ruokaan käsiksi, niin jokainen ateria on tuntunut pieneltä juhlalta. On ollut ihana nauttia ruoasta luvan kanssa, ei ole tullut laskettua kaloreita perusruoasta. 

Tunteiden kanssa on ehkä helpompaa, kun vain mietin omia asioitani. Toisaalta minulle ei ole helppoa olla ottamatta pulttia muiden ihmisten jutuista, vaan työnnän pääni kyllä niihin ilman lupaa. Välillä tulee ylilyöntejä, hermostun enkä pysty sitä peittämään. Mutta ainahan elämässä on varmasti ihmisiä ja tapahtumia, jotka nostattavat tunteita. Ja hyvä niin. Ei se ole muuten elämää.

Terapia jatkuu. En oikein tiedä mihin suuntaan se tällä hetkellä menee, tai minä menen. Olisin odottanut joitain suuria "läpimurtoja", mutta en tiedä tuleeko niitä. Mutta en oikeastaan edes tiedä mitä läpimurtoa olisin odottanut... Jotain, että yhtäkkiä asiat vaan alkaisivat rullata hienosti ja kevyesti, minä muuttuisin joksikin "toiseksi" kun vapaudun menneisyyteni kahleista. No, en ole vapautumassa. Suurena ongelmana on edelleen välttelevä käyttäytymiseni ja suhtautumiseni. En luota terapeuttiin, en luota ihmisiin. Luotan itseeni, jos luotan. Ei terapiassa voi näyttää tunteita.

Kiinnostaisi pohtia tuota jossain kohtaa mainitsemaani valeminä-käsitettä. Se on alkanut kiehtoa, ja kun peilaan omaa historiaani vasten, se on eräs aika hyvin siihen istuva ajatus. Tai löydän siitä monia tuttuja ja ymmärrettäviä kohtia, jotka tunnistan ja allekirjoitan. Vähän samaan tapaan kuin skeematerapian tausta-ajatukset. Mutta, katson missä kohti on aikaa pureskella aihetta tarkemmin.

Pizza, Love & Understanding

Hupsis, lähti lapasesta taas tämä syöminen. En ole laittanut "kunnollista" ruokaa koko viikonloppuna, paitsi jotain pupunpöperöä vaikka pitäisihän minun tietää, että en tule salaateilla miksikään. Tämä kostautui sitten pizzareissulla, kun nälkä jo hämärsi näköä. Kun sain ahdettua apetta sisuksiini, ymmärsin että ruoka todella on lohduttavaa ja lohdullista. Siihen liittyy jotain mystistä henkisen tason tyydytystä ja lämpöä, jota ei oikein mistään muusta saa. 

Ruoka (rasvainen, ruolainen, makea, mikä tahansa maistuva ja kaloripitoinen) tyynnyttää ja rauhoittaa, ainakin minua. Tietyt suklaaherkut nostavat verensokeria miellyttävästi ja saavat aikaan hieman nousuhumalaa muistuttavan hetkellisen nautinnon tunteen. Onneksi homma ei päätynyt tällä kertaa mihinkään överimättöön, vaan pystyin jättämään pikkupizzastani jotain myös huomiselle. Söin silti pari palaa liikaa, mikä tuntuu nyt ikävänä vatsan nipistyksinä.

Muuten kai voin tänään aika keskinkertaisesti, olen pohtinut jonkin verran taas sitä miksi jotkin ihmiset minua pelottavat ja näiden harvojen ihmisten perusteella maalailen sellaisia kauhuskenaarioita etten uskalla esimerkiksi hakeutua töihin. Koska olen varma siitä, että työkavereissa ja asiakkaissa on hirveitä mulkvisteja, jotka saavat minut hyppäämään siihen pelokkaasen ja paniikinomaiseen pikkulapsi-moodiin. Pelkään myös sitä, että joudun töihin jotka ovat liian raskaita minulle, löydänkin itsestäni joitain sellaisia puolia, jotka eivät kestä.

Kestämisestä tuli mieleeni, että tekisi varmaan hyvää itkeä terapiassa. Se on yksi valtava kynnys, joka myös mielestäni mittaa jotain "edistymisessäni". En pysty laskemaan suojauksia terapeutin edessä. Minusta tuntuu aivan kuin hän koittaisi kaivella minusta esiin kaikkea henkilökohtaista, jotta itkisin ja hän pääsisi kommentoimaan, että mitäs minä sanoin. Äitini on tehnyt sitä, ollut ensin tunkeileva ja sitten menettänyt mielenkiintonsta kun on saanut mitä on halunnut. En osaa sitä tarkoin selittää, mutta sellainen hän vain on. Haluaa itse jotain ja sitten potkii lapset pois kun ei enää tarvitse meitä vaan tarpeet on tyydytetty. Minulla on tunne kuin terapeuttikin jahtaisi jotain tuollaista kokemusta; näyttöä omasta hyvyydestä tunkeilemalla minun asioihini ja sitten kuitenkin jättäisi minut haavoitettuna yksin.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Eipä ne ajatukset kovin kummoisia olleet, ja silti piti avautua :)

Hiilari-Hille

Näin alkoi viikko: hirveällä hiilaritankkauksella ja lohtusyömisellä. Tänään havahduin taas siihen, että ihan perseelläänhän tämä syöminen jälleen on. Eipä muuten, mutta suoritin taas tällaisen automaattisen toiminnon, jonka huomasin vasta jälkeenpäin - petyin jälleen erään ihmisen suhteen, pettymys oli ihan pieni, ei mikään valtavaa kokoluokkaa oleva katastrofi vaan sellainen arkinen vastoinkäyminen. Rekisteröin sen tunteen kyllä, mutta en osannut tai jaksanut alkaa erittelemään omia toimintojani ja menin kaupan kautta herkkujen kanssa kotiin.

Nyt on lievä morkkis ja maha on turvonnut ihan pinkeäksi palloksi. Mutta huomasinpahan nytkin sen, että kun tulee hylätty ja yksinäinen olo, minä haen kaveria ruoasta. Tungen jotain kurkusta alas vaikka ei tekisi mieli. Usein syön jotain vain tottumuksesta, ehkä se on joku epämääräinen ja hämärä tunnemuisto siitä, että suun kautta saa jotain tyydytystä. Seuraa hetkeksi hyvä olo. Sitten sitä hyvää oloa koittaa tavoittaa yhä uudelleen vaikka se ei enää olisikaan se keino tyydyttää tarpeita.

Kirputtaa

Haluaisin jäädä mätänemään kotiin, istua (kuvainnollisesti) omassa paskassani ja vain haista pahalle. Jäi jotenkin tuonne takaraivoon kytemään ne juomismuistot aika elävinä, siis kun postasin noista lääkkeistä ja päihtymisestä. Jostain heräsi elävät tunnemuistot nousuhumalasta (en ole juonut... hmm... no varmaan  neljään kuukauteen itseäni humalaan... kunnon känni on viime syksyltä.) No, alkoipa taas houkuttaa. Kerran olen eläissäni tarttunut viinilasiin arkena ajatuksena juoda sen verran, että on kiva olla. Mutta kun siitä pienestäkin voi tulla kurja olo, niin se vaan kuulkaa menee kun elämän alamäki noin iän ja fysiikan puolesta alkaa. Tää on tässä ny, ei oo alkoholistin geenejä peritty joilla vois vetää viinaa 2 litraa päivässä seuraavat 30 vuotta eikä tunnu missään - joku ihme lottovoitto siinä tullut omalle kohdalle. Tai siis... jollain käsittämättömällä 0,00000000000000000000001 %:n todennäköisyydellä olen saanut puhtaan geeniperimän siltä osalta. Jes. Joskus mietin, että vittu olisi vain ollut paras alkoholisoitua kuten muukin suku, eihän niitä vittu selvinpäin kestä. 

No, lähtipä taas lapasesta tämä höpötys. Oloni on pahentunut edelleen, olen vihainen terapeutille ja koko perkeleen universumille siitä, että ne ovat minua vastaan. Töissä pystyn olemaan vaikka tuntuu raskaalta, onneksi enää muutama viikko ja saan pitää sen kesäloman. Joo, siis siellä saan rauhan paitsi että kovasti on kiirettä ja työt pyörii mielessä paljon. Suojaukset on aika alhaalla. Kotiin päästessä hiljaisuus on kurjaa, tekemättömyys on kurjaa, kaverittomuus on kurjaa. Kun kaikilla on jotain. Ja minä istun tyhjässä kodissani, pyöritän arkea ja mietin.

Höpötys jatkuu. Minä en halua kertoa terapeutille enää mitään. Kun menen terapia-ajalle, tuntuu jo paremmalta (feikkausta? joku moodi/osa tulee esittämään muuta kuin mitä tosiasiallisesti tunnen???) ja olo helpottaa. Mutta jotenkin olen onnistunut yhdistämään päässäni sellaiset piuhat, että jos tunnen oloni loukatuksi, ja joku saa minut tuntemaan oloni sitten sen jälkeen paremmaksi, niin se ei ole hyvä asia - koen, että minun loukkaantumisen tunteeni on sivuutettu. Todennäköisesti olen saanut jotain invalidoivaa palautetta suuttumuksesta/mielipahasta vanhemmiltani tai muilta aikuisilta. Selkeää muistikuvaa ei ole, mutta en ole halunnut luopua mielipahastani ja surustani vaan olen halunnut pitää siitä itsepäisesti kiinni. Ja sitten on ollut se ristiriita siinä kun haluaisi lopettaa kiukuttelun, mutta se tuntuu siltä kuin en olisi ollut oikeassa kiukuntunteeni kanssa. Vaikea selittää.

En ole tähän mennessä uskaltanut tehdä tulkintoja terapeutistani. Mutta jos nyt lataan tähän muutaman tunteen, mielikuva, mielleyhtymän ja ajatuksen mitä minulle on spontaanisti muodostunut hänestä joissain tilanteissa. Hän on luvannut korvata minulle käyttämättömiä kertoja; ei ole ottanut niitä puheeksi myöhemmin -> en ole puhunut asiasta, mutta laittanut sen merkille. Hän on yrittänyt saada minut puhumaan mitä ajattelen hänestä tai mitä tunteita hän herättää -> en pidä siitä tinkaamisesta, minulle tulee tunne että hän haluaisi olla minulle suuri ja tärkeä kiintymyksen kohde, enkä ole valmis tai edes halukas sellaiseen. Terapeutti on joskus kysynyt minulta onko hän joskus loukannut minua, onko jotain mistä haluaisin hänelle mainita johon vastasin että joo itse asiassa kerran nyt kun puheeksi otit, en vain muista mikä se oli (se jäi vaivaamaan kun en muistanut ja pohdin sitä ääneen pitkään) -> hän stoppaa mietintäni lakonisesti ja ehkä jopa hivenen kuivasti, että "no ei sillä ole niin väliä" (siis sillä mikä se tilanne oli.) Minä hämmennyin ja ehkä suutuinkin tuosta, koska minä olen nimenomaan sellainen ihminen, jolle tuollaisella asialla on väliä! Varsinkin, jos se jää minua vaivaamaan, että mistä olen loukkaantunut. Mutta hän vain teki stopin mietinnästä ja totesi perään, että pyytää anteeksi kun on tehnyt pahan mielen. Jes, ja heti siinä edellisessä lauseessa oli loukannut minua vielä lisää.

Ja tämä ystävyys joka minua vaivaa. Voi hemmetti. Minä en jaksaisi sitä ihmistä. Kaikki hänessä ärsyttää ja väsyttää ja vituttaa minua tällä hetkellä. Koitan olla mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan. Hän vain tulee vyörymällä minun elämääni koska pyöritään samoissa kaveripiireissä ja hän on ottanut nyt elämäntehtäväkseen tehdä minusta hyvän ystävän ja tukeutua minuun asiassa kuin asiassa. Ja mielestäni hän tekee sen vielä jotenkin alitajuisesti manipuloiden. Se on uuvuttavaa. Hän on ihan jees ihminen, mutta aivan erilainen kuin minä. Tai minä olen aivan erilainen kuin hän, hän olkoon sellainen haahuilija kuin haluaa, ei tarvitse minun vuokseni muuttua, kiitos ei. Hän saa olla sellainen kuin on, mutta minä en jaksa sellaista ihmistä elämääni viemään energiaani ja elinvoimaani. Elinvoima, no sitä ei paljoa ole.

Sitten nämä helteet ovat pistäneet ihan pilpuran pipariksi syömiset. Ei ole nälkä, yhtäkkiä onkin nälkä, en syö tietoisena syömisestä vaan hotkin ruoat naamaan. Lounas max 15 min ja siihen mahtuu pääruoka, joku pieni mutusteltava lisäksi ja jälkiruoka. Nytkin huomasin, että en ole syönyt iltapalaa ja piti mennä jääkaapille penkomaan jämiä jostain ruoasta. Huomisesta otan kellon käteen ja syön säännöllisesti - etsin sen oikean rytmin itselle ja pidän siitä kiinni. Mutta kun päivätkin vaihtelevat. Ei voi aina tietää kuinka kiireinen päivä on töissä, miten ehtii syömään (toki se on minun duunissani paljon organisoinnistakin kiinni) mutta olennaista on ehkä se, että en tiedä paljon kulutan päivän aikana energiaa. Paljonko juoksen ympäriinsä ja puhun ja seilaan soheltamassa juttuja. Siihen menee yllättävästi aikaa ja askeleita ja ajatustyötä. Sitten huomaan, että energiavarastot on ihan tyhjiä ja pitäisi tankata, mutta en ehdi.

Kaoottisuus. Se on paras sana kuvaamaan minun elämääni viimeisten viikkojen aikana. En ole ehtinyt rauhoittumaan, lepäämään, olemaan läsnä. Sitä rauhaa ja läsnäoloa hetkessä minä kaipaan. Seesteisyyttä. En tiedä miten saan sen takaisin. Jokin kalvaa sisintä. Onko se terapia-asia, en tiedä. Jää nähtäväksi helpottaako olo kun tauko alkaa. Yhden asian tiedän. Syksystä tulee kiva kun pääsee taas vapaalle, tai siis opiskelemaan. Voi vetää lonkkaa ja tehdä mitä kursseja haluaa. Saan aikaa parhaiden kavereideni kanssa. Miinus tämä yksi, jos saan hänet jotenkin vierotettua itsestäni. En vielä tiedä miten. 

Ajatusten virtaa,  var så goda. Ja pahoittelut pitkä puuduttava postaus.

Taas

Karkki maistui brunssin jälkeen oivasti. Mikä siinä on, että sitä pitää syödä vaikka ei oikeasti tee mieli? Sen ymmärrän, jos keho huutaa sitä, mutta kun ei huuda. Pää huutaa. Joku siellä ahdistaa, ehkä liika kiire ja malttamattomuus asettua hetkeen (viikon alussa olin ihan hyvissä kuosissa ja rauhallinen, mutta viikon edetessä vauhti on karannut käsistä). Huomaan kärsiväni kiireen tunteesta nyt kiinnitän huomiota siihen mitä se minussa aiheuttaa. Jään siitä ylikierroksille, syöminen ja nukkuminen menee sekaisin. Olen pulassa ja ymmälläni ylivirittyneen itseni kanssa, en osaa säädellä tunteita ja kierroksia ajoissa. Saatan tavata ihmisiä aivan liikaa yhdelle päivälle ja viettää aikaa liian meluisassa paikassa. Kotona tunnen kuin pääni sisällä olisi soisi ja vain oleminen on vaikeaa. Siksi pyörin paljon koneella tai surffaan kanavilla. Kirjan lukeminen olisi ehdottomasti hyvä rauhoittumiskeino, mutta sekin tahtoo jäädä. Tänään kyllä luin hetken sohvalla maaten, jonka jälkeen vedin parin tunnin päiväunet. Väsyttääköhän sokeri vai johtuuko huonoista yöunista?

Nukkumiseni onkin muuttunut mielenkiintoiseksi. Olen nukkunut nyt reilun viikon niin, että herään aamulla "aikaisin" vaikka en olisi nukkunutkaan kuin jonkun kuutisen tuntia. Herään jo ennen klo 8, ja nousen viimeistään 9ltä. Se on erikoista ja outoa. Univelkaa siis on, joten harvinaiset päiväunet saattoivat johtua siitäkin. Jää nähtäväksi jatkuuko rytmi, koska yleensä aikainen heräily kertoo huolista, joita en vain tiedosta. Uni jää lyhyeksi ja on katkonaista.

Nyt mietin mitä pistän iltapalaksi suuhuni, kun tuo karkinmässytys ei ollut sieltä terveellisimmästä päästä.

Ylensyönti

Rehellisesti sanottuna pari viikkoa meni ruoan suhteen taas hyvin. Yhtä rehellisesti sanottuna nyt on sitten taas mennyt ihan perseelleen. Olen pari päivää mussuttanut roskaruokaa, kunnolliset ateriat ja säännöllisyys ovat jääneet jonnekin unohduksiin. Tänään kuitenkin ensimmäistä kertaa pysähdyin miettimään asiaa kun hirveä mässäilyhimo iski. Ymmärsin, että kyse ei ole fyysisestä himosta ja tarpeesta. Maha ei kiljunut nälissään vaan söin ihan kunnollisen ruoan. Mutta millä vauhdilla! Ja heti perään herkkuja; suolaista ja makeaa ja kaikkea höttöä. Joku tunne minulla varmaan oli sisimmässäni, mutta en kyennyt ja ehtinyt sitä tunnistamaan. Halusin vain paeta ruoan pariin. 

Olen syönyt tänään varmaan lähes tuplasti kaloreita siihen mitä tarvitsisin. Se tulee täyteen hetkessä, kun syö oikein rasvaista ja sokerista ruokaa ja kaikki välipalat ovat keksejä, sipsejä ja suklaata. En ehtinyt maistaa ja pureskella ruokaa, enkä tainnut tulla edes kylläiseksi. Jotenkin keho on toiminut taas erikoisesti, enkä tiedä miksi. Oloni on hieman levoton, ja ehkä koitan sitten ahmimisella tyynnyttää sitä. Mene ja tiedä...

Nyt vain pitäisi palata ruotuun. Jos vain saisin töitä, niin olisi helpompi alkaa tehdä eväänsä kokonaan, en nimittäin pidä työpaikkaruokaloista joten olisi pakko vaivautua ruoanlaittoon. En vain tiedä kauanko joudun odottamaan, että tärppää työrintamalla. Minun pitäisi vain kyetä pysäyttämään itseni - minun olisi tärkeä malttaa olla hetki paikallaan ja tunnustella miksi minulla on kiire tunkea herkkuja naamaan vaikka minulla ei ole nälkä. Se voi olla jonkun puutetta, ehkä ihan monipuolisella ravinnolla korjattavissa, tai sitten puute onkin pään sisällä. Rakkauden ja läheisyyden puute?

Ymmärsin terapiassa viime kerralla, että minä kaipaan rakkautta ja hyväksyntää. Miten kieroutuneita aiemmat suhteeni ovatkaan olleet. Viimeisin ja pisin suhteeni oli yritys parempaan, mutta siinäkään en ollut vielä löytänyt itseäni. Nyt alan olla jäljillä.

Mistä nämä ruokaongelmat tulivatkaan... ...

Jos hetken viivyn muistelemassa näitä nyt mielessä pyöriviä ruokailutottumuksiani ja rutiinejani, niin on todettava, että säännöllisestä ruokarytmistä huolimatta lapsuudessani opin jollain tapaa suhtautumaan ruokaan "vihollisena". Meillä syötiin periaatteessa terveellisesti: aamupala (koululounas) päivällinen ja iltapala. Ihan peruskotiruokaa saimme aina ja olimme tyytyväisiä. Sen suhteen ei ollut muistaakseni mitään ongelmia.

Ongelmat tulivat äidin syömisissä ja laihdutuskuureissa. Hän oli oikeastaan jatkuvasti jollain dieetillä, ja puheissa toistui koko ajan se miten hän on lihava, läski ja paisunut. Hänellä pyöri sellainen ikuinen noidankehä, kuten yleensäkin ihmisillä, jotka eivät jotain toimintaa kykene hallitsemaan; asia on mielessä koko ajan, välillä siitä yritetään eroon, tulee repsahdus ja repsahdus muuttuu taas siksi pysyväksi asiantilaksi, jonka jälkeen muutosta valmistellaan jälleen ja yritetään eroon ongelmasta. Äidillä oli tarkoitus laihtua, koska laihdutettavaa oli, mutta hän haki tukea liiaksi perheeltään. Tai ehkä hän ei aktiivisesti hakenut, mutta kauhisteli itseään ja painoaan jatkuvasti, ja minä kilttinä ja vastuuntuntoisena lapsena sitten koin velvollisuudekseni tsempata häntä aina uudelleen ja uudelleen. Tunsin, että minun pitää olla todella vakuuttava ja kannustava, koska muuten hän repsahtaa taas epäterveelliseen ruokavalioon. (Eli otin vastuuta asiasta mistä ei todellakaan olisi tarvinnut sitä ottaa, ja kuvittelin äidin laihdustussaavutusten olevan jotenkin linjassa ja kytköksissä omaan osuuteeni; minä olin taas vastuullinen muiden teoista, tunteista ja reaktioista.) 

Äiti veti itsensä todella tiukille. Hän kokeili eri laihdutusohjelmia ja menetelmiä, laski tarkkaan kalorit. Ja laihtui paljonkin. Välillä. Muistan sellaisenkin tilanteen, että äidin pudotettua aika paljon jo painoa, laihtuminen ei enää onnistunutkaan vähistä kalorimääristä huolimatta. Hän ihmetteli ja pähkäili asiaa ja kiristi vain kalorinsaantia. Hänellä ei käynyt mielessä, että laihdutus ei tapahtunut enää kehon ja fysiikan ehdoilla ja että kroppa oli tuolloin sanomassa sopimusta irti. Hänen kohdallaan siis tavalliseenkin ruokailuun ja syömiseen liittyi "pahan" ruoan leima, kaikki suuhun pistettävä oli vihollinen nro 1. 

Äiti ei koskaan ole vaikuttanut olevan sinut kehonsa kanssa. Häneltä olen oppinut ajattelun, että "kunhan olen 10 kiloa laihempi, olen kaunis ja onnellinen". Kaikki haaveiden toteuttamiset siirtyy siihen aikaan ja siihen saakka, kunhan paino on alhainen. Eikä se koskaan tapahdu, ehkä juuri siksi että ei ole sitä todellista yhteyttä ja hyväksyntää omaan kehoon. Sitä tulisi rakastaa, ja kokea se omakseen, toisaalta sen ei pitäisi antaa määrittää liikaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Minä yritän rakentaa jotain toimivaa ja hyväksyvää suhdetta ulkomuotooni, ja silti asettua hieman siitä sivuun ajattelemalla, että tämä painoluokka ei ole se missä haluan pysyä, mutta lievä ylipaino ei tee minusta kuitenkaan vastenmielistä ja huonoa ihmistä. Tällä hetkellä olen tällainen, mutta silti sisin merkitsee enemmän. 

Paradoksaalista, mutta sen saa mistä luopuu. Toivottavasti. Haluan luopua hoikkuusihanteestani ja oppia syömään oikein ja hyvää ravintoa, koska sitä kautta voi sitten paino pudota terveellisesti. Olen vieläkin hieman varovainen ulkonäköön liittyvissä asioissa, mitä tulee äitiini. Olen oppinut häpeämään itseäni ja ulkomuotoani. En muista esimerkiksi murrosiästäni ja sen tuomista fyysisistä muutoksista mitään. Äiti ignoorasi tietyt muutokset eikä nähnyt tarpeelliseksi hankkia minulle vaikkapa hyviä rintsikoita, vaan jouduin tyytymään joihinkin epäsopiviin ja halpoihin rytkyihin. Ajatus mikä ällöttää ja hävettää jälkikäteen hirveästi, mutta kuvastaa mielestäni sitä miten äiti ei vain osannut ottaa esille tyttären kehittymistä ja varttumista - ei puheen eikä mielensä tasolla. Hän ei osannut ottaa ohjia omiin käsiinsä ja toimia opastajana ja neuvojana, vaan minä jouduin huomauttamaan, että ehkä minun kuuluisi saada rintsikat ja tottahan toki ihan summittaisesti nekin ostettiin jostain nettikaupasta - ja kuinka monta vuotta käytinkään vääränkokoisia sen vuoksi. Mutta kun ei meillä voinut ottaa tällaisia asioita esille, vaikka olisi selkeästi tarvinnut jotain paremmin itselle sopivaa, sitä vain kärsittiin. Meidän vanhemmillemme ei ilmaistu oikeita tarpeita.

Toisaalta ymmärrän äitiäni sen vuoksi, että hänen oma äitinsä taas oli nöyryyttänyt häntä joskus liittyen tällaisiin naiseksi kasvamisen kysymyksiin. Mikä taas kuulosti niin selvästi mummoltani, hän on aika kamala suustaan jos niin haluaa. Hirveää, että herkkiä murrosikäisiä kohdellaan pilkkaavasti ja vähättelevästi, vaikka päinvastoin pitäisi olla hienotunteinen ja ymmärtävä. Käsittämätöntä.

Tuntuu siltä, että kaikki liittyy kaikkeen. Ehkä omiakin ongelmia selittää osaltaan se, että se naiseksi kasvaminen ja omaan kehoon suhtautuminen on ollut niin vääristynyt. Koska totta kai meidän perheen kasvatukseen kuului myös kosketuksen demonisointi; vastakkainen sukupuoli tuli pitää kaukana avioliittoon saakka jne. Kosketus ja fyysinen hyvänä pitäminen oli riski (sitä ensisijaisesti). Miten voi sitten yhtäkkiä avioliitossa oppia että se ei olisikaan kiellettyä. Himo on rikos ja synti ennen avioliittoa (vaikka himoaisit tulevaa puolisoasi), mutta yksi aamen sitten taikookin tuon mustasta valkoista. En ihan ymmärrä tätä, en koskaan ymmärtänyt. Mutta se on niitä uskovaisten kotkotuksia, eivät taida kaikki olla ihan terveemmästä päästä muutenkaan mitä tulee tunteiden käsittelyyn...

Jopas taas vuorokausi ja viikko vaihtuu vauhdilla. Unirytmit ovat taas kääntyneet biletyksen ja jatkojen vuoksi, joten saa nähdä miten tästä selviäisi. Hieman olen jo alkanut tottua siihen, että menisin sänkyyn ennen puolta yötä, eikä nukkuminen pelota. Joudun vaan lataamaan taas melatoniinia, mistä saan kaupanpäällisiksi aika erikoisia unia... Mutta ehkä sekin sivuvaikutus on vähenemään päin, toisaalta niin myös unettava vaikutus. Aluksi sammuin aika tehokkaasti yhdelläkin pillerillä, nyt otan kaksi ja kukun ylhäällä tunnin sen jälkeen eikä väsytä juurikaan sen enempää kuin normaalistikaan. Toisaalta alussa saattoi ehkä olla myös psykologista vaikutusta pillerin nappaamisella, tiedä siitä... Mutta nyt kuitenkin unta yrittämään.

Tahto voitti

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet hieman masentavia, koska raha-asiat alkavat painaa päälle. En tiedä mistä saan kesällä rahaa, en ole saanut yhtään työtarjousta vaikka olen pitänyt yhteyksiä entisiin työpaikkoihini. En osaa sanoa, mitä Kela päättää hakemuksestani ja se mietityttää.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että eilisilta meni jotenkin hyvin. En jäänyt pyörimään koneelle koko yöksi vaan menin puolilta öin nukkumaan. Minulla kävi mielessä kaikkea turhaa mitä olisin halunnut netissä tehdä (esimerkiksi stalkata ihmisiä ja niiden elämää), mutta tiesin että siitä tulee paha olo. Vaikka ne stalkkaamani ihmiset eivät paljastuisikaan miksikään elämän lellipennuiksi ja huippumenestyneiksi uratykeiksi, niin tutut naamat masentaisivat silti. Jotenkin minulle on vaan vaikeaa ymmärtää se, että elämä menee eteenpäin, ihmiset menevät eteenpäin ja heillä on oma elämänsä ja maailmansa. Ajattelin tietokoneella istuessani sitä, että voidakseni paremmin, minun on elettävä elämääni omasta näkökulmastani. Aikani ei voi mennä siihen, että mietin mitä muut tekevät tai että murehdin saavutanko itse mitään. Siksi pistin tietokoneen kiinni ja menin nukkumaan. Olen tyytyväinen siihen.

Syömistottumusten miettiminen on vaikuttanut myös olotilaan. Olen huomannut, että miellän itseni jo jollain tapaa kontrolliin kykeneväksi, ja että pystyn palaamaan ruotuun herkuttelupäivän jälkeen. Putki ei jää päälle kahdeksi viikoksi, kuten aiemmin. Avainasemassa ovat olleet säännölliset ruoka-ajat sekä kaiken syöminen. Olen pyrkinyt eroon joidenkin ruokien ja raaka-aineiden demonisoinnista, ja olen ottanut motokseni hyvää kotiruokaa kohtuudella. Ehkä saisin tuloksia paremmin karppaamalla tai muulla ihmeruokavaliolla, mutta minä en pysty. Himoitsen kaikkea ruokaa, joten koitan körötellä tällaisella kultaisella keskitiellä. Ainoastaan herkut kiellän itseltäni arjessa, kun olen huomannut miten järjettömästi niistä tulee kaloreita. Oikeaa ruokaa saa syödä aika paljon yhden suklaalevyn edestä. 

Päällimmäisenä minulla on tavoite oppia syömään oikein ja ilman sitä ruoka- ja nälkäpeliä. Aiemmin olen aina kokenut syyllisyyttä syömisestä, vaikka olisin syönyt tavallista ruokaakin. Olen laskenut salaatista fetan palaset ja kastikkeen kalorit, ja todennut että liian kaloripitoista, hyi minua läskiä ja voisin syödä kevyemminkin eli enpä syö tuota ollenkaan. Sitten kun hyvää ruokaa ei ole löytynyt niin nälästä on tullut niin kiljuva, että järki sumenee ja suuntana on kaupan suklaahylly. Siinä vaiheessa ei sitten millään ole ollut enää mitään väliäkään... 

Painonputoaminen olisi itsessäänkin hyvä ja toivottava asia, mutta pitää nyt seurata hetki kärsivällisesti että tapahtuuko sille mitään. Yritän pitää mielessä, että kroppani on muutenkin tällä hetkellä sekaisin ja jokin mättää hormonitoiminnassa, joten en tiedä onko se painon putoaminen niin yksinkertaista... Olen joskus kyllä näistä samoista kiloista laihtunut paljonkin, enkä tiedä mitä tein toisin. Muuta kuin se, että stressi väheni huomattavasti.

Terapiaan olin hieman pettynyt. Terapeutti perui edellisen käynnin yllättäen (hänen unohduksensa), ja lupasi hyvittää sen, mutta nyt hän ei enää maininnut mitään asiasta. Tiedän, että minun pitäisi ottaa asia esille, mutta haluan kai rypeä tässä passiivis-aggressiivisessa tunteessani ja sääliä itseäni. Välillä tuntuu, että saamme hyvän kontaktin mutta välillä taas on paska olo eikä terapeutti tajua yhtään. Lähtee johdattelemaan väärille polulle (omasta mielestäni) enkä minä osaa sanoa mitään. Ei minulla saa olla omaa tahtoa...

Tällainen lauantaipäivä.

Nälkäpeliä

Yritän syödä hyvin, täsmällisesti ja kohtuullisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, että tämä on riippuvaisen "puleeraamista" ja repsahdus tulee väistämättä. Ehkä pitäisi unohtaa se kontrollin elementti tästä ja yrittää päivä kerrallaan suunnitella syömisensä. Olen kyllästynyt siihen lohdutus-palkinto- peliin, jossa ruokaa voi mättää naamaan millä tahansa tekosyyllä. 

Tunteisiinhan se kaikki liittyy. On joku tunne, josta ei saa selvää, ja sitten haluaa lohduttautua. Kun ei muuta keinoa itsesäätelyyn ole (kaveria, muuta läheistä) niin sitten syön suklaata tai sipsiä. Oikeasti en tarvitsisi niitä, koska kerran kun on päässy siitä vuoristoradasta irti ja kaikki menee ok, niin ei tee edes mieli. Kunnes tulee "repsahdus", ja mieli haluaa palata vanhaan tapaan...

Mietin päivän mittaan tuota eilistä olotilaa, jossa tuntui niin pahalta olla yksin. Nyt en enää tavoita niitä tunteita, ja olin valmistautunut asiasta puhumaan terapiassa kunnes terapeutti perui käynnin melko lyhyellä varoitusajalla. Eipä sitten mennä terapiaan. En osannut oikein tuntea mitään tuon peruutuksen johdosta. Toki siitä tuli mielipaha, mutta vain tietoisella tasolla. En minä osannut tuntea pettymystä... Milloinhan sitä oppisi tuntemaan jotain? 

Ehkä sitten kuitenkin olen kovin yksinäinen. Mutta sitä voi tuntea vain silloin kun taustahälinä katoaa ja olen ihan konkreettisestikin yksin. Mutta koko ajan olen syvällä sisimmässäni yksin. Tylsää.

Rutiineja taas hetkeksi

Yritänpä tässä taas kokeilla saada jotain järkevää ruokailu- ja unirytmiä aikaiseksi. Ihan hillittömäksi tuo valvominen ei ole vielä ryöstäytynyt, mutta pientä toivomisen varaa on jos pitää takarajana klo 4 aamulla... Söin tänään pitkästä aikaa "oikein", ja nyt on nälkä. Menee pari päivää, että tottuu sokerittomaan elämään. Pulla ja suklaa ei ole ravintoa. Mutta hetkellisen hyvän mielen niistä saa.

En ole päässyt vieläkään kärryille siitä miksi minun on niin vaikea ylläpitää rutiineja. Tykkään varmaan sitten tempoa sinne ja tänne ja luulla sitä "vapaudeksi". Noh, mitä luultavimmin rutiinit tekisivät hyvää monenkin elämän osa-alueen kannalta, saisin varmasti enemmän opintojakin aikaiseksi jos vaan laatisi itselleen (realistisen) aikataulun. Yritetään sitä, taas. Ainakin se on hivenen voimauttavaa, kun huomaa että voikin ihan itse vaikuttaa siihen tunkeeko sitä patonkia ja pizzaa pataan niin paljon kuin ehtii...

Tuli jälleen tänään (tai eilen) todettua se miten eri tavalla ihmiset voivat vetää puoleensa. Miten voisi löytää ihmisen, joka vetäisi puoleen useammalla tavalla? Vai olenko sitten itse lohkoutunut niin selkeästi moneen eri osaan, että jokaista osaa viehättää oman tyyppisensä miehet? Pitäisi varmaan kuroa sitä eroa kiinni niin ei tarvitsisi hakea sitä tyydytystä eri tarpeille niin monesta. En osaa selittää ja avata ajatustani kunnolla, ehkä sen pitää kypsyä vielä.

Jospa tänä yönä saisin nukuttua hyvin. Lääkitsen unihäiriöitäni ihan rehellisillä reseptilääkkeillä, mutta saatan nähdä vähän eriskummallisia unia niiden seurauksena, eikä olo ole aamulla välttämättä varsinaisesti levännyt... Pää alkaa käydä raskaaksi, joten koitan rentoutua jos uni tulisi. Vaikkakin maha kurisee, mutta käsken sitä olla hiljaa. Tai ehkä lohdutan sitä sanomalla että kurjaa olla nälkäinen, mutta aamulla tulee taas herkku ruisleipää ja raejuustoa :)

Nälkiintyminen

Olen ollut tosi tyytyväinen syömisiini viime aikoina - suht laadukasta ravintoa ja sopivia määriä. Ei herkkuja. Tänään söin vähän herkkuja, mutta ei tullut morkkis koska uskon että huomenna taas palaan normaaliin säännölliseen ateriarytmiin; syön oikeasti aamupalan ja lämpimän aterian. Sitten ei edes tee mieli herkkuja. Tänäänkään ei tehnyt hirveästi, mutta päätin kokeilla miltä tuntuu kun vanhojen tapojen orjuuttamana ostaa herkkuja kun on paha olla. Noh, pasta ja tonnikala eivät pitäneet nälkää eikä jätski joten nyt maha kurnii. Ilmeisesti ei tarpeeksi proteiinia tälle päivälle. Aamulla rahkapurkki nassuun vaikka väkisin. Hassua sinällään, että minä tykkään rahkasta jollain tapaa. Sellainen 200-250 g annos pitää nälän loitolla monta monta tuntia. Jätskinkin nautin hitaasti mutustelemalla, ja kyllä siitä mielihyvää sai. 

Jotenkin sain opiskelujuttujakin eteneen vielä illasta. En tiedä miksi tämä päivä on ollut tällainen. Olen saanut aikaiseksi enemmän kuin moniin viikkoihin yhteensä (siis viittaan tuohon opiskeluun). Joskus olen olevinani kiinnittänyt huomiota siihen, että myöhään illalla ottaessani rauhoittavia, niin seuraava päivä tuntuu jotenkin seesteiseltä. Käytän bentsoa kohtuullisia annoksia (minuun ne purevat edelleen parin vuoden jälkeenkin hyvin enkä käytä niitä joka päivä). Joten luulisi, että määrä kehossa ei olisi enää hääppöinen kellonympäryksen jälkeen, mutta who knows... Se voi olla korvienvälistäkin. Mutta jotenkin olen rauhallinen ja hötkyilemätön sellaisina päivinä, ei kiinnosta ihmiset vaan ihan pelkästään oma napa. Nyt tein yhtä oppimisesseetä, kun oli tylsää illalla. Ja vaikka en kirjoittanut edes sivua, niin tuli kiva olo kun sain tartuttua aiheeseen (jota olen karttanut pari kuukautta). Eli ei alkoholia vaan rauhoittavia opiskelutehtäviä varten. Ehkä yritän viellää jonkun yön opiskelutehtävien parissa, se olisi jotenkin huvittavaa ja boheemia - en ole koskaan ollut "niitä ihmisiä", jotka paahtavat yöllä tehtäviä ja lukevat tentteihin. Valvon kyllä öitä, mutta sitten se on jotain tällaista koneella näpertämistä. Käytäntö on osoittanut, että jos saan tenttikirjan yhdeksi päiväksi ja yöksi, niin en todella saa sitä luettua siinä yhdellä rykäyksellä kuten jotkut. Ehkä heidän opiskelu- ja lukutekniikkansa ovat kehittyneempiä... 

Mietin terapiaakin. Luin blogia jossa käsiteltiin katsekontaktia terapian aikana. Minulle tuli ajatus, että jospa uskaltautuisin itsekin ottamaan katsokontaktin terapeuttiini - aihettahan on sivuttu muutamia kertoja, mutta mitenkään suuri issue se ei ole ollut. Voisiko se viedä terapiaa eteenpäin? Miksi pelkään sitä? En ehkä pelkää, mutta se tuntuu epänormaalilta. En halua huomata, että terapeutti todella näkee ja huomioi minut ja on siinä vain minua varten. Nämä ovat aika tuhoisi ydinuskomuksia ja skeemoja itsestä; en ole huomion arvoinen, kukaan ei voi olla minua varten. Tai ehkä minä pelkään myös terapeutin puolesta - jos alan itkeä, niin miten hän suhtautuu. Tuleeko hänelle vaivaantunut olo, hän ei tiedä miten reagoida. Jos hän lohduttaa, niin en tiedä mitä sanoa. Miten hän edes voisi lohduttaa, ei hän voi tulla halaamaan ja antamaan nessua... Ehkä tuosta aiheesta on syytä puhua ensi kerralla, tänään on nimittäin kaksi vuotta siitä kun aloitin terapian. Vai oliko se huomenna?

Odottelen päätöstä kolmannesta vuodesta. Nyt on pakko ajatella, että kyllä minä voin jotain enemmän tehdä parantumiseni eteen, täytyy vaan "ottaa härkää sarvista", koska nyt minun pitäisi pystyä siihen. En vain tahdo, koska olen hemmoteltu kakara, joka odottaa kaiken valmiina lautasella ilman että tarvitsee itse tehdä mitään epämieluista.

Riippuu kuvakulmasta

Nyt on mussuteltu ja nassuteltu sikapaljon sikahyviä herkkuja; sipsejä, pullaa, suklaata. Yök. Jännittävää, että niitä ei tehnyt edes mieli mutta yritin hakea niistä lohtua tyhjyyden tunteeseen. Vanha tapa, joka ei ole enää pitkään aikaan saanut minua tuntemaan mitään miellyttäviä olotiloja. Pitäisi vaan luopua siitä. 

Masua ja reittä kyllä löytyy noiden mässäilyaikojen johdosta. Tänään onnistuin ottamaan itsestäni kuvia, joista voisi joku vieras voisi luulla että olenkin ihan missinmitoissa. Pitää vain osata huijata.

Onkohan niin myös sisäisten ongelmien suhteen? Kuvakulmasta  riippuen asiat ja ongelmat näyttäytyvät erilaisina; välillä voi huijata itsensä ajattelemaan, että kaikki on hienosti. Kunnes elämään tuleekin joku toinen peili, arvaamattomasta suunnasta ja silloin kaikki kauheus paljastuu. Itsestään voi kantaa mielessään hyvin kapeaa, virheellistä kuvaa. Usein se kuva on pikemminkin se millaisena haluaisi nähdä itsensä, ei se millainen todellisuudessa on. 

Minulla on elämässäni eräs peili, joka auttaa näkemään itseni hyvin selvästi. Realistisesti. Vailla draamaa, vailla suuria tunteita. Sen peilin avulla ymmärrän, että asiat vain ovat näin. Se ei kerro mitä minun tulisi tai ei tulisi tehdä. Voin tarkastella minuuttani sitä kautta, ja päättää itse. 

Joskus toivon, että joku tunne tulisi ja päättäisi puolestani. Sen olen "vanhemmiten" oppinut, että asioita ei kukaan kuitenkaan päätä puolesta. Eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on punnittava, ja silti se oikea ratkaisu voi olla täysin epäselvä. On tehtävä valintoja, joille ei ole selkeää ja muut poissulkevaa tunnetta perustana.