On opeteltava viheltämään peli poikki

Olen kaikki tai ei mitään- tyyppi. En esimerkiksi osaa syödä kohtuudella kuin hetken. Olen opetellut sitä taas vaiheeksi, ja olen ihan tyytyväinen joihinkin päiviin. Olen syöynyt ehkä jopa liian vähän, pitäisi löytää tasapaino. Mutta kun syön hiukan enemmän kuin pitäisi, en osaa enää lopettaa. Mätän varmasti monia satoja kaloreita liikaa, ajattelen että aivan sama tämä nyt on että jos olen syönyt jo puolikkaan pizzan niin voin syödä sitten vielä litran jäätelöä. Luoja, en halua edes tietää paljon siinä on kaloreita. Minä tiedän, että tulisi oppia kohtuus ja tulisi oppia painamaan stop- nappia. En vain jotenkin osaa... Joku ajatuskehä on vain sellainen, että ahmin nyt ja aloitan uuden elämän huomenna. Sen sijaan, että ajattelisin että stoppaan nyt ja minulta jää 800 ylimääräistä kaloria syömättä, ja siitä se uusi elämä koostuu: valinnoista. 

En tiedä mitä todellisuuspakoa minä tavoittelen syömisellä. En tiedä liittyykö tämä sellaiseen mustavalkoiseen ajattelutapaan muutoinkin, ehkäpä. Teininä oli kovassa kurimuksessa näiden ympäristön ja omien vaateiden ja halujen ristiriidassa. Olin varhaisteininä vielä siinä vaiheessa, kun vanhempien hyväksyntä merkitsee jotain ja heistä on riippuvainen. (Ja jotkut vanhemmat vielä sattuvat korostamaan sitä riippuvuutta). Silloin minussa oli kaksi eri ihmistä. Oli hyvä ja ilkeä puoli. Silloin ajattelin, että on oltava täydellisesti jotain, jos hairahtuu hetkellisesti niin silloin kannattaa hairahtua täysillä. En tiedä onko tämä piirre kehittynyt tuolloin vain onko sillä ollut pohjaa jo aiemmassa elämässäni tai luonteessani. 

Olen alkanut työstää erästä tehtävää, joka liittyy moodeihin. Koska minusta tuntuu, että terapeutti ei osaa auttaa minua eteenpäin, joudun kasvattamaan itselleni jonkun sisäisen terapeutin, joka ohjaa eteenpäin. Se on selvää, että minulla on eri puolien integroimisen suhteen ongelmia, ollut pitkään. Nyt koitan tavoittaa eri tunteita, ajattelutapoja ja tulkintoja jotka ovat tyypillisiä eri puolilleni. Nämä eri puolet ovat ihan tavallisia ja arkisia, kunhan ne saadaan vain lähemmäs toisiaan ilman mustavalkoisuutta ja ehdottomuutta. Omaa ajatteluaan voi muuttaa, mutta se vaatii uskallusta. Uskallusta nimittäin ensimmäisellä kerralla hypätä johonkin tuntemattomaan, kokeilla toimia toisin.