Kehon muisti

Lueskelen sensorimotorisesta psykoterapiasta kertovaa kirjaa. Tässä on katkelmia siitä: "Traumatisoivista tapahtumista jää monille pirstaloituneita muistoja, joukko helposti aktivoituvia neurobiologisia reaktioita sekä hämmentäviä ja voimakkaita ei-sanallisia muistoja - sensorimotorisia reaktioita ja oireita, jotka kertovat sanatonta tarinaansa ikään kuin keho tietäisi sen, mitä traumasta kärsivät eivät kognitiivisella tasolla tiedä. --- ---- Yritykset työstää trauman aiheuttaneiita tapahtumia kuvailemalla niitä sanallisesti tai ilmaisemalla niihin liittyviä tunteita saattavat oireiden lievittämisen sijasta laukaista "kehollisia muistoja", jotka ilmenevät fyysisinä aistimuksina, turtuneisuutena, vireystilan säätelyhäiriöinä ja tahattomina liikkeinä." 

Sitten: "--- emotionaalinen työstäminen viittaa tunteiden kokemiseen, selkiyttämiseen ja yhdistämiseen, kun taas sensorimotorinen työstäminen viittaa fyysisten aistimusten, kehollisten tuntojen, fysiologisen vireystilan ---- kokemiseen, selkiyttämiseen ja yhdistämiseen. --- näiden kahden työstämisen tason erottaminen on tärkeää, koska -- (traumatisoituneet henkilöt) --- eivät useinkaan erota kehon vireystilan nousua tai sen liikkeitä emotionaalisista reaktioista, mikä voi johtaa reaktioiden voimistumiseen molemmilla tasoilla. --- kamppalevat usein hallitsemattomien tunteiden kanssa tiedostamatta, että keho osaltaan synnyttää ja ylläpitää näistä tunteita. --- jos kehoaistimukset tulkitaan tunteiksi, kokemuksen eri tasot ruokkivat toisiaan."

Tämä kirjasta Ogden & Minton & Pain 2006: Trauma ja keho - sensorimotorinen psykoterapia. 

Jollain tasolla jokainen ihminen säilöö kehoonsa elämän tapahtumia, vaikka ne eivät olisi traumatisoivia niin meihin syvästi vaikuttaneet kokemukset säilyvät kehossamme elettyinä muistoina. 

Terapeutti nro 2

Kävin eilen haastattelukäynnillä terapeutti nro 2:n luona. Mietin asiaa muodon vuoksi yön yli, ja tänään soitin terapeutti nro 1:lle, että haluaisin aloittaa terapian hänen vastaanotollaan. Nro 2:ssa ei ollut mitään vikaa, mutta ainoastaan ehkä se että hän vaikutti jo varmalta asiakkuudestani, kun hän kyseli kaikki tietoni ja läheisteni nimet ja täytti asiakaskortin, "ettei näihin tarvitse sitten tulevaisuudessa palata", minkä minä koin jollain tapaa tungettelevana. Terapeutti nro 1 antoi kuitenkin pitää jonkinlaisen etäisyyden ja oman tilan, ja kehotti muuten käymään muillakin terapeuteilla haastattelukäynnillä, mistä tuli tunne että hänelle on tärkeää se, että minä saisin terapiasuhteen joka on minulle oikea. Eilinen terapeutti ei edes kysynyt minulta mikä tämä tilanne on, vaan selitti jo ties mitä tulevasta terapiasuhteesta ja sanoi vain - mielestäni liian kiireesti ja itsestäänselvänä pitäen - että varataan uusi aika ja jatketaan tästä.

Joo, kyseli tämä eilinenkin terapeutti uudelleen asioita jotka olin jo sanonut :) Syyksi paljastui se, että se ei kuullut mun puhetta. Ilmeisesti puhua mumisen sitten niin hiljaa, ja hän istui sentään aika lähellä.. Luulin olevani aina ja kaikkialla tosi äänekäs. Heh.

Päädyin terapeutti nro 1:n koska hänellä on myös traumaterapeutin koulutus erityisalana sensomotorinen psykoterapia - tämän lisäksi hänen työskentelytapansa vaikutti minulle paremmin sopivalta eli hän oli aktiivinen ja kommentoiva, ja myös selitti asioita. Eilinen terapeutti kertoi työskentelytyylistään, joka oli perinteisempi psykodynaaminen tapa, että antaa asiakkaan puhua "itsekseen." Ajattelin, että valitsemallani terapeutilla on "konkreettisia" keinoja pureutua myös psyykkisten ongelmien keholliseen ilmenemiseen; uskon itsekin siihen, että keho tulee huomioida terapiassa. Se "säilöö" itseensä muistoja, ilmentää niitä, joskus - ja useinkin - sen reaktiot ovat nopeampia kuin ajatukset ja tunteet. Keho voi yrittää kertoa mikä mättää, jos ei pysty tunteiden avulla suunnistamaan eteenpäin.

Itse olen halunnut välttää fyysisesti tuntemista viimeiseen asti, koska olen kokenut aiemmin pakahduttavia, kehollisesti hyvin ahdistavia pelkotiloja; lamaantumista, sydänoireita, kylmettymistä, tärinää ja hajoamisen tunteita. Aivan kuin kroppa olisi voinut pettää alta sekunnilla millä hyvänsä, joten koitin olla mahdollisimman paljon liikkumatta. Pienet asiat (ylös nouseminen, pukeminen) tapahtui kuin hidastetussa filmissä, koska tuntui ettei ole fyysisia voimia. Toisaalta tämä liittyi yhteen masennuskauteen, jota leimasi epätavallisen kova ahdistus. En ole kokenut sellaista muiden masennuskausien aikana, ja koenkin että silloin ongelmana olikin enemmän juuri tämä ahdistus kuin masennus.

Loppujen lopuksi pidin enemmän tulevan terapeuttini hienoisesta etäisyyden pitämisestä ja analyyttisemmästä tavasta. Hän ei halunnut pyrkiä heti niin tuttavalliseksi ja antoi minun kertoa elämästäni ja muista ihmisistä sen minkä halusin, koska jouduin totta kai muutenkin kertomaan intiimejä asioita itsestäni - tunsin että sain kuitenkin pitää jotain itselläni kuten vaikka rakkaitteni nimet, tuntui jotenkin pahalta "paljastaa" heidät eiliselle terapeutille.

Tästä se sitten lähtee. Joskus kuukauden päästä aikaisintaan alkaa käynnit, aluksi kerran viikossa mutta sitten jatketaan 2 x / vk. Helpottaa, tosin pitäisi saada sen Kelan myönteinen päätös tietenkin :) Siinä on vielä säätämistä, mutta eiköhän se sieltä tule.

Eilen olin tosi surullinen illalla. Olin mukana yhdessä tapahtumassa, jossa piti sitten olla ihan vieraiden ihmisten seurassa ryhmiin jakautuneina. Ymmärrän, että porukka oli väsynyttä ja muutoinkin paha alavireisyys vaivasi itse kutakin, mutta en saanut mitään vastinetta yrityksilleni herättää jutustelua, tai ottaa kontaktia toisiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän juttujani, ja koin olevani tosi erilainen. Ei varmaan oikein huumorintajut menneet yksiin... Oli vaan alakuloinen olo muutoinkin, että koin tulevani torjutuksi. Menin sitten entisen poikaystäväni kainaloon itkemään pahaa oloa. Taisi miestä hieman tympäistä.

Harmittaa tietää, että joskus hän välitti ja tykkäsi minusta, mutta nyt tunteet ovat loppuneet. Minä en ole oikein pystynyt koskaan tunnetasolla vakuuttumaan, että hän olisi todella pitänyt minusta. Uskon ja tiedän, että kyllä hän niin tunsi, mutta en koe että olisin sellaisten tunteiden arvoinen. Suhteen alussa olin ihan kuutamolla, en voinut uskoa että sellainen mies voisi todella olla kiinnostunut juuri minusta. Se tuntui ihan unelta, ettei se olisi edes tapahtunut minulle. "Minä en voi olla niin hyvä, että tuo haluaisi olla kanssani." Lopulta minun itsetunto-ongelmani ja siitä johtuva käytös alkoi vaikuttaa suhteen etenemiseen, epävarmuuteni ja masennukseni pilasi kesän. Ehkä jälkikäteen voisi sanoa, että epävarmuuteni esti minua kiintymästä; yritin yhtä aikaa päästä ja päästää lähelle mutta se oli liian vaikeaa kun samaan aikaan pelkäsin hänen jättävän minut kuitenkin. Rakkauden halu ei katoa, mutta kyky ottaa vastaan rakkautta kylläkin. Kun nämä kaksi tunnetta - halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä tunnemuistot rakkaan ihmisen hylkäämäksi tulemisesta - ovat päällä yhtä aikaa niin kyllä siitä melkoinen myllerrys on sisimmässä.

Päivän biisi kertoo kylläkin siitä, kun on suojaton. Minä käytän uuden ihmissuhteen alussa kaiken energiani liian ylikorostettuun itseni suojelemiseen, kun sitä  pitäisi osata jaotella terveellä tavalla matkan varrelle. Lopulta olen henkisesti loppu, ja suojaukseni katoaa kokonaan.

Jippu: Ei sydän osannut väistää

Onnelliseksi oppiminen

Onnellisuutta ja onnellisuudesta nauttimista voi yrittää opetella. Olen harjoitellut sitä etten murehtisi jatkuvasti asioita joihin en voi tässä hetkessä vaikuttaa, ja jotka ovat jossain kaukana tulevaisuudessa. Tunnen säästyväni paljolta, kun keskitän energiani nykyhetkeen.

Olemme erään kaverini kanssa keskustelleet juuri tästä aiheesta miten jaksa elää ja olla onnellinen kun eläminen tuntuu itsessään hyvin järjettömältä. Jollain tavalla me molemmat koemme elämän ei-mielekkääksi, turhauttavaksi ja kaoottiseksi. Hänen tavoitteensa ja haaveensa elämässä ovat hyvin korkealla, hän jaksaa sen ajatuksen voimalla että hän voisi vielä joku päivä tehdä jotain "suurta ihmiskunnan hyväksi". (Uskoakseni hänellä jos kellä on edellytykset siihen.)

Minä taas yritän löytää mielekkyyttä arkielämästä. Koitan laittaa elämääni pala palalta kuntoon, ja olen aloittanut sen tekemällä asioita joista nautin. Enkä tunne syyllisyyttä siitä, kuten olen aiemmin tuntenut. Teinivuosia leimasi kova syyllisyys siitä miksi minä saisin nauttia ja olla onnellinen kun maailmassa on niin paljon ihmisiä joilla on asiat paljon huonommin.

Stressaantuneena olen halunnut vain sulkeutua pois maailmasta, koska pahojen asioiden näkeminen sattuu niin kovasti. Tiedän olevani herkkä, itku tulee todella helposti ja tunteet leimahtelevat suuntaan että toiseen. Kunpa sen osaisi kääntää eduksi ja positiiviseksi asiaksi. Nyt yritän oppia keskittymään tähän hetkeen, etten pakenisi pääni sisällä johonkin turtuneisuuden tilaan, sillä silloin mikään ei tunnu miltään ja toimin kuin robotti ilman tunteita ja mitään ohjenuoraa elämässä. Teen asioita joita tiedän vielä katuvani, mutta sillä hetkellä se on aivan sama.

Kun saan palikat pääni sisällä tasapainoon, pystyn varmasti tekemään haluamaani työtä.

Nyt yritän vielä puhua tällaisesta voimavarakeskeistä toimintastrategiaasta, terapiassa sitten tullaan varmaan uimaan niin syvissä vesissä, että minua on alkanut hirvittää. Kun on vuosia yrittänyt työntää asioita syrjään, vähätellä niitä ja mennä eteenpäin, niin tuntuu oudolle että pitäisi alkaa puhua niistä. On kuitenkin hyvä, että vihdoin saan mahdollisuuden järjestää tapahtumat ja tunteet päässäni ja sydämessäni oikein päin. Mielestäni omien ajattelu- ja toimintatapojen tunteminen on kuitenkin paljon eduksi, koska näkemällä analyyttisesti oman toimintansa pystyy ehkä jollain tavalla oppia vaikuttamaan itse omaan elämäänsä, eikä tunne olevansa vain traumojen ja tunteiden heittopussina. Eihän se sitä tarkoita, että ihmisten psyykeongelmat johtuisivat siitä miten he ajattelevat tai että masennus parantuisi sillä kun "ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa ajatella positiivisesti". Päinvastoin, tuollainen tunteiden invalidointihan pitkällä tähtäimellä johtaa masennukseen. (Mutta kyllähän vääristyneillä ajatteluprosesseilla on oma merkityksensä. Monen asian summa.)

Mutta nyt päiväunille - joita minun ei pitäisi harrastaa - mutta kun viime yönä tuli nukuttua ehkä joku 2 tuntia.

Unta odotellessa

Kello on ties mitä aamuyöllä, ja minua ei nukuta. Väsyttää, mutta uni ei tule maanittelusta huolimatta.

Luin tänään mielenkiintoista kirjaa NLP psykoterapiasta. Siinä on jotain toiminnan mallintamisesta eli osiin paloittelemisesta millä tavoin voi oppia muuttamaan ajattelua / toimintaa. Sitten siinä puhuttiin jotain kielen pintarakenteista ja syvärakenteista, ja miten kielimalleilla voidaan vaikuttaa ajatteluprosessiin myönteisesti. Puheen muuttaminen ja pienten sanojen käyttö voivat vaikuttaa syvälläkin tasolla ihmisen kokemukseen. Esimerkiksi mutta-sanan käyttö; se kumoaa ja vähättelee sitä edeltäneen lauseen sisältöä. Ja- sana taas enemmän yhdistää ja luo positiivisen jatkumon, kiinnittää huomion siihen mitä voidaan tehdä. "Teitpä hyvän esitelmän, mutta et vieläkään ymmärrä mitään Luhmannin teorioista." Voin kuvitella, että epätoivoisina aikoina tuollainen kommentti olisi lisännyt ahdistusta, eikä hyvä esitelmä olisi tuntunut enää missään. Ajattelu kun on silloin muutoinkin niin negatiivista. Jos asia taas ilmaistaisiin: "Teit hyvän esitelmän, ja nyt voit jatkaa Luhmannin teorioiden opiskelua" tuntuisikohan se yhtään paremmalta. No jos rehellisiä ollaan, niin minua tuo jälkimmäinen kommentti olisi ahdistanut varmaan ihan yhtä lailla, että ei helvetti koko ajan vaan opiskelua, uutta asiaa, maailma muuttuu, kiirehdi sinne kiirehdi tänne, tuossa on teorioita siitä tuossa on teorioita tästä.

Eli ei tehoa kun on tarpeeksi masentunut. Mutta silti, uskon että tuossa on hyvä tapa koittaa tietoisesti muuttaa asioita. Jospa vaihteeksi koittaisi ajatella positiivisesti, ja tsempata itseään kuin että hokisi itselleen koko ajan, että mutta kun mutta kun mutta kun. Mutta kun minä en osaa, tiedä, muista, kykene.

NLP käsittää siis kyllä enemmän kuin tuon köykäisen esimerkin kautta esitetyn ajatuksen puheen vaikutuksesta mieleen. Varmasti sillä on laajemmin sovellettuna tehokas vaikutus ihmisen ajattelumalleihin. Wikipediasta pöllityn tiedon mukaan NLP:tä kritisoidaan sen laajasta ja jäsentymättömästä viitekehyksestä (toisaalta ihan yhtä outoa on sekin, että ihmismieltä yritetään selittää joko esin. pelkästään behavioristisin tai kognitiivisen psykologian termein!) sekä myös tietellisen tutkimuksen ja julkaisujen puutteesta. Eli akateemisessa maailmassa suhtautuminen siihen on kaksijakoista.

Miksi minä valvon yöllä klo puoli 4? Aamulla pitäisi raahautua luennolle, ja parin viime kerran aikana on tullut taas niitä samoja "oireita" kuin vuosi sitten eli en jaksaisi pysyä aloillani sitä paria tuntia (välissä on vielä taukokin) ja haluaisin pinnata joko luennon alusta tai / ja lopusta. Ajatus ei pysy kasassa.

Kohta olisi psykoterapeutti nro 2 tapaaminen. Ensimmäisestä jäi kyllä ristiriitainen kuva: hän on varmasti taitava traumaterapeutti (EMDR:ää yms.), mutta emme olleet ehkä ihan samalla aaltopituudella, ja joistain asioista tuli tunne että kuuntelikohan se edes. (En tiedä olenko pilkunnussija, mutta kyllä minä vähintäänkin ärsyynnyn siitä, jos puhun jollekin ihmiselle joka heti sen jälkeen kysyy samaa asiaa minkä juuri kerroin...Etkö kuunnellut???????) Ja tässä asiassa en ala vääntelemään noita mutta-ja -juttuja. Voisin tietenkin sanoa, että terapeutti X vaikutti hyvin pätevältä terapeutilta. Koin kuitenkin, että olimme eri aaltopituudella ihmisinä. Eli kemiat eivät kohdanneet täysin.

Kai mä valvon tässä sitten helkuta vie koko yön. Otin eilen pitkästä aikaa rauhoittavan, kun tuntui että ajatukset pyörivät päässä ja rinnassa oli painon tunne. Sain nukuttua oikein hyvin, ja aamulla oli ihan paras olo! Sain tehtyä päivän aikana vaikka ja mitä hyödyllistä, ja tunsin voivani hyvin. Kun se rauhoittavan lääkkeen väsyttävä vaikutus menee ohi, tulee se olotila mihin haluaisin ilman lääkkeitäkin päästä. Pystyn reagoimaan asioihin sekä tunteella että järkevästi tilanteen vaatimalla tavalla, tunnereaktiot eivät jää päälle hallitsemattomasti, ajatukset eivät junnaa paikallaan tai kierrä kehää. Eli ahdistavat tunteet ja ajatukset ovat poissa, ja pystyn keskittymään ja nauttimaan tekemisestä. Kuten tänään tulevaisuuden suunnittelusta. Ahdistuneena pelkäisin vain huomista päivää, ylihuomista, ensi viikkoa, kuukautta, vuotta... jne. Tai ehkä parempi kuvaus on se, että pelot vellovat mielessä epämääräisesti mutta niihin liittyy voimakkaasti tulevaisuuden arvaamattomuus. Jollekin arvaamattomuus on hieno tilaisuus, minulle se on uhka.

En jaksa kuitenkaan olla negatiivinen. Minulla on usko siihen, että pärjään ja selviän vaikka se vaatisikin paljon työtä. Toivon sitä samaa luottamusta omaa selviämiseen kaikille muillekin.

Älä koskaan ota runoilijaa

Otsikko ei mitenkään liity tähän, mutta olen kirjoitellut jonkin verran lapsuuteeni vaikuttaneesta herätysliikkeestä. Sen aika on onneksi takanapäin minulla, koska en tuntenut seurakunnassa koskaan oloani kotoisaksi ja mukavaksi. Uskonnot ovat kuitenkin kiinnostavia sekä yhteiskunnallisena ilmiönä että järjestelminä, ja nyt olen tutkaillut joitan uskontopsykologiaan ja -sosiologiaan liittyviä lähdetekstejä. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta on kiehtovaa pohtia uskontojen merkitystä ja syntyä, mistä kulttuurista ne ovat saaneet vaikutteita, ja miten uskomusjärjestelmätkin muokkautuvat ajan myötä. Funktionaalisia teorioita voi aina harrastaa: ne palvelevat jotain tarkoitusta, pitävät yllä yhteisöllisyyttä ja järjestystä. Teorioita ja pohdintoja on olemassa paljon, kunpa löytäisin vain sanat itseni ilmaisemiseen.

Sunnuntai-ilta on vierähtänyt leppoisasti opiskelujuttuja hoitaen ja valmistellen. Kohtalaisen mukavat oltavat.

Tänään olen kuunnellut Miljoonasadetta. Illan biiseinä Runoilija ja Tulkoon rakkaus.

Terapeutti nro 1

Ihmeen kivuttomasti tämä psykoterapiaan hakeutuminen on sujunut. Ei ole tarvinnut taistella millään luukulla, vaan hoitoon olen päässyt. Psykiatri myönteli vain kirjoittavansa B-lausunnon, jolla voin Kelan tukea hakea, ja tänään kävin ensimmäisellä terapeuttiehdokkaalla. Ja olinhan minäkin samalla potilas-/asiakasehdokas, kyllä niillä kyselijöitä piisaa! Kyseinen terapeutti oli suuntautunut trauma- ja kriisiterapiaan, sanoi että minä voisin hyötyä kyllä sen viitekehyksen työskentelystä, koska minulla on mm. dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Niin ja edelleenkään en tiedä mikä diagnoosi on tulossa. Ensi viikolla on sitten tapaaminen toisen terapeutin kanssa.

Kun on pakotettava itsensä liikkeelle

Eilisiltana ja tänään aamulla oli kyllä niin vetämätön olo, ehkä ei suorastaan paska, mutta tekipä kuitenkin mieli vaan paeta taas jonnekin...jonnekin. Tällaisina päivinä läsnä ovat vain ahdistus ja harmaus, mikään ei kiinnosta. Ja ahdistusta syventää se, että on saanut jo hetken maistaa ihanaa rauhallista olotilaa, joka kuitenkin on jälleen kääntynyt turtumukseksi ja alavireisyydeksi. Ja se on se mitä minä pelkään: paluuta niihin mielialan heilahteluihin, joissa yksi päivä on maailman paras fiilis ja euforinen olo, kun seuraavana onkin aivot jumissa, itku ja lamaannus hukuttavat alleen kaikki eilispäivän suunnitelmat ja toiveet. Silloin tuntuu siltä, että koko muu maailma menee menojaan, minä jään yksin. Yksin. Yksinäisyydellä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon ystäviä ja sosiaalisia suhteita on. Yksinäinen voi olla missä ja milloin vain. Minä koen olleeni aina yksin, elämässä ja ihmisten käyttäytymisessä ei ole mitään järkeä, minä vain elän hassussa kuplassa ilman tunteita, ilman tavoitteita ja tulevaisuutta.

No mutta jotain positiivista tässä päivässä: vaikka olin illalla päättänyt skipata sivuaineen tentin tänään puolelta päivin, sainkin jostain inspiraation pyörtää päätökseni ja mennä kokeilemaan tenttiä. Huonosta valmistautumisesta huolimatta. Onneksi menin, koska saattaa olla että tulee ihan ok arvosana (ja opintopisteitä jee!) sekä sen vuoksi, että todistin taas itselleni miten voin itse vaikuttaa olooni muuttamalla käytöstäni ja tapojani. Ehkä pelkäsin tenttiin menemistä sen vuoksi, että en olisi halunnut taas huomata etten osaakaan vastata kysymyksiin ja tuntenut itseni tyhmäksi. Mutta osasin! Ja muutkin järjesteltävät asiat menivät suht okei, joten olen tyytyväinen.

Puhelu

Puhuin isän kanssa puhelimessa. Vaihdoimme hyvänpäivän höpinät, ja vaikutimme kiinnostuneilta toisen kuulumisista. Epäilemättä me olemme sitä, mutta kumpikaan ei osaa sitä näyttää sillä tavalla kuin haluaisi. Perheeni kuvittelee, että olen aito ja suora heille, koska tapaan olla aika suorasanainen ja temperamenttinen (noin kansankielellä ilmaistuna). Mutta se ei ole sama asia, että näyttäisin todelliset tunteeni, niistä minä vaikenen.

On vaikeaa oppia vetämään rajat läheisilleen... tai ehkä oikeastaan itselleen, että mitä haluaa jakaa toisten kanssa ja mitä ei. Muista ihmisistä olisi luontevaa hakea tukea ja turvaa, mutta silti osattava seisoa omilla jaloillaan. Ainakin minulle niiden väliltä on ollut vaikea löytää mitään kultaista keskitietä.

Kyllä, tajusin. Toinen kirjoitus tälle päivää. Eiköhän tämä kuvasta epätoivoista tilannettani uskottujen ihmisten suhteen: pyöreä nolla :) Nyt kun exäkin on pois kuvioista ei ole ketään kenen kanssa puhua. Tulee ihanan lämmin tunne, kun ajattelen häntä. Jälkikäteen ajatellen suhde oli hirveän vaikea. Siinäkin oli kyllä ihanat ja ikimuistoiset ja hellät hetkensä, joista olen kiitollinen. Mutta eron jälkeen olemme varmasti nauttineet paljon enemmän toistemme seurasta kuin aiemmin. Tuntuu, että paineet ovat poissa, ei tarvitse yrittää olla mitään enempää kuin on.

Lapsuuskodin usko

Exä oli nähnyt minussa paljon tuota kahden ääripään välillä liikkumista, monissakaan asioissa en osaa kuulemma olla muuta kuin joko-tai linjalla. Ehkä siinä on osa totuutta, että perheessämme ei nähty kovin paljon harmaan eri sävyjä vaan elämän asenne oli kyllä aika mustavalkoinen. Muistan kyllä miten vaikeaksi koin ne vaatimukset, joita lapsiin kohdistettiin: piti olla kiltti, totella eikä saanut kyseenalaistaa aikuisten sanomisia jne. Heilahtelin kahden maailman väliä: yritin olla täydellinen, hyvä, välittävä ja lempeä jolla koin ansaitsevani minulle tärkeiden aikuisten hyväksynnän mutta toisaalta koin itseni huonoksi ja pahaksi jos en kyennytkään täyttämään niitä odotuksia.

Jäin pohtimaan seikkaa - joka on kyllä ohimennen käynyt mielessäni jo aiemmin - että mitä varten vanhempani päätyivät juuri tämänkaltaiseen toimintaan mukaan. Äitini kohdalla syytä on helpompi arvailla, hän nyt ei ole koskaan ollut kovin itsevarma ja vakaa ihminen (sukulaisia uskoakseni), ja näin olen tulkinnut, että hän tarvitsee voimakkaasti jonkin ulkopuolisen saneleman struktuurin elämäänsä. Seurakunta ja usko antoivat hänelle "valmiiksi pureskellun" mallin elää, ajatella ja tuntea. Tiivis ja ystävällisen välittävältä vaikuttavat yhteisö antoi hänelle varmaan paljon merkityksen tunnetta elämään, paransi epävarmuuden. Isäni taas... No ehkä osaltaan samat syyt... Ehkä he halusivat äitini kanssa vain pitää suhteensa ja perheen kasassa, ja lyöttäytyivät porukkaan joka ei antanut vaihtoehtoja muuhun kuin hampaat irvessä pitää itsepintaisesti kiinni avioliiton pyhyydestä. Jälleen kerran ei tarvitse itse ajatella mitään. Edelleenkään vanhempieni kanssa ei pysty keskustelemaan järkevästi monistakaan moraaliin liittyvistä aiheista, koska 1) äitini kohdalla se menee huutamiseksi ja jankuttamiseksi, hänen perustelunsa on se että "Raamatussa sanotaan niin". 2) isäni ottaa säälivän kannan kaikkiin ihmisiin, jotka ovat vääräuskoisia, tuomitsemisensa hän yrittää piilottaa hokemaansa fraasiin että jumala rakastaa jokaista kaikesta huolimatta.

Olen alkanut ajatella tätä uskontoteemaa oikeastaan vasta viimeisen vuoden sisällä, sitä ennen pohdin ehkä enemmän selkeästi ihmissuhteisiin liittyviä asioita. Terapiassa tämä oli paljon esillä. Ai niin, olen saanut ajan kahdelle psykoterapeutille jotain arviointi-/haastatteluaikaa varten jo tammikuussa. Toinen voi ottaa uusia asiakkaita vasta maaliskuulla, toinen varmaan heti, mutta uskon pärjääväni siihen saakka jos päädymme tämän  ensimmäisen terapeutin kanssa sopimukseen. Hänet tapaan jo ensi viikolla, ja alkaa jännittää. Sitä ennen tosin on vielä psykiatrin aika. Olen vähän miettinyt, että mikähän diagnoosi sieltä mahtaa tulla... olen kyllä opintojeni puolesta perillä kaiken maailman mielenterveyden häiriöistä, ja minulla on omat epäilykseni...

Mutta sitten jatkuu tenttiinluku... blogistani on muotoutunut hyvin päiväkirjamainen ja tajunnanvirtaan perustuvaa ahdistuksen- ja ajatustenpurkukeino.

Opintojen sössimistä

Oli tarkoitus hoitaa yksi paskakurssi pois päiväjärjestyksestä, joka jäi viime vuonna - monen muun kurssin tavoin - kesken. En ollut malttanut ottaa selvää kaikista ko. kurssin sisältövaatimuksista, joten viime syksyltä oli jäänyt luennot käymättä. Ei kuitenkaan ärsytä, koska nyt saan keskittyä taas kirjatentteihin :) ja pariin mielenkiintoiseen kurssiin, joista oikeasti jaksan olla innoissani.

Olen päättänyt jättää kaikki v-mäisimmät tapaukset jonnekin tulevaisuuteen roikkumaan, koska haluan nyt vain koittaa saada hyvää fiilistä opintoihin ja tehdä sellaista mikä tuo hyvän mielen. Kunhan voin paremmin niin jaksan taapertaa läpi joistain täytekursseista.

Sainpa sen ajan psykiatrille. Jännittää kun en tiedä mitä siellä tapahtuu, millaisia kysymyksiä / testejä hän tekee. No mutta sittenpä se on koettu, ja katsotaan miten terapiaprosessi etenee: tyssääkö siihen vai vieläkö jatketaan.

Toisten tekemisiä...

Luin juuri äsken viestin, jonka sain tuttavaltani. Se koski äitiäni ja hänen käytöstään, joka osaa olla aika omalaatuista.

Mutta siis, hän oli käyttäytynyt vähän aikaa sitten todella törkeästi erästä ihmistä kohtaan: hän oli ollut vierailulla sukulaisten luona, ja todellakin ilman syytä ja yhtäkkiä alkanut haastaa riitaa, ivaillut, halventanut ja monella tapaa provosoinut yhtä paikallaolijaa ja kun ei ollut saanut aikaan haluamaansa reaktioita, lähtenyt pois. Tunnen ko. ihminen läheisesti ja hyvin (ja ennenkaikkea tunnen äitini!) joten voin sanoa, että kertomuksessa ei ole paljoa kyseenalaistamista. Kun kuulin asiasta, mieleeni tuli taas vuosien takaa tunteita ja muistoja siitä, miten äitini purkaa omaa pahaa oloaan muihin ihmisiin.

Sen verran voin äidistäni kertoa, että hän on hyvin kaksijakoinen ihminen; hän osaa olla hauska, rento ja vaikuttaa kivalta, mutta sitten hänessä on arvaamaton, raivokas ja mielivaltainen puoli. Sitä puolta hän ei tietenkään näytä kuin 1) läheisille eli perheelle, suvulle ja 2) ihmisille jotka uhmaavat / estävät häntä.

Hän on ollut aina "oikukas" ihminen, jonka mielialat vaihtelevat ennalta-arvaamattomasti. Vieraiden seurassa hän pystyy kyllä esittämään jotain kummaa roolia, mutta sitten läheisiin hän purkaa tunteitaan raivoamalla. Muistan, että pelkäsin lapsena äidin raivokohtauksia, ja se varpaillaan oleminen oli ehkä jopa rasittavampaa kuin kiukun vastaanottaminen.

En ole osannut / uskaltanut luottaa ja tukeutua häneen koskaan, sillä jotenkin olen kokenut ettei hän osaisi olla läsnä, helpottaa ja auttaa oloani. On vain tullut tunne, että hän jättää minut yksin tunteineni joka tapauksessa, koska ei osaa hallita omiakaan reaktioitaan.

Olen onnistunut olemaan poissa jaloista jo useamman vuoden, ja muutaman sadan kilometrin välimatka on varmaankin saanut minut luulemaan, että hän olisi muuttunut. Olen kuitenkin viime aikoina - jo ennen tämän episodin kuulemista - miettinyt, että perheessämme eletään jotain teennäisen harmonista "kaikki on hienosti"-illuusiota: emme riitele paljoa (vanhemmat, minä, sisaret) mutta emme todellakaan ole läheisiä emmekä avoimia. Kukaan ei anna itsestään mitään, ei ole läsnä ja tue toisia, koska se aiheuttaisi ongelmiaa. Kukaan ei uskalla olla oma itsensä, ainakaan meistä lapsista. Joudumme pitämään salaisuuksia, ja näyttelemään jotain roolia koska vanhemmat ovat kasvattaneet meidät miellyttämään muita ja kasvattaneet meidät pullossa.

Sen sijaan, että meille olisi opetettu elämisen sääntöjä ja annettu neuvoja miten pärjätä maailmassa, meidät koitettiin eristää kaikesta, ja takoa päähän että seurakunta ja usko on kaikki mitä tarvitsee. Vanhemmat halusivat kasvattaa meistä tietynlaisia helppoja ihmisiä, vaikka he tekopyhästi usein kuuluttivatkin että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja heidän lapsensa saavat kaiken tarvitsemansa kun heistä niin kovasti välitetään. Edelleen meille sanotaan, että olemme arvokkainta ja rakkainta heidän elämässään. Pitäisi joskus vastata, että jos todella olette tuota mieltä niin miksi sitten teette ja sanotte asioita, jotka satuttavat meitä ja minkä vuoksi ette edes usko kun olemme siitä yrittäneet kertoa? Mutta ei, meidän vanhempamme ovat vain sanoneet, että ette te ole oikeasti tuota mieltä, huonoja vaikutteita vaan taas kavereilta tms.

Voi helvetti, että olen iloinen omasta kodista ja rauhasta. Oikeastaan tunnen helpotusta siitä, että noista ajoista on niin kauan. Jollain tavalla olen jo päässyt yli.

Tiistaiaamua

Lomat on takana, ja pitäisi alkaa keskittyä opiskeluhommiin. Olen tuossa sorvaillut jotain järkevältä vaikuttavaa tekstiä, mutta ajatukset tuntuvat olevan nyt tällä hetkellä niin jumissa, etten ole saanut sitä edistymään valmiiksi saakka.

Tenttiin koitan lukea, kun en ole pitkään aikaan saanut mitään opintosuorituksia. Ainainen ongelmani on vain se, että en jaksa keskittyä ja tehdä mitään pitkäjännitteistä vaan alan puuhata jotain "turruttavaa" joka auttaa unohtamaan oman olemassaolonkin. Se tarkoittaa siis jotain tietokoneella pelaamista, television katselua, aivotonta lukemista... Liikuntaakaan en tykkää harrastaa, koska siinä tulee liian tietoiseksi omasta kehostaan ja tunnoistaan.

Tenttiin lukiessa en osaa nauttia uuden tiedon omaksumisesta, vaan suoritan hirveästi ja otan paineita hyvän arvosanan saamisesta. Huono arvosana voi nimittäin romahduttaa maailman, minkä vuoksi olen kait sitten katsonut parhaimmaksi vetäytyä kokonaan pois tilanteista joissa on epäonnistumisen vaara.

Pitäisi tavata entinen poikaystävä tällä viikolla. Kun erottiin tuossa jokin aika sitten, oli tunnelmat aika jäätävät. Ainakin hänen puoleltaan. Minä olin lähinnä lamaantunut... ei tuntunut oikeen miltään. Siis sen eropäätöksen jälkeen, sitä ennenhän kun riideltiin ja oltiin jo aiemmin eroamassa niin olin ihan hysteerinen. Kyllästyin sitten itsekin siihen jatkuvaan epävarmuuteen, mikä meidän suhteessa oli. Ei pitäisi väkisin yrittää, sen ainakin opin viimeistään nyt.

Tällä hetkellä olemma ok väleissä, mikä on oikein hyvä juttu. Pidän siitä miehestä, enkä halua menettää häntä. Seurustelemaan meistä vaan ei taida olla. Olen toipunut erosta varmaan paremmin kuin hän, ainakin mitä olemme puhuneet. Minulla on ollut lähinnä helpottunut, iloinen ja keveä olo, hän taas on -ainakin jossain kohtaa- jäänyt vielä pohtimaan asioita ja hieman ikävöimäänkin (?).

No mutta pitänee jatkaa tenttiinlukua, ja katsoa miten viikko etenee. Olipa ihan turhalta tuntuvaa volinaa taas.

Tyhjyyden tunne

Tyhjyyden tunne. Sitä että on turta, ei tunnu miltään mutta koko ajan on paino sydämessä ja pelkää luhistuvansa. Onko se masennusta vai jotain muuta? 

Mieleni kulkee edelleen vuoristorataa, välillä haluan jotain asiaa, välillä en. Terapiassakin puhuttiin siitä, että elän nyt tavallaan sellaista vaihetta mitä pitäisi murrosikäisenä elää eli kokeilla mikä elämäntapa ja mitkä ihmissuhteet sopivat itselle. Tunnen olevani välillä ihan hukassa, koska en osaa toimia ihmissuhteissani kuten aikuisen pitäisi.

Olen yrittänyt olla onnellinen, opetella sitä pienien asioiden ja tekemisten kautta. Se ei kuitenkaan ole auttanut, koska ahdistus ja tuska kaikesta pahuudesta (nimenomaan kaikesta maailmassa) tuntuu kaatuvan välillä päälleni. Yritän olla etäinen ihmisille, koska pelkään kiintymyksen ja kiinnostuksen osoittamisen johtavan torjuntaan ja hylkäämiseen. Nyt yritän oppia oikeanlaista läheisyydensäätelyä, jolloin pystyisin tukeutumaan muihin ihmisiin mutta kykenisin silti olemaan itsenäinen eikä elämäni romahtaisi jos joku "torjuu" minut.

Lapsuusmuistoja

Olen käynyt lyhytterapiasessiot syksyn ja tämän talven aikana läpi, ja kyllähän sieltä jotain hyödyllistä sai irti. Mutta vieläkään minulla ei ole selkeästi muotoutunut sitä kysymystä/ongelmaa jota koitan ratkaista. Kaikki on niin muodotonta mössöä ja vellomista. Pyörittelimme psykologin kanssa moniakin aiheita, mutta niihin ei ollut tietenkään mahdollisuutta pureutua syvällisemmin. Onneksi psykologi oli sitä mieltä, että puoltaa pitempiaikaista psykoterapiaa minulle, niin saan siellä sitten käsitellä rauhassa asioita. Hirveää paskaa tämäkin "käsitellä asioita", niin ympäripyöreää vatvomista...

Mitä me sitten keskustelimme psykologin kanssa? No ensinnäkin olotilastani, millaisia vaikeuksia minulla arkielämässä on ja ihmissuhteissa, opinnoissa. Apua on vaikea hakea, ja siten myös saada kun oireet ovat niin epämääräisiä ja jaksottaisia, kuten minulla. Olen potenut kaksi (oman tulkintani mukaan) oikeaa masennuskautta, jotka olivat pituudeltaan ensimmäinen ehkä vuoden verran lukion alussa, jonka jälkeen seurasi pari parempaa vuotta. Sen jälkeen koinkin valtavia kriisejä itsenäistymisen ja täysi-ikäiseksi tulon aikaan, ja podin pitkittynyttä stressiä ja ahdistusta useamman vuoden... hetkeksi pääsin aina hieman parempaan olotilaan. Sitten taas kolme vuotta sitten masennuin, mitä jatkuikin oikeastaan viime syksyyn, jolloin aloin voida hiljalleen paremmin.

Koen laahustavani aina vain vuodesta toiseen samoissa olotiloissa ja fiiliksissä. No nyt on kyllä parempi olla kuin vuosiin... mutta kyllä viimeiset 7 vuotta ovat olleet aika kovia, siltä itsestäni tuntuu. Tunnen hukanneeni niin paljon aikaa ja vuosia varhaisaikuisuudestani, että itkettää ja ahdistaa. Vaikka olen tehnyt paljon asioita ja saanut aikaan, koen olleeni silti kuitenkin henkisesti niin lamaantunut että nekin saavutukset on tuskalla ansaittu.

Mikä sitten on niin vaikeaa tässä elämisessä? Viimeksi blogikirjoituksessani pohdin sitä, miten lapsena tulin hyvin usein "tyrmätyksi" ja joskus jouduin jopa naurunalaiseksi kun ajatukseni olivat aikuisten mielestä niin tyhmiä että minut ja sanomiseni sai mitätöidä. Se se sana on: mitätöinti. Minun omat ajatukseni ja tunteeni selitettiin jotenkin muutoin tai tehtiin tyhjäksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä pelkoa, joka ei saanut milloinkaan oikein konkreettista muotoa. Minun ei tarvinnut pelätä ketään ihmistä, tai sitä että minulle olisi tehty fyysisesti pahaa. Vanhempani pitivät tätä hyvän perheen merkkinä, että "on ruokaa, vaatteita ja koti, ketään ei lyödä, ei käytetä alkoholia, vanhemmat ovat yhdessä". Minulla oli vain koko ajan tunne, että jotain pahaa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Se tunne on karmiva, kun tuntee elävänsä veitsenterällä eikä tiedä mitä pelkää, mutta jokin uhka on koko ajan olemassa. En osaa sanoa mistä tämä tunne on tullut, minulla vain oli olo että perheessäni ja suvussani on jotain pahaa, jotain mitä minulle ei kerrota. Olen kyllä saanut tietää myöhemmin moniakin asioita, joita on salailtu.

Sen sijaan vanhempieni "hengellisen heräämisen" ja sen seuraukset muistan ja tiedostan varsin hyvin. Silloin ehkä noin 9-vuotiaasta eteenpäin sain ottaa osaa erään herätysliikkeen tapahtumiin ja tempautua mukaan siihen maailmaan, joka muutti melkoisesti perheemme elämää. Vanhemmistani tuli aivan toisenlaisia, heillä meni paljon aikaa ja energiaa seurakunnassa toimimiseen. Minun näkökulmastani he katosivat jonnekin kauas tavoittamattomiin herätyskokouksissa ja ylistysilloissa, joissa aikuiset (ja nuoretkin) rukoilivat hurmostilassa. Olotilani oli yksinäinen, turvaton kun turvallisena pidetyt aikuiset muuttuivat oudoiksi, etäisiksi. Toiminta oli mielestäni järjetöntä, ajattelin jo silloin, että ei tämä ole oikein kun jotkut vahvat -karismaattiset- henkilöt ottavat johtajan roolin yhteisössä, ja tämä porukka sitten saarnaa, profetoi ja tulkitsee miten kenenkin on elettävä. Seurakunnassa oli aina joukko jollain tavalla huono-osaisia, heikkoja, "langenneita" ja syrjäytyneitä ihmisiä, jotka hakivat apua uskosta. Mielestäni jaottelu oli selkeä: hyväosaiset ja uskossaan vahvat neuvoivat heitä ja ohjasivat miten toimia.

No juu, mutta tässä alkua tälle pohdinnalle ja kertomukselle. En jaksa tälle illalle enempää, aion nyt viettää lomaa. Tavallaan blogiin kirjoittaminen on helppoa, vaikkakin stressiä tulee siitä kun mietin miten luettavaa ja ymmärrettävää teksti on. On kuitenkin kiva kirjoittaa, koska tähänkin mennessä olen saanut ilmaistuksi monia asioita, joista en ikinä ole kenellekään maininnut. Kun mietin aikuiselämääni taaksepäin, huomaan etten ole puhunut kenellekään minua koskevista asioista, ystävyyssuhteeni ovat olleet kovin pinnallisia enkä ole pystynyt paljastamaan todellista minääni kellekään. Ehkä tuo puhumattomuus on yksi ongelma, en hae tukea toisista ihmisistä.

Taitaa olla vielä opeteltavaa blogin kirjoittamisessta :) Pitäisi varmaankin valita vain yksi teema josta kirjoittaa sillai suht nasevasti. Mutta hörhö mikä hörhö, en kai osaa olla niin kurinalainen.

Blogin kirjoittamisesta

Olen sössöttänyt blogiini niitä näitä jo muutamana päivänä. Tämä on sitä alkuinnostusta varmaankin.

Jos sitten puran hiukan tätä nykytilannetta ja taustaa. Olen viime vuoden pitänyt taukoa opinnoissa masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, tai oikeammin opinnot vain jäivät tekemättä koska en jaksanut. Kela kyseli tietenkin opintopisteiden perään, kun leveästi opintotuella elelin mutten saanut suorituksia. Olisinpa tajunnut mennä lääkäriin jo aiemmin niin olisin varmasti saanut sairauslomaa mutta kun ei.

Keväällä pääsin psykologille opiskelijaterveydenhuoltoon, ja muutaman käynnin jälkeen hän pisti minut lyhytterapiajonoon. Lääkärille menin elokuussa, ja sain mielialalääkkeet, joita hiljalleen aloitettiin. Eron huomasin kyllä parin viikon käytön jälkeen, oli jotenkin helpompi olla. Siihen saakka kärsin voimattomuudesta, en jaksanut tehdä mitään arkiaskareitakaan kunnolla, en jaksanut suunnitella asioita, välillä tuli kauheaa ahdistusta ja pelkotiloja. Halusin vain olla yksin, koska asioihin ryhtyminen oli hidasta ja mieluummin luovutin enkä nähnyt kavereitakaan. Onneksi lääkkeet alkoivat "purra", ja noin 2 kk käytön jälkeen lokakuussa huomasin ajattelevani, että nyt minulla on oikeasti hyvä olla, tasapainoisempi kuin moniin vuosiin.

Pääsin lyhytterapiaan syyskuun puolella, ja hyvin toiminut lääkitys auttoi minua keskittymään terapiaan. Psykologini oli ihan ok, ei ole vaan vertailukohdetta mutta koin hänet lämpimäksi ja välittäväksi ihmiseksi, hän todella osoitti kiinnostusta minun asioihini. Niin no joo, ylihuomenna on viimeinen kerta... ehkä sitten voi tehdä jotain yhteenvetoa terapian sisällöstä, jos jaksaa kiinnostaa.

Olen nyt psykiatrille jonottamassa, jotta saisin lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten. Olen jo muutamille terapeuteille soitellut, mutta ymmärrettävästikään ei ole vielä tärpännyt kun kaikilla on täyttä ja jonoakin. Olen psykiatrilla käyntiä varten kirjoittanut listaa menneiden vuosien vaiheista, ja saatanpa sitten sen perusteella kirjoitella tännekin jotain menneisyydestäni hieman jäsennellymmin.

En ole sen enempää miettinyt miten tätä blogia kirjoitan, se voi olla sekavaa ja poukkoilevaa.

Hmm... Olen ottanut nukahtamista helpottaakseni lääkärin määräämän lääkkeen, ja tuntuu että se alkaa purra. Nyt vain sitten nukkua tuhisemaan.

Uusi vuosi ja - lähes varmasti - vanhat kujeet?

Toivon, että tänä vuonna voisin onnistua haluamissani asioissa - ja toivon, että osaisin ottaa hyvin vastaan sen, jos taas en onnistukaan niissä. Pieni pelko minulla kuitenkin on, että toistan samoja vanhoja kaavoja kuten tähänkin saakka. Ahdistun, takerrun ihmisiin, sulkeudun kotiin, syön, menetän kaiken toivon ja lamaannun. 

Mutta siispä, tavoitteeni ja toiveeni on päästä tänä vuonna pitkäkestoiseen Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja jatkaa ongelmieni käsittelyä. (Tai oikeastaan en haluaisi olla niin ongelmakeskeinen ja pohtia mikä "kaikki" on vialla, joten jospa ilmaisen asian uudemman kerran näin: toiveeni on että pystyisin vahvistamaan sitä positiivista ja tervettä puolta itsessäni, jotta oppisin nauttimaan elämästä ja käsittelemään elämän stressitilanteet luuhistumatta ihmisraunioksi. Siinäpä haastetta.)

Muuta tälle vuodelle kaavailtua ohjelmaa: pitkän sivuaineen "viimeistely", työharjoittelu ja koiran hankinta. Näistä nuo kaksi ensimmäistä ovat ihan todellisia tavoitteita, koiranpentu taas on ennemmin sellainen pitkäaikainen haave, jonka toteuttamiseen ei varmaan koskaan löydy "oikeaa aikaa" ellei sitten vain päätä järjestää sitä. Aina on tekosyitä että miksi ei voi tavoitella jotain asiaa minkä uskoisi parantavan elämänlaatua ja tekevän ainakin vähän onnellisemmaksi. 

Tämä "onnellisuuden jarruttelu" on minulle tuttua jo lapsuudesta. Sieltä minulle on jäänyt jotenkin vahva tunne siitä, että "kaikki" hauskuus ja innostuminen ammuttiin alas ja lytättiin jollain kyynisellä kommentilla - siis vanhempien puolelta, erityisesi isän. Kannustusta tuli hyvin harvoin mihinkään, enemmän se oli sitä, että halujani pidettiin ilmanaikuisina haihatuksina, ja usein minulle sanottiin, että "et sinä itse tuota halua vaan taas ne kaverit on laittaneet sun päähän kaikkea." Muistan isän pilkallisen, säälivän ja harmittelevan ilmeen kun innostuneena menin kertomaan lennokkaista ajatuksistani ja suunnitelmistani. Mikä ihme siinä on, että lapset on haluttu kasvattaa odottamaan ja kohtaamaan aina pahinta mahdollista - sillä tavalla kai säästyy pettymyksiltä! Epäluottamus omaan selviämiseen on saanut alkunsa jo siitä, kun lapset on haluttu "valmistaa väistämättömään kurjuuteen, mikään hyvä ei kuitenkaan tule toteutumaan". Nyt kun olen aikuinen ja minun kuuluisi toimia itseohjautuvasti, pelkään asettaa tavoitteita enkä ole vuosikausiin uskaltanut toivoa itselleni mitään hyvää - siis odottaa, että minuakin voisi onnistaa joskus. Ei, parempi nimittäin on vain istua sisällä kämpillä erityksissä kaikesta, etäällä elämästä.

On aivan eri asioita opettaa lapselle pettymyksen sieto- ja käsittelykykyä kuin opettaa, että pettymys on väistämätön ja alistava kokemus ja sitä kautta tehdä siitä "luonnollista". Ehkä tällainen alistumisen näkökanta on vain helpompi ottaa omakseen, jos kokee ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä? Mielestäni pieni lapsi tarvitsisi vanhemmiltaan ja ympäristöltään terveen itsetunnon lahjan, häntä kannustettaisiin yrittämään eikä passivoitumaan, ja nöyrtymään mutta ei antautumaan. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan?