Miltä se tuntuu kun toiset ei tiedä

Näissä terapia- ja terveysongelma-asioissa minua on alkanut yhä enemmän vaivata se, että perhe ja sukulaiset eivät tiedä niistä mitään. En haluaisi kertoakaan - siitä nousisi hirveä meteli - mutta se etten kerro on juuri sitä mistä ongelmat alunperin melko pitkälti tulevatkin: tunteiden ja tarpeiden tukahduttamisesta, etäisyydestä ja tukeutumattomuudesta läheisiin ihmisiin. Eli tavallaan pidän yllä tätä kuviota, koska jotain voisi liikahtaa eteenpäin esimerkiksi minun ja vanhempieni välillä, jos kertoisin heille. Mutta en tahdo, vaikka se joinakin hetkinä on tuntunut hyvältä idealta. Tiedän, että kohta se ei enää siltä tunnu vaan olen ihan päinvastaista mieltä. Joten parempi jättää kertomatta.

Olen miettinyt noita tunnetilojen vaihtelua tässä viime aikoina. Olen ollut sitä mieltä, että sitä ei ole minulla kovin paljoa ilmennyt enää tänä vuonna, mutta tosiasiassa sitä on kuitenkin. Kuten joskus teini-iässä niin nytkin minulla on oikeastaan kaksi sellaista vakituista "minä-tilaa", eli toinen on se aikaansaava ja energinen ja optimistinen. Toinen on sitten lamaantunut, ahdistunut, ehkä energisempi kuin aiemmin, mutta silti toivoton tulevaisuuden suhteen. Näiden kahden vaihtelua se elämä sitten aika pitkälti on.

Töissä on myös tuntunut pahalta viime aikoina. Omat ajattelun ja tuntemisen ongelmat näkyvät myös siinä, miten kohtaan ihmisiä ja miten työskentelen. Ohjaudun liikaa - tai väärällä tavalla - omista tunteistani lähtien. Ihmissuhdetyössä omat tunteet voivat olla tärkeä siksi, että niitä havainnoimalla voi huomata paljon myös asiakkaassa tapahtuvia reaktioita ja tunteita. Mutta minulla ongelma on se, että joihinkin ihmisten toimiin reagoin automaatiolla: tietynlaisen persoonan ja uhman edessä peräännyn ja sovittelen, minut on helppo puhua ympäri ja "pyörryksiin" jos olen yhtään tuollaisessa ahdistuneessa minä-tilassa. Silloin minulla on väärällä tavalla omat tunteet päällä ja aktivoituneena. Pakenen pääni sisällä uhkaa välttelemällä konflikteja, koska en kestä sitä.

Joudun tekemään paljon töitä tuon asian eteen, ja onneksi en työskentele yksin vaan työpari on mukana. Mutta kieltämättä olen oman huoneeni rauhassa miettinyt jo pari kertaa, että jaksanko olla töissä. On niin paljon vaikeita asioita itselle, enkä pysty vielä suojautumaan työroolin taakse niin hyvin.

Tällä nimenomaisella hetkellä tuntuu kuitenkin ihan hyvältä. Meni illan suunnitelmat hieman uusiksi, mikä veti mielen hetkeksi matalaksi, mutta ei tässä enää mitään hätää. Olen ottanut tavaksi miettiä surullisina hetkinä sitä mikä elämässäni on hyvin, ja niitä asioita löytyy paljon. Sitten yritän ajatella, että tästä on todella turvallista jatkaa eteenpäin - lähtökohdat ovat hyvät ja ne suurimmat uhat tulevat omasta päästä, ei ulkopuolisesta maailmasta. Tällä hetkellä.

Mindfulness

Hetkestä nauttimisen ja läsnäolemisen vaikeus.

"Alan Watts (2002) käyttää esimerkkinä, miten ihminen tiskaa astioita, ja ajattelee sitten juovansa kupin teetä. Hän toivoo, että tiskaaminen päättyisi pian. Hän juo kupin teetä, ajatellen seuraavaksi tehtäviä asioita. - Näin hän elämässään menettää sekä tiskaamisen että teen juomisen.  

On vaara, että tärkeitä osia elämästämme tapahtuu automaattiohjauksella. Kokonainen elämänvaihe voi mennä samaan tapaan, seuraavaa odottaessa. Emme muista tiskaamista emmekä teen juomista jälkikäteen … joinko minä sen kupillisen tosiaan? - Elinkö tosiaan elämäni?" 

Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2005: Holmberg, Nils: Zen, mildfulness ja vaeltava mieli.

Tunnistan tuon itsessäni; viimeiset vuodet ovat menneet minulla siihen, että en ole koskaan rauhoittunut hetkeen ja nauttinut siitä mikä silloin on meneillään, vaan kaihonnut jonnekin tulevaisuuteen ajatellen, että "sitten olen onnellinen kun..." Tai sitten murehtinut menneitä, siihen on ehkä mennyt enemmän aikaa.

Olen alkanut "priorisoida" asioita elämässäni, ja pohtinut mitkä minun kiinnekohtani elämään voisivat olla. Sitä toivon, että saan käydä terapiassa Kelan tukemana sen kolme vuotta, joten sen ajan olen "sidottu" paikalleni ja pidän terapiaa tärkeänä elämänvaiheena. Ja tietenkin sitten opinnot. Siinä on minulle kaksi suurta tavoitetta. Luulen olevani nyt suhteellisen vastaanottavainen terapian suhteen kuin mitä olisi ollut muutama vuosi sitten, ja olen selvinnyt minulle henkilökohtaisesti järkyttävistä tilanteista joten tiedän selviäväni vastakin. Minulle on hirveän tärkeää tulla onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi. Tai toki minussa se onnellinen ja tasapainoinen puoli löytyy, mutta jotkin kokemukset ja tapahtumat aktivoivat sitten ne kontrolloimattomalta tuntuvat traumat ja käyttäytymismallit. Ne mallit ovat ehkä joskus olleet tarkoituksenmukaisia selviämisen kannalta (lapsena), mutta enää ei.

Tiedän perineeni vanhemmiltani heidän "traumojaan", ja reagoinut niihin eri tavalla kuin sisarukseni koska olen luonteeltani ja temperamentiltani ihan erilainen kuin he. Olen pohtinut myös sitä mitä en lapsuudestani muista; minulla ei ole juurikaan konkreettisia muistoja elämästäni vaan pirstoituneita mielikuvia sieltä täältä. En tunne elämäni olleen minun. Olen myös törmännyt usein epävakaan persoonallisuuhäiriön yhteydessä seksuaalisen hyväksikäytön teoriaan - se on pistänyt pohtimaan mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut. Rajojen rikkomista kyllä, mutta millä tavalla sitä en tiedä ja olenko kyseessä ollut minä vai joku muu läheiseni. Ehkä muistamattomuudelle on syynsä, mieli haluaa olla armollinen. 

Pandat

Suloiset pandat tulivat ainakin hetkeksi vierailemaan blogiini. 

Makaan kahden paksun peiton alla lämmittelemässä ja kohta pitäisi alkaa yrittää unta. Olen ollut hirveän väsynyt, vedin alkuillasta 3 tunnin päivätorkut. Ilmeisesti tuo meneminen sitten kuitenkin väsyttää ja sen huomaa sitten kun jää paikalleen hetkeksi. Onneksi tulee lomapäiviä nyt enemmän.

On unohtunut viime aikoina tuo ajatuksen pitäminen yhdessä asiassa ja hetkessä kerrallaan. Jotenkin se vaan pääsee aina lipsahtamaan kaikkeen sekavaan ja kaoottiseen ajatusmyllerrykseen. Nyt sentään tiedostan itsessäni tapahtuvia muutoksia - päässä ja kropassa - kun ennen en ole ollut niin paljoa "läsnä", että olisin pystynyt kiinnittämään huomiota niihin. On välillä kyllä tuskaa olla omassa elämässään.. ;)

Tiistaiterapia

Pyörittelen paljon mielessäni tuota omaa terapiaa. Viime viikolla sain otettua uutta perspektiiviä niihin häiritseviin ja lamaannuttaviin tunteisiin mitä on ollut tässä viime aikoina. Olin rauhallisempi lähdettyäni vastaanotolta, nukuin hyvin ja seuraavana aamuna heräsin klo 6 pirteänä ja levänneenä. Lähdin oikeastaan ihan iloisena töihin ja tuo iloisuuden tunne kantoi ainakin muutaman päivän.

Tänäänkin tuli yhdestä tapauksesta johtuen paskat jälkifiilikset tai ehkä enemmänkin hämmentyneet... mutta terapia vaikutti kyllä taas mielialaa kohottavasti. Mielestäni on ihan hyvä, että terapian aloittaminen on ollut positiivinen kokemus. Olen kyllä aika väsynyt aina sen jälkeen, ja tänään tuli vielä eräs ystävä yökylään joten nyt menee hieman yliväsymyksen puolelle...

Rakentelen tässä pientä kuplaa pääni ympärille. Tarvitsen näköjään sellaisen, että voin olla tasapainossa.

Pitää joskus varmaan kertoilla terapeutistani. Ehkäpä huomenissa.

Miten voi luottaa?

Oli hauska yhteensattuma terapiassa. Olen kahdella viime kerralla käynyt läpi kysymyslomaketta, jonka avulla kartoitetaan jotain... juttuja meikäläisestä. En olisi tänään halunnut tehdä enää sitä, koska mieltä painoi pari asiaa joista olisin mieluummin puhunut. No, terapeutti oli unohtanut lomakkeen toiselle työhuoneelleen, pyyteli tietenkin anteeksi. Sanoin vain, että no nytpä minun ei tarvitse miettiä miten minä kohteliaasti ilmoittaisin etten edes  halua tehdä sitä.

Joten pääsimme keskustelemaan siis näistä minua vaivanneista ahdistuksen tunteista. Puhuin eroamisesta, yksinjäämisen pelosta, siitä etten rakastu / ihastu / väistelen muutenkin tunteita. En pysty rakastumaan, koska ajattelen sen olevan "illuusio" tai että "tässä on nyt joku huijaus käynnissä", kuten terapeutti sanoi. Aikani jaariteltua (oikeasti puhuin tarkkaan harkitusti enkä hölöttänyt), terapeutti kommentoi että kuulostaa eroahdistukselta, voisiko se olla sitä. Eroahdistus? Ainoa eroahdistus josta tiedän jotain ja jonka kanssa osaan menetellä on koiran eroahdistus, mutta ihmisen...? Miten selviän omani kanssa? Terapeutti sanoi, ettei vertaa minua lapseen, mutta voi olla että läpitunkevalla, hysteerisellä eroamisen pelolla on juurensa lapsuudessa. Tai siis: se on todennäköistä. Varhaisissa kiintymyssuhteissa koetut tunteet ja mallit aktivoituvat seuraavassa kiintymyssuhteessa eli parisuhteessa. 

Ehkä en uskalla kiintyä ihmisiin lähelläni, vaan tunnustan kiintymykseni vasta kun he ovat kauempana. Menetetty. En kestä sitä, että olisi joku välittävä suhde, läheinen ystävyyskin on vaikeaa ja pidän sen mieluummin pinnallisena. Eläimiin esimerkiksi on helpompi kiintyä, koska niiden kanssa ei voi olla sellaista inhimillista vuorovaikutussuhdetta kuin ihmisten kanssa. Toki vuorovaikutusta on mutta eläimen puolelta siinä ei ole tunteita toisin kuin ihmisen. Eläin elää vaistojen varassa ja oppii ehdollistumalla, esimerkiksi koirat eivät pysty monimutkaisiin päättelyprosesseihin. Mutta silti sitä tulkitsee omankin koiran reaktiot aina jotenkin ihmismäisiksi. Oma koirani on niin "raukka" nysväke, että välillä se herättää minussa ärtymystä ja välillä taas kovasti suojeluntarvetta. Jos toinen elukka yrittää kävellä sen yli (eli käyttää hyväkseen sen pehmeää ja alistuvaa luonnetta), minulle tulee avuton vihan tunne. Aivan kuten joskus lapsena kun minun ylitseni jyrättiin; kiusattiin ja haukuttiin ja nolattiin. Enkä löytänyt välineitä ja keinoja miten puolustautua. Ja vaikka välillä osasinkin sanoa takaisin, ei se sitä kamalaa tunnetta vienyt pois.

Lemmikeistä vielä... Niissä on kauhea vastuu. Luultavasti se pahentaisi oloani, jos minulla olisi nyt oma koira itselläni (se on hyvässä hoidossa sukulaisissa.) Mieltäni painaisi se, miten se ei pärjää ilman minua ja se on minusta riippuvainen ihan kokonaan. Viime kesänä minulla oli elokuussa lukuisia paniikkikohtauksia, kun pelkäsin etten pysty huolehtimaan koirastani. Pelko oli ihan irrationaalista. Yksi päivä lähdimme lenkille ostamaan eläinkaupasta ruokaa parin kilometrin päähän. En ollut tajunnut, että oli ihan hirveä helle ja paahde, ja nopeastihan koiralle tuli kuuma. Eläinkaupalle jaksettiin hyvin, mutta takaisin kotiin mentäessä aloin pelätä milloin koira saa lämpöhalvauksen ja kuolee sille reissulle. Yritin että kävellään hitaasti ja pysähdellään (en tajunnut ottaa edes vettä mukaan!), ja sydän hakkasi koko ajan kurkussa että milloin toi pökertyy. Lopulta kannoin 12 kiloista karvakasaa käsivarret maitohapoilla kotiin ja itkin hysteerisesti miten olen huono koiranomistaja ja tapan koirani tällä. Kotona sitten vahdin illan sitä herkeämättä ja viilensin sitä kosteilla pyyhkeillä ja pakotin juomaan. Jos koiraa voi vituttaa, niin silloin sitä vitutti kun paapoin sitä. Se ei ollut millänsäkään reissusta. 

Ei epäilystäkään

Nyt on vissiin sitten taas alkamassa kausi jolloin tarvitsee nauttia nappeja. Ahdistus tulee iltaisin, kun jään yksin eikä ole tekemistä. Se alkaa hiipiä päälle vaikka koittaisin touhutakin jotain, niin kuin nytkin olen pitänyt itseni "kiireisenä" kokkaamisella, puhumalla puhelimessa, kodinhoidolla. Mutta siitä en pääse mihinkään, että olen yksin kotona, ja se pelottaa.

Ehkä tässä tilanteessa se varsinainen ahdistus ei vielä kuitenkaan ole pinnassa, vaan kyse on pelosta että se nousee pintaan. Ahdistus on sitä, että tunnen kuin erkaantuvani itsestäni. En koe muistojeni olevani minun, en koe niiden asioiden tapahtuneen minulle. Menetän itseni ja muistot johonkin, ja se pelottaa niin että kurkkua kuristaa ja sydän rusentuu ahdistuksesta. 

Illat ovat nyt huonompia, mutta onneksi aamuisin ei ole mitään pahoja fiiliksiä. Sitten alan huolestua jo masennuksen uusimisesta, jos aamusta jo menee päin vittua. Iltaisin siis tarvitsen rauhoittavaa, kun alkaa tuntua että tulee "ajatusjumi". Sitten pystyn nukkumaan yönkin yhteen menoon, enkä näe uniakaan. Mikä on vain hyvä juttu, koska joskus minulle jää unista joku tietty olo päälle vielä pitkäksi aikaa, ja se on kamalaa. Nukkuminen voi olla piinaa, ei välttämättä lepoa ollenkaan. Oikein pahoina aikoina se meni niin, että päivällä ajatus pyöri vain negatiivisissa asioissa ja muistoissa, oli pahoja flash backeja eräänlaisista traumaattisista tilanteista, ja yöllä sitten saman filmin pyöriminen vain jatkui. 

Ehkä olen ollut liikaa menossa. Pitäisi jaksaa olla hetken kotona rauhassa, vaikka se ehkä aluksi pahalta tuntuukin. Oppia sietämään sitä yksin oloa. Kummallista, että välillä se on parasta maailmassa ja nautin omasta rauhasta; tarvitsen sitä ehdottomasti. Mutta kun välillä vaan ei pysty. 

Tunteet tai niiden puute

Seisoin bussipysäkillä illalla hieman ennen kello yhdeksää. Muovipussi täynnä ruokaostoksia, ja menossa yksin kotiin. Silloin mietin olevani taas kuplassa, johon ei muiden ihmisten elämä minua kosketa. Ympärilläni tapahtuvat "normaalit" perjantai-illan kuviot olivat kuin eri maailma, filmi, elokuva. Tai ei ehkä edes elokuva, koska en pysty millään hahmottamaan juonta näkemässäni. Elämä on irrallista, pirstaleista. En ymmärrä mihin muut ihmiset kiinnittyvät - miten ne vaan voivat elää päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen välillä onnellisina, välillä surullisina. Kyllä minä surunkin voisin ottaa, joskus jopa toivoisin voivani tuntea sitä. Mutta kun en uskalla. Minusta koko elämä tuntuu täysin päättömältä ja ahdistavalta.

Bussia odotellessa ehdin miettiä asioita ja palata taas siihen ajatukseen, että minä vain olen yksin elävä ihminen. En ole oppinut jakamaan asioita, seurustellessakin tunnen kammottavaa yksinäisyyttä ja hylätyksitulemisen tunnetta. (niin kyllä sitä sitten siinä tilanteessa taas tunnetaan niin helevetinmoisesti) Haluaisin, että olisi joku joka välittäisi mutta en osaa ottaa sinä vastaan, haluaisin että joku olisi ikään kuin odottamassa minua, mutta sitä odotusta ei "tarvitsisi" koskaan täyttää. Koska silloin olisin siinä tositilanteessa, että voidakseni ottaa vastaan hellyyttä ja välittämistä, minun pitäisi voida kokea ansaitsevani ne. Niinhän ei kuitenkaan tapahdu, vaan väistelen kiintymyksen syntyä koska en vain ole tarpeeksi hyvä. Ja lopulta ahdistun siihen ristiriitaan niin paljon, että sekoan ja teen - ei ehkä aktiivisesti mutta passiivisesti - jotain mikä suistaa suhteen lopullisesti raiteiltaan. 

Kotona on hyvä olla, totean. Turvauduin Opamoxiin tänä iltana, koska ajatukset jumittaa ja ahdistus nousee. Mutta selviän. On niin vitun väärin, että en ole saanut näitä rauhoittavia aiemmilta lääkäreiltä, kun on ollut hirveät pelkotilat päällä hulluksitulemista ja kuolemasta. En tiedä miten tästä jatkaa. Arki sujuu oikein hienosti, ehkä vähän överi päivä töissä, liikaa asioita mun hauraalle sielulleni. 

Dissosiaatioteoria

"Näennäisesti normaali persoonan osa pyrkii kaihtamaan traumasta muistuttavia tilanteita niiden laukaistessa herkästi persoonan emotionaalisen osan psyykelle sietämättömine tunnetiloineen, pelkoineen, vihoineen tai lamaantumisineen. Traumatisoituneen henkilön foobisen käyttäytymisen seurauksena voivat olla arkielämän kaventuminen ja ihmissuhteissa ongelmia aiheuttava tunneherkkyys.

Näennäisesti normaali persoonan osa ei välttelevyytensä ja jäykän roolikäytöksensä vuoksi pysty nauttimaan ja iloitsemaan ihmissuhteistaan, jolloin tuloksena voi olla jatkuva väsymys ja krooninen masentuneisuus. Suuri osa henkilön psyykkisistä voimavaroista saattaa samalla kulua traumamuistojen tai laukaisevien ehdollistuneiden ärsykkeiden välttämiseen, jonka seurauksena on jatkuva uupuminen.

Työstämättömistä traumaattisista muistoista kärsivä ymmärtää herkästi kanssaihmisten motiivit ja eleet ainakin osin väärin. Traumaperäisestä emotionaalisesta herkkyydestä kärsivät ovat alttiita ihmissuhteissaan erilaisiin ristiriitoihin ja niiden aiheuttamiin eroihin ja myös vakaviin masennustiloihin.

Traumaperäiseen persoonallisuuden rakenteelliseen jakautumiseen liittyvä emotionaalinen persoonallisuuden osa voi ilmetä toimintakyvyn ja tunteiden lamaantumisena ja sen mukanaan tuomana vakavana masennuksena. Aikuiselämässä erot ja erojen pelko tai väkivalta ja sen pelko voivat laukaista lapsuuden tai aikaisemmalle traumaattiselle kokemukselle ominaisen jähmettymisen tai täydellisen alistumisen, joka ulkoisesti muistuttaa lamaavaa masennusoireyhtymää. Tällöin ihminen voi juuttua pitkiksi ajoiksi tällaiseen traumamuistoon liittyvään tilaan ja menettää näennäisen normaaliin persoonallisuuden tilansa ylläpitämän toimintakykynsä.

Traumamuiston laukaisema alistuminen johtaa aikuiselämässä sosiaaliseen alistumiseen, häpeään ja niiden myötä masennustiloihin. Alkuperäisessä traumatilanteessa jähmettyminen ja alistuminen olivat keino suojautua vaaralta ja kuoleman uhalta, myöhemmässä elämässä samat reaktiot ovat tilanteisiin nähden ylimitoitettuja ja toimintakykyä voimakkaasti heikentäviä."

Suoraan nettisivuilta otettu, löytyy Terveyskirjaston sivuilta.


Onpa tutun kuuloista, kuvailee juurikin minun olotiloja ja reagointia. Tämä kait perustuu teoriaan persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta. Mutta siitä joskus enemmän.

Vaadin hoitoa psykiatrilleni

Piipahdin tänään toistamiseen psykiatrin vastaanotolla. Olin lievästi huvittunut siitä, että tämän alan erikoislääkäri piiloutui kuin eroahdistuksesta kärsivä 2-vuotias tietokoneensa taakse eikä katsonut puolen tunnin aikana minuun kuin kaksi kertaa. Hän luki vanhoja tekstejä, kysyi samat kysymykset kuin pari kuukautta sitten, kirjoitti reseptin ja sitten olin jo ulkona. Ihan autistinen tyyppi, anteeksi vain. Mietin itsekseni, että roolit olisivat voineet olla ulkopuolisen silmin kyllä ihan päinvastoin jos käyttäytymistä arvioi. Vakuutuin siitä, että taidan olla sosiaalisilta taidoiltani aika normaali, kiitos tästä vertailukohteesta psykiatrille.

Puhuin yhden "eksän" kanssa pitkään puhelimessa. Aina silloin tällöin soitellaan, tai hän soittelee. Tosin nyt on ollut kyllä parina päivänä mielessä, että olisi pitänyt kysellä kuulumisia, mutta ehtipä mokoma taas ensin. On ihan hassua, että me kinaamme asioista, olemme aivan toistemme vastakohtia ihmisinä (elämäntavoiltamme, arvoiltamme, kiinnostuksen kohteiltamme...) mutta silti olemme vuodesta toiseen kavereita. Se on sanottava tunnustukseksi, että hän opetti minut ottamaan elämän hieman kevyemmin ja suhtautumaan siihen rennommalla asenteella. Joskus voi vaan katsella mihin elämä vie eikä panikoitua jos kaikki ei mene kuten on suunnitellut.

Koiranhankinnastakin puhuttiin. Olen itse haudannut ajatuksen pennun ostamisesta tänä vuonna. Tämä homma on kääntynyt vähän nyt päälaelleen siinä mielessä, että nyt kun jaksaisin touhuta koiran kanssa ja harrastaa niin en ole kotona; aiemmin pysyin visusti kotosalla mutta silloin ongelmana oli se, että en olisi jaksanut raahautua lenkille. Tiedän monen vuoden kokemuksella, että kun koira on taloudessa, sen hoito menee rutiinilla (ruokkiminen, kynsienleikkuu, turkinhoito) eikä siihen edes kiinnitä sillä tavoin huomiota, sen vaan tekee "huomaamatta", sitten se aktivointi ja lenkittäminen on sitä vaivannäköä varsinkin sohvanlämpöä rakastavalle ihmiselle. Kuitenkin se koiranolemassaolo tuntuu itsestäänselvältä. "Mitä minä tekisin jos ei tätä turjaketta olisi? Tylsistyisin kuoliaaksi!" Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa :), mutta siltä se koiraihmisestä tuntuu. Nyt tuntuu vain siltä, että juuri se sitovuus on pahinta, mitä en tässä vaiheessa jaksa ottaa vastuulleni. Se vie kuitenkin sen oman vapauden mennä ja tulla miten haluaa, vaikka onhan sitä ennenkin pärjätty yksinään elukan kanssa. Mutta se, että vaikka pystyisin juuri sen kolme kertaa päivässä käyttään pissalenkillä ei ole tarpeeksi vaan koira tarvitsee myös seuraa ja toimintaa. Joten ruusunpunaiset kuvitelmat ihanasta villistä purevasta rasavillistä ovat hieman saaneet realistisia sävyjä, ja taidan siirtää tätä haavetta hamaan tulevaisuuteen. Eikä tunnu edes pahalta, kun tiedän että joskus sen toteuttamiseen tulee oikea aika.

Masennus

Tänään purin energiani käymällä läpi ja lajittelemalla paperipinon, joka on odottanut kyseistä toimenpidettä jo... pari vuotta? Nyt kävin läpi niitä kirjeitä ja papereita, joita olin vain latonut pinoon odottamaan, että "sitten joskus..." Teki pahaa avata kirjeitä, jotka olivat tulleet yli vuosi sitten, ja kykenin avaamaan ne vasta nyt. Siitä muistin sitten miten outoa toimintani oli masennuksen ja ahdistuksen pahimpina aikoina. Ajatteluni oli kummallista, en kyennyt suunnittelemaan asioita kuten kaupassakäyntiä tai laskujen maksua. Ajatus kiersi kehää. Olisi pitänyt syödä terveellisesti, mutta en vain osannut kaupassa ajatella mitä ruokaa laittaisin. Laskut, muut kirjeet ja postit heitin kirjahyllyn laatikkoon kun en jaksanut lajitella postia. 

Halusin vain silloin sulkeutua pois siitä hetkestä, pyrin välttelemään kaikkea vastuuta ja tekemistä niin pitkälle kuin mahdollista. Muistan miten tuskainen ja itkuinen olin fuksivuonna kun olisi pitänyt mennä jonnekin kaupungille ensimmäisinä päivinä bilettämään - tosin se ahdistus ei hellittänyt sen jälkeenkään koko vuonna. Olisin halunnut vain jäädä kotiin makaamaan sohvalle, syödä jotain hyvää ja katsoa televisiota. Sulkeutua neljän seinän sisälle turvaan. Minua pelotti ulkona liikkuminen, en uskaltanut katsoa ihmisiä, koska pelkäsin olevani vääränlainen ja huono ihminen. Ajattelin, että kaikki nauravat minulle eivätkä tykkää. Olo oli niin yksinäinen ja hylätty vaikka järjen tasolla ymmärsin, että itseensä käpertyminen ja kotiin jääminen sitä yksinäisyyttä aiheuttaa ja pahentaa. 

Kesä -08 oli jo tosi paha, itkin varmasti joka päivä. Yksinäisyys tuntui fyysisesti siltä, kuin jotain olisi voinut sortua kasaan rinnassa, tai olisin voinut vain romahtaa maahan. Viime vuoden kesällä oli samansuuntaisia oireita, mutta niitä väritti enemmän paniikinomaiset tuntemukset. Muistan jonkun yön kun nukuttiin minun isäni vierailun vuoksi eri osotteissa silloisen poikaystävän kanssa, ja valvoin koko yön. Sydän hakkasi ja pelkäsin ..jotain. Itkin hiljaa ettei isä olisi toisessa huoneessa kuullut minua. Rutistin koiraani syliin ja itkin, se yritti lohduttaa.