Miten voi luottaa?

Oli hauska yhteensattuma terapiassa. Olen kahdella viime kerralla käynyt läpi kysymyslomaketta, jonka avulla kartoitetaan jotain... juttuja meikäläisestä. En olisi tänään halunnut tehdä enää sitä, koska mieltä painoi pari asiaa joista olisin mieluummin puhunut. No, terapeutti oli unohtanut lomakkeen toiselle työhuoneelleen, pyyteli tietenkin anteeksi. Sanoin vain, että no nytpä minun ei tarvitse miettiä miten minä kohteliaasti ilmoittaisin etten edes  halua tehdä sitä.

Joten pääsimme keskustelemaan siis näistä minua vaivanneista ahdistuksen tunteista. Puhuin eroamisesta, yksinjäämisen pelosta, siitä etten rakastu / ihastu / väistelen muutenkin tunteita. En pysty rakastumaan, koska ajattelen sen olevan "illuusio" tai että "tässä on nyt joku huijaus käynnissä", kuten terapeutti sanoi. Aikani jaariteltua (oikeasti puhuin tarkkaan harkitusti enkä hölöttänyt), terapeutti kommentoi että kuulostaa eroahdistukselta, voisiko se olla sitä. Eroahdistus? Ainoa eroahdistus josta tiedän jotain ja jonka kanssa osaan menetellä on koiran eroahdistus, mutta ihmisen...? Miten selviän omani kanssa? Terapeutti sanoi, ettei vertaa minua lapseen, mutta voi olla että läpitunkevalla, hysteerisellä eroamisen pelolla on juurensa lapsuudessa. Tai siis: se on todennäköistä. Varhaisissa kiintymyssuhteissa koetut tunteet ja mallit aktivoituvat seuraavassa kiintymyssuhteessa eli parisuhteessa. 

Ehkä en uskalla kiintyä ihmisiin lähelläni, vaan tunnustan kiintymykseni vasta kun he ovat kauempana. Menetetty. En kestä sitä, että olisi joku välittävä suhde, läheinen ystävyyskin on vaikeaa ja pidän sen mieluummin pinnallisena. Eläimiin esimerkiksi on helpompi kiintyä, koska niiden kanssa ei voi olla sellaista inhimillista vuorovaikutussuhdetta kuin ihmisten kanssa. Toki vuorovaikutusta on mutta eläimen puolelta siinä ei ole tunteita toisin kuin ihmisen. Eläin elää vaistojen varassa ja oppii ehdollistumalla, esimerkiksi koirat eivät pysty monimutkaisiin päättelyprosesseihin. Mutta silti sitä tulkitsee omankin koiran reaktiot aina jotenkin ihmismäisiksi. Oma koirani on niin "raukka" nysväke, että välillä se herättää minussa ärtymystä ja välillä taas kovasti suojeluntarvetta. Jos toinen elukka yrittää kävellä sen yli (eli käyttää hyväkseen sen pehmeää ja alistuvaa luonnetta), minulle tulee avuton vihan tunne. Aivan kuten joskus lapsena kun minun ylitseni jyrättiin; kiusattiin ja haukuttiin ja nolattiin. Enkä löytänyt välineitä ja keinoja miten puolustautua. Ja vaikka välillä osasinkin sanoa takaisin, ei se sitä kamalaa tunnetta vienyt pois.

Lemmikeistä vielä... Niissä on kauhea vastuu. Luultavasti se pahentaisi oloani, jos minulla olisi nyt oma koira itselläni (se on hyvässä hoidossa sukulaisissa.) Mieltäni painaisi se, miten se ei pärjää ilman minua ja se on minusta riippuvainen ihan kokonaan. Viime kesänä minulla oli elokuussa lukuisia paniikkikohtauksia, kun pelkäsin etten pysty huolehtimaan koirastani. Pelko oli ihan irrationaalista. Yksi päivä lähdimme lenkille ostamaan eläinkaupasta ruokaa parin kilometrin päähän. En ollut tajunnut, että oli ihan hirveä helle ja paahde, ja nopeastihan koiralle tuli kuuma. Eläinkaupalle jaksettiin hyvin, mutta takaisin kotiin mentäessä aloin pelätä milloin koira saa lämpöhalvauksen ja kuolee sille reissulle. Yritin että kävellään hitaasti ja pysähdellään (en tajunnut ottaa edes vettä mukaan!), ja sydän hakkasi koko ajan kurkussa että milloin toi pökertyy. Lopulta kannoin 12 kiloista karvakasaa käsivarret maitohapoilla kotiin ja itkin hysteerisesti miten olen huono koiranomistaja ja tapan koirani tällä. Kotona sitten vahdin illan sitä herkeämättä ja viilensin sitä kosteilla pyyhkeillä ja pakotin juomaan. Jos koiraa voi vituttaa, niin silloin sitä vitutti kun paapoin sitä. Se ei ollut millänsäkään reissusta.