Nyt on vissiin sitten taas alkamassa kausi jolloin tarvitsee nauttia nappeja. Ahdistus tulee iltaisin, kun jään yksin eikä ole tekemistä. Se alkaa hiipiä päälle vaikka koittaisin touhutakin jotain, niin kuin nytkin olen pitänyt itseni "kiireisenä" kokkaamisella, puhumalla puhelimessa, kodinhoidolla. Mutta siitä en pääse mihinkään, että olen yksin kotona, ja se pelottaa.
Ehkä tässä tilanteessa se varsinainen ahdistus ei vielä kuitenkaan ole pinnassa, vaan kyse on pelosta että se nousee pintaan. Ahdistus on sitä, että tunnen kuin erkaantuvani itsestäni. En koe muistojeni olevani minun, en koe niiden asioiden tapahtuneen minulle. Menetän itseni ja muistot johonkin, ja se pelottaa niin että kurkkua kuristaa ja sydän rusentuu ahdistuksesta.
Illat ovat nyt huonompia, mutta onneksi aamuisin ei ole mitään pahoja fiiliksiä. Sitten alan huolestua jo masennuksen uusimisesta, jos aamusta jo menee päin vittua. Iltaisin siis tarvitsen rauhoittavaa, kun alkaa tuntua että tulee "ajatusjumi". Sitten pystyn nukkumaan yönkin yhteen menoon, enkä näe uniakaan. Mikä on vain hyvä juttu, koska joskus minulle jää unista joku tietty olo päälle vielä pitkäksi aikaa, ja se on kamalaa. Nukkuminen voi olla piinaa, ei välttämättä lepoa ollenkaan. Oikein pahoina aikoina se meni niin, että päivällä ajatus pyöri vain negatiivisissa asioissa ja muistoissa, oli pahoja flash backeja eräänlaisista traumaattisista tilanteista, ja yöllä sitten saman filmin pyöriminen vain jatkui.
Ehkä olen ollut liikaa menossa. Pitäisi jaksaa olla hetken kotona rauhassa, vaikka se ehkä aluksi pahalta tuntuukin. Oppia sietämään sitä yksin oloa. Kummallista, että välillä se on parasta maailmassa ja nautin omasta rauhasta; tarvitsen sitä ehdottomasti. Mutta kun välillä vaan ei pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti