Minulla on kiireisiä ajatuksia

Oloni on jopa hieman omituinen. Johtuuko keväästä vai mistä, mutta energia ja ulospäinsuuntautuneisuus ahdistaa hetkittäin. Tarkemmin sanottuna, ne ahdistavat niinä hetkinä kun koen etten kykene rauhoittumaan, vaan ajatukset laukkaavat päässä ja mielikuvat hyrräävät omaa elämäänsä. On tuskaista olla elämänjanoinen. Mutta mieluummin näin kuin toisin. 

Hyvänen aika. Tämäkö on minua, tämä energia, iloisuus, vallattomuus, huolettomuus, vastuuntuntoisuus? Tällainenko minä olen? Tämä tuntuu ihanalta. Toivon ja odotan kesän tuovan hyvää tullessaan. Onnellisuutta, sitä kaipaan ja toivon, ja ainakin toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Monta askelta eteenpäin

Halusin tulla sanomaan... Minä olen onnellinen, ja nautin tästä hetkestä. Olen aloittanut uuden harrastuksen ja nautin siitäkin. Tässä kohtaa elämässäni moni asia tuntuu hyvältä.  Ehkä tunteminen ja omien kokemusten "omistaminen" ovat avain läsnäoloon ja elämänsä hyväksymiseen sellaisena kuin se on. Järkiperäinen ja tapahtumakeskeinen ajattelu saavat vain kiertämään kehää ja kelaamaan historiaa aina uudelleen. Mutta mitään vastauksia se ei anna. 

Askel askeleelta enemmän sinuiksi menneisyyden kanssa, hyvällä tavalla. Haluan antaa eri äänille oikeuden kuitenkin sanoa sanottavansa, eivät ne ole mihinkään poistuneet. Ehkä lientyneet ja hiljentyneet, mutta sen vuoksi että olen kuunnellut niitä. Jokainen päivä ei ole täydellinen ja täynnä energiaa ja iloa, ei todellakaan. Keskeisimmät ongelmani, itsetuntemuksen ja itsetunnon vaillinaisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta koska ei ole tarpeeksi erityinen ja ihana, kulkevat mukana, mutta niitä olen päässyt lähentymään ja tarkastelemaan jollain tapaa turvallisemmin. Se tuntuu hyvältä.

Olen rauhoittunut sisäisesti huomattavasti muutaman viime kuukauden aikana, ehkä se on levollisuutta itseni kanssa. Minusta on ihan kiva olla minä. Yritän korjata terapeutin tuella vinkahtaneita rakennelmia päässäni, ja ehkä joku päivä olen itse ehyempi ollakseni suhteessa. Tai ehyempi valitsemaan itse haluanko olla itsekseni. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on vaikeaa, minulle.

Sisäisesti seesteisemmästä olosta johtuen, olen uskaltanut vihdoinkin suuntautua turvallisesti ulospäin kotoa. En tiedä onko minuun iskemässä joku pakenevan nuoruuden ikävä ja vanhaksi tulemisen kammo, mutta enää en jaksaisi olla paikallani. Olen suuntautunut uusiin suunnitelmiin ja virikkeisiin. Minun, jonka pitäisi iän puolesta alkaa jo kiinnostua Kelan äitiyspakkauksista. Tiedän, ikä ei sulje pois omaa elämää ja kiinnostuksen kohteita, eikä saakaan. Myös parisuhteessa, vanhempana on hyvä olla omat harrastukset ja omat jutut, joita muut perheenjäsenet eivät ymmärrä. Mutta, minulla on tunne, että niin paljon on jäänyt kokematta ja elämättä, että en tästä hetkeen haluaisi edes mihinkään perheleikkiin alkaa. Tältä ainakin tällä hetkellä tuntuu, ja hyvä niin.

Meditatiivinen kävely

Kävelen iltaisin hieman auringonlaskun jälkeen pienen, noin 45 minuutin mittaisen lenkin. Kierrän läheisen järven ympäri, ihailen valoja hämärtyvässä illassa, kuuntelen ohikulkevien ihmisten keskustelua, haikailen ja hellittelen suloisia koiria puistossa. Olot ja tunteet tulevat ja menevät, enkä enää huolestu niistä. Iltakävelystä on tullut rauhallinen rutiini, jolloin voin olla läsnä.

Kävelen samaa reittiä, jota kävelin vuosi sitten. Vuosi sitten olin järkyttävän ahdistuksen vallassa. En voinut olla paikallani, kaipasin erästä ihmistä niin äärettömän paljon. Minä muserruin kaipuuni ja yksinjäämisen pelon alle, ja lähdin ulos vaeltelemaan kun en kyennyt kotona asettumaan. Yksinäisyys viilsi syvältä, ja ulkoillessani koin pimeän ja kylmän vastaavan myös sisäistä mieleni tilaa. Vaelsin yksin, kiersin järveä ympäri yhä uudelleen, ja samalla kaikki muut olivat tietämättömiä ahdingostani. Mutta minä selvisin vaikka vuosi siihen meni. Nyt olen onnellisempi, ja rauhallisempi, minä todella selvisin.

Unohdus

Unohdus ja tosiasioiden blokkaaminen on ärsyttävää. Teen sitä, kun en halua pysyä arjessa kiinni. Huomaan siirtäväni opintoja ja pakollisia juttuja, vaikka luentojen ja sosiaalisen tuen (taikka painostuksen, miten sen nyt milloinkin kokee) tsemppaamana kuvittelen aina saavani jotain aikaan. 

Yksin jäätyäni vain valun jonnekin omaan maailmaani, jossa perimmäisenä kokemuksena on oma huonouteni ja kelpaamattomuuteni. Minä en osaa, en tiedä, minä paljastun, minua arvostellaan, minä joudun kadotukseen. Tämä on se keskeinen sanoma, jonka olen sisäistänyt itseeni.

Ja niitä nyt pitäisi työstää, kun ne tunteet ovat käsillä eri tavalla kuin aiemmin. Olen tiedollisella ja älyllisellä tasolla tiennyt ja osannut sanoittaa nämä asiat ehkä pitkäänkin, mutta tunnetasolla ne ovat tulleet lähemmäksi vain hetkittäin vahvojen triggereiden jälkeen. Sitten ne ovat kadonneet takaisin sinne omaan poteroonsa tavoitamattomiin. Nyt eri "poterot" ovat lähentyneet toisiaan niin, että pystyn paremmin näitä käsittelemään. Eli toisin sanoen, tunnen tunteita jollain tapaa joustavammin, tässä hetkessä läsnäolevammin. En tiedä kauanko tämä tunne kantaa, mutta olen aidosti tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen alkanut lähentyä itseäni, olla kokonaisempi.

Vaihteeksi hyvää

Minulla on vaihteeksi kohtalaisen hyvä olla. Vietän edelleen aikaa sohvalla analysoiden ja pohtien itseäni, mutta eri tavalla. Viime viikkoina läsnä on ollut hyväksyntä ja ymmärrys itseäni kohtaan. Näen hetkittäin menneisyyden menneisyytenä, ja mieleen palaavat vääryydet ja traumat myös minusta riippumattomina. Minä en ole yhtä kuin traumaattiset tuntemukseni, minä en ole paha ja huono. Minulla on vain tunne siitä, mutta sitä tunnetta vastaan voi taistella.

Aina välillä uskon muutoksen mahdollisuuteen ja omiin voimiini. Minulla on erittäin hyvin tiedossa ne asiat, jotka pahentavat oloani, joten pyrin niitä välttämään. Välttelen parisuhde- ja perheaiheita mediassa, koska niihin törmätessäni mieleni lähtee vaeltamaan sellaiseen mikä ei ole nyt ajankohtaista, enkä haluaisi murehtia tulevaisuudesta yhtään enempää. Suren näitä asioita sitten terapiassa. Omaa vaikeuttani.

Iloa ja tyydytystä saan pienistä asioista. Kuten juuri siitä, että osaan rajata elämäni ulkopuolelle ahdistavia asioita ja ylläpitää rutiineja. Toivon, etten menisi niiden kanssa liiallisuuksiin, ja ettei välttämiskäyttäytymistä alkaisi esiintyä. Tunnen oloni kuitenkin turvalliseksi, kun pystyn tekemään päätöksen etten lue hömppälehtien pinnallisia juttuja. Kun valitsen olla kotona suurien bileiden sijasta. Kun syön "luvan kanssa" viisi kertaa päivässä. Kun palaan herkuttelun jälkeen ruotuun. Kun osaan miettiä jouluksi omaakin tekemistä ainaisen "perhejoulun" sijasta. 

Ja ehkä tärkeimpänä mieleeni tulee se, että olen alkanut hieman ymmärtää mistä pidän ja mistä en. Näen nyt osaltaan sen, minkä vuoksi opiskeluaikani on ollut niin kuormittavaa ja ahdistavaa. Samat asiat, jotka olen ehkä järjellä silloin tällöin osannut tunnistaa ja nimetä, mutta nyt vasta hyväksyä. Esimerkiksi sen, että on ihan ok valita yksinäinen perjantai-ilta jos se tuntuu paremmalta kuin bileet. Siellä bileissä ei tapahdu mitään sellaista mistä vaille jääminen tekisi minusta jotenkin huonomman tai ulkopuolisemman. Sellaisten aika on ollut ehkä nuorempana, mutta ei enää. Elämäni tapahtuu muualla.

Tein eilisiltana ahkerasti opiskelujuttuja. Olin jälleen aloittamassa mantraa "miksi en ole tätäkin tehnyt aiemmin", mutta sen sijaan totesinkin tyynesti itselleni, että nythän minä teen sata lasissa ja tykkään tästä, se on aika hienoa.

Mielessäni on ollut jo pitkään, että kirjoittaisin sisäisestä puheesta ja ajatusvääristymistä. Paneudun niihin myöhemmässä vaiheessa, kun on enemmän aikaa. Olen tehnyt itselleni työvälineen, joka auttaa minua paljon kunhan jaksaisin sitä käyttää.

Liioiteltua analysointia

Rikki, heikko, vahva, hyväksyvä ja surun salliva yhtä aikaa. Melkoinen päivä takana. Hyvästejä, ja tavallaan uuden alkuja. Surua taas niin monesta asiasta. Itsensä haastamista. Olen paremmalla tiellä, mutta vanhat käsitykset puskevat pintaan välillä. Minulla on koko elämä aikaa opetella rakastamaan itseäni. 

Ei tässä mitään järkeä ole, mutta väliäkö sillä. Toivon vaan jonkun näkevän ja kohtaavan minut. 

Parhaiten voin kun...

.. pidän kodin siistinä. Tiskaan tiskit. Pyykkään pyykit. Tuuletan. Vaihdan vuodevaatteet. Imuroin. Laitan ruokaa useammalle päivälle kerralla. Pölyjen pyyhkiminen on perseestä, sitä en haluaisi tehdä, se ei paranna oloa vaan lisää vitutusta.

Tällainen on ollut tämä päivä, ja on paljon parempi olla. Puhdas ja siisti koti on ihana asia. Siinä siivotessa tulee tuuletettua omaa mieltä. Ajatukset eivät kierrä niin helposti kehää kun on jotain hommailtavaa. 

Hyvä uuden viikon aloitus.

Kuuluu ehkä tasapainoisempaa

Tämä viikko on ollut outo. On ollut hyvä olo. Kotona on ollut hyvä olla, töissä on ollut hyvä olla. Ei ole ollut kiire mihinkään. On vain ollut asiat hyvin. Tänään se tunne ehkä karkasi hetkeksi, mutta eilinen oli onnellisin päivä pitkään aikaan. En tiedä miksi. 

On varmaan ihan luonnollista

... että tuntee ristiriitaisia tunteita, vielä pitkän aikaa eron jälkeen. Että näkee sen mitä olisi voinut ehkä olla, ja suree sitä mitä ei koskaan tullut. Että tuntee pistoja sydämessään, kun näkee eksän nykyisen, miten viehättävä ja kaunis tämä onkaan, kaikkea sitä mitä itse ei ole. On varmaan ihan luonnollista surra sitä.

Kuitenkin samaan aikaan tuntea olevansa itse ainutlaatuinen. Minä olen jotain mitä kukaan muu ei voi olla. Ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. 

Miten hyvältä tuntuukin kyetä hyväksymään omaa menneisyyttään, edes pieninä paloina. Nähdä syyt ja seuraukset. Ymmärtää itseään. Näin elämäni on mennyt, paljon siitä on surullista, mutta paljon pystyn nyt myös näkemään ja oppimaan. Eilen oli sellainen päivä, nautin auringosta, hyvästä musiikista ja tunsin, että olin jopa onnellinen. Sillä tavalla varovaisesti, aivan kuin se voisi särkyä hetkenä minä hyvänsä. Mutta mietin työmatkalla elämääni, hetkessä elämistä, kaikkia kliseitä. No, olin onnellinen. Vaikka se hetki oli ohuen tuntuinen, niin tartuin siihen.

Muuta ei ole.

Rajat

On ollut helpottavaa huomata, että pystyn rajaamaan itse omaa toimintaani. Minä todella saan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvälle ja rajoittaa niitä, mitkä tuntuvat pahalle. En lisää omaa stressiäni enää lukemalla tiettyjen ihmisten blogeja sellaisesta elämästä, joka ei -ainakaan tässä vaiheessa- ole minun ulottuvillani. En lue ahdistavia blogeja siis. Suljen ne ulkopuolelle, suljen niiden aiheet itseni ulkopuolelle. Ne eivät kosketa nyt minua, joten miksi lisätä kipua, ahdistusta ja surua pitämällä niitä tietoisuudessa. Minun universumini on juuri sen kokoinen mikä se minun pääni sisällä on. Ja siitä minä päätän itse. Jos siihen joku ihminen joskus tulee tunkemaan ja järkyttämään sen tasapainoa niin sitten mietin uudelleen.

Minä ja minuus on kaiken ydin. Minä ohjaan tätä laivaa. Minä voin itse päättää. Se tuntuu ihanalta. Se iskeytyy tajuntaani aina välillä, sitten taas hetkeksi unohdan sen. Unohdan, että minä voin kyllä tehdä valintoja, vaikka ne olisivat pieniä valintoja. Kuten katsoa elokuva päivää ennen kuin oli tarkoitus, koska nyt tuntui siltä. Tai jättää menemättä jonnekin vaikka oli aikonut. Ne valinnat ovat merkittäviä siksi, että sisäistän olevani ja kykeneväni. Ne eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä koskaan aiemmin, enkä toivo että niistä sellaisia kyllä tuleekaan. 

Kuten jo aiemmin totesin, olen miettinyt hengellisyyden... tai pikemminkin sen nimissä tehdyn väkivallan seurauksia minuuteni rakentumiselle. Tunne-elämäongelmainen uskonyhteisö teki selväksi, että omat halut ja toiveet olivat pahasta, niistä piti päästä eroon. Omaa toimijuutta ei ollut, koska se oli jumalalla. Luultavasti vanhempien ja yhteisön harjoittama aivopesu vaikuttaa yhä edelleen monissakin tilanteissa. En saa sanottua mielipidettäni, en osaa pitää siitä kiinni, muovaudun ja mukaudun. Töissä ja yksityiselämässä. Sitä on vaikea selittää niille, jotka eivät ole sitä kokeneet... Siinä tunteessa, kun kokee ettei minua saisi olla olemassa, on jotain niin rikkovaa ja viiltävää, että ei sitä voi tajuta. Se näkyy parisuhteissakin rajattomuutena, itsensä unohtamisena. Minä en asetu poikkiteloin, en vaadi vaikka tarvitsisin jotain. Siinä on vielä paljon oppimista. 

Jotenkin ajattelen, että ehkä tästä voi tulla kaunis ja hyvä kesä minulle. Osaltaan vain. Koska niitä paskoja dissopäiviä tulee olemaan, enkä kestä enkä jaksa. Mutta silti, koska ne ovat minua, en voi niille mitään, ne on vain hyväksyttävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voin armahtaa itseni ja myös hyväksyä sen, että tällainen olen.

Mielialarata

Mieliala vaihtelee kovasti. Tämä on samaa oiretta kuin joskus viisi vuotta sitten, mutta lievempänä. Päivän mittaan voi olla tosi monenlaisia oloja. Hämmentävää. En tiedä miten suhtautua niihin, ovatko ne normaaleja vai epävakautta. Kai ihmisellä saa mieli muuttua? Vai onko se tavanomaista, että mieli sahaa kaikilla mahdollisilla akseleilla? Jaa, sen kun tietäis.

Ainakin sellaisen askeleen otin tänään, että hauskuutin itseäni töissä ihan kunnolla. Olen aina osannut nauraa itselleni, mutta en itseni "kanssa". Olen selittänyt että minulta on uupunut sellainen ihminen, joka olisi nähnyt minut, mutta tänään tuli sellainen olo että ei tarvitsekaan nähdä, minulla on itseni. En osaa selittää sitä, olin vain hetken aikaa niin tyytyväinen itsekseni, ilman kaipausta kaikkinäkevästä ja -tietävästä. Minulla oli hauskaa itseni kanssa. Ja nautin siitä kun tiesin olevani ainoa joka varmaan koko maailmassa tajuaisi sen jutun. Sitten itketti. Hyvällä tavalla.

Palauttelua

Pahaa oloa, jännitystä ja ahdistusta tulevaisuudesta. Koitan lievittää näitä tunteita muistuttelemalla itseäni siitä, että elän vain tätä hetkeä. En tiedä mitä ensi viikolla tai ensi kuussa saati ensi vuonna tapahtuu. Minun oli tarkoitus katsella myynnissä olevia asuntoa tässä illalla, mutta sitten huomasin sen suunnitelman vaikuttavan minuun lähinnä negatiivisesti. Asuntojen katselu on jännittävää, ja se herättää haaveilemaan ja toivomaan, mutta se myös muistuttaa ahdistavista asioista, joita en halua käydä läpi enempää kuin on pakko. 

En ole vielä käsitellyt sitä, että en ole kyennyt elämässäni superegoni sanelemiin vaatimuksiin, ja epäonnistunut sen hyvän elämän ehtojen täyttämisessä. Vaikka suhtaudun itseeni, elämääni ja toimintaani ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, olen silti kiukkuinen ja surullinen siitä, ettei minulla ole ollut edellytyksiä elää kuten olisin halunnut. Minulla on ollut haaveita ja päämääräiä ja toiveita, mutta ei keinoja toteuttaa niitä. Ihmissuhteet, opiskelu, työ, raha-asiat, koti - enemmistö niihin liittyneistä tavoitteista on edelleen "vain" tavoitteita. Moni on saavutettu, mutta olen pettynyt silti. Omaan kotiin kiteytyy se, että vielä tässäkään iässä minulla ei ole säästöjä koska olen kussut raha-asiani koska rahankäsittelytaitoni ovat niin heikot. 

Tietynlainen rajattomuus itseni suhteen kai on ollut se ongelma. Rajattomuus minusta itsestäni käsin, sekä muista minuun. En ole osannut asettaa itselleni terveitä rajoja rahankäytön suhteen, vaan kaikki on mennyt jollain verukkeella. En ole osannut asettaa rajoja muille ihmisille, jotta voisin olla terveemmissä ihmissuhteissa. Enkä ole osannut puolustaa omaa hyvääni oikealla tavalla. Nämä asiat tunkevat mieleeni, vaikka kyseessä olisi vain utelias asuntomarkkinoiden tilanteen tsekkaus. 

Onko normaalia vanhemmilta hämärtää lapsen ajatuksia ja tunteita? Eikö vanhempien pitäisi pyrkiä olemaan tietoisia siitä millä tavalla he pyrkivät sanottamaan lapselle tämän tekemisiä ja tunteita ja reflektoimaan sitä ovatko he tässä onnistuneet? Joskus minusta tuntuu, että olen toiminut paljon monimutkaisemmilla tasoilla kuin vanhempani; heille asiat ovat olleet yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Kiukkuni on ollut väsymystä tai nälkää. Voiko tämä päteä oikeasti enää yläasteikäiseen lapseen? 

Yksi minua hämmentävä seikka on ollut se, miten vanhemmat ovat saaneet pelattua ja manipuloitua minut "haluamaan" samoja asioita mitä he. Kun olin halukas kokeilemaan esimurrosikäisenä ja siitä vanhempanakin jotain kodin ulkopuolista, sain jotain pientä tehdä mutta vanhemmat antoivat ymmärtää että se johtaisi johonkin kamalaan - samanikäisten ei-uskovien seura olisi alkua lupaavalle huumeidenkäyttäjän ja teiniäidin uralle. Eikä pelkästään se, mitä vanhemmat sanoittivat ja itse käsittivät, vaan ehkä kamalampaa oli se ilmapiiri, uhka ja peruuttamattomuus joka liittyi "ulkomaailmaan". Sen tuntemattomuus oli painostavaa ja pelottavaa, koska vanhemmat maalailivat omalla suhtautumisellaan ja tunteillaan sen niin. Kyseessä ei varmastikaan olleet minun kaverini tai mahdollisuuteni joutua huonoille teille; vastassani taisivat olla vanhempieni omat tiedostamattomat uhkakuvat ja demonit, joita he eivät itsekään nähneet ja voineet sanoittaa selvästi. He pelkäsivät omia hallitsemattomia kokemuksiaan ja menneisyyttään. Minä todennäköisesti koin heidän tunteitaan, joita he eivät itse tavoittaneet. Mutta enhän minä osannut sellaista erottaa tuolloin, en tietenkään. Yhdistin vain itseni siihen pelottavaan tuntemattomaan uhkaan, jota vastaan ei voinut käydä. Siksi tein omat johtopäätökseni ja vetäydyin vaatimasta omia oikeuksiani saada ryhmäytyä ikäisteni kanssa ja sosiaalistua... opetella ryhmän sääntöjä ja kaveri- ja seurustelusuhteiden alkeita. Jäin paitsi hyvin merkittävistä taidoista siinä iässä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet tätä ilmiötä yhtään, ja sen sijaan että he olisivat heille kuuluneella velvollisuudella potkineet minua itsenäistymään - rohkaisseet ja tukeneet siihen - he vetäytyivät vastuusta ja vetäytyvät edelleen sanomalla: ethän sinä itse edes halunnut mennä. En tiedä mitä siihen sanoa. En halunnut en, koska pelotti saatanasti ja dissosioin itseni pois koko nuoruuden kun en vittu todella uskaltanut olla oma itseni.

Eräs kaverini sanoo ettei pidä ajatella menneitä, tulisi olla iloinen siitä että nykyhetkessä kaikki on hyvin. Nykyisyys rakentuu menneisyyden päälle, sen perustukselle. Tai raunioille, mitä kenenkin kohdalla sieltä jäljellä on... No, menneisyyttä ei voi muuttaa mutta nykyhetkessä ei myöskään voi kehittää tyhjästä taitoja, joiden avulla voisi täyden onnellisuuden saavuttaa. 

Huomen

En ole nukkunut paljoakaan viime yönä, sillä heräilin jatkuvasti kun oli valoisaa ja olin niin innoissani päästessäni töihin. Tuo viimeinen kohta pitänee kyllä paikkansa, vaikka sitä voi ehkä olla vähän vaikea uskoa, mutta siltä vain eilen illalla vielä tuntui. Nyt en ole muutaman tunnin yöunilla niin motivoitunut, mutta menen nyt kuitenkin hieman aiemmin töihin ja katson kuinka pitkälle rahkeet riittää. Aamukahvit ja lehdenlukua vielä tähän aamulle niin viikkoni alkaa ihan mukavissa merkeissä.

En tiedä pettääkö valikoiva muistini minut nyt, mutta tällä hetkellä löisin vetoa sen puolesta, että olen ollut onnellinen ja tyytyväinen henkilökohtaisessa elämässäni viime viikot. Erityisesti nyt viikonloppuna se korostui kun treffasin yhtä hyvää ystävääni hyvän ruoan merkeissä ja juttua riitti. Tuntui ihanalta olla välillä normaali, puhua ihmisen kanssa joka ymmärtää ja välittää. Harha siitä, että elämä on ennustettavissa, pysyvää, hyvää, tulevaisuus tuo mukavia juttuja, asiat kääntyvät aina parhain päin ja ihmiset tahtovat pelkkää hyvää, on alkanut iskostua päähäni. Sitä kai kutsutaan hyväksi mielenterveydeksi? Että ei ole pessimistinen eikä istu kotona nurkassa odottamassa salamaa iskeväksi vaan on typerän tyytyväinen virne naamalla päivästä toiseen. 

En vain ole jaksanut murehtia tulevaa ihan tosissani, sillä tavalla hetkellisinä häivähdyksinä kyllä. Valmistunko koskaan, löytäisinköhän ketään, mistähän saisin kivan kodin.... Siinä ne keskeisimmät kolme juttua joiden suhteen on suuria kysymyksiä, haaveita ja tarpeita, mutta ne eivät arjen touhuissa pyöri päässäni. Ne eivät ratkea nyt. 

Mutta tuo ei silti selitä tyytyväistä olotilaani ja rentouttani. Ehkä se on sitä mitä jo aiemmin mietin: läsnäoloa itsensä kanssa, hyväksyntää ja armollisuutta. Alanko vihdoin löytää oikeasti niitä palasia, jotka ovat olleet itsestäni ja itseltäni kadoksissa? Jos ne ovatkin edellä mainittuja asioita ja itsensä rakastamista, sen sijaan että ne olisivat määriteltäviä ja teoretisoitavia luonteenpiirteitä, toimintatapoja tai reaktioita. Kysymysmerkki tähän.

Onnistumisesta on syytä nauttia

Huomasin tänään, että olin ensimmäistä kertaa aidon tyytyväinen asiakastapaukseen, jota hoidin. Vein läpi erään prosessin, jossa keskustelin usean osapuolen kanssa ja kappas, siitähän tulikin hyvä! Okei, juttu on vielä hieman kesken, mutta se on lähinnä viimeistelyä sillä vaikeimmat osuudet - haastattelut - ovat ohi. Minä tartuin tähän asiaan, en viivytellyt ja keksinyt tekosyitä, vaan todella "tartuin härkää sarvista", päätin olevani ammattilainen tai ainakin esittäväni sellaista, ja nyt tänään se vaikein asia eli puhelinhaastattelu tuli tehtyä. Vihaan puhelimessa puhumista yleensä, niin nytkin. Mutta selvisin, sain tarvittavan selostuksen ja kuvauksen. Olin huojentunut, iloinen ja tyytyväinen. Moitin itseäni aluksi epävarmuudesta ja "tyhmyydestä", mutta silti taisin löytää alkuhapuilun jälkeen oikeat sanat ja suoraan puhumisen taidon. Tiesin, mitä olin tekemässä, ja se tuntui mukavalle. Kotimatkalla suorastaan myhäilin (mikä ihana, jopa hieman vanhahtava sana mutta juuri niin sopiva tähän kohtaan) ja onnittelin itseäni siitä, että osasin ja rohkenin ja onnistuin. Voi vitsi, tästä kannattaa nauttia, sillä harvemmin tunnen todella onnistuneeni asioissa ja elämässäni. Järjen tasolla tiedän hoitavani työni, mutta useimmiten se tunnepuoli on soimaamassa ja puhumassa järkeä vastaan. 

Tein tänään jonkin oivalluksen töissä, mutta se ajatus pääsi karkaamaan sitten. Ehkä se koski tätä omaa epävakautta, niitä kipupisteitä jotka ovat aika syvällä minussa. Tiettyjen nappien painelu herättää orastavan paniikin ja herkkyyden, jolloin kompassinnuoli vetää vain ympyrää ilman mitään tolkkua. Silloin olen hätääntynyt, yksinäisyyttä tunteva pikkuinen. Omassa työhuoneessa on kuitenkin turvasatama, ja puhelimen saa pois päältä silloin kun tarvitsen oman hetken koota ajatukseni ja tunteeni rauhassa. Tänään huomasin sen merkityksen. Terapeutti kannustaisi minua tähän; oman ajan ottamiseen silloin kun on tarvis. Sitä ei kenekään kollegan tarvitse tietää mitä siellä toimistossani puuhailen, sillä harvoin he viereisistä huoneista poikkeavat kyttäilemään. 

Niin, terapia. Se on tauolla. Edelleen. Emme me sitten aloittaneet, tai jatkaneet, sitä koska kaikki elämässäni on niin epävarmaa. Työt lähinnä. Koitan tehdä nyt taas vähän ja hetken aikaa töitä, jotta pysyn rahoissa. Käyn terapiassa silloin tällöin. Jospa saisin "pakotettua" itseni työstämään näitä vastustavia tunteita ja elementtejä.

Olisin halunnut

tehdä jotain minulle epätyypillistä. Olisin halunnut siteerata raamatusta erästä kohtaa, mutta en nyt sitä löydä mistään. Kyllä, minulla on olemassa pitkä litannia lainauksia ko. kirjasta, joskus vuosia vuosia sitten koin niistä löytyvän helpotusta. 

Kuten löytyikin. Ei sillä tavalla kuin mitä päähäni oli yritetty tuputtaa ja tolkuttaa, mutta jollain lempeällä ja anteeksiantavalla, armahtavalla tavalla niistä välittyi viesti, että ehkä asiat ovat jonkun minua suuremman kädessä ja ettei minun tarvitse huolehtia.

No niin, sitten päästään taas lähemmäs todellista minua. En usko sillä tavalla kuin "uskovaiset" uskoo. Sain tietyistä viisauksista ja kauniista sanoista itselle lohtua, koska vaikka en usko persoonallisen jumalan olevan niiden taustalla, tulin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että on niin paljon asioita joihin en vain voi vaikuttaa. Minun siis täytyy jollain tasolla antaa niiden olla, olla murehtimatta turhaa. Ehkä joku siis sanoisi, että antaa herran haltuun tai olla jonkun suuremman johdateltava.

Asiat menevät omalla painollaan, kun kuuntelee omaa sydäntään ja miettii mitä se sanoo ja miksi. Huomaan nyt miten onnekas olen tavallaan; minulla ei ole (oikeaa) parisuhdetta eikä lapsia. Se pelottaa, etten ole saanut sitä mikä mielletään normiksi ja onnen edellytykseksi. Mutta olen halunnut kääntää sen toisin päin; olen onnekas että minulla on mahdollisuus ja tilaa käsitellä omia ongelmiani, ilman että siinä  rinnalla olisi viattomia ihmisiä jotka kärsisivät. Minulla on mahdollisuus panostaa vain itseeni, siihen että löydän oman tieni, joka tuntuu hyvälle ja oikealle. Kun katson läheisiäni, joilla on perhe; he ovat paljon kovemmalla kaikkien velvollisuuksien ja odotusten ristipaineissa. Eivät he ole sen parempia, onnellisempia ja ongelmattomampia ihmisiä. Lasten- ja parisuhteenhoidon keskellä heillä on vielä omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka he joutuvat työntämän syrjään. Niiden käsittely saa odottaa, joskus jopa monia vuosia.

Vaikka haaveilen perheidyllistä, tiedostan sen pohjaavan pitkälti perhe- ja äitimyyttiin. En minä omia ongelmiani pääsisi karkuun vaikka tekisin 10 lasta. Olen oikeutettu tervehdyttämään itseni nyt, olen sen velkaa "tuleville lapsilleni". Eli jos joskus olisin vanhempi, haluaisin tehdä sen onnellisena ja tasapainoisena. Etteivät oma lapsuustraumat vaikuttaisi niin paljoa, vaan osaisin rakastaa omia lapsiani vailla pelkoa.

Ei mitään uutta

Tuo piti tulla toteamaan ihan tänne blogiin saakka. Se on oikeastaan vale, koska kuluvan kuukauden aikana on sattunut yhtä sun toista mielenkiintoista. Olen aika tyytyväinen nyt elämääni, se tuntuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella ehjältä, siinä on kaikki tarvitsemani "palaset" paikallaan. Pyrin olemaan onnellinen vastoinkäymisistä huolimatta ja ajattelemaan pääsääntöisesti positiivisesti, mutta kieltämättä joidenkin asioiden tai ihmisten puuttuminen saa masentuneeksi ja surulliseksi. Nyt en osaa kaivata mitään uutta, haluan nautiskella uusista ja vanhoista ystävyyssuhteistani. Joihinkin ystäviin suhdetta on joutunut rakentamaan tietoisemmin ja pitempään, mutta varmasti se on sen arvoista. Tuntuu mukavalta, että uskaltaa kiintyä ja menettämisen pelko ei piinaa jatkuvasti. Hyvästelin tänään ihmisen, jonka olen tuntenut oikeastaan vain hetken, mutta tuntui rohkaisevalta kokea haikeutta siitäkin erosta - tyhmää, mutta huomioiden taustani niin kierolla tavalla mukavaa. Haikeus kertoi tykkäämisestä, yhteisistä hetkistä ja jonkin asteisesta kiintymyksestä sekä siitä, että haluamme vielä joskus nähdä toisemme.

Kaikkia entisiä ystäviäni ja kavereitani en ole jäänyt ikävöimään. En osaa sanoa varmaksi mistä se johtuu... Ehkä en ole osannut silloin olla hyvä ystävä, joka pitää suhteesta huolta, vaan hetkessä elävä ja hetkeen takertuva, epäitsenäinen ja pelokas ihminen kaikin tavoin. Hauskaa heidän kanssaan on ollut, mutta kaikesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi on aina jäänyt pelko siitä, että ihmiset eivät ole pitäneet todella minusta. Mutta olenko silloin edes ollut minä? Varmastikaan en, vaan enemmän kuoriminä jolla ei ole ollut murhetta surua huonoja päiviä tai tarpeita. Olen aina vain ollut toisten uskottu, hauska, järkevä ja .... pinnallinen. En ole antanut itsestäni varmaan mitään. Tällä hetkellä on mukavaa se, että kaverisuhteet ovat todellisia ja vastavuoroisia, uskallan sanoa itselle vaikeita asioita ja uskallan jopa tuntea jotain ilman sitä pelkoa että kaikki elämässä romahtaa kun uskaltautuu sanomaan, että asiat ovat huonosti...

Tunteet ovat jännä juttu. Mikään tunnehan ei varsinaisesti tapa ketään, vaikka se olisi kuinka vahva. Jos ihmisellä on kaikki kotona korvien välissä, niin tunteiden pitäisi olla kestettävissä... Se, että tuntuu nyt paskalta, ei tarkoita sitä että niin tuntuu myös huomenna. Itse olen huomannut kuinka tärkeää on pystyä huomaamaan mistä omat reaktiot tulevat - miksi joskus vituttaa ja suututtaa... Usein syy ei ole vaan se että on nainen jne. vaan pienet asiat joihin ei ole edes kiinnittänyt huomiota pilaavat fiiliksen huomaamatta. Niiden asioiden äärelle on hyvä pysähtyä. Myös se, että uskaltaa pysähtyä huonoihin hetkiin tuntematta kuitenkaan koko elämänjärjestystä tuhoavaa pahaa oloa, on tärkeää. Tai siis, että luottaa asioiden järjestymiseen... Paha olo menee pois suremalla, ainakin normaali elämään liittyvä mielen pahoittaminen. Mutta senkin on joutunut hyväksymään, että paha mieli jostain asiasta voi seurata pitkään, ja sitä pitää ehkä käsitellä aina uudelleen ja uudelleen. Itse kävin läpi erästä ihmissuhdetta alkuvuoden monelta eri kantilta - suhde ja välit menivät äkkinäisesti poikki mikä tuntui jo sekin jollain tapaa traumaattiselta minulle. Masennuin aluksi joksikin aikaa - ensimmäiset masennusoireet vuoteen - kunnes prosessi pääsi käyntiin. Jollain tapaa aika helpotti, mutta jotain pahaa oloa se lisäsi. Ehkä ajan kuluminen antoi paljonkin uutta perspektiiviä asioihin, etäisyyttä ainakin. Se toisaalta myös sai aikaan surua, koska ajattelin etten enää koskaan tule näkemään ko. ihmistä.

Ei kukaan kertonut, että elämä on tällaista. Elämän piti olla joko onnea tai kurjuutta. Mustavalkoinen taivas-helvetti ajattelu, niinpä niin. Mieluummin otan kuitenkin tällaisen oikean ja aidon elämän iloineen ja suruineen... kuin elän teennäistä uskontohihhulielämää, jossa täysin luonnolliset reaktiot ja tarpeet kielletään jopa lapsilta.

Vapaaherratar

Viikonloppu, miten olen saapumistasi odottanutkaan! Tämä viikko on ollut hälinää ja hässäkkää, työasioiden järjestelyä ja silleen. Takaisin työelämään siis. Olen ollut myös täynnä kevättunnetta, sitä kun sydän pakahtuu ja on vain niin hyvä olla valoa ja aurinkoa ihaillen.

Nyt tuntuu että terapia vasta pääsee käyntiin. Ei ole enää niin sanaton ja vaitonainen olo kuin alussa... Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä että en keksinyt mitään mitä sanoa kun menin terapeutille. Nyt hahmottelemme jo yhdessä mitä tärkeitä asioita olisi joihin keskittyä toisena vuonna. Terapeutti sanoi että koskaan ei ole Kelalta tullut hylkyä toisen ja kolmannen vuoden jatkohakemukseen, koska ensimmäisen hakemuksen yhteydessä siellä jo kuulemma katsotaan asiaa niin että Kela sitoutuu siihen kolmeen vuoteen... Totta kai voi muutoksia tulla ihmisen elämään... aina ei se terapia voi jatkua jos se ei ole tarkoituksenmukaista... Eli odotan nyt siis luottavaisin mielin hakemuksen käsittelyä.

No se mikä psyykkisen puolen kohdalla on helpottanut, niin fyysinen puoli sitten temppuilee... Minulla on ollut pahoja päänsärkyjä ja pahoinvointia viime aikoina enkä tiedä mikä voisi olla syynä. Toisaalta on ihanaa kun tuntee jotain ja kykenee tunnostelemaan omaa olotilaansa. Ehkä tuo oman kehontuntemuksen ja havainnoinnin kohdalla on ollut niin suuria puutteita, että sitä pitää opetella. Ruoan suhteen on opittava mistä ruoasta tulee hyvä olo ja mistä paha - se opettaa myös säätelemään syömistä kun tiedostaa milloin tulee karkinsyönnin raja vastaan. Nykyään riittää muutama pala suklaata kun ennen piti vetää koko levy :)

Olen iloinen, se tuntuu hyvältä.

Valintoja, jumalauta

Tämän päivän teemana on selkeästi ollut jälleen valinnanvapaus. Kuinka monessa asiassa sitä voi loppujen lopuksi tehdä valinnan, joka vaikuttaa myönteisesti mielenterveyteen. Viime aikoina on hetkellisesti ollut surullinen mieliala ja tutut ahdistavat ajatukset ovat tulleet kolkuttelemaan jonnekin tajunnan ja tietoisuuden rajoille. 

Mutta olen alkanut siinä sitten suhteuttaa asioita: olen oikein listannut elämäni hyvät asiat, ja olen tullut hyvälle mielelle siitä miten runsaasti niitä on. Olen ehkä vihdoinkin tajunnut sen, että ei se marttyyriasenne vie eteenpäin, se vain lisää kurjaa oloa. Voin valita: joko jään entiseen tai teen asiat toisin. On pakko yrittää, koska ilman yrittämistä ei voi juurikaan saada mitään. Voin jäädä haikailemaan menneitä, tai sitten kohdata sen tosi asian että mennyttä ei saa takaisin. Voin joko tuhlata aikani suremalla ja tuntemalla syyllisyyttä tai sitten yrittää laittaa voimavarani siihen että tulevaisuus toisi jotain hyvää tullessaan.

Vaikkakin yksinäisyys vaivaa; olen jälleen se joka vetäytyy porukasta, katselee vierestä eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Mutta päivä kerrallaan, on syytä nauttia siitä että elämässä on asiat hyvin. Jos oman sisäisen tunnemaailmansa saa järjestykseen ja on rauhallinen olla, se ei pahasti horju näistä päivistä.

Fiiliksiä viikonlopusta

Olin aikeissa kirjoittaa siitä miten ärsyyntynyt olin menneellä viikolla, mutta jotenkin ei enää huvita. Olen saanut viikonloppuna suhteellisen hyvän annoksen sitä mitä olen kaivannut; seuraa samanhenkisistä ihmisistä. Ehkä en ole menettänyt toivoani löytää vielä uusia ystäviä ja "sukulaissieluja".

Kaikin puolin hieno viikonloppu, ja uutta odotellessa :) 

Onnellisuus on tärkeä aihe - jälleen

Jo viime syksynä pohdiskelin itsekseni miten voisin tulla onnelliseksi. Jokseenkin naiivi ajatuksenkulkuni oli se, että jos en kerran ole syntynyt peruspositiiviseksi ihmiseksi, niin voin yrittää huijata itseni onnelliseksi. Siis "oppia" onnelliseksi. Olin saanut niin tarpeekseni kaikesta siitä mitä epävakaus ja masennus ovat vuosin varrella tuoneet elämääni itseinhon ja -syytösten muodossa. Ajattelin, että jostain minä olen sisäistänyt ja ottanut omakseni nämä itseeni kohdistuvat negatiiviset tunteet, ja nyt ne tuntuvat minulle totuudelta. Päätin yrittää pyristellä niistä irti, ja hoin itselleni että minä voin vaikuttaa siihen millaisen elämän elän. En saa antaa muiden ihmisten joko todellisten tai kuviteltujen mielipiteiden vaikuttaa siihen olenko onnellinen. Haluan olla onnellinen. Se tarkoittaa sitä, että minun pitää oppia muuttamaan negatiivista tulkintatapaani ja jättämään huomiotta tietyt asiat, joiden tiedän aiheuttavan ahdistusta.

Isälläni on hyvin negatiivinen ja kyyninen ajatusmaailma. Hän odottaa aina pahinta, ja pitää sitä vain luonnollisena että pahoja asioita tapahtuu. Hän ei vihastu, turhaudu, säikähdä tai halua vaikuttaa asioihin kun  jotain pahaa tapahtuu: hän vain toteaa että mitä minä sanoin, ja hokee että usko pelastaa. Konkreettisesti ei tapahdu mitään, paetaan vaan siihen ajatukseen että joskus vielä uskovat saavat hyvityksen kaikelle iänkaikkisessa elämässä.  Vihaan sitä, että hän on ajatellut niin kun me olimme lapsia. Olen varma, että osaltaan pelkoni ja ahdistukseni kumpuaa juurikin tuolta lapsuudesta, jossa vanhempamme eivät ole opettaneet meille miten vaikuttaa omaan elämään.. Heidän näkemyksensä on ollut se, että pahoja asioita tapahtuu voimatta itse niille mitään, elämään ja tapahtumien kulkuun ei voi vaikuttaa. Siksi pitää uskoa jumalaan ja taivaaseen, koska siten elämällä on joku tarkoitus - ei tosin tässä maailmassa, vaan sitten joskus kuoleman jälkeen uskovat palkitaan iankaikkisella elämällä.

Nyt minun vain tekisi mieli huutaa, että olette hylänneet lapsenne, jättäneet yksin maailmaan. Ette ole suojelleet meitä ettekä opettaneet suojelemaan itseämme. Jo pieninä lapsina jouduimme ottamaan vastaan sen "tosiasian", että maailma on arvaamaton ja paha. Ei lapsille saa niin opettaa... Pienelle lapselle täytyy pitää yllä illuusiota vanhempien kaikkivoipaisuudesta ja suojelusta, koska sillä tapaa voidaan turvata lapselle luottamus myös omiin taitoihin ja selviytymiseen. Kun perusta on turvallinen, niin lapsi voi kasvaessaan kohdata elämän karut tosiasiat ilman että kuitenkaan menettäisi mielenterveyttään... Jotain tällaista mieltä olen.. kai.

Jatkan aiheesta toiste...