Vastuu, pakoilu

Hälytys töihin. No, töissä puhuttiin vastuusta. En jaksanut olla kiinnostunut, en jakamaan mittaamattoman arvokkaita ja ansioituneita mielipiteitäni tai huomiota sen puoleen. Vastuuta, vastuunottoa, oman elämänsä kannattelua, vaivannäköä, eteenpäin menemistä. Näitäpä näitä. Oli kyllä oman elämän teemoihin sopivaa keskustelua, mutta juuri sen vuoksi kurkkua kuristi niin että keskityin mieluummin maaniseen ristipistoiluun kuin läsnäoloon.

Minä tiedän, että persoonallisuushäiriöinen ihminen (minä) ei parane lääkkeillä. Käytän nyt yksinkertaisuuden vuoksi sanaa persoonallisuushäiriöinen. Epävakaus ei lähde pillereillä, ei laitoshoidolla, ei sähköhoidolla, ei terapiallakaan. Se lähtee työllä. ("lähtee") Ja mun ajatukseni ja oletukseni ovat niin klikkiytyneet, että aina löytyy joku ääni huutelemaan jotain negatiivista ja tyrmäävää. Vituttaa ne äänet. Tiedän hyvin, että minusta se on kiinni, armahdanko itseäni sen verran että annan itselleni ja terapeutille mahdollisuuden. Avautua, edes vähän, keskustella, edes vähän, edes jostain oikeasta. Jos edes pikkaisen. Jos se alkaisi sillä, että kertoisin mitä tunnen. Ja kertoisin senkin, jos heti sen sanottuani alkaisin vetäytyä kuoreeni. Että nyt tuntuu siltä, että pakenen. Koska tiedän tehneeni sitä aiemmin. Olen puhunut näennäisen avoimesti, mutta siinä ei ole ollut tunnetta. Olen suorittanut ja esittänyt sen roolin. En minä ole ollut siinä. Voi tulla vaikeaksi tavoittaa sitä, milloin valeminäkuori alkaa liukua ylleni. Se on salakavala ja automatisoitunut. En erota sitä minusta. 

Minussa on tarpeeksi tervettä että kykenen kantamaan vastuun. En usko hetkeäkään sen olevan muiden käsissä, elämäni ei ole muiden käsissä, ainakaan tämän asian suhteen. Perusongelmani lienee vain se, että en tee asioita itseni vuoksi. En koe olevani minkään arvoinen, koska kukaan ei ole näkemässä minua ja saavutuksiani. Haluaisin vain olla kaikessa hyvä ja täydellinen, haluaisin että joku näkisi. Että voisin esittää täydellistä, koska tiedän etten voi koskaan olla täydellinen. Jos olen tehnyt jollekin eksälleni vaikka pahaa ruokaa (omasta mielestäni) se on romahduttanut minut: "Nyt tuo ei ainakaan pidä minusta koska en osaa tehdä ruokaakaan!"  Tai: "Mun asunto on hirveen epäkodikas, ihan hirveän väriset tyynyt, nyt se pitää mua välinpitämättömänä ja epänaisellisena!" Oh ja voih. Haluaisin esitellä täydellisiä aamiaisvoileipiä ja osoittaa niillä, että välitän. Tekemällä täydellisiä voileipiä. Jos voileipä saisi rakastumaan minuun. Voileivät, sisustustyynyt. Missä sfääreissä mä elän? 

Haluaisin tehdä niitä saatanan voileipiä itselleni. Itseäni rakastaen. Ja että saisin joskus puolison, joka tekisi itse ne vitun voileipänsä. Ja viikonloppuna voitaisiin tehdä niitä toisillemme ihan vaan sen vuoksi että on mukava olla kiva toiselle, ja kun on nälkä. Mutta rakkauden mittari se ei ole.

Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.

Ihailu, kunnioitus, samaistuminen

Mietin tänään sellaista, että en ole koskaan (?) ihaillut ja kunnioittanut äitiäni. Isä on ollut hyvis, ja varmaan olen äitiäkin pitänyt hetkittäin hyvänä tyyppinä. Joskus 5-vuotiaana. Mutta, äiti ei ole ollut minulle koskaan mikään ihana esikuva, josta olisin ajatellut että tuollainen haluan olla, haluan olla hänen kaltaisensa. Jossain kohtaa on varmasti tervettä inhota, kyseenalaistaa ja haukkua vanhempiaan, mutta en ole osannut ajatella että myös se on tervettä, että ihan aidosti pitää vanhempiaan hyvinä ja esikuvallisina. Sellaisina turvallisina ihmisinä, joilta on saanut jotain jota haluaa antaa eteenpäin. Minä en ole koskaan kokenut sellaista. Ehkä näillä tuntemuksilla on joku mystinen yhteenkietoutuma sen kanssa, että kartan tunteellisia tilanteita vanhempieni kanssa. Kiintymykseni heihin on lapsenomaista "kiinnittymistä", johonkin tarrautumista hengissä säilymisen vuoksi. Erityisesti olen nyt äitiä pohtinut. En ole koskaan halunnut olla itse äiti, olen vihannut kaikkea äitiyteen liittyvää. Kaikkea. Myös naiseus on ollut vaikea pala käsitellä. Äiti on ollut niin kaukana omasta naiseudestaan ja parisuhteestaan että eipä siinä ole kovin hyvää mallia saanut. Jos äiti häpeää itseään ja olemustaan, millaisen kuvan ja samaistumisen mallin se antaa tyttärelle? 

Minusta tuntuu, että minulta puuttuu henkiset vanhemmat. Olen yksin maailmassa, olen aina ollut. Minut on torjuttu, kun olisin tarvinnut tukea ja läheisyyttä. Olenpahan oppinut olemaan hakematta sitä. Nyt rakennan sitä samaa yksinäisyyttä ympärilleni. En osaa rakentaa elämää parisuhteessa, oloni on on epämukava ja outo. Omat minuuden rajani alkavat säröillä ja häilyä. En tiedä miten sitä osaisin kuvailla... epävarmuutta omasta itsestä, oikeudesta omaan aikaan, tilaan ja mielipiteisiin. Välillä minulla katoaa muutenkin "oma minuus" joissain tilanteissa. Epävakautta ilmassa.

Vittu

Ei, en kirjoita otsikkoon liittyen. Kirjoitan vain siitä miten olen vihainen, pettynyt, ärtynyt, vittuuntunut, kateellinen, mustasukkainen ja kaikkea mahdollista. Minulla on ongelma terapeuttini kanssa, ja haluan vaihtaa toiseen. Koen, että olisi aika siirtyä eteenpäin vaikka nyt terapeutti on alkanut ehdotella EMDR:n kokeilemista. No, kokeilleen. Mutta haluan silti vaihtaa ihmistä, sillä koska kaikki ei lähtenyt niin täydellisesti alussa liikkeelle, en jaksa panostaa enää.

Epävakaus tulee esiin taas. Eri moodit. Hätä ehkä suurimpana. Jostain syystä koen, että minut jätetään yksin, hylätään. Mutta ehkä teen lopullisen analyysin kunhan saan puhuttua terapeutin kanssa. 

Valvon nyt vaikka väsyttäisi kai. Diapam tai Opamox tai mikä se nyt olikaan ei auta, joskus tekisi mieli vetää niitä kourallinen. Olen huomannut viime aikoina fantasioivani turruttavista asioista. Ylensyömisestä ja rauhoittavien "yli"annostuksesta. Mutta en koskaan sitä tee. Haaveilen löhöämisestä kotona turtumisen ja leijumisen ja onnellisuuden sekoittuneessa mielentilassa/fiiliksessä. Olisin varmasti potentiaalinen aineidenkäyttäjä, mutta vielä toistaiseksi en ole sortunut sellaiseen. Mutta ehkä kehitän vuosien saatossa pahan bentsoriippuvuuden - en fyysistä koska määrät ovat pieniä, mutta henkisen riippuvuuden. Ja voivathan määrätkin kasvaa pikkuhiljaa, sillä nyt on jo kiusa ylittää annostusohje. Joku pitkänlinjan lääkeharrastaja varmasti nauraa minun bentsomäärilleni, niin monet vetävät niitä moninkertaisesti, mutta minä pelkään riippuvuutta. Että en osaisi käsitellä enää tunteitani tämänkään vertaa vaan otan avuksi aina pillerin. Itse asiassa teen niin kyllä nytkin, mutta määrä on pieni. Mutta ehkä lievää toleranssin kasvua on ollut havaittavissa. 

Nyt on piinalliset viikot ennen kuin pääsen taas terapiaan ja NYT jos koskaan on sen aika, että puhun. Minun on vain pakko puhua, ja onneksi on tämä syy: haluan että etenen terapiassa ja haluan ehkä jotain muuta. 

Sydänsuru on rumaa

Sattuu ihan valtavasti ja tunnen olevani masentunut. Minua kannatellut ihminen on lähtenyt elämästäni, vaikka osasin odottaakin niin käyvän. En vain osannut yhtään odottaa sitä, että se sattuu näin paljon. Odotin, että suhde saisi päätöksensä, ja kuvittelin sen helpottavan mutta olenkin niin rikki. Kaiken sen epäilyn, kyllästymisen ja jahkailemisen taustalla oli sittenkin tunteita, ihastusta. Yleensä olen toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta nyt tuntuu kuin en näkisi mitään odottamisen arvoista. Vaikka tekisin mitä, en nauttisi. Koska minut on taas jätetty vaikka itse teinkin aloitteen suhteen "virallisesta" päättämisestä. Kaikki oli loppu, minä en ollut tarpeeksi.

Kaiken pystyn ymmärtämään järjellä, mutta sydän sanoo muuta. Toisaalta se sanoo myös, että pystyn ihastumaan. Kohteet vain ovat aina vääriä. Ehkä on "turvallisempaa" ihastua saavuttamattomaan.

Elämäni on tällä hetkellä yhtä sotkua. Sama tilanne kuin muutama vuosi sitten. Ei ole mitään minkä vuoksi jaksaa ja jatkaa. Psykiatri ei osaa ottaa aktiivista ja ohjaavaa roolia, hän vain levittelee käsiään sen suhteen mitä tulisi tehdä. Hän ei ota kantaa vointiini ja sairauteeni. Eikö juuri hänellä pitäisi olla sen paras ymmärrys epävakaudesta ja masennuksesta, joka on vaivannut minua vuosikausia aina uudelleen ja uudelleen? Minä en jaksa enää. En ymmärtänyt aiemmin, että olisin masennuksen vuoksi voinut (ja minun todella olisi kannattanut) jäädä sairauslomalle - yksi lääkäri kirjoitti minulle kuukauden saikkua, jota en käyttänyt enkä mennyt pyytämään lisää. Nyt alkaa olla siinä rajoilla, että sanon psykiatrille että ei, minä en jaksa tehdä näitä asioita yhtä aikaa; yrittää selvittää ongelmiani sekä opiskella/käydä töissä. Se ei vain onnistu vaihtelevan olotilan vuoksi. Pystyn tekemään opintoja omaan tahtiin, mutta tiukempi tahti ei sovi. Ei yksinkertaisesti sovi, ja työ on vielä stressaavampaa.

Toivon, että uskaltaisin tehdä jonkin korjausliikkeen elämässäni. Uskaltaisin syventyä nyt terapiaan, koska se taitaa olla ainoa oljenkorsi millä selviän. Sisälläni on parikin eri ääntä, jotka väittävät kaikki päinvastaisia asioita. Yksi sanoo, että olen luuseri ja laiska, toinen sanoo että olen kipeä. Suurimman osan aikaa en tiedä, ennen kuin tulee jällee yö (kuten viime yö), jolloin itken hysteerisesti ja koen olevani niin yksin ja hylätty. Ensimmäinen ääni sanoo, että vitun idiootti, kaikilla on sydänsuruja ja se on ikävää ja rumaa. Toinen ääni sanoo, että olen masentunut koska minut on taas hylätty ja menetän elämänhaluni, se ei ole hyvä. Ensimmäinen ääni: nii-in, kerro jotain uutta, se kuuluu suhteiden päättymiseen!!? Toinen ääni: minä en jaksa.

Oikeasti minulla on useita masennusjaksoja takana. Dissosiaatiota, vakavaa työuupumusta, valtavaa ahdistusta ja tunnetta tuhoutumisesta ja vajoamisesta. Minä voin joutua siihen uudelleen, en minä parin vuoden terapiassa selviä vuosien aikana kasautuneista taakoista ja selvitä persoonani ongelmia. Ei suinkaan, joten ehkä minun on syytä suhtautua vakavasti masennukseen ja alakuloon. Kaikki masennusjaksoni ovat iskeneet juuri elämän muutoskohdissa, ja nyt olen yhdessä sellaisessa.

Ja tämä vappu. Voi hyvä helvetti että minä vihaan kännääviä, oksentelevia, hoipertelevia, tunkeilevia ja ympärilleen kuseskelevia ihmisiä. Tuo jätteen ja suoranaisen paskan määrä on käsittämätön. Aloitan oman vappuperinteen ensi vuonna - kunnioittamalla työntekoa jotenkin vaikka itse en työhön kykenisikään kunnolla. Ei enää typeriä kännibileitä ja kaupungilla laahustamista kaatuilevia juoppoja ja oksennusryöppyjä väistellen. En vain ymmärrä mikä siinä on niin upeaa, että täytyy vetää sitä viinaa niin käsittämättömästi ja täyttää kaikki ravintolat (ainakin ne mihin itsellä on varaa). 

Ensi vappu. Eilen mietin vappubileissä, että miltähän ensi vuonna tuntuu ja näyttää. Silloin terapia on jo loppunut, ellen sitten jatka sitä kaikesta huolimatta. Minusta tuntuu, että sitä on jatkettava. Vapusta en silti tiedä, todennäköisimmin takana on sitten jälleen yksi menetykseltä tuntuva vuosi. Niin surullista.

Heti parempi päivä

Fyysinen olo on tänään parempi, menin eilen nukkumaan jo klo 23 ja heräsin tänään kohtalaisen virkeänä 9n aikaan. Uni tuli kun ei muuta voinut siinä olotilassa :) Nyt on kohtalainen fiilis, kun tiedän näkeväni ihmisiä taas päivän tauon jälkeen. Uskomatonta, että yhdestä vaivaisesta päivästä tulee niin ikävä olo. Joskus aiemmin saatoin olla monta päivää ihan keskenäni ja se oli kivaa. No, siitä ajasta taitaa nyt olla kyllä jo useita vuosia, ja silloin oli poikkeuksellinen olotila muutenkin - olin kriiseillyt poikaystävästä eroamisen vuoksi useita kuukausia, ja kun aloin päästä siitä yli niin tykkäsin viettää aikaa vain kotona pötkötellen, lukien ja miettien. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Nyt voi olla, että joudun hetken totuttelemaan ennen kuin osaan nauttia vain olemisesta.

Vien kyllä terapiaan nämä ärsytyksen ja kiukun tunteet, kun alan hahmottaa jo itsekin mistä ne syntyvät. Valtavasta häpeästä ja siitä kun ei omasta mielestään pysty saavuttamaan sitä mitä muut. Ei minulla aina ole ongelmaa asian suhteen, aikuisminä pystyy käsittelemään tällaiset asiat ja olemaan sinut itsensä kanssa, mutta välillä kai tapahtuu jotain joka laukaisee tai päästää pintaan ne syvimmät säröt. Lapsuusajan hylkäämiset.

Toivon, että terapia menisi eteenpäin tai siis että minä menisin. Jotain uutta välillä tuleekin, mutta sitten taas tuntuu että hukkaan aikaani. Tämä itsensä epäileminen on kait tyypillistä epävakaalle, kun ei ole oppinut validoimaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Aina menee pohja kaikelta.

Olen palannut taas pohtimaan epävakautta ja sitä, onko se diagnoosi oikea minun kohdallani. Eipä sillä kai väliä muuten olisi, mutta pidän luokitteluista koska ne tekevät elämäni helpommaksi - on jotain muuta mihin luottaa kuin itsensä. Siksi varmaan haen paljon tietoa aiheesta, ja minun on tärkeä tietää ilmiöiden ja asioiden puitteet. Siitä esimerkki on se, että haluaisin selkeästi tietää mitä lapsena on vaikka tapahtunut, mutta en uskalla lähteä selvittämään sitä seuraamalla tunteitani.

Nyt alkaa olla päivä jo sen verran pitkällä, että lounastan ja alan opiskella. Jos jaksan.

Aurinko paistaa muttei tähän risukasaan

Tämän hetken tuntemukseni ovat vitutus ja ärsytys. Monet asiat vaivaavat ja painavat mieltä tuottaen stressiä. Terapeutti ei oikein ymmärrä reaktioitani ja lähtee hakemaan selitystä väärästä suunnasta, siis minun mielestäni. Olen itse tietoinen pitkästä aikaa tästä äkkinäisestä ja mustavalkoisesta reagointitavastani, mutta en saa yksin siitä otetta. Minulla vain naksahtaa joku viha-moodi päälle, joka pitää sisällään tietenkin vihamielisyyttä, muiden syyttelyä ja vähättelyä. Se on selkeä defenssi, jonka luulen tulevan esiin tilanteissa, joissa avuton lapsi-minä muistuttaa olemassaolostaan. Olenhan joutunut esittämään vahvaa, vastuuntuntoista ja pärjäävää niin pienestä, joten kontrolloin avuttomuutta ja heikoutta kohdistamalla siihen suuttumusta ja vihaa, jopa ympäristössäni. Muiden ihmisten heikkous saa minut suuttumaan, ja huudan sille omalle heikolle minälleni, että saatanan nössö ei tässä ole ennenkään pillitetty. Olen sisäistänyt siis vanhempien asenteen osaksi persoonaani ja pystyn nyt itse "säätelemään" itseäni eli pitämään avuttomuuden tunteen poissa itsestäni. 

Yritän välttää tilanteita, joissa saisin raivareita ja ahdistuskohtauksia. Siksi joudun vetäytymään pois ihmiskontakteista ja niistä mahdollisista konflikteista, joita niissä saattaa tulla. Olen välillä todella mustavalkoinen ihminen, välillä pehmittelen ja mielistelen liikaa, jotta umpikujaan ei ajauduttaisi. Tätä terapeuttini ei ole ehkä ymmärtänyt. Vieläkään tämä problematiikka ei ole ratkennut.

Terapeuttini kehotti epäsuorasti haistattamaan paskat opinnoille jos ne eivät motivoi. Ei nyt ehkä ihan näillä sanoilla eikä tällä merkityksellä, mutta hän totesi, että voi olla ihan realismia, etten saa opinnoistani irti sitä mitä haluaisin - silloin ehkä kannattaa mennä siitä mistä aita on matalin, kerätä vain opintopisteet ja valmistua. Tietoa voi hankkia muualtakin. 

No juuri niin. Nyt kun tässä on vielä se ongelma, etten tiedä haluanko tehdä näitä hommia. Olen aina välillä sitä mieltä, että kyllä tahdon, mutta nyt yhä enenevässä määrin kallistun sille kannalle etten oikeasti halua. Olen hakeutunut alalle aikoinaan vääristä syistä - omista parantumisentarpeista lähtien, halusin ratkaista jonkun konfliktin sisälläni. Nyt ne alkavat pikkuisen aueta, ja olen huomannut että aiemmin minut on pakotettu ajattelemaan, että ansaitsen oman olemassaoloni vain olemalla avuksi ja hyödyksi muille ihmisille. Väsyin siihen, ja ongelmat kasaantuivat. Nyt olen niin väsynyt taas tähän, että haluaisin vain pitää breikkiä kaikesta. Liikaa vaatimuksia.

Kyllä tästä taas yli mennään, ja nytkin jo hieman helpottaa. Vitutukset ovat ohimeneviä, mutta silti olen vakavissani miettinyt, että mikä ammatti ja työ olisi minulle paras. Toisaalta tunnen edelleen kovaa maailmantuskaa, ja mieti sitä että eikö ihmisten olisi tarkoitus auttaa toisia - tee muille mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Alan vain olla niin sekaisin kaikesta tästä yliopistohässäkästä, minun historiallani ei tee hyvää jatkuva kyseenalaistaminen ja asioiden pohtiminen liian suuressa mittakaavassa. En kykene ymmärtämään ja sulattamaan asioita, koska tämä pelasta maailma- syndrooma on ollut niin läsnä lapsuudenkodissa. Herätystä on rukoiltu koko maailmalle ja koko ajan on puhuttu siitä miten paljon on tehtävää, että mahdollisimman moni ennätettäisiin pelastaa jumalan valtakuntaan ennen tempausta. Great deal. Nyt en tiedä mihin vetää rajat - aina voisi tehdä ja jaksaa enemmän. Lopetanko työt tälle päivälle? No mutta tuossa olisi vielä yksi perhe, jolle tehdä sitä ja tätä, tuossa vielä muutama odottaisi soittoa. 

Laitan oven kiinni, sulkeudun pois maailmasa. Omalla kotisohvalla ei ole muita, ei ketään vaatimassa mitään. Olen muuten hyvin iloinen omasta kodistani. Tämä ei ole ehkä ihannekotini, mutta nykyisin olen tohkeissani aina vuokranmaksupäivänä - kotini on jokaisen euron arvoinen! Täällä on hiljaista, rauhallista, saan olla missä ja miten haluan - minun ei tarvitse olla ahdistunut omassa kodissani. Käytän nyt samoja argumentteja mitä omat vanhempani käyttivät aikoinaan, mutta sillä erolla, että nyt kodissani on todella turvallista olla. Olen onnellinen, että olen päässyt vanhemmistani eroon. Vihdoinkin saan olla minä omassa kodissani. Puolustin myös oikeutta omaan elämääni, kun isä soitteli ja kysyi menenkö pääsiäiseksi synnyinkaupunkiini. Sanoin, että en ole tulossa, vastahan siellä olin ja haluan olla omassa kodissani lomalla. Hän oli ihmeissään, koska hänellä on oletus että menen lomilla käymään siellä, koska muulloin en juuri kerkeä. Ehkä ensi kerralla sanon, että ai miksi minun pitäisi käyttää lyhyet lomani siellä reissaamiseen? Tulisi hän tänne koska on juuri päässyt eläkkeelle! Hänellähän ei ole muuta kuin aikaa. 

Nyt olen valmis sulkeutumaan tältä päivältä. Ehkä vain muutamaksi tunniksi tai sitten pariksi päiväksi, nyt olisi taas kiireitä opintojen suhteen. Ahdistaa.

Uneton Seattlessa

... tai sitten vain jossain päin ankeaa talvista Suomea. Ikävä kyllä. Jonnekin lämpimään olisi kiva lähteä, nauttimaan vaan olemisesta. Täällä kotona on aika kurjaa tällä hetkellä. 

Valvon jälleen. Olen saanut jokin aika sitten uudet lääkkeet, mutta en ole testannut niitä vielä kun en ole muka päässyt apteekkiin. Outoa käytöstä minulta, mutta ehkä olen oikeasti ollut niin kiireinen. 

Nyt pitäisi alkaa täytellä kolmannen vuoden terapiahakemusta. Tai nyt ja nyt, jos sen saan tämän kuukauden aikana jätettyä niin oikein hyvä. Se on sitten viimeinen kun kolmas terapiavuosi lähtee maaliskuussa. Uskomatonta, että kohta tulee kaksi vuotta terapian aloittamisesta. On aika vaikea muodostaa jotain kuvaa ja käsitystä siitä, jotain on tapahtunut, mutta en osaa ainakaan yhtäkkiä eritellä että mitä. En löydä sanoja. 

Sain taas psykiatrilta masennusdiagnoosin, eli pisteet heilahtivat sinne keskivaikean puolelle. Tiedostan olleeni nyt muutaman viikon alakuloinen ja aamuisin... no, masentuneisuuteen taipuvainen. En tiedä tuleeko se diagnoosiksi B-lausuntoon, vai tuleeko sinne kenties vielä ihan jotain muuta. Epävakaisuus ei sieltä varmastikaan lähde mihinkään.

Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen kuitenkin ihan rauhallinen ja levollinen. Jotkin palikat löysivät ainakin hetkeksi paikkansa, mutta silti uni ei tule. Mietin sellaistakin vaihtoehtoa, että onko tämä valvominen jotain takauman tyyppistä; odotan isää kotiin sen reissuilta enkä nukahda ennen kuin kello menee jo aamuyötä. Nukun katkonaisesti nykyisin ja herään sekaviin olotiloihin. 

Edelleenkään ei pihauksen pihausta isästä. Löydän aika paljon kiellettyjä ja piilotettuja vihan tunteita sitä ihmistä kohtaan; huoli ja suru ovat olleet enemmän pinnalla vaikka oikeasti hän on herättänyt valtavasti turhautumaa ja kiukkua käytöksellään. Jotain mitä hän on kaikin keinoin pyrkinyt välttämään olemalla kiva ja kiltti ja joustava. Kaikesta voi aina neuvotella. Ihminen, joka ei kestä rajoja eikä siis rakkauttakaan. Ei kestä lapsen turhautumista ja suuttumista, vaan ne on selitetty aina jostain ulkopuolisesta tekijästä lähtöisiksi, kuten ystävät tai huono koulupäivä. Koskaan ei käynyt mielessä, että hän voisi olla oikea vittupää. Näitä vanhempia riittää; "Kaikkemme olemme tehneet ja tässäkö kiitos!" Kyllä, tässä. Ja aika kauniissa käärepaperissa vielä kaiken lisäksi. 

Se on jännä paradoksi, mutta mitä enemmän ihminen yrittää olla jotain eikä hänellä ole siihen kykyjä, niin sen kauemmaksi hän ajautuu tavoitteestaan. Vanhempani yrittivät kai tehdä kaiken niin oikein ja hyvin ja ajattelivat olevansa niin turvallisia ja rakastavia että antaisivat meille hyvän lapsuuden. He olivat täysin sokeita sille, mitä me olisimme tarvinneet ja siten kasvatus ohjautui kai ennemmin heidän omista kokemuksistaan käsin. He kasvattivat meitä yrittäen vastata tosi asiallisesti omiin vaillejäämisen tunteisiinsa. He halusivat vanhemmat, jotka eivät juo - he eivät juoneet. Mutta olivat muutoin saavuttamattomissa. Eivätkö he kestäneet lapsiperheen arkea? Sitä, että omat lapset toivat esiin traumat, joita piti paeta? Siksikö he hakeutuivat uskonnon pariin, hakemaan vanhempia joita heillä ei ollut antamassa heille niitä eväitä joilla taas omat lapsensa kasvattaa... Usko ja seurakunnan struktuuri antoivat ne vastaukset tarpeeksi yksinkertaisina.

Alkaa nyt jo itseäkin kyllästyttää tämä samassa asiassa möyhiminen. Ensi viikolla ehkä jo jotain toisenlaista. Kai näitä asioita on käytävä kuitenkin päässään ja terapiassa läpi niin pitkään, että ne lukkiutuneet tunteet on saanut purettua... Jippii.

Houston, we have a problem

Nyt kyllä on alkanut syksy luisua alamäkeä, tai tarkemmin haarukoituna siis fiilis ja mieliala. Ahdistaa. Iljettää jo sanoakin tuo sana, koska olen toistellut ja hokenut sitä ihan riittävästi jo tähän mennessä. Se menettää merkityksensä kun tarpeeksi usein kuvailee olotilaansa ahdistavaksi tai ahdistuneeksi. Siitä tulee perusolotila, "eipä tässä mitään tavanomaisesta poikkeavaa". Haluaisin olla ihmisten seurassa, nauraa ja nauttia. Mutta kun välillä on pakko olla kotona, yksin. Siitäkö tämä johtuukin, en osaisi ja jaksaisi olla hiljaa yksikseni, vailla vuorovaikutusta. Haluaisin olla yhden tietyn ihmisen lähellä, hänen luonaan. Itkettää ja ketuttaa kun ei voi. Ainakaan vielä.

Mistähän sitä sitten valittaisi. No ainakin vuorokausirytmi on ihan hanurista, ei mua kiinnosta nukkua ja herätä säännöllisesti. Miksi pitäisi, olen vittu yliopisto-opiskelija! Ja tahdon myös pysyä sellaisena vielä pitkään, kiitos. Nyt kun kuitenkin on tuo yliopistoura vasta oikeasti alkanut (eihän siinä mennyt ku jotain 3-4 vuotta ihan sumussa) niin voisin ehkä saadakin siitä jotain. Mutta kun valmistua pitäisi. Ei satu nyt huvittamaan. 

Epävakailu alkaa olla taas ohjelmanumerona. Tai sellainen tietynlainen aggressiivisuus ja terävyys (alan kohta käyttää koiramaailman termejä enemmänkin). Joka tapauksessa, käyttäydyn hyökkäävästi kaikkea uhkaa tai kuviteltua uhkaa kohtaan, repeän -ainakin sisäisesti- liitoksistani. Siitä tulee epämukava tunne. Ja pelot, ne ovat tehneet comebackin. Pelkään väkivaltaa, terrori-iskuja, murtovarkaita ja miehiä. Ja kotona yksin olemista. Haluaisin haalia ympärilleni lääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne tekevät olostani normaalin. Kunpa olisi pilleri johon ei voisi jäädä koukkuun. Enkä minä sillä, että se vitun pieni pilleri nyt olisi itse se asia, vaan se että saisin jotenkin sen tasapainoisen olotilan. Mutta minulle on syntynyt jo luottamus siihen, että vain bentsot auttavat, ei mitkään mielikuvaharjoitteet, analysointi, ystävät, keskustelu, urheilu; eivät ne auta pahaan oloon koska haluan apua heti enkä tahdo sietää sitä olotilaa päivätolkulla.

Jälleen esille on noussut herkkyys ja itkuisuus. Pahoitan mieleni ja murehdin niin herkästi. Siihen ei tarvitse kuin joku myötätuntoa herättävä reppana (ihminen tai eläin) niin itkeä tihrustan ja tunnen hirveästi sympatiaa. Haluaisin pelastaa kaikki kärsivät, mutta todellisuudessa en pysty siihen. En käytännössä enkä persoonaltani. Olen niin ristiriitainen. En jaksa. Mutta itkeä jaksan, ainakin sisäisesti. Itkin ja sekosin kerran kun luulin, että pulun puoliso oli jäänyt auton alle ja vaadin poikaystävää pysäyttämään auton (parkkihallissa) ja katsomaan onko pulupoloinen jäänyt kitumaan ja uskollinen puoliso on jäänyt viereen. En kestänyt sitä ajatusta että viaton eläinpolo kärsii ja toinen suree vieressä. Se oli hirveää. Ehkäpä tämä esimerkki konkretisoi sen, että olen altis tällaisille negatiivisille tunnetiloille jotka saavat minut valtaansa ja ovat kohtuuttomia niiden laukaisijana toimiviin ärsykkeisiin ja tilanteisiin nähden. Olisin todennäköisesti ollut yhtä ahdistunut vaikka kyseessä olisi ollut ihminen.

Mutta epävakaillaan nyt sitten koko rahan edestä, otetaan terapiasta kaikki irti. Terapeutin kanssa ei mene hyvin, mutta enpä ole asiasta puhunut. Tuntuu, että hän ei osaa "johtaa" minua, hänen pitäisi kysyä minulta asioita koska en itse halua puhua itsestäni, en ole sen arvoinen että puhuisin. En halua keskustella, haluan vain vastata kysymyksiin, olla kuin haastattelussa. Joku kysyy minulta oireita tehdäkseen diagnoosin, minä vastaan. Itkettää se, että aikaa ja terapiakertoja menee hukkaan tällaiseen jankkaukseen. Kävin psykiatrilla, ja hän kyseli että oletteko puhuneet tästä ja tästä ongelmasta (kun siellä sitten osasin vastailla hyvinkin reippaasti hänen kysymyksiinsä ja esitin eräitä ongelmakohtia elämässäni)... Vastasin vissiin kaikkiin, että ei olla käsitelty. Kuten vaikkapa pelkotilat ja kehonkuva ja arvottomuuden tunne. Emme ole päässeet niihin käsiksi.

Haluaisin alkaa olla olemassa oikeasti, enkä vain "hyvinä" kausina. Joita toki on, ja pääsääntöisesti nautin elämästäni ja olen onnellinen. Mutta sitten nämä tietyt moodit ja osat ovat toivottomia, traumatisoituneita ja haavoittuneita. En saa niitä lopettamaan vaikerrusta ja kipua muuten kuin lääkkeillä.

En tiedä mihin suuntaan lähden viemään elämääni. Voisin valita, verrata vaihtoehtoja ja valita kivalta kuulostavia asioita. Voisin kokeilla vaikka mitä, minulla olisi siihen mahdollisuus. Mutta en pysty, mahdollisuuksien määrä jähmettää minut paikalleni, enkä uskalla tehdä mitään. Pistän pään pensaaseen, koska pelkään myös iloa ja nautintoa koska se kääntyy herkkyyden takia peloksi niiden ihanien tunteiden menettämisestä.

Tällainen on ollut tämä syksy. Ei kehumista, mutta moottori pyörii kaikesta huolimatta. Järkyttävän pitkä postausta, by the way.

Sunnuntaikrapula

Eipä ole se hehkein olo tänään(kään). Ei kiinteetä ruokaa yli vuorokauteen, ihan vaan nestedieetillä olen.. Se jatkuu kyllä jaffalinjalla jo nyt, pakko jos meinaa olla aamulla skarppina töissä. Morkkis on ollut ystäväni tän päivän, välillä olen maanut taju kankaalla välillä koittanu opiskella. Laattailu on sitten tuonut mukavaa vaihtelua tähän hereilläoloon. Ja niin... ei kannata oksentaa ulos niitä punaisia burana-capseja, voi jeesus sitä kipua ja poltetta minkä se lius sai aikaan. Parein vain nukkua muutama tunti niin heti helpottaa ja sittenkin välttää liikkumasta yli 5 cm suuntaan tai toiseen. Silmiä ei kannata liikuttaa milliäkään.

Näistä krapulanpotemisohjeista sitten taas johonkin toiseen aiheeseen. Olen aika varma, että haluaisin kokeilla jotain toista terapeuttia. Mielessäni kummittelee edelleen eräs naisterapeutti, jolle soitin terapeuttia hakiessani. Hän on erikoistunut epävakaisiin potilaisiin. Jota minä en siis perinteisessä mielessä ole, vaikka monet ongelmakohdat täsmäävätkin. Tämä on tätä... Olen aiemminkin miettinyt asiaa. Mutta pitänee antaa vielä mahdollisuus tälle nykyiselle, kunhan päästään taas siihen kahden käynnin normaaliin rytmiin. Siitä minulla ei ole kyllä kovin pitkältä aikaa kokemusta, kun työt ovat aina rikkoneet kuvion.

Mutta kun toisaalta tiedän, että tässä nykyisessä terapiasuhteessa näkyy nimenomaan se dynamiikka joka on vallinnut minun ja vanhempieni välillä, ja vallitsee edelleen. Puhumattomuus, epäluottamus, etäisyys. En koskaan puhu asioista suoraan, tunteita on vaikea tavoittaa. Ensin läpisen hyvänpäiväntuttujen juttuja 30 minuuttia, sitten vilkaisen kelloa ja tajuan että olisi aika sanoa jotain todella tärkeää. En vain osaa mennä suoraan asiaan, koska minusta tuntuu että toista osapuolta pitää valmistella ja pehmitellä ja puhua kaikkea kivaa.

Olen myös hannkiutunut vaikeisiin tilanteisiin muiden ihmissuhteideni kanssa. Pää on ihan sekaisin mitä minun kuuluu tehdä ja sanoa, toisaalta tiedän mutta pahalta tuntuu. Pitänee jälleen uskoa siihen, että puhumalla asiat selviää jotenkin. Voihan sitä sanoa että haluaisin puhua tällaisesta aiheesta mutta en tiedä miten osaisin pukea kaikki tunteet ja ajatukset sanoiksi kun ne ovat niin hajallaan ja vaihtelevia.

Lueskelen taas jotain epävakailukirjallisuutta. Pitää joku päivä kirjoitella sieltä pari osuvaa pointtia. Nyt mä pistän pään tyynyyn, makaan 45 minuuttia valveilla, nousen syömään/juomaan/tietokoneelle, valvon pitkään ja menen ihan törkeän väsyneenä töihin.

Rusinan avautuminen

Tästä ei voi seurata mitään muuta kuin jotain kamalaa. En ole vaipumassa takaisin masennukseen, siihen olen "liian" toimintakykyinen ja tarmokas. (En väsy hehkuttamaan sitä miten on parempi olla. Sori kaikki.) Mutta se taitaa olla nyt totta, että terapia alkaa tehdä tehtävänsä ja menneisyys on pakko kohdata. Olen aivan romahtamassa kaiken tämän tunnetaakan alla ja rauhoittavia kuluu kuin karkkeja söisi. Minä muistan miltä lapsena tuntui, se tuntuu koko kehossa ja päässä. Fyysisesti ja henkisesti. Tätäkö varten olen parantunut masennuksesta ja alkanut nauttia elämästä, jotta olisin tarpeeksi hyvässä kunnossa käsitelläkseni nuo asiat.

Koen olleeni henkisesti täysin laiminlyöty lapsi usean vuoden ajan. Vanhempansa voi menettää vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. He puhuvat vain ja ainoastaan elämän tärkeimmästä asiasta - uskosta ja pelastuksesta. Vanhempani, ainakin isä, ovat sanoneet että elämässä kaikista tärkeintä on usko jumalaan, sen on oltava aina sijalla numero 1. Perhe tulee sen jälkeen. Hän on harkinnut joskus jättävänsä meidät, koska ei ole ollut onnellinen ja on halunnut muuta. Miten kukaan voi haluta jättää omat lapsensa? Me saimme pelätä, että tuleeko isä koskaan reissuiltaan takaisin kun hän pyöri ihme huumehemmojen kanssa viikonlopusta toiseen. Meille ei jäänyt aikaa, hän valitsi mieluummin ne nistit kuin omat lapsensa - olimme kaikki jotain alle 13- vuotiaita. 

Minä saatana vihaan miehiä. Tämä on ehkä ensimmäinen todella vahvan tunteellinen blogiteksti, mutta kertokoon tämä asiaa tietämättömille, että hengellisyys ei ole aina tervettä. Terveeltä ja tasapainoisilta ja onnellisilta näyttävät perheet eivät aina ole sitä. Ihmiset, jotka eivät pysty asettumaan lapsen asemaan ja arvioimaan tekojaan sen mukaan mitä ne lapselle tekevät, eivät ansaitse lapsia.

Pidän äärimmäisen vääränä sitä, että vain näkyvät sosiaaliset ongelmat ymmärretään lapsille vahingollisiksi tekijöiksi - päihteet, väkivalta jne. Se näkemys pitäisi avartaa käsitykseen, että vanhempien henkinen poissaolo ja lapsen emotionaalinen hylkääminen omista epätavallisista riippuvuuksista johtuen voi aiheuttaa ihan yhtälaiset traumat. Riippuvuuden muodolla ei useinkaan ole väliä, pääpiirteenä ja -oireena on se, että vanhempien resurssit ovat jossain muualla kuin lapsessa.

Sairaat hengelliset yhteisöt pitävät sisällään myös sairaita yksilöitä. Manipuloivia, vallanhaluisia, jopa narsistisia luonteita. Heikoista ihmisistä kerätään oma säestysporukka, ja karismalla pötkitään pitkälle. Minusta tuntuu, että sydämeni särkyy. Se särkyy kun joudun ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka tekivät pahaa. 

Aloitan kesätyöt ihan jonkin ajan kuluttua, ja teen jotain mikä ei varmasti ole minulle ominta aluetta. Se tulee koettelemaan henkisesti, onneksi sitten työnkuva vaihtuu jossain vaiheessa. Mutta jokunen hetki on kestettävä. Pelkään sitä, että nämä omat traumat nakertavat minua sisältäpäin päivä päivältä enemmän ja kesällä tulee taas terapiaan taukoa. Ehkä pitää sitten pitää kriisikeskuksen ja lääkärin puhelinnumeroa kännykässä varalta. 

Hassua sinällään, että nyt koen kuitenkin reagoivani normaalisti. Masennus on sairaus, ja koen että "kehitin" sen itselleni koska en osannut käsitellä rakentavasti näitä traumoja ja vaikeita asioita. Nyt kun masennus ja uupumus ja ahdistus ovat väistyneet, olen enemmän oma itseni. Ja nyt se ahdistus mikä tulee, on sitä mitä olisin aiemminkin kokenut mutta en kyennyt vaan muunsin persoonani ja tyylini aivan toiseksi. Nyt olen se ihminen, hyvässä ja pahassa, mikä pohjimmiltani olen.. kait. Ja tunnistan reagoivani eri tavalla kuin muutama vuosi tai vuosikin sitten, ja tiedän että tällainen olen oikeasti ja tunnistan mitä olen lähtenyt peittämään itsessäni. Äkkipikaisuus, kiukkuisuus, turhautuminen. Siinä muutama esimerkki mitä ei ole saanut tuntea koska niiden tunteminen on mennyt yli, minulla ei ole ollut keinoja säädellä niitä tunteita. Ratkaisu tähän on ollut kieltää nämä ensisijaiset tunteet ja kehittää tilalle valeminä, joka tuntee vain älyllisiä ja rakentavia tunteita. Jees, ja lopputulos on tiedossa. Toistuva vaikea ja pitkäkestoinen masennus, dissosiaatiota, epävakaa persoonallisuus diagnoosi. Perseelleen menneet ihmissuhteet, tietämättömyys siitä kuka olen.

Olen näyttänyt koko tämän päivän mielestäni rusinalta. Kurttuinen, kasaan vetäytynyt, pieni. Olen rusina muiden rusinoiden joukossa; yksi ei ole kellekään tarpeeksi. 

Ruumiin kuolema

Monien mutkien kautta olen jälleen omassa punkassa, mutta missä on uni? Olen valvonut kohta 20 tuntia lyhyillä toissayön unilla eikä minua ole missään vaiheessa tänään väsyttänyt. No hyvä on, alkoholia nauttineena niin kyllähän sitä aluksi saattaa tulla väsähtänyt ja raukea olo, mutta tällä hetkellä voisin tehdä lähes mitä tahansa vaativaa tai raskasta - en tiedä mihin alkaisin vai voiko sitä mihinkään alkaa puoli 4ltä aamuyöllä... Ehkä en osaa pitää yksin ollessani rytmeistä kiinni? Niin kovasti kuin olenkin yrittänyt luoda rutiineja itselleni niin nyt tämä lipsahtaa järjettömyyden puolelle. Mania alkaa usein unihäiröillä, unentarve alkaa vähentyä ja toimeliaisuus lisääntyä... En minä nyt ihan tätäkään halunnut.

Löysin päiväkirjani vuosilta -07 - 10. Se ei ollut kaunista luettavaa. Sieltä tulee esiin aivan eri minä... joku jonka muistan etäisesti ja tunnistan mutta jota en "tunnusta" tällä hetkellä. En ole ollut onnellinen, enpä juuri. Kaikki tuntui romahtavan erityisesti silloin, kun oli jotain mieskuvioita, halusin jonkun kovasti pelastavan minut (ts. auttavan minua), mutta tunsin vain niin kovaa vastenmielisyyttä elämää kohtaan tuolloin. Pelottavan usein päiväkirjassa toistuivat tuolloin sanat "tulen hulluksi". Ei mitään sellaista, että tapan itseni vaan  pelko ja tunne siitä että sekoan, romahdan ja aivoni alkavat tuottaa jotain sellaista mikä ei ole totta. Se on pelottavin ja hirvittävin tunne ikinä sen lisäksi kun joku jättää - jollain tavalla ne nivoutuvat yhteen. Olen kerran aiemmin laihtunut eron jälkeen kahdessa kuukaudessa 8 kiloa pelkästään sillä, että keho on ollut niin järkyttävässä ylikierros- ja stressitilassa, että tärisin yötä päivää, minua palelsi ja lihakset olivat jumissa. Helvetin pelottavaa painajaista koko se osa elämästä. Toissasyksynä parisuhteen hajoillessa  itkin paljon ja yksin ollessa istuin lamaantuneena kykenemättä mihinkään, fyysisesti oli tunne kuin kurkullani olisi ollut kädet jotka kuristavat herkeämättä. Näitä merkintöjä ei haluaisi lukea, mutta uteliaisuus voitti...

Haluan eroon tästä olosta, se varmaan oli mielessäni päällimmäisenä tuolloin. Mistä saisi edes hetkeksi helpotuksen, masennuksen ja ahdistuksen syrjään vaikka puoleksi tunniksi tai tunniksi... jos masennuksen on pakko jatkua niin saisinpa edes hetken hengähtää niin ehkä jaksaisin paremmin - olla taas masentunut minä. Keinoni pyristellä sekä masennuksen, epävakailun ja suhdekriisin kourissa eivät olleet järin rakentavia, yritin saada jonkin ratkaisun tilanteeseen. Kohti jotain muutosta sillä en ehkä ollut menettänyt kaikkea toivoani. Ajattelin, että ehkä joudun kokemaan taas äärimmäisen fyysisen ahdistuksen ja hulluksitulemisen pelon, mutta siitähän minulla oli kokemusta. Ja kun siitä selvisin, selviän kaikesta.

Ruumiin kuolemaa kauheampaa on unelmien kuolema, kirjoitti Kaisa Raittila joskus. 

Diagnoosi

Lausunnot uutta terapiavuotta varten on saatu. Ensi viikolla pitäisi ehtiä tehdä hakemus, jotta saisi sen pois päiväjärjestyksestä. Nyt psykiatri oli ottanut pois masennusdiagnoosin, mutta jättänyt pershäiriödiagnoosin. Terapeuttini sitten kysyi mitä mieltä olen itse tästä jälkimmäisestä dgn:stä, mihin osasin vastata vain että jotain tuttua. Hän on jo aiemmin väläytellyt, että masennukseni taustalla saattaisi olla burn out (yhdistettynä elämän muutoksiin ja traumoja aktivoiviin eroihin) ja nyt hän esitti että minulla ei olisi varsinaisesti epävakaata vaan että tietyt piirteet ja reaktiot johtuisivat traumatisoitumisesta lapsuudessa. Hän sanoi, että en ole ainakaan tyypillinen epävakaa, ja että hän ei itse varmastikaan olisi tällaista diagnoosia laittanut. 

En olekaan ajatellut olevani mikään tyypillinen tai pahin rajatila tapaus, esimerkiksi itsetuhoisuus kriteeri ei täyty koska en ole koskaan kohdistanut aggressiota itseeni käytännön tasolla. En myöskään koe olevani kovin aggressiivinen ja vihainen muutoinkaan, en pimahtele tuon tuosta toisille ihmisille tai kärsi päihteiden ongelmakäytöstä. Mutta muut piirteet täsmäävät, ja joskus olen lukenut ns. quiet borderline- tyypistä joka on ennemmin muille näkymätöntä, sisäistä pahaa oloa mitä ei kuitenkaan pureta fyysisillä tavoilla. 

Mutta viimeisen kuukauden aikana olen saanut terapiasta paljon, olen pohtinut sitä missä elämäntilanteissa olen masentunut (reaktio johonkin) ja mikä tekee elämästä välillä niin vaikeaa (parisuhteet, erot, riidat). Olen jollain tapaa samaa mieltä terapeuttini kanssa diagnoosista, otin sen kyllä aikoinaan vastaan tyynesti koska olin sitä epäillytkin ja sen kautta koin saavani selityksen moniin asioihin - mutta koko ajan olen pohtinut sitä mikä se diagnoosi ja kategoria oikein on, mitkä piirteet voidaan siihen lukea. Onko järkeä antaa tällaisia diagnooseja? Kela niitä tarvitsee toki, mutta terapeuttinikin sanoi että tietyt ongelmat ja traumat (vaikka se vahva sana onkin) saavat aikaan näitä käyttäytymistapoja ja -malleja, joita minullakin on.

Nyt varmaan alamme paneutua siihen, mikä on aiheuttanut nämä traumat ja miten niitä voisi työstää. Kärsin niistä itsekin, enkä voi käyttäytymiselleni aina mitään. Sen taakse ei tietenkään saa mennä, ja se myöskin satuttaa lisää itseänikin; en pysty vaikuttamaan tunteisiini, en reaktioihini enkä voi esittää sille mitään järkevää syytä.

Keskiviikkokoomailua

Pohdiskelen aina silloin tällöin, että millaisia vaiheita rajatilaihmisen elämä pitkällä aikavälillä sisältää, ja millainen häiriö pohjimmaiselta "luonteeltaan" on. Ovatko rauhalliset ja tasapainoiset jaksot osa häiriötä, ja sitten tiettyjen laukaisevien tekijöiden myötä psyyke romahtaa ja oireilu alkaa. Aivan samalla tavoin kuin alkoholisti tai syömishäiriöinen voi olla päälle päin ja käyttäytymiseltään "normaali", mutta silti sairaus voi puhjeta uudelleen. Olemmeko siis koko ajan sairaita, aina alkkiksia, syömishäiriöisä ja epävakaita vaikka oireet olisivat poissa? Ainakin alkoholistien kuulee sanovan, että huolimatta toipumisesta he pitävät itseään loppu elämänsä alkoholisteina, koska joutuvat tarkkailemaan suhdettaan alkoholiin. Ongelma tulee aina olemaan ja pysymään - tai ainakaan taistoa alkoholin kanssa ei parane unohtaa. 

En tiedä onko minulla tällä hetkellä ongelmia. Aiemmin ongelmani on ollut masennus, vaikea sellainen. Jossain vaiheessa ennen masennusta on ollut pahoja kriisejä ja "epävakaata" eloa - pään sisällä. Yritän taistella oireita vastaan: jos pelottaa ja ahdistaa mennä yliopistolle, pakotan itseni menemään. Kun haluaisin vain jäädä turtuneena paikalleen ja unohtaa arkiset rutiinit, lähden lenkille tai muuten vain haukkaamaan happea ja liikkumisen kautta tulen taas tietoisemmaksi kehosta joka sitoo minut tähän hetkeen. Ajatukseni, tunteeni ja mieleni ovat tässä hetkessä ja nautin siitä. En muista milloin olisi ollut viimeksi sellainen syksy jolloin pystyin olemaan kotona illalla ilman ahdistusta. Ahdistus on vienyt ajatukset aina toisaalle, muistoihin ja vanhoihin jo kauan sitten elettyihin tilanteisiin. 

Marsha M. Linehan on kehittänyt epävakaan persoonallisuuden hoitoon kognitiivis-behavioristista hoitomallia ja terapiaa, jotka perustuvat biososiaaliseen malliin. Epävakaus syntyy tiettyjen biologisten ominaisuuksien ja sosiaalisen ympäristön yhteisvaikutuksesta, jolloin emootioiden sääteleminen häiriintyy. Epävakaan ihmisen ajattelu ja tunteet ovat voimakkaasti kahtiajakautuneita ja äärimmäisiä. Jos biologisilta ominaisuuksiltaan (temperamentiltaan?) altis lapsi kasvaa Linehanin mukaan invalidoivassa (mitätöivässä, vähättelevässä) ympäristössä, on vaarana että hänelle kehittyy epävakaa persoonallisuus. Invalidoiva ympäristö ohittaa lapsen tunteet ja kokemukset; niitä ei vahvisteta todeksi vaan vanhemmat / muut aikuiset selittävät tunteet toisiksi. Lasta ei opeteta säätelemään tunteitaan, ja ongelmat yliyksinkertaistetaan (miten tuo yliyksinkertaistaminen vaikuttaa niin tutulta? Niin aivan, usko jeesukseen ja jumalaan koska se ratkaisee kaiken ja pelastaa - en nyt eikä ehkä koskaan tässä elämässä mutta sitten kuoleman jälkeen viimeistään olet saava palkinnon) 

On esitetty myös oletus, että häiriön perustana saattaa olla lapsen käsitys ja tuntemus hoivaajan häneen kohdistamista vihamielisistä ja tuhoisista ajatuksista (Higgit & Fonagy) Ei ole vaikea uskoa sitä, että nykyajan naisissa tätä tunnetta esiintyy, mikäli he eivät ole täysin sinut lapsensaamisen kanssa. Lapsi on loputtoman vaativa ja haluava, jotain mitä aikuinen ei saa olla. 

Luen siis parhaillaan kirjaa Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria, joten siis käytän tässä sekundaarilähdettä. Kirja on mielenkiintoinen. 

Pieniä ilonpilkahduksia elämässä. Mihinhän pieni kutkuttava tunne mahanpohjassa voi johtaa jos vain antaa sille luvan kasvaa?

Lottovoitto

Kukapa ei tunnistaisi itseään edes hetkellisesti näistä seuraavista kuvauksista. Sitten jos kaikki täsmää niin olet kuin lotossa voittanut. Lähteenä tälle oli todennäköisesti jonkin netistä löydetty opas, mutta en enää muista mikä.

 - Pettymyksiä ei murehdita eikä mietitä, vaan tilalle tulee nopeasti toiminta. (Minä murehdin! Minulla on vuosipäivät kaikille tapahtumille.)

- Hylätyksi tulemisen kokemukset laukaisevat usein oireiden pahenemisjaksot, vaikka ihminen ei itse yleensä sitä tiedosta. (Kyllä vain. Paitsi viimeisin ero parisuhteessa oli poikkeus. Oireet olivat pahentuneet jo ennen sitä, ja paranemiskausi alkoi eron jälkeen. )

- Vaikeus sitoutua sopimuksiin kotona, hoidossa ja työelämässä. (Very true. Itsekuria ei nimeksikään. Paitsi että asiassa on ollut havaittavissa muutoksia viimeisen kuukauden aikana.)

- Vastoinkäymisten syy on potilaan mielestä aina muissa, mutta ei hänessä itsessään. Tällöin ei tarvitse olla itsenäinen, eikä vastata itsestään, eikä samalla ottaa riskiä siitä, että jäisi yksin tai tulisi hylätyksi. (Vaikea sanoa. Pohjimmiltaan varmasti asia on näin. Suuttuneessa moodissa erityisesti. Kelläpä ei?)

- Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä henkilö voi provosoida ja ärsyttämällä ärsyttää muita. Hän voi pyrkiä jopa saamaan heidät menettämään malttinsa ja hylkäämään hänet. Hylätyksi tulemisen pelko saa ihmisen jatkuvasti toimimaan tavalla, jolla hän itse ajaa tilanteen siihen pisteeseen, että tulee hylätyksi. (Kyllä. Tekee kaikkea sellaista mikä epäsuorasti johtaa toisen osapuolen suuttumiseen.)

- Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä on taipumus tiedostamattaan siirtää omat negatiiviset tunteet toisen kokemiksi. Tällöin lähimmäinen kokee esim. olevansa syyllinen johonkin, mihin häiriöstä kärsivä itse on tosiasiassa syyllinen. (Ennemminkin epävakaa ottaa toisen negatiiviset tunteet omikseen. Näin ainakin omalla kohdallani. Sitten niiden eteenpäin levittäminen on helppoa. Mutta totta osaltaan, kyllä sitä omia negatiivisia tunteitakin "jakaa" muille..niitä on vaikea pitää vain itsellään.)

Terapeuttini puhuu aina parisuhteesta kiintymyssuhteen "näyttämönä". Pieni lapsi muodostaa kiintymyssuhteen hoivaajaansa (joka on suurimmalla osalla äiti), kuin myös rinnakkaisia kiintymyssuhteita. Lapsuudessa muotoutuneet kiintymyssuhteet hoivaajiin ja suhteiden dynamiikka tulee esille aikuisuuden parisuhteissa; parisuhde on  seuraava kiintymyssuhde ihmiselle vanhempien jälkeen. Tutkailtaa itseänne ihmiset. Se millä tavalla käyttäytyy ja tuntee seurustelukumppaninsa kanssa, kertoo jotain siitä mitä kiintymys on ollut vanhempiin.

Kiintymyksestä voisi puhua ties kuinka pitkään. Kirjahyllyssäni odottaa yksi opus, joka käsittelee joitain psyykkisia häiriöitä kiintymyssuhteiden näkökulmasta. Olen lukenut sen pari kertaa mutta ulkomuistista en tietenkään nyt mitään järkevää muista. Ehkä ensi viikolla ehdin sitä lukeakin taas.

Muisteloita

Olen joskus pohtinut masennuksen ja epävakauden keskinäisiä yhteyksiä, ja omalla kohdallani olen sitä mieltä että masennus on ollut seurausta "rajatilailustani". Päänsisäiset ongelmat ovat olleet niin vahvoja, että lopulta vuosien mittaan on ollut "pakko" vaipua masennukseen ja toimintakyvyttömyyteen koska niitä alkuperäisiä ongelmia ei ole osannut ratkaista.

Lapsuudesta olenkin jo kertonut. Kun ei saanut olla oma itsensä, vanhemmat olivat pelottavia ja etäisiä. Raivokohtauksia, mököttämistä, hylkäämistä. Mutta välillä sitten taas lämmintä ja rakastavaa. Itsestä ja todellisuudesta etääntyminen sekä tunteiden eristys alkoivat alle 10- vuotiaana kun mentiin mukaan herätysliiketoimintaan. Siellä pelkäsin ja halusin pois; kaikki aikuiset olivat sekaisin ja tunteita oli liikaa!

Osasin eristää omat tunteet tosi hyvin ja olo oli varsin epätodellinen suurimman osan aikaa. Peruskouluiässä jo tunsin olevani kaukana kaikista ihmisistä. Myös kiusatuksi tuleminen vaikutti itsetuntoon kun ei päässyt pakoon sitä.

Näistä aineksista leivottiin sitten koko aikuisuuteeni vaikuttanut soppa. Huono itsetunto, hylätyksi tulemisen pelko, häpeä itsestä. Millä tavoin se voi näkyä? Ei välttämättä ulkopuoliselle, mutta kun asioita tarkastelee lähemmin niin ihan arkielämäkin voi olla vaikeaa minulle.

Ihmisten kanssa oleminen on vaikeaa, koska pelkään heidän ajattelevan minusta pahaa, pitävän minua tyhmänä ja laiskana. Tulkitsen muiden sanallisen ja ei-sanallisen viestinnän negatiivisesti. Muistan ikävät kokemukset liiankin hyvin ja pitkään. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, mistä seuraa oikea oravanpyörä. Koen olevani muidenkin läsnäollessa jossain kuplan sisällä; henkisesti täysin yksin. Haluan vain pois, kotiin missä ei tarvitse pinnistellä ja näytellä normaalia. Välillä sosiaalisten tilanteiden kammo on ollut niin vahva, että olen pysytellyt kotona niin kauan kuin vain ruokavarannot ovat antaneet myöten. Kotoa poistuminen on ollut kamalaa, koska ei halua näyttäytyä edes lähiruokakaupassa. (Syy: ei ole tarpeeksi hyvä ihminen menemään edes sinne.)

Olen opiskellut ja saanut kehuja siitä kun arvosanat ovat olleet hyviä. Niistä ei kuitenkaan näe sitä kuinka paljon itkua, painajaisia, kauhua ja ahdistusta niiden saavuttamisen taustalla on ollut. Kouluun meneminen on pelottanut, ihmisten näkeminen on pelottanut. Myös omien ystävien, koska heidän seurassaan joutuu skarppaamaan niin kovasti etteivät he näe surullisuutta ja alakuloa. Esittämisestä väsyy, ja kotona ei jaksa muuta kuin nukkua. Minulle kulissin säilyttäminen on ollut niin tärkeää, että en ole vain voinut antaa periksi ja kertoa ihmisille että minulla on ongelmia.

Tyhjyys ja viha. Niistä ovat pienet epävakaat tytöt tehty. Vihaa ei saa ilmaista, jos tulee vahingossa vihaiseksi siitä seuraa suunnaton tyhjyys. Minä en ole ollut olemassa, niin sanoisin. Voi helvetin vittu tätä vyyhtiä. Olen nyt mielestäni tasapainossa kun tarkastellaan asiaa laajemmin, pieniä hetkittäisiä "kohtauksia" saattaa tulla välillä mutta pystyn silti näkemään ne kokonaisuuden osana. Tiedän että paha olo menee pois, ja myöskin luotan siihen. Haluan kokea tunteeni vaikka ne olisivatkin "järjettömiä". Haluan nauraa vaikka se tekisi minusta toisten silmissä idiootin. Haluan itkeä jos näen kuolleen oravan tai nälkäisen kissan. MINÄ VAIN HALUAN. Ja minä aion. Olkoon syyt omituisille tunteilleni mitä vain, mielestäni ne on tunnettava. Nähtiinhän mitä siitä seuraa kun yrittää ne kieltää. 

Pelasta maailma

Olen antanut itselleni ihan vain tällaisen homemade-diagnoosin kuin burn out. Arvelen kärsineeni sen ensimmäisitä oireista jo myöhäisestä teini-iästä lähtien. Olen jo penskasta ollut hyvin sensitiivinen toisten ihmisten tunnetiloille ja aistinut herkästi missä mennään vaikka asioita ei ole sanotukaan ääneen. Otan muiden tunteet itseeni, ja mukautan oman olotilani ja tunteeni samalle taajuudelle heidän kanssaan. En välttämättä kanna toisten murheita, mutta imen negatiiviset tunteet itseeni ja yhtäkkiä kaottisuus on päässäni vaikka oma tunteeni olisi ollut aivan toisenlainen. Ehkä se on jonkinlaista rajattomuutta itsen ja toisen välillä? Esimerkki: ystävä itkee jonkun läheisen kuolemaa, lohdutan kunnes minut valtaa sama musertava suru kuin joku olisi kuollut myös minulta -> tarvitsen kohta itse lohduttajaa. Tämä ei kuitenkaan ole sitä, että olisin enää surullinen toisen puolesta ja sillä tapaa kantaisin huolta hänestä, vaan olen itse ihan hajalla. Jotain surullista ja menetettyä ja kadotettua on omassa menneisyydessäni, ja pyrin auttamaan itseäni auttamalla toisia. Saan tilaisuuden käydä läpi yhä uudelleen vaikeita tunteita kun hankin vaikeuksissa olevia ihmisiä ympärilleni. 

Ehkä hiljalleen alan nähdä eron siinä mikä on rehellista empatiaa ja mikä sympatiaa. "Burn out" on tullut siitä, että isä on omalla esimerkillään kannustanut auttamaan muita ihmisiä omasta hyvinvoinnista ja rajoista välittämättä. Jollain tavalla tuntuu, että uskonyhteisössä ihmiset halusivat käännyttää toisia ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavalla jotta voisivat säilyttää mielessään oman elämänsä mielekkyyden. Ympärille pitää hakea paljon samanmielisiä koska oma tunne, usko tai persoona ei ole tarpeeksi vahva kestämään kritiikkiä ja kyseenalaistamista. 

Burn out. Väsymystä tunteisiin, ihmisiin. Olen ollut niin hukassa itseltäni. Kun on pitänyt kantaa huolta toisista, pelastaa koko maailma, kaikki on ollut minun varassani. Näin ei tietenkään ole koskaan sanottu tai vihjailtu. Mutta minun on pitänyt kieltää itseltäni kaikki: tunteet, kokemukset ja unelmat koska minulla ei ole ollut oikeutta niihin ennen kuin olen auttanut muita. Ja autettavien määrä ei tässä maailmassa lopu. Vihasin jossain vaiheessa kaikkea "hyvää elämää", mistään ei olisi saanut saada itselleen mitään ja auttaminenkin oli turhaa jos siitä sai tyydytystä koska silloinhan senkin ainoa motiivi olisi ollut itsekkyys! (Hyvin mustavalkoinen ajattelutapa siis jo teininä)

Ehkä tulen käymään terapiassa jonkin asteista taistelua siitä onko minulla oikeus kenties jopa omaan elämään, missä menevät auttamisen ja uhrautumisen rajat. Koska kyllähän se niin on, että voisin monesta asiasta lupua muiden hyväksi -ihan siis materiasta- ja käyttää varani muuhun kuin itseeni. Mutta missä määrin? 

Olen yhtäaikaisesti sekä iloinen että pahoinvoiva sen vuoksi että minä todella olen olemassa. Fyysisesti olen sitä tietenkin, en epäile missään vaiheessa kadonneeni mihinkään, mutta psyykkisesti olemassaolo on raskasta. En tahtoisi millään kestää sitä, että minä olen, koska se tarkoittaa että minulla on oma tahto ja voin haluta asioita, voin tehdä niitä. Olen kuin jättänyt lopun murrosiästäni elämättä (tai sitten varhaislapsuuden separaatiovaiheesta) kun opettelen olemaan yksilö. 

Jollain tasolla ongelmani aiheutuvat eriytymis-lähentymisvaiheen aikaisista tapahtumista. Terapeuttini pohtii aina miten lapsuuteni näkyy tässä hetkessä, aikuisuudessa. Erityisesti läheiset ja intiimit suhteet tuovat esiin kiintymyssuhteen laadun sekä lapsuudessa muotoutuneet skeemat. Välillä olo on ollut kuin kiikkulaudalla keinuessa mistä erityisesti poikaystävät ovat saaneet kärsiä. Eniten kyllä minä itse vuosien varrella, sillä oma epävakaisuuteni näkyy... tai ilmenee lähinnä sisäänpäin oireiluna eli ei toisiin ihmisiin ja ympäristöön purkamalla. Vaikeudet ovat omissa tunteissani ja ajatuksissani, mutta en näytä niitä ulospäin. Siksi monen on niin helvetin vaikea uskoa että minulla on joskus ollut ihan oikeasti vaikeaa. Ja minulle se on taas niin helvetin suututtavaa että kokemani aliarvioidaan ja sitä vähätellään tai ollaan uskomatta. Kiikuttelu kiikkulaudalla on siis sitä, että yhtenä hetkenä saatan haluta olla jonkun ihmisen kanssa, toisena hetkenä en. Haluan läheisyyttä ja lämpöä, toisena hetkenä en. Vaikka en haluaisi vaan toivoisin voivani pysyä kaukana niin silti en osaa sanoa asiasta. Pelkään, että sanomalla ei en saa enää toista tilaisuutta olla pidetty ja haluttu. Minut hylätään ja minut jätetään. Lopulta käyttäydyn kuin mieltä vailla, alan inhota itseäni ja toista ja haluan lakata tuntemasta kaikkia tunteita vuoronperään. Sitten en anna anteeksi itselleni tekemiäni tyhmyyksiä. 

Terapian tukemana pystyn ja uskallan jo asettua näihin ahdistaviin tunteisiin, pysyä niissä hetken ja tarkastella niitä. Aiemmin olen saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia niistä. Opettelen sietämään taas tunteita. Tällä hetkellä mietin mielessäni mitä tunteita minussa herättää se, että toinen ihminen menee eteenpäin ja itse vasta pohdin mihin suuntaan lähtisin. Suhteiden päättyessä olen aina jäänyt rakastamaan toista osapuolta. Ehkä siksi että tiedän tämän ihmisen lähtevän lopullisesti ja pois saavuttamattomiin -tunteen tasolla- ja se on helpottavaa. En pysty olemaan kiintynyt läheisessä suhteessa, koska läheisyys satuttaa ja kiintymyksen kohde saattaa "tappaa" minut. Lakkaan olemasta jos hän lakkaa välittämästä.

Ja tätäkään ongelmaa ei olisi ilman psykodynaamista psykoterapiaa. Eihän?

Ilta ilman ystävää

Olisin kaivannut ystäväni seuraa tänään. Soitin hänelle eilen kun oli hieman paha mieli, mutta hänellä oli omia juttujaan kuten oli tänäänkin. Näimme hetken aikaa enkä minä kertonut ikävästä olostani. 

Olen huomannut, että yksin ollessani lillun jossain avaruudessa ilman tuntumaa juuri mihinkään. Minua ei ole olemassa kun olen yksin. Ajatukseni ja tekemiseni tuntuvat jotenkin irtonaisilta. Ehkä siksi olen niin paljon paennut tuota tyhjää oloa nukkumiseen ja eri tavoilla dissosioimiseen. Kun olen sanonut menettäneeni monta vuotta elämästäni, se tarkoittaa että en tosiaan ole tehnyt muuta kuin ollut. Epävakaus voidaan nähdän tietynlaisena traumatisoitumisena, jolloin ihmisen tunteidensäätely ei ole normaalia vaan tunteet tuntuvat hyvin vahvasti ja tähän liittyykin myös epävakaan ihmisen tunnekuohut kun mitään ei voi kokea kuin täysillä. Siitä seuraa huono olo, ja ongelmaa voidaan yrittää ratkaista ylikompensoimisella ja välttämällä tilanteita joissa tunteet aktivoituvat. En ole pystynyt liikkumaan missään, en poistumaan kotoa koska ulkomaailmassa joutuu kohtaamaan ihmisiä. Myös kokemukset jäävät usein pyörimään mieleen niin että niistä ei pääse eroon. Jossain vaiheessa istuin koulupäivien jälkeen arviolta varmaan 3 tuntia illasta sohvalla miettimässä asioita että ajantaju katosi. Näin jatkui kuukausia ja kuukausia, että dissosioin itseni pois tästä hetkestä ja kadotin sen ajan jonnekin. 

Että tällainen case

Joissain lähteissä ole törmännyt sellaiseen väitteeseen, että tunne-elämältään epävakaat olisivat kykenemättömiä empatiaan, muilla ihmisillä olisi heille vain välinearvoa ja ihmissuhteissa hyötynäkökulma. Nämä samat piirteethän kuvaavat narsismiakin. 

En ole perehtynyt niin syvällisesti persoonallisuushäiriökirjallisuuteen, että olisin muodostanut kantani. Olen lueskellut pääasiassa "potilaiden" omia kertomuksia sieltä täältä lehdistä, kirjoista ja netistä erityisesti. En tiedä kuuluuko kyseinen empatiakyvyttömyys tähän häiriöön, ihmiset ovat ainakin itse sitä mieltä että ei kuulu. Mutta toisia ihmisiä manipuloimaan epävakaa on varmastikin tottunut, jotta saisi tyydytettyä tarpeensa. Niiden tarpeiden oikeellisuudesta voikin sitten keskustella erikseen. Itse olen analysoinut, että jos ihminen jää lapsuuden perheessä itse vaille ymmärrystä ja empatiaa, vanhemmat ovat vääristelleet tunnemaailmaa ja käyttäytyneet itse omituisesti, jonka seurauksena lapsi joutuu "taistelemaan" pärjätäkseen. Lapsen tulee oppia ne keinot ja strategiat, joilla hän varmistaa selvitäkseen kodin ilmapiirissä, joka on usein jollain tapaa vaikea ja jopa häiriintynyt. Nuo selviämisstrategiat eivät välttämättä ole aikuisuudessa enää asianmukaisia.

Erään oppaan mukaan mielihyväperiaate toimii ainoana motivaation lähteenä [epävakaalle ihmiselle]: tästä seuraa välittömän tyydytyksen etsiminen ja heikko kyky sietää odottamista tai turhautumista. Heillä ilmenee myös toisiin ihmisiin vaikuttamaan pyrkivää käytöstä.

"Käytöksellä ei ole vaihtoehtoja: autossa on vain yksi vaihde päällä, eikä sitä voi vaihtaa, levy jää junnaamaan samaa uraa ja jankutus on loputonta."

"Menneisyys ei elä: ikään kuin elämän historialla ei olisi (näennäisesti) mitään merkitystä, kaikki toteutuu tässä ja nyt, tunteiden myrskyssä, muuta ei mietitä."

Itse ajattelen niin, että häiriön vakavavuusaste vaihtelee - luonnollisestikin - ja skeematerapiassa esitetty näkemys moodeista (minä-tiloista) osuu jotenkin yhteen oman käsitykseni kanssa, tai ehkä löysin siitä selityksen joka kuvaa omaa kokemustani ongelmien kanssa elämisestä. Epävakaalla on traumatisoitumisen tasosta riippuen myös ns. normaali minä, joka kykenee toimimaan kuten muutkin. Sitten on nämä toiset minä- tilat: hylätty, vihainen, rankaiseva ja suojautuja. Jos arvioin nyt omalla kohdallani tuollaisia juuttumistilanteita, jotka siis selkeästi ovat osa muuta kuin tervettä minääni, niin ne liittyvät olosuhteisiin ja ihmisiin, jotka saavat minut pelkäämään hylkäämistä ja vaille jäämistä sekä tuntemaan itseni naurettavaksi ja tyhmäksi. Niissä tilanteissa esiintyy tätä hylätyn minän säälittävää ja vetoavaa käytöstä, joka vuorottelee vihaisen minän kanssa. Tämä on varmaan sitä "manipuloimista" kun käytös muuttuu toisen osapuolen reaktioiden mukaan; ajattelen (alitajuisesti tosin) että millä saisin tuon toisen suostumaan minulle edullisiin myönnytyksiin. 

Menneisyys ei elä on varmastikin kuvaava ilmaus sille mistä kirjoitin muutama päivä sitten. Eilisellä ei ole paljoakaan merkitystä, se ei tunnu tässä hetkessä. Välillä se tuntuu liikaa, kun suojaukset pettävät ja paniikki iskee. Siinä on mielestäni kyseessä myös tietty trauma, eli muistot palaavat mieleen elävinä ja kroppa reagoi sillä hetkellä kuten se on reagoinut aiemmin itse trauman aiheuttaneessa tilanteessa. Saatan saada "hepulin" joskus pienestä asiasta, jonkin tärkeän ihmisen eleistä ja sanavalinnoista. Se mikä muistuttaa aiemmista "hylkäämisistä" saa kehon stressitilaan, sydän hakkaa, vapisuttaa, itkettää, on levoton olo. Sanotaanko sitä, että sympaattinen hermosto aktivoituu, ja olen huomannut että se on usein kaikki tai ei mitään- periaatteella. Koko oireisto lyö päälle jo siitä, että sydän kylmenee. Esimerkkinä siitä miten olen päässyt näistä jo hieman työstämään on se kun ex- poikaystävä kertoi jotain jutuista mitä hänellä oli ollut uusien naisten kanssa: jo pelkästään se, että hän aloitti puhumaan, "en tiedä onko tää nyt järkevää kertoa..." (jne.) sai aikaan sen että jähmetyin hetkeksi, tuntui kuinka kaikkia kehonosia kylmäsi ja hengitys salpautui hetkeksi. Yleensä ennen tästä olisi seurannut paniikki, mutta nyt osasin rauhoittua hetken kuluttua, koska ajattelin että asia ei ole minua uhkaava ja minun elämääni kuuluva. Olen ihan tyytyväinen.

Olin ajatellut kirjoittaa ihan muista ajatuksista, tunteista ja johtopäätöksistä, mutta nyt tämä johti tähän. Alunperin piti kirjoittaa siitä, kun ei pysty luottamaan omiin tunteisiin ja elämässä on vaikea suunnistaa eteenpäin ilman tunteiden ohjausta. Kyse on siitä, että ei luota ja usko itseensä, muiden on helppo huijata ja vääristellä minunkin sisäisiä olotiloja. Se on linkitettynä varmaan siihen identiteetin tunteen puutteeseen, mutta asia on hirveän monimutkainen. 

Terapia jatkuu ylihuomenna, joten en ehkä enää purkaudu blogiin tällä tavalla. 

Eksyntää

Mitenpä voisi epävakaan ihmisen tunteita ja elämän problematiikkaa kuvata; olo on kuin harhailisi yksin pimeässä tuntemattomassa metsässä, josta kuuluu pelottavia ääniä joka suunnalta. Tunteet ja vaistot ovat kuin rikkinäinen kompassi, joka osoittelee minne sattuu; kun on hetkeksi muka saanut suunnan jostain ja lähtee luottavaisesti siihen turvautuen etenemään, nuoli alkaa pyöriä vain ympyrää ja väittää päinvastaista kuin aiemmin. Ja vielä se, että siitä mihin haluaisi päästä ei ole tietoakaan, joten kulku on päämäärätöntä poukkoilua. 

Oman pään sisäinen maailma voi olla pelottava ja ahdistava. Uskon, että omalla päätöksellä paranemisesta on merkitystä, nimittäin sillä että pystyykö aktiivisesti opettelemaan uusia tapoja ajatella, kyseenalaistaa ja tehdä asioita elämässään. Erilaiset pettymykset ja paineet, stressi ovat opettavaisia ainakin itselleni siinä mielessä, että pystyn harjoittamaan omia "henkisiä kykyjäni". Omat harjoitukseni pakkoajatusten ja ajatuskierteiden katkaisemiseksi ovat aika yksinkertaisia; kun alkaa ahdistaa, laitan pitkäkseni ja sanon itselleni että nyt minä lopetan tämän asian ajattelemisen, saatan tehdä jonkun mielikuvaharjoituksenkin jossa kirjaimellisesti hautaan asian jonnekin. Sitten pyrin tunnostelemaan kehon tuntemuksia, keskityn rauhalliseen hengitykseen ja rentoutan jäsenet pikku hiljaa. Tunne on autuaallinen ja usein johtaa nukahtamiseen.

Tunteiden kanssa onkin toinen tilanne; niistä en pääse helposti eroon. Pahimmillaan paniikki ja itkuisuus voivat kestää tunteja, niin kauan että nukahdan fyysiseltä väsymykseltäni. Olen jo aiemmin todennut, että aivoni tarvitsevat varmaan bentsojen kaltaisia rauhoittavia ainesosia koska sitten tunnen olevani normaali. En tiedä miksi olen usein - ehkä jopa 80 % ajasta - apaattinen, hermostunut, lyhytpinnainen, herkistynyt. 

Olen pohdiskellut omiin tunteisiin luottamisen vaikeutta. Myös identiteetin haurautta. Hylkäämisen pelkoa. Niistä sitten kunhan saan ajatukset kunnolla kasaan, mutta nyt jätän ne vielä "tekeytymään".