Fyysinen olo on tänään parempi, menin eilen nukkumaan jo klo 23 ja heräsin tänään kohtalaisen virkeänä 9n aikaan. Uni tuli kun ei muuta voinut siinä olotilassa :) Nyt on kohtalainen fiilis, kun tiedän näkeväni ihmisiä taas päivän tauon jälkeen. Uskomatonta, että yhdestä vaivaisesta päivästä tulee niin ikävä olo. Joskus aiemmin saatoin olla monta päivää ihan keskenäni ja se oli kivaa. No, siitä ajasta taitaa nyt olla kyllä jo useita vuosia, ja silloin oli poikkeuksellinen olotila muutenkin - olin kriiseillyt poikaystävästä eroamisen vuoksi useita kuukausia, ja kun aloin päästä siitä yli niin tykkäsin viettää aikaa vain kotona pötkötellen, lukien ja miettien. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Nyt voi olla, että joudun hetken totuttelemaan ennen kuin osaan nauttia vain olemisesta.
Vien kyllä terapiaan nämä ärsytyksen ja kiukun tunteet, kun alan hahmottaa jo itsekin mistä ne syntyvät. Valtavasta häpeästä ja siitä kun ei omasta mielestään pysty saavuttamaan sitä mitä muut. Ei minulla aina ole ongelmaa asian suhteen, aikuisminä pystyy käsittelemään tällaiset asiat ja olemaan sinut itsensä kanssa, mutta välillä kai tapahtuu jotain joka laukaisee tai päästää pintaan ne syvimmät säröt. Lapsuusajan hylkäämiset.
Toivon, että terapia menisi eteenpäin tai siis että minä menisin. Jotain uutta välillä tuleekin, mutta sitten taas tuntuu että hukkaan aikaani. Tämä itsensä epäileminen on kait tyypillistä epävakaalle, kun ei ole oppinut validoimaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Aina menee pohja kaikelta.
Olen palannut taas pohtimaan epävakautta ja sitä, onko se diagnoosi oikea minun kohdallani. Eipä sillä kai väliä muuten olisi, mutta pidän luokitteluista koska ne tekevät elämäni helpommaksi - on jotain muuta mihin luottaa kuin itsensä. Siksi varmaan haen paljon tietoa aiheesta, ja minun on tärkeä tietää ilmiöiden ja asioiden puitteet. Siitä esimerkki on se, että haluaisin selkeästi tietää mitä lapsena on vaikka tapahtunut, mutta en uskalla lähteä selvittämään sitä seuraamalla tunteitani.
Nyt alkaa olla päivä jo sen verran pitkällä, että lounastan ja alan opiskella. Jos jaksan.
Vien kyllä terapiaan nämä ärsytyksen ja kiukun tunteet, kun alan hahmottaa jo itsekin mistä ne syntyvät. Valtavasta häpeästä ja siitä kun ei omasta mielestään pysty saavuttamaan sitä mitä muut. Ei minulla aina ole ongelmaa asian suhteen, aikuisminä pystyy käsittelemään tällaiset asiat ja olemaan sinut itsensä kanssa, mutta välillä kai tapahtuu jotain joka laukaisee tai päästää pintaan ne syvimmät säröt. Lapsuusajan hylkäämiset.
Toivon, että terapia menisi eteenpäin tai siis että minä menisin. Jotain uutta välillä tuleekin, mutta sitten taas tuntuu että hukkaan aikaani. Tämä itsensä epäileminen on kait tyypillistä epävakaalle, kun ei ole oppinut validoimaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Aina menee pohja kaikelta.
Olen palannut taas pohtimaan epävakautta ja sitä, onko se diagnoosi oikea minun kohdallani. Eipä sillä kai väliä muuten olisi, mutta pidän luokitteluista koska ne tekevät elämäni helpommaksi - on jotain muuta mihin luottaa kuin itsensä. Siksi varmaan haen paljon tietoa aiheesta, ja minun on tärkeä tietää ilmiöiden ja asioiden puitteet. Siitä esimerkki on se, että haluaisin selkeästi tietää mitä lapsena on vaikka tapahtunut, mutta en uskalla lähteä selvittämään sitä seuraamalla tunteitani.
Nyt alkaa olla päivä jo sen verran pitkällä, että lounastan ja alan opiskella. Jos jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti