Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa. 

Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

Mene suoraan vankilaan...

Viikon loppupuolella kävin läpi hetkellisesti täydellisen romahduksen. Sellaista ei todellakaan ollut näköpiirissä, vaikka ei syksy nyt mitenkään suoranaisesti valoisakaan ole ollut. Eräänä iltana vain tuntui kuin olisi välähtänyt se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta, ja tuntui että asioita alkoi täysin yllättäen pirstoutua päässäni. Olen yrittänyt vaivalla kasata tiettyjä onnellisuuden illuusioita ja mielikuvia, mutta yön pimeydessä ne alkoivat yksitellen poksahdella rikki. Tunsin kaiken vyöryvän ylivoimaisena ylitseni, koin olevani niin surkea ja menetetty tapaus, joka ei koskaan tule olemaan hyväksytty ja rakastettu. Sillä hetkellä, tai oikeastaan noin pariin päivään, oli vaikea nähdä valoa yhtään missään.

Minä ja maailma ei edelleenkään pelata yhteen. Se käy tuollaisina hetkinä selväksi. Olen pohtinut olisiko kyseessä jokin traumatisoitumiseen liittyvä takauma, jossa olen niin sekaisin kun en tiedä kuka olen ja epäilen ettei elämästäni tule mitään. Sellaista sekavan teinin pelkoa siitä, että joutuu helvettiin kun hylkää uskon. Hylkäämällä uskon hylkää myös kaiken tietämänsä hyvän, ja ottaa vastaan maailman jossa ihmiset ovat pettureita, hyväksikäyttäjiä, armottomia ja julmia. Maailma, jossa kukaan ei rakasta minua.

Hetkellisestä romahduksesta huolimatta, viikonloppu on ollut nousujohteista. (Muuta suuntaa ei kyllä olisi ollutkaan, mutta onneksi en jäänyt siihen murheeseen ja toivottomuuteen kiinni.) Arki tuntuu ihan kohtalaiselta, ja koitan mennä päivä kerrallaan. Olen voimaantunut uudesta harrastuksestani niin, että haluaisin kokeilla jotain lisää. Sille en varmaan mitään voi, että katseeni kääntyy välillä väkisinkin menneisyyteen, ja suren sitä suuresti. Myös tulevaisuus pelottaa, en osaa suhtautua siihen luottavaisesti ja avoimin mielin. Harvoin siteeraan raamattua, mutta tässä yhteydessä: suurin niistä on rakkaus. Mitä on elämä ilman rakkautta? Niinpä. Minulle se ei ole elämisen arvoista. Muut ihmiset, harrastukset, opiskelut. Mikään ei koskaan täytä sitä tyhjiötä. Enkä haluaisi elää tyhjää, merkityksetöntä elämää.

Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Aukoton suunnitelma

Olen aika ekspertti suunnittelemaan kaikenlaista. Niiden suunnitelmien toteuttajana olen vain kehnonlainen, aloittelija. Jostain jää aina kiinni tai roikkumaan. 

Yhtäkkiä mieleeni palautui kuinka paljon suunnittelin kotoa muuttoa yläasteiässä. Toki olin pikkuvanha, kuvittelin osaavani ja pärjääväni. Ja miksi en olisi niin tehnytkin, tosin etten olisi osannut ja pärjännyt niissä olennaisissa asioissa (oman kaveripiirin ja identiteetin ja terveen vastuuntunnon rakentamisessa). Mutta päällisin puolin olisin porskutellut menemään verbaalisten kykyjeni ja valmiiden käsikirjoitusten voimalla.

Tämä oli siis päällimmäinen, muiden näkemä minä. Ulkokerros. Joka tomerasti touhusi ja puuhasi, mutta jolla jäi tärkeitä taitoja kehittymättä. Koska vanhemmat. Koska usko. Koska pelko ja ulkomaailman vaarat. Koska vaaralliset tunteet. Koska kadotus. Koska väistämätön, omanikäisten turmelevuus. Jep. Valmiit skriptit elämälle, valmiit mielipiteet, valmiit maailmankatsomukset.

Paitsi että ei se mennyt niin. Olisin ollut varmasti ihan pirun ahdistunut, jos olisin tiennyt sellaista olotilaa tai sanaa edes olevan. Masentunut myös. Mutta eihän meillä sellaista. Kaikki on hyvin uskovaisilla joo. Ja jos jotain ikävää tunsi, se piti rukoilla pois. Kiittämätön. Nöyristele. Kiellä tunteesi ja arvosi.

Joku pimeään komeroon sullottu osa on tuntenut tuota. Se osa on potkinut minua haaveilemaan aina paremmasta, hienosta, upeammasta, rikkaammasta ja onnellisemmasta elämästä. Olen ollut 20 vuotta kahlehdittuna vanhempien asuttamaan "kotiin", jossa en saanut kasvaa omaksi itsekseni. Kaipasin sieltä pois. Suunnittelin kaiken niin hyvin, yksityiskohtia myöten. Nyt vasta ymmärrän, minun on täytynyt tehdä niin että kestän. 

Vanhemmat eivät päästäneet. Tietenkään. Koska ei alaikäinen vain voi pärjätä. Koska hyvä, lakiuskovainen vanhempi ei vain päästä lastaan. Kuinka se kertookaan siitä, miten vähän vanhemmat minusta tiesivät ja miten tunsivat. Kaikista vähiten he tiesivät, että nimenomaan he olivat se vahingoittava tekijä, jonka takia käyn nyt terapiassa. Ja miksi seuraan ja kuuntelen kateellisena terveiden ihmisten elämää; millaista lapsuutta ja nuoruutta he ovat eläneet. Ja kuinka he ovat saaneet kasvaa aikuisiksi esittämättä mitään, vain kokemalla asiat. Meillä kasvatusmetodeihin kuului olettamus järkevyydestä. Tyhmyys ei ollut sallittua, se oli epäkypsää. Niin... ihmisillä on tapana olla epäkypsiä koska he ovat lapsia ja nuoria. Ei niitä ikävaiheita voi verrata aikuisuuteen.

Ja jälleen. Aivan loistava päivä fiilisten puolesta, vaikka viime yönä sain nukuttua alle 6 tuntia. Syynä bentsot. Ne vain tekevät elämästä parempaa. Raukeus, rauhallisuus. Tai ehkä se on vain lumevaikutus.

Väliinputoaja

Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jäisin jälleen jostain paitsi. Terapia on alkanut vajaa 4 vuotta sitten, ja kolmen vuoden käynnit tulevat täyteen eri mittaisista tauoista johtuen vasta nyt keväällä. Tästä huolimatta tuntuu etten etene mihinkään, en pysty luottamaan terapeuttiin enkä pysty sanomaan sitä hänelle. En tiedä missä päässä on vika, mutta kovin konkreettista apua en ole saanut häneltä, keskustelu johtaa toki oivalluksiin, mutta silti joudun kehittelemään monia asioita yksin. Tai ehkä vain joku moodini blokkaa terapiassa kaiken, sanoo ettei kannata avautua, ei kannata muistaa. 

En pysty menemään terapiaan herkkänä avoinaisena ja hauraana, jolloin pystyisin ehkä edistymään. Ei pitäisi vertailla, mutta kun monet muut tuntuvat etenevän vaikka heillä on paljon pahempia traumoja kuin minulla, elämänmittaista kaltoinkohtelua, hyväksikäyttöä, ja ties mitä. He saavat apua traumaterapiasta ja muista terapioista. Tiedän ettei se voi tulla ilman valtavaa kipua ja asioiden läpikäyntiä, enkä ole kateellinen. Minusta vain tuntuu, että olen edelleen se ulkoisesti iloinen tyttö, jolla ei ole ongelmia, ei voi olla, ei saa olla. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut, ahdistunut, minulle ei ole tapahtunut mitään mikä "oikeuttaisi" niihin tunteisiin.

Siinäpä se taisi tullakin; en edelleenkään usko siihen, että minä "saan" olla masentunut. Minulle on tapahtunut kamalia asioita, tämä vanhempien (erityisesti äidin) harrastama aivopesu on vain pinttynyt niin syvälle. Se, etten ole tullut vanhempien taholtani ymmärretyksi ja nähdyksi, ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi tulla kohdatuksi tulevaisuudessa muiden ihmisten taholta.

Tänä viikonloppuna mielessäni on pulpunnut moniakin asioita, yksi iloinen juttu on se että saan pitää hieman lomaa, mikä tarkoittaa luppoaikaa itselle ja itseäni kuunnellen. Jei. Ehkä jaksan joku päivä kirjoittaa enemmänkin.

Yöttömät yöt

Menin sitten töihin. Olen pärjännyt ihan hyvin, tosin toki ne omat pahat tavat istuu aika tiukassa. Töihin on vaikea tarttua, arkailen ja arvon liian pitkään. Sitten kaikki kasautuu. Mieli on kuitenkin suhteellisen levollinen, mutta välillä tulee läpilyöntejä tiettyjen tunteiden ja ärsykkeiden suhteen. 

Olen myös muutaman yönä herännyt kamalaa tunteeseen ja olotilaan. Joku päivän episodi on jäänyt jumittamaan päähäni, ja en ole ymmärtänyt sitä töiden jälkeen purkaa ulos. Ne tunteet ovat niitä häpeän tunteita, ja pelkoa siitä että mokaa ja nolaa itsensä. Yöllä olen sitten havahtunut voimakkaisiin tunteisiin, enkä ole halunnut mennä töihin koska olen vaan niin epäonnistunut ja paska ihminen. 

Enkä ole. Olen oppinut paljon uusia juttuja ja vanhat ovat jo rutinoituneet. Enää ei tarvitse kaikkea kysyä tai vaivata työtovereita. Ehkä itseluottamukseni on noussut sen verran, että en romahda heti jos esitän "tyhmiä" kysymyksiä tai en heti ymmärrä. On luvallista sanoa, että en vaan tajuu. Mutta silti niin tilanteita on, kun kaikki uhkaa romahtaa. 

Eli pääsääntöisesti kaikki on kohtuullisen normaalia ja tasaista. Sitten jotkin ihmejutut laukaisevat häpeän ja saavat lamaantumaan. Unissa ne varsinkin sitten tulevat, ja aamulla on kurja nousta ylös huonosti nukkuneena. Se häpeä on jossain niin syvällä sisimmässä, vahvana uskomuksena ja kokemuksena omasta huonoudesta. Se on joku aivan oma moodinsa, jota en ole pystynyt käsittelemään ja sulattamaan.

Ehkä vielä joskus. Ihanaa, että on viikonloppu. Minulla on on jo suuret suunnitelmat miten vietän laatuaikaa itseni kanssa ja pohdiskelen näitä kammottavia kokemuksia. Tuossa taisi olla pieni ristiriita... Mutta ei välttämättä. On oman itsensä kanssa oleminen laatuaikaa vaikka se pitäisikin sisällään asioiden ruotimista; se nimittäin helpottaa kummasti ja vapauttaa energiaa muuhun käyttöön - sitten lopulta. Minulla on kummallisia kehämäisiä ajatuskulkuja -siis edelleen, masentuneena se oli pahempaa- mutta olen saanut hetken hengähtää niistä, kun olen käyttänyt aikaani tunteiden tunnistamiseen, sanoittamiseen ja muuhun tarkkailuun. Se on kai sitä läsnäoloa se.

Mietinnöissä

Minulla kulkee tuossa rinnalla joku varjo, josta en oikein ota selvää mikä se on. Ehkä se on kuin näkymätön Ninni, jonka läsnäolon voi aistia jostain. Vielä se ei puhu tai ole tullut näkyvämmäksi. Olen eristänyt pakokauhuni näkymättömäksi olennoksi, joka kuitenkin kulkee kannoillani. 

Tiedän, että pelkoni ja traumani ja kauhuni eivät ole lakanneet olemasta, ne ovat vain väistyneet. Lähemmäs pintaa niitä nostaa tietyt asiat: perheen kanssa tekemisissä oleminen, jotkut ihmiset jotka muistuttavat isästäni ja hänen heikkouksistaan sekä yksin oleminen. Nytkin yksin ollessani ja miettiessäni minua on alkanut oksettaa. Menen kohta terapiaan oksentamaan nämä kaikki pois.. jos uskallan. 

Kauhulla on ollut monta syytä. Kodin turvattomuus eli siis vanhempien turvattomuus. Salaisuudet. Vanhempien omat traumat. Olen joskus miettinyt, onko äidilleni tehty jotain pahaa sillä hänen käytöksensä voisi viitata johonkin sellaiseen. Äidin kyvyttömyys kasvattaa tyttäriään aikuiseksi, oudot kysymykset. Minä olen lapsena pelännyt jotain hirveästi kotonani. Pelottava henkilö tuskin on asunut samassa talossa, hän ei ehkä ole ollut edes hengissä. Mutta kuka hän on ollut, sitä en tiedä.

Nyt tuo kauhu ja hyytävä pelko seurailevat minua pienen matka päästä, ehkä tarkkeilevat milloin voisi iskeä. Nyt ette voi, on liikaa tekemistä. Mutta kun nämä pitäisi pystyä käsittelemään pois, terapia loppuu kohta ja ne ovat yhä edelleen siellä olemassa eikä niihin ole päästy käsiksi. Minä olen tullut tasapainoisemmaksi ja pärjäävämmäksi sillä, että olen pysytellyt kaukana perheestäni ja lapsuuden muistoistani. 

Mutta omaa perhettä en voi perustaa ennen kuin olen käsitellyt lapsuuden traumat, ne salaisuudet mitä siellä on ollut. 

Kun vieraus asettuu taloksi

Tästä on jo jonkin aikaa, kun olin vierailemassa ystäväni luona. Välissämme on ollut pari sataa kilometria nyt muutaman vuoden, sitä ennen näimme useinkin. Vasta tällä vajaan viikon vierailulla aloin nähdä miten kauas olemme joutuneet toisistamme. Ellemme sitten ole olleet hyvin vieraita toisillemme jo pitkään, emme vain ole sitä huomanneet. Luulen, että meillä on ollut joitain yhdistäviä tekijöitä, mutta olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet - se ei voi olla vaikuttamatta suhteeseen. Tarkastelen suhdetta nyt kriittisemmin, jopa siitä näkökulmasta että haluanko koko suhdetta enää olevan. Ehkä, mahdollisesti jossain määrin. En vain tunne oloani kotoisaksi ja rennoksi hänen seurassaan enää. Meillä on ollut omat ongelmamme, enkä ole vielä päässyt täysin yli niistä, mikä alkoi nyt hiertää uudelleen.

Ystäväni on käyttänyt minua paljon, mutta sitä tapaa on vaikea määritellä. Olen ollut kuuntelija, tukija, tsemppaaja, seuraa silloin kun ei muuta ole. Olen sen tiedostanut aina välillä, mutta koska itsellänikään ei ole ollut kovin paljon kavereita, olen joutunut ottamaan sen mitä saan. Ehkä omalla tavallani olen alkanut sitten pitää häntä ystävänä (kognitiivinen dissonanssi). Sillä tavoin ristiriita on tullut ratkaistua. 

Nyt pelkäsin olla oma itseni. Kertoa mielipiteitäni. Pelkäsin nöyryytystä ja vihaa. Viha onkin leimannut tätä ystävyyssuhdetta mielestäni aika paljon. Koin vihaa ystäväni taholta ilkeilynä, ja koska pompin hänen mielensä mukaan, suuttuivat vanhempani minulle. Olin yksin ja ilman tukea vaikeassa ihmissuhdetilanteessa, ja olisin kaivannut vanhemmilta apua - keskustelua ja ehkä jotain konkreettista tekemistä, kuten asioiden selvittämistä vaikka yhdessä ystäväni perheen kanssa. Mutta vanhempani vain syyllistivät minua. 

On surullista, että ihmissuhteisiin on vaikea saada apua. Katsoin viikonlopun aikana jotain keskusteluohjelmaa, jossa joku nainen haastatteli julkkisnaisia (USAlainen ohjelma kai). Gwyneth Paltrow puhui omasta isästään ja heidän tärkeästä suhteestaan ja siitä kuinka isä onnistui valamaan häneen itseluottamuksen ja tunteen siitä että hän voi onnistua missä vain. Sen turvin hän on uskaltanut ryhtyä elämässään tekemään eri asioita. (Äärimmäisyyksiin mentäessä toki huono homma, jos ei ole järkeviä luonteepiirteitä rajoittamassa ja estämässä suuruudenhulluutta.) Noh, Paltrow totesi, että isä kasvatti lapsiaan tietoisesti, eikä vain turvautuen vaistoonsa ja siihen miten on aina tehty. Asiasisältö oli suurinpiirtein noin. Ovatko vanhemmat ja ihmiset ylipäänsä kuinka tiedostavia ihmissuhteissaan? Vai luotetaanko vanhoihin kaavoihin ja siihen mihin on totuttu eli lapsuudenperheessä opittuihin menettelyihin? Minusta tuntuu, että omassa perheessäni isä ehkä yritti funtsia asioita, mutta äitiä ei kiinnostanut keskustella ja pohtia. 

Elän jälleen sellaista ajanjaksoa, jossa nuo lapsuusperheen tunnelmat olisivat nousemassa esiin. Omalta osaltaan myös tuo ystävän tapaaminen provosoi tätä tunnetta. Se ilmapiirin mikä hänen kanssaan vallitsi toi mieleen lapsuuden - kylmyyden, tyhjyyden, kohtaamattomuuden, puhumattomuuden. Alan olla pikkuhiljaa finito tämän työrupeaman ja opiskeluista stressaamisen kanssa. Töitä on vielä muutama viikko. Havahduin myös sellaiseen oivallukseen, että ehkä stressaan huomaamattani. En anna stressin tulla tietoisuuteen. Mutta se näkyy nukkumisessa. Nukkuminen venähtää myöhään, heräilen ja tuntuu siltä että makuuhuoneessa/muualla asunnossa olisi joku. Näitä perinteisiä unioireita minulla. Töissä on alkanut esiintyä orastavaa paniikkia; lykkään tehtäviä (passiivis-aggressiivisuutta), otan kaikki sanomiset itseeni ja suutun (pääni sisällä), ajatukset jumiutuvat. Työviikon lopulla jäin jumiin yhden tietyn tapauksen kanssa, josta olen nähnyt myös unia. Ko. case toi mieleen omia kokemuksia, jotka jääköön tässä nyt tarkentamatta. Mutta hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia. Asiakkaan tuska oli piilotettua, mutta hän lähestulkoon anoi apua epätoivossaan. Hullujen ihmisten epätoivoa siedän, heillä on omat defenssinsä ja lääkeensä hoitaa asioita, mutta terveen ja kaikin puolin järkevän ihmisen äärirajoilla oleva kipu on paha. Tarkoitan tällä omaa näkökulmaani, sitä mikä saa minut tuntemaan pahaa ja sietämätöntä oloa. Kipua, tuskaa, epätoivoa ei voi mitata, se on jokaiselle ihmiselle omanlaisena oli sitten "hullu" tahi "terve". En siis tarkoita vertailla tässä noita kahta asiaa. Tästä tapauksesta minä menetin yöuneni, harvinaista. Minkä lisäksi mokasin. Olen epävarma siitä olenko toiminut oikein, ja alan syyllistää siitä itseäni. 

Toivon voivani kasvattaa sisälleni lempeän ja empaattisen aikuisen, joka arvostaa ja osoittaa rakkautta. Eikö sellaisen "osan" pitäi muodostua lapsuudessa, ja tulla osaksi itseä? Näin ei kai ole käynyt. Se lohduttaa ainakin hiukan, kun epätoivon hetkellä kaivan jostain esiin sen lempeän ja hyväksyvän äänen, joka ymmärtää minua ja kertoo miksi olen mitäkin tehnyt ja että vaikka nyt mokaisi, se on mahdollisuus oppia. Ensi kerralla paremmin. 

Kun vain otan aikaa ja rauhoitan itseni tällä tavalla, voi ensi viikko mennä ihan hyvin. Ja päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle on omat murheensa ja ilonsa.

Havuja

Tänään tuntui niin tutulta ja ankealta. "Se" perustunne, jonka tunnen kun koen tulevani hylätyksi ja sivuutetuksi. Se nousee jostain syvistä mudista ja vesistä, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään oikea hylkääminen. Jos vain olen asettanut itselleni sellaisen ansan, johon lankean kuitenkin... 

En tiedä miten tulisi toimia. Olen ihastunut pariinkin eri ihmiseen (en oikeasti ole, he vain pitävät minut kulkemassa, pinnalla, hapessa) ja menetän heidät kohta. Molemmat lähtevät seikkailemaan jonnekin omia polkujaan, eikä minulle jää mitään. Toinen on isäni korvike, toinen heijastuma itsestäni. Molemmilta kaipaan haavojeni ja arpieni korjausta, vaikka eihän se oikein ole. Tuskinpa pystyisin heidän avullaan korjaamaan mitään menetyksiäni. Haluaisin vain saada kokemuksen, että minä kelpaan.

Miksi taistelen aina jostain mahdottomasta? Miksi lähden päässäni mukaan johonkin sellaiseen, josta tiedän jo lähtökohtaisesti että olen ylitsepääsemättömän esteen edessä? Miksi kilpailen kun kisaa ei voi edes käydä? Minä haluaisin vain, että joku valitsisi kerrankin minut ja jättäisi sen toisen. Ei niin, että minut jätetään aina toisen vuoksi. Miksi tämä on se keskeinen teema miessuhteissani? En tiedä. Nyt vain täytyy niistää nenä ja koittaa raivata tiensä eteenpäin vaikka tuntuu siltä, että pitäisi alkaa ihan uudisraivaajaksi jos haluaa saavuttaa jotain hienoa itsensä suhteen. Pitäisi uskaltaa mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, haastaa itsensä ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan uusilla tavoilla. Antamaan uusia selityksiä.

Sattuu muuten leukaan ja hampaisiin. Puren leukoja yhteen vaikka nyt kai pitäisi voida olla rentoutunut. Ahdistava viikko edessä ja olen ihan keinoton. Se kai se syy stressille on.

Ihailu, kunnioitus, samaistuminen

Mietin tänään sellaista, että en ole koskaan (?) ihaillut ja kunnioittanut äitiäni. Isä on ollut hyvis, ja varmaan olen äitiäkin pitänyt hetkittäin hyvänä tyyppinä. Joskus 5-vuotiaana. Mutta, äiti ei ole ollut minulle koskaan mikään ihana esikuva, josta olisin ajatellut että tuollainen haluan olla, haluan olla hänen kaltaisensa. Jossain kohtaa on varmasti tervettä inhota, kyseenalaistaa ja haukkua vanhempiaan, mutta en ole osannut ajatella että myös se on tervettä, että ihan aidosti pitää vanhempiaan hyvinä ja esikuvallisina. Sellaisina turvallisina ihmisinä, joilta on saanut jotain jota haluaa antaa eteenpäin. Minä en ole koskaan kokenut sellaista. Ehkä näillä tuntemuksilla on joku mystinen yhteenkietoutuma sen kanssa, että kartan tunteellisia tilanteita vanhempieni kanssa. Kiintymykseni heihin on lapsenomaista "kiinnittymistä", johonkin tarrautumista hengissä säilymisen vuoksi. Erityisesti olen nyt äitiä pohtinut. En ole koskaan halunnut olla itse äiti, olen vihannut kaikkea äitiyteen liittyvää. Kaikkea. Myös naiseus on ollut vaikea pala käsitellä. Äiti on ollut niin kaukana omasta naiseudestaan ja parisuhteestaan että eipä siinä ole kovin hyvää mallia saanut. Jos äiti häpeää itseään ja olemustaan, millaisen kuvan ja samaistumisen mallin se antaa tyttärelle? 

Minusta tuntuu, että minulta puuttuu henkiset vanhemmat. Olen yksin maailmassa, olen aina ollut. Minut on torjuttu, kun olisin tarvinnut tukea ja läheisyyttä. Olenpahan oppinut olemaan hakematta sitä. Nyt rakennan sitä samaa yksinäisyyttä ympärilleni. En osaa rakentaa elämää parisuhteessa, oloni on on epämukava ja outo. Omat minuuden rajani alkavat säröillä ja häilyä. En tiedä miten sitä osaisin kuvailla... epävarmuutta omasta itsestä, oikeudesta omaan aikaan, tilaan ja mielipiteisiin. Välillä minulla katoaa muutenkin "oma minuus" joissain tilanteissa. Epävakautta ilmassa.

Normaaliuden kaipaus

Kysyn itseltäni -kun en keneltäkään muulta voi- että miksi en saanut "normaalia" lapsuutta ja teini-ikää. Erityisesti murrosiän ja siihen liittyvän psykososiaalisen kehityksen puutteesta olen kiukkuinen vanhemmilleni. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta harjoittaa ryhmäytymistaitoja tai alkaa kokeilla seurustelusuhteita ennen kuin parikymppisenä. Sen sai aikaan se kummallinen "valeminä", jonka olin lapsuudessani kehittänyt turvakseni. Luulen, että sisarukseni kärsivät siitä samasta ilmiöstä. 

Me emme kehtaa seurustella. Me emme kehtaa tuntea mitään ketään kohtaan. Me olemme aina vanhempiemme pullossa kasvattamia pieniä lapsia. Emme uskalla rikkoa sitä kaavaa vaikka sanallisesti rikommenkin. Mutta kun me emme osaa. Tämä on uskomatonta, että aikuiset ihmiset ovat edelleen lapsuuden vankeja tietyllä tavalla. Olen minäkin yrittänyt seurustella, mutta minulla on liikaa käsittelemättömiä asioita, jotta voisin seurustella "kypsästi". Liian paljon hämmentäviä asioita, jotka liittyvät vanhempieni väliseen suhteeseen ja liikaa mieltä sekoittavia muistoja. 

Terapia jatkuu kohta. Tuntuu kuin olisin umpikujassa, mutta pakko tehdä jotain muutoksia omaan toimintaan, jos se vaikka saisi myös urautuneet ajatukset muuttumaan. Tällä hetkellä keskeisimmät tarpeeni terapiaan liittyen ovat varmaankin omien kielteisten tunteiden käsittely ja niistä seuraavat häpeän, kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteet, sekä äidin ja isän keskinäinen suhde. Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että se on jossain ratkaisevassa roolissa, mutta asiaa ei ole juuri käsitelty. En kykene muistamaan viimeisiä vuosia lapsuuden kodissa, en vanhempien eroa tai mitään. Olen kieltäytynyt kuulemasta ja näkemästä mitään, olen ollut masentunut ja pääni sisällä poissa. Kamalaa.

Joulukalenteri

Tänään pienessä alakulossa, toimettomuudessa ja merkityksettömyyden tunteessa riutuessani pohdin taas montako luukkua tähän minun päähäni on. Terapia on aukaissut monia lukkoja ja luonut varmuutta ja rauhallisuutta, mutta joskus tuntuu että sekin on pintaa. Sekin on vain yksi luukku ja moodi, mutta minä en ole. Minä olen oppinut esittämään terapeuttiani, en uskalla olla itse läsnä. 

Onko sitä oikeaa ja todellista minää edes olemassa? Onko minulla vain kymmeniä eri moodeja, jotka vaihtuvat eikä minulle jää käteen mitään? Kuin joulukalenterin luukkuja avaisi ja sulkisi. Minä voin olla eri päivinä eri mieltä ja haluan toimia eri tavalla, se on rasittavaa. En jaksaisi sitä vaihtelua. Moodien vaihtuminen kuluttaa energiaa, ja mielestäni saa aikaan sellaisen ankeuden ja harmauden, välinpitämättömyyden suorastaan. Kun osani kerran vaihtelevat, enkä tiedä mikä on minua ja mikä vain kuorta, niin aivan sama. En jaksa innostua ja panostaa kun huomenna tilanne voi olla jo toinen. Viimeistään ylihuomenna.

Kaikki hyvä valuu tyhjiin. Terapiassa pitäisi oppia jotain itsestään. Minusta tuntuu, että en ole vieläkään oppinut minusta, minua ei ole kosketettu tässä prosessissa. Kun luen päiväkirja- tai blogimerkintöjä taaksepäin, näen että joissain kohdissa on jotain tapahtunut, mutta en pysty nyt tavoittamaan niitä. Aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollut, mitään edistystä ei olisi tapahtunutkaan. Minä pidän kuoreni tiiviinä ja vahvana, sellainen turruttaja iskee aina väliin kun koen jotain. Se estää tuntemasta liikaa ja liian kauan.

Minä odotan pelastajaa ulkopuolelta. Jotain mikä muuttaisi elämäni. Sellaista ei taida tulla ellen ole itse valmis. Ja nyt on sellainen olo, että minuudelta putoaa aina pohja, en tiedä miksi. Aina kun kiinnityn johonkin tai tapahtuu jotain hätkäyttävää (hyvällä tai huonolla tavalla) olen hukassa. En uskalla liikkua eteen enkä taakse. Minä kadotan itseni. Ja sitä tunnetta on vaikea kuvailla terapiassakaan. 

Yritän alkaa pitää jotain päiväkirjaa olotiloistani, jos vaikka huomaisin selkeämmin mikä olotila vallitsee milloinkin. Toivon, että minua helpottaisi se jos pystyn nimeämään tunteita ja olotiloja, saamaan niistä kokoavamman kuvan. En tiedä, en ole kai sitä koskaan kokeillut.