Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jäisin jälleen jostain paitsi. Terapia on alkanut vajaa 4 vuotta sitten, ja kolmen vuoden käynnit tulevat täyteen eri mittaisista tauoista johtuen vasta nyt keväällä. Tästä huolimatta tuntuu etten etene mihinkään, en pysty luottamaan terapeuttiin enkä pysty sanomaan sitä hänelle. En tiedä missä päässä on vika, mutta kovin konkreettista apua en ole saanut häneltä, keskustelu johtaa toki oivalluksiin, mutta silti joudun kehittelemään monia asioita yksin. Tai ehkä vain joku moodini blokkaa terapiassa kaiken, sanoo ettei kannata avautua, ei kannata muistaa.
En pysty menemään terapiaan herkkänä avoinaisena ja hauraana, jolloin pystyisin ehkä edistymään. Ei pitäisi vertailla, mutta kun monet muut tuntuvat etenevän vaikka heillä on paljon pahempia traumoja kuin minulla, elämänmittaista kaltoinkohtelua, hyväksikäyttöä, ja ties mitä. He saavat apua traumaterapiasta ja muista terapioista. Tiedän ettei se voi tulla ilman valtavaa kipua ja asioiden läpikäyntiä, enkä ole kateellinen. Minusta vain tuntuu, että olen edelleen se ulkoisesti iloinen tyttö, jolla ei ole ongelmia, ei voi olla, ei saa olla. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut, ahdistunut, minulle ei ole tapahtunut mitään mikä "oikeuttaisi" niihin tunteisiin.
Siinäpä se taisi tullakin; en edelleenkään usko siihen, että minä "saan" olla masentunut. Minulle on tapahtunut kamalia asioita, tämä vanhempien (erityisesti äidin) harrastama aivopesu on vain pinttynyt niin syvälle. Se, etten ole tullut vanhempien taholtani ymmärretyksi ja nähdyksi, ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi tulla kohdatuksi tulevaisuudessa muiden ihmisten taholta.
Tänä viikonloppuna mielessäni on pulpunnut moniakin asioita, yksi iloinen juttu on se että saan pitää hieman lomaa, mikä tarkoittaa luppoaikaa itselle ja itseäni kuunnellen. Jei. Ehkä jaksan joku päivä kirjoittaa enemmänkin.
Vastasit itse ajatuksiisi ja kysymyksiisi omista tunnelähtökohdista.
VastaaPoistaMinäkin edelleen kamppailen sen kanssa, että onko minulla oikeus tähän kaikkeen. Onko minulla oikeus tunteisiini ja omiin muistoihini. Joinain päivinä on, joinain päivinä itken hysteerisenä lattialla, että ei mulla ole, ei ole, se on sanottu niin moneen kertaan, sekin sanoi silloin sitä ja sekin tätä.
Edelleen pelkään sitä, että annan itselleni mahdollisuuden tuntea, surra ja "olla masentunut". Ymmärrän, järkipuoleni ymmärtää, että on todella ymmärrettävää, inhimillistä ja jopa suotavaa olla kaiken jälkeen ihan hajalla. Sitten taas se jokin pakollisesti pärjäämään oppinut puoli yrittää lytätä tuon puolen maan alle, sanoen että ei saa itkeä, silloin ei pärjää, silloin olen paska.
Tällaista taistelua pään sisällähän tämä on.
Mutta se jos mikä on totta, että äitien harrastama aivopesu ja se, ettei ole tullut nähdyksi omille vanhemmilleen, ei tarkoita sitä etteikö ansaitsisi tulla kohdatuksi tulevaisuudessa sellaisten ihmisten taholta, jotka ovat sen arvoisia, luottamuksen arvoisia.
Se kaikki, mitä on tpaahtunut, on hirveää, mutta ikävä kyllä sitä ei pysty enää muuttaa. Sitä pitäää surra, nyt meillä on jopa velvollisuus itsemme takia surra, kohdata se tuskainen raateleva palasiksi hajottava suru, jotta voimme tulla kohdatuksi niille muille ihmisille tulevaisuudessa paremmin. Jotta saammme oman elämämme, sen joka meille olisi kuulunut alusta lähtien, mutta joka on muiden ihmisten toimesta meiltä riistetty pois.
<3