Erillään

En taaskaan pysty ymmärtämään miksi eri päivinä tuntuu niin erilaiselta. Yhtenä päivänä olen iloinen ja toiveikas, varovasti voisin sanoa olevani jopa energinen. Sitten taas tulee alakulo, synkkyys, paniikki. Tällä hetkellä niska ja leukaperät ovat aivan jumissa, ja saan toispuoleisia päänsärkyjä. Ahdisti työasiat, näin viime yön painajaisia aiheesta. Sitten minua riivaa jatkuva pieni etova olo vaikka olen yrittänyt käy ruokavaliotani läpi että mikä perkele siellä vielä tuota yökötystä tekee. Nyt olen karkkilakossa (niin etten osta kotiin herkkuja tai muuta mässysyöpöttelymatskua, hyvin mennyt vajaan viikon, mikä on ihan käsittämätön aika tällaiselle herkkuhirmulle... joulukuussa asiat repesivät ihan totaalisesti käsistä ja söin hirveästi pizzaa ja suklaata ja noutoruokaa. Ihan pikkasen kiristi vaatteet). 

Olen eniten ahdistunut opinnoistani, joita en ole saanut vieläkään päätökseen. Enää olisi gradu. En taida olla ainoa joka painii näiden ongelmien kanssa. Haluaisin vain heittäytyä johonkin haavemaailmaan, jossa kaikki olisi hyvin. En jaksa tätä seilausta toivon ja epätoivon välillä, vaikka ymmärrän sen kuuluvan elämään. Tiedän, mikä masentaa opinnoissa ja valmistumisessa: se on tämän hetkisen elämän loppu. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja se ei ole hyvä juttu, ei niin yhtään. Olen taas vaarassa masentua, se on nurkan takana. Tunnistan sen olomuodon ja vaiston sen läsnäolon, se voi tulla esiin milloin vain. Tiedostan myös sen, että kyseessä on reaktio joihinkin traumoihin. Pakenen niitä lamaannukseen ja apatiaan, suojelen itseäni. Tämä on tulkintani asiasta. Masennus on jollain tapaa lohdullista, ehkä siksi että olen pohjimmiltani (joku minussa on) synkkä ja toivoton pessimisti. Masennus tuo tullessaan tuttuuden tunteen, on jokin sävy ja maisema, jonka tunnen ja jota pidän kotoisana. Ajattelen, näin asiat ovat, johonkin voi luottaa, masennus ei hylkää, se tulee pelastamaan ja tuomaan turvaa. Kipeää?

Kuka voisi väittää, että ei-masentuneisuus on normaalia? Joskus tuntuu, että se mitä kutsutaan hyväksi mielenterveydeksi on jotain illuusioon perustuvaa, sinisilmäisesti hyvään uskovaa. Toisaalta, niin on ehkä pakko olla. 

Perkele, sattuu leukaan ja hampaisiin. Ehkä varaan samoin tein ajan hierontaan niin eipä jää sekin roikkumaan. Tämän lisäksi pitäisi laittaa kuntoon vaikka kuinka monta kohtaa kehosta. Ei jaksaisi. Haave keväästä ja valosta on tällä hetkellä ainoa mikä saa jatkamaan, oikeasti. Kaipaan aurinkoa. Ehkä se usko ja toivo masennuksesta toipumisesta on vahvempi kuin masennus itse.