Kuinka suhtautua näennäisesti riittävän hyvään, joka ei kuitenkaan käytännössä riitä

Pää räjähtää ja samaan aikaan ei kuitenkaan. Tunteita ja muistoja on läsnä ja silti ei ole. Olen todella taitava olemaan irti arjesta ja tästä hetkestä, minä osaan sen. Minä haluaisin raivota ja itkeä, mutta siihen ei ole aikaa ja mahdollisuutta. Koitan vielä hetken pitää kaiken kasassa, kunnes tulee taas seinä vastaan ja romahdan. Kuten tapahtui kuusi vuotta sitten. Tuli stoppi. 

Joku minussa ei vieläkään ole varma ja vakuuttunut, että minulla ylipäänsä olisi mitä surra tai vihata. Sille osalle vaillejääminen ja laiminlyönnit ovat olleet normaaleja. Miten lapsena voi kaivata jotain mitä ei ole edes saanut, ja miten puhua tunteista ja kokemuksista, joille ei ole sanoja? Sille on ollut normaalia, että äiti on ailahtelevainen, dissosioiva, epävakaa, torjuva, omista tunteista ohjautuva, tunkeileva; isä taas on ollut poissa, ylistänyt miten usko on hänelle tärkeintä, maallinen (perhe siis) ei mitään. Todellisia tunteita on perheessäni vältelty ja torjuttu. Jokainen on niitä varmasti salassa muilta kantanut, mutta yksin.

Isäni soitti tänään, heräsin päiväunilta, ja hän pyysi anteeksi kun herätti. (Hänhän pyytelee aina kaikkea anteeksi, ainakin sellaista missä hän ei ole toiminut väärin.) Tiuskaisin takaisin, että no mistä sinä olisit voinut tietää minun nukkuvan ja olisin voinut olla vastaamatta. Sitten hän selitteli hyvin hämäräperäiseen, vihjailevaan tapaansa sisarusteni asioista ja ongelmista, joissa heitä oli taas autettu. Isälläni on todella omituinen tapa samaan aikaan olla tyytyväinen antamaansa apuun, mutta silti olla siitä jotain negatiivista mieltä. Kaksoissidosviestintää jälleen. Hän voi kertoa haluavansa auttaa lapsiaan rahallisesti, ja että antaisi suurinpiirtein kaiken omaisuutensa jos voisi, mutta sitten kun hän raha antaa huonosti toimeentuleville sisaruksilleni, siitä seuraa passiivis-aggressiivista hiljaisuutta, huokailua, merkitseviä katseita. Mikään en koskaan onnistu ja ole oikein.

Vaikka olemme onnistuneet erkaantumaan hänestä, suhteet ovat silti hämärät ja rajattomat, ainakin nuorempien sisarusteni kohdalla. Tuollainen passiivis-aggressiivinen, turvaton ja itseensä päin vetävän ihmisen kohdalla rajojen tulisi olla selkeät, mielestäni. Mutta sisarukseni menevät edelleen isän luokse kuin kotiinsa, milloin vain, jättävät lemmikkejä hänelle hoitoonsa, menevät hoitamaan hänen lemmikkejään, lainaavat (saavat) rahaa. Ehkä olen itse väärässä, ehkä onkin hyvä olla rennoissa väleissä vanhempiensa kanssa, mutta minulle tuo muistuttaa siitä miten sairaaloisen riippuvainen isä on ollut aina jostain; ensin seurakunnasta kun hän tuli uskoon, ja kun uskossa oleminen alkoi olla jo vähän vakaampaa ja kuherruskuukausi sen kanssa ohi, hänestä tuli riippuvainen perheestään. Hän elää muiden kautta, aina. Ja minä haluan paeta sitä, koska se tekee minut sairaaksi.

Terapiassa tulee olemaan todella vaikeaa käsitellä tätä ristiriitaista suhdetta isään. Hän on toisaalta todella rakas ja läheinen ja ihana, mutta samaan aikaan niin tukahduttava omine pelkoineen, että olen sisäistänyt hänen pelkonsa ja sitä kautta myös nuoruuteni ja aikuisuuteni alkutaival on ollut pilalla. Minä en ole tiennyt kuka olen ollut, ei ole ollut lupaa, olisin pettänyt isän olemalla jotain muuta kuin mitän hän odotti ja mihin hän minut kasvatti. 

Eilen ja tänään olin vapaa

Dissosiaatio on sulanut kevään aikana hiljalleen, mistä olen iloinen. Olen jossain määrin päässyt eteenpäin isäsuhteen työstämisessä: olen ymmärtänyt, että minun ei todelle ole tarve ja velvollisuus suojella häntä, ja myötäillä elämänvalinnoillani hänen toiveitaan, jotka taas kumpuavat hänen peloistaan. Ala, jota olen opiskellut, on suoraa seurausta kokemistani emotionaalisista laiminlyönneistä ja hengellisyyden nimissä tehdystä väkivallasta. Olen valinnut turvallisen ja työllistävän alan. Olen valinnut sen, koska en uskonut minusta olevan muuhun. Olen valinnut sen, koska koin velvollisuudekseni auttaa ihmisiä. Enää en ajattele ja koe samalla tavalla, ja uskallan irrottautua isästä.

Tämä on ollut tiedossani varmasti jo pitkään. Erona aiempaan on siinä, että nyt minulla on enemmän jaettua tietoisuutta eri dissosioituneiden osien välillä, ja pystyn liittämään traumakokemuksia todelliseen itseeni. Kykenen tuntemaan ja suremaan, ja muistamaan sen, kuljettamaan mukanani. Minä luotan itseeni ja selviytymiseen niin paljon, että tunnen muurien madaltuneen eri osien välillä. 

Otan myös omat tunteeni ja kokemukseni vakavammin. Pidän tunnemuistojani minulle totena. Minä olen ollut avuton ja kauhuissani vanhempieni ja muiden aikuisten hulluuden edessä, ja minä olen joutunut siinä tilassa uskomaan kaiken mitä he ovat sanoneet. Minä olen joutunut vääristelemään ja vääristymään, jotta en olisi hajonnut. Sillä on ollut valtaisa vaikutus minuun, ja minulla on kaikki oikeus nyt hoitaa itseäni ja tehdä kuntoutumiseni olosuhteet mahdollisimman hyväksi. Tutustua itseeni.

Olen onnellinen, huomasin sen eilen ja tänään. Kaikesta paskasta huolimatta olen onnellinen tässä hetkessä. Tiedän, että kun kesätyöni alkaa, energiavarastoni ovat taas lujilla, ja taantumusta voi tulla. Mutta tiedän olevani matkalal kohti parempaa, tämä on yksi elämänvaihe ennen valmistumista, ja sen jälkeen voin taas miettiä suunnitelmiani uusiksi.

Googlasin mielenkiinnosta erään henkilön, joka vaikutti hyvin voimakkaasti lapsuuteni seurakunnassa. Hän oli vankilassa istunut talous-, väkivalta- ja huumerikollinen, josta tuli jumalan armosta evankelista. Rikoksista hän ymmärtääkseni pysynyt erossa, mutta elämä vaikuttaa muuten olleen yhä edelleen repaleista ihmissuhdesotkujen ja muiden ongelmien muodossa. Mutta mitäpä sitä itseään tutkailemaan, eihän sellaiselle ole tarvetta, koska synnistähän kaikessa on kyse - ongelmia on koska ihminen on syntinen, ja synnistä pääsee kun pyytää niitä jumalalta anteeksi. Synti on samaan aikaan ihmisen sisällä ja ulkopuolella; se voi tulla ja mennä ja ihmisen pitää vain turvata jumalaan ja tehdä parannus. Ihmisessä itsessäänhän ei voi olla varsinaisesti kehitettävää ja parannettavaa koska tunteet on poissuljettu, niitä ei kuulu kuunnella koska ne ovat maallisia, saatanallisia. Ihminen on paha. Tätä samaa paskanjauhantaa löysin lehtijutusta kyseisestä evankelistasta. Jumala koettelee, ja on antanut vaikeuksia jotta hän ymmärtäisi elävänsä vain jumalan armon varassa. Niin. Tästä syystä en koskaan kykene olemaan isäni kanssa läheinen, koska hän on samanlainen hullu. Eikä se siitä muuksi muutu.

Tällaiset esimerkit auttavat minua ymmärtämään aina vain paremmin sitä, millaisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut. Tulen vihaamaan heitä loppuelämäni. 

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.

Kiteytymät

Valeminä. Dissosiaatio. Vieraantuminen. Kuori. Tunnottomuus. 

Minä tunnistan ne hetket kun humpsahdan johonkin vieraalta tuntuvaan moodiin. Johonkin mikä on huono. Jumala vainoaa minua taas. Ei, ei jumala. Ne minua lapsena traumatisoineet kipeät, vinoutuneet ihmiset, jotka tuomitsivat minutkin pahaksi. Nyt vasta tajuan, että minä imin sen itseeni, minä yritin miellyttää mutten koskaan onnistunut. Minä en koskaan onnistunut saamaan täydellistä isän rakkautta, hän oli lopulta saavuttamattomissa, siinä uskossansa. Siispä koitin olla uskovainen. En minä ollut. Mutta edelleen elän rajoittunutta elämää osaksi sen vuoksi, että pelkään muiden arvostelua ja omaa kelpaamattomuuttani.

Niin se vain menee.

-

Itkettää pirusti. Itkettää kun joudun itkemään yksin itkuni. Vuosia sitten luulin löytäväni ihmisen, jonka kanssa voisin eheytyä. Näin ei ole käynyt. Olen löytänyt vain heitä, jotka ovat uusintaneet traumaani siitä miten tulen hylätyksi juuri niinä hetkinä ja niissä asioissa, joissa tarvitsisin tukea. Tiedän etten voi olettaa että kaikkien sanojeni ja tekojeni taakse nähtäisiin vielä aikuisena, tai siis että muut ymmärtäisivät loputtomasti minua. Olen vastuussa teoistani. Silti olen toivonut, että joku olisi kysynyt että miksi teet näin, haluan tietää ja ymmärtää jos vain voin. 

Kyseessä lienee täysin erilaiset ihmiskäsitykset ja näkemykset ihmisten toiminnasta. Suoraviivaiset ja -anteeksi vain- pinnalliset ihmiset eivät uhraa ajatuksiaan sille mistä olemme rakentuneet, eivät ymmärrä miten vuosia kestänyt aivopesu ja henkinen laiminlyönti herkkään lapseen vaikuttavat. Heidän mielestään pitäisi vain alkaa ajatella toisella tavalla, lopettaa menneisyydessä möyriminen ja muuttua. He eivät ymmärrä mitä on traumatisoitua, miten traumatisoituneella ihmisellä menneisyys herää eloon ja kaikki paha tuntuu tapahtuvan tässä ja nyt. Siihen ei voi suhtautua järkevästi ellei saa tarpeeksi apua ja tukea ymmärtääkseen itseään, suhteuttaakseen asioita. Ymmärrän näkemyksen siitä, että urautuneita ajattelukaavoja on hyvä kyseenalaistaa ja muuttaa, uskon sen(kin) voimaan. Silti ne traumat ovat olemassa, eikä ajattelun uudelleenohjelmointi auta kaikkeen. Ja juuri silloin kun toistaa omaa traumaansa, ja siinä sivussa vahingoittaa tai loukkaa toista, tarvitsisi paradoksaalisesti eniten tukea ja ymmärrystä. Nämä ihmiset eivät ole ymmärtäneet mistä asissa on pohjimmiltaan kyse. He loukkaavat yhä uudelleen sanomalla etten ole tärkeä, ettei minulla ole merkitystä. Olen merkityksetön, ilmaa. Minä olen yhtä kuin tekoni.

Minussa on edelleen haavoja siitä miten vanhempani ovat minut hylänneet. Kehityksellisiä traumoja, sanoisi kai joku. Minä olen ollut yksin. Olen ollut rikki siitä miten isä valitsi mieluummin seurakunnan ennen perhettä. Hän tuli palavasti uskoon (slangia käyttääkseni) ja kulki evankelioimassa ja tekemässä vapaaehtoistyötä oman perheensä hyvinvoinnin kustannuksella. Isäni hävisi, tuttu ja turvallinen isä hävisi. Hän katosi jonnekin uskopilveen. Hän ei ollut minua varten juuri kun olin teini-iän kynnyksellä, kun olisin tarvinnut vanhempien läsnäoloa, isän kiinnostusta minun kasvuuni. Minä jouduin kasvamaan ja kasvattamaan itseni yksin. Perheen puitteet pysyivät pystyssä, vanhempien puitteet ja sisäiset elämät pysyivät pystyssä, minä luhistuin. 

Olen vihainen vanhemmilleni, siitä huolimatta että he "tekivät parhaansa". Se ei riittänyt, koska heillä ei ollut kykyjä parhaaseen. Heidän parhaansa ei ollut parasta tai edes hyvää minulle. Tuntuu vaikealta, että joudun vanhemmoimaan itse itseäni tässä iässä kun muut ovat jo pitkällä oman perheen perustamistouhussa. Minä en ehkä ole koskaan. Enkä nyt haluaisikaan lapsia, en olisi valmis. En vaikka rakastuisin, en silti tekisi sitä. Minä olen liian rikki. Piilotan sen maailmalta, piilotan sen liian hyvin. Valeminäni hoitaa hommat, on läsnä muille. Todellinen minäni on liian herkkä ja rikki, siksi se on haudattu mahdollisimman syvälle. 

Miten ulkoistat itsesi vanhempana

Päivä on ollut väsyttävä ja raskas. Yritin lukea kirjaa lasten uskonnollisesta kaltoinkohtelusta, mutta en jaksanut vaan nukahdin useamman tunnin päiväunille. Heräsin nyt, ja ahdistaa. Olen tätä ennen ollut pitkään ajattelematta hengellisyyden vaikutuksia minuun, en ole antanut ajatuksiani sille mitä sellainen hihhulointi on minulle tehnyt. Se on tehnyt aika paljon. Minun on vain vaikea ymmärtää sen tapahtuneen minulle. Mikä sinällään sopii kuvaan, koska onhan se manipulointi, elämän ylihengellistäminen ja vääristely kasvattaneet kuorta ja tehneet minusta "robotin". Onhan koko lapsuuteni ollut hengellisyyden läpitunkema, en ole saanut vanhempiini todellista yhteyttä, enkä myöskään ikätovereihini. Sisaruksiini.

Mieleeni tuli tänään "keskustelu" äidin kanssa. Hänen kertomansa mukaan hänen ei ole tarvinnut koskaan puhua meille lapsille ehkäisystä koska on pitänyt meitä niin fiksuina että ymmärrämme asian tärkeyden itsekin. Tästä tilanteesta on aikaa jo vuosia, silloin en osannut reagoida kommenttiin millään tavalla. Nyt se tekee minut hyvin vihaiseksi ja surulliseksi yhtä aikaa. Miten äiti voi ulkoistaa itsensä tällaisessa asiassa noin perinpohjin? Mistä hän kuvitteli meidän saaneen tarvittavat tiedot, koulusta? Koulunko vastuulla on käydä keskustelu siitä miten itsestä ja omasta kehosta välitetään ja pidetään huolta, ehkäistään ei-toivottuja raskauksia ja tauteja? Onko opettajien ja terveydenhoitajien velvollisuus opettaa tämä lapsille? Vai tarkoittiko äiti kenties sitä, että me lapset olimme itse vastuussa tiedon hankkimisessa ja asioiden läpikäymisessä? Että äidillä tai isällä ei ollut minkäänlaista roolia tässä asiassa? 

Tähän äitini kommenttiin kiteytyy moni asia lapsuudenperheessäni; vanhemmillani ei ollut osaa eikä arpaa asioihin, lapsen kehitykseen, asiat vain tapahtuivat joidenkin ulkopuolisten voimien turvin. Vanhempien ei tarvinnut käydä keskusteluja, ei tarvinnut ottaa vastuuta. Tunteet kanavoitiin muualle. Perheen sisällä ei ollut pahaa, se oli ulkopuolella. Ongelmat ratkesivat kun rukoili apua jumalalta, joka toimi kuten parhaaksi näki. Kaikessa uskottiin jumalaan. Jumala auttoi löytämään oikeat ratkaisut elämään, jumala toi esiin ja osoitti ne juuri oikeaan aikaan, piti vain luottaa häneen. 

Sellainen huomio tuosta keskustelusta äitini kanssa. Eihän äiti hyväksynyt avioliiton ulkopuolista seksiä tai muita syntejä ollessaan vielä yhdessä isäni kanssa. Mutta tuohon aikaan hän oli alkanut varmasti jo erkaantua henkisesti seurakunnasta ja isästä, ja olivathan vanhemmat toki laittaneet merkille etten minä uskonut enkä aikonut elää sitä elämää. Siihen he eivät onneksi enää puuttuneet kun aloin olla täysi-ikäinen ja seurustella, ja siihen ajanjaksoon tuokin episodi liittyi.

Kiitos vanhempien, hukuin maailmaan. Siihen maailmaan, jossa halusin elää ja olla ilman pelkoja ja ahdistusta. Koska se toinen, lapsuuden hihhulimaailma oli sairas ja kieroutunut. Mutta en osannut olla omassa maailmassanikaan. Kun muutin lapsuudenkodista, kärsin suunnattomasta turtuneisuudesta, välillä ahdistuneisuudesta, peloista, jännittyneisyydestä. Olin myös hyvin lapsenomainen monessa asiassa, ja nyt ymmärrän käyttäneeni tuolloin sitä roolia jonka olin oppinut noin 8-9- vuotiaana kun hihhulointi oli kai kaikista pahimmillaan. Joku minusta oli jäänyt sille lapsen tasolle, sovelsin sitä selviytymiskeinoa vielä 10 vuotta jälkijunassa kun en muuta osannut. Olin hyvin mustavalkoinen asioiden suhteen (kai teinit on?), minulla ei ollut mitään tulevaisuusperspektiiviä. Olin reipas ja iloinen ja sosiaalinen ulospäin. Sisältä olin hukassa. Tunsin etten selviä yksin, mutta tukahdutin sen tunteen. En päästänyt tietoisuuteen. Minulla ei ollut muita selviytymiskeinoja, koska en ollut niitä oppinut. Eikä minulla ollut enää sitä "lapsenuskoa" joka minulla joskus oli ollut. En enää uskonut siihen paskaan.

Minun on hyvin vaikea tehdä edelleen päätöksiä tai suunnata elämääni jonnekin. En osaa toteuttaa haaveita. En tiedä kuinka paljon se on luonteenlaiskuutta, ja kuinka paljon siitä on menneisyydestä johtuvaa. Koska en osaa ajatella tulevaisuutta ja itseäni aktiivisesti siihen vaikuttamassa. En uskalla tehdä muutoksia ja siirtoja, koska alitajuisesti kai odotan jonkun muun tekevän ne, jonkun muun tulevan ulkopuolelta tekemään minut onnelliseksi. Niin ei pitäisi olla, ja ehkä koitan koko ajan tehdä asialle jotain, käsittelemällä menneisyyttäni. 

Vastavoimat

Olen maannut aamun sängyssä kykenemättä nousemaan ylös. Kävin eilen keskustelun entisen poikaystävän kanssa, puhuimme siitä miten hän ei pysty luottamaan minuun. Totesin etten luota itsekään itseeni. Haluaisin olla toisenlainen, luotettava. Ja minä olenkin, tiedän tuon olevan "vain" yhden ihmisen näkemys, tietenkin hänelle tosi ja osaltaan oikeutettu. 

Olen laittanut suuren siivun elämästäni ihmisiin, jotka eivät näe minua. He näkevät osan, pinnan, johon kyseinen ihminenkin ehkä aikoinaan ihastui, tai muutama muukin. Pinnallinen käytös ja luonne eivät kerro sisimmästä mitään. Sisimmässäni olen edelleen haavoilla -niin teatraaliselta kuin se kuulostaakin- menneisyydestä, lapsuudesta. Se näkyy ja tuntuu kaikessa, kunhan vaan saa tilaisuuden. Minua ei ole ollut, on ollut vain kuori. On ollut pakko olla koska muuten olisin tuhoutunut. Osasin kasvattaa kuoren. 

Nämä ihmiset eivät ole sitä nähneet ja ymmärtäneet. Ainakaan minulle ei ole tullut tunnetta, että he olisivat ymmärtäneet. Ja miten olisivatkaan koska en ole pystynyt sanallistamaan kokemuksiani. Heillä ei ole ollut myöskään mitään omaa kosketuspintaa siihen miltä tuntuu kasvaa ja elää niin vääristävässä maailmassa, miltä tuntuu kasvaa vinoon. Miltä tuntuu kun oma tahto ja persoona nitistetään, uhkaillaan ikuisella kadotuksella, asennetaan itsesensuuri-implantti päähän valvomaan jokaista ajatusta, henkäystä, tunnetta, ja tuntemaan niistä niin suurta syyllisyyttä että murskaantuu sen alle. He eivät tiedä miltä tuntuu inhota ja vihata itseään, omaa kehoaan, omaa mieltään, mitä on kokea itsensä pahaksi, syntiseksi ja kadotukseen joutuvaksi. He eivät tiedä miltä henkinen näivettyminen tuntuu. 

Eivätkä he tiedä miltä tuntuu taistella kahden maailman välillä. Tuntea syyllisyyttä ja kadotuksenpelkoa siitä että syvällä sisimmässään rohkenee epäillä, uskaltaa tunnustaa kaipaavansa ja tarvitsevansa muuta. Ja sen takia vajota masennukseen ja pelkoon. He eivät tiedä miltä tuntuu joutua yksin maailmaan, jossa kaikki pelottaa, ja jossa kuka tahansa voi tuntua vaaralliselta ihmiseltä. Kun omat vaistot eivät pelaa. Kun omaa arviointikykyä ei ole, ei ole kykyä nähdä toista ihmistä. Kun itseen ei voi luottaa. 

Lapsesta karismaatikot ja sekavat aikuiset olivat pelottavia. Kokoukset olivat pelottavia. Omat vanhemmat olivat pelottavia. Asiat olivat joko hyviä tai pahoja. Ihmiset olivat hyviä tai pahoja. Ja koska uskovaiset olivat meidän puolellamme, he olivat lähtökohtaisesti hyviä. Parannuksen tehneitä, uskonveljiä ja -sisaria. Aivan uudet ja vieraat ihmiset otettiin vastaan lämmöllä ja avoimuudella, tietämättä heistä mitään sen enempää ja tuntematta taustoja. Riitti että he jakoivat saman uskon. Se riitti yhdistämään. Lapsena minä koin ja opin ettei tätä saanut kyseenalaistaa, omaa arvioita ei saanut tehdä vaikka olisi tuntunut miltä. Siispä kovetin itseni. Olin rohkea, seurallinen ja iloinen seurakunnan ihmisille, vaikka luulen sen olleen vain kuoriminä. Jotain aitoa minua siinä varmasti oli, mutta lopulta kuitenkin sen oli puolustusmekanismi. Halusin saada hyväksyntää. 

Minä en osaa ajatella edelleenkään itse. Minä en luota omaan harkintakykyyni enkä sitä kautta itseenikään. Minun on vaikea tehdä päätöksiä. Minussa on niin syvälle juurrutettuna se tunne, etten minä osaa ajatella, harkita ja toimia. Minulle olisi helpointa itsekin uskoa vain pintaa, sillä pääsee vähemmällä. Helpointa olisi olla mustavalkoinen, kuten vanhempani, kuten seurakunta.

Laitan aina kaiken itseni viaksi. Pohdin eilistä keskustelua, ja otin syyt niskoilleni. Minä olen vaikea, minä olen epäluotettava, minä vaadin. Entiseni on näennäisesti joustava ihminen, mutta tunneasioissa hän on mustavalkoinen. Minulle ihmissuhteissa on olemassa harmaitakin värejä, asiat eivät ole joko niin tai sitten näin, mutta hän ei tähän pysty. Jos minulle joku ihminen on tärkeä, hän on sitä huolimatta siitä että ympärillä olevat sosiaaliset normit painostaisivat laittamaan ihmiset johonkin kategoriaan. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on minua, tämä on vahvuuteni. Minä näen sävyjä ja ulottuvuuksia elämässä. Se ei ole vaikeutta vaikka se voi olla monimutkaista jollekin. Hänelle se on vaikeutta, mutta se ei ole minun ongelmani eikä minun pitäisi antaa hänen tai kenenkään muunkaan määrittää miten itse koen asian. Nämä ihmiset voivat pitää mielipiteensä ja kokemusmaailmansa, mutta minä voin tehdä valinnan etteivät he ole osa elämääni. En kaipaa enää mustavalkoisia ihmisiä antamaan kuvaa mustavalkoisesta maailmasta. Se olisi liian helppo puolustusmekanismi. 

Rajat

On ollut helpottavaa huomata, että pystyn rajaamaan itse omaa toimintaani. Minä todella saan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvälle ja rajoittaa niitä, mitkä tuntuvat pahalle. En lisää omaa stressiäni enää lukemalla tiettyjen ihmisten blogeja sellaisesta elämästä, joka ei -ainakaan tässä vaiheessa- ole minun ulottuvillani. En lue ahdistavia blogeja siis. Suljen ne ulkopuolelle, suljen niiden aiheet itseni ulkopuolelle. Ne eivät kosketa nyt minua, joten miksi lisätä kipua, ahdistusta ja surua pitämällä niitä tietoisuudessa. Minun universumini on juuri sen kokoinen mikä se minun pääni sisällä on. Ja siitä minä päätän itse. Jos siihen joku ihminen joskus tulee tunkemaan ja järkyttämään sen tasapainoa niin sitten mietin uudelleen.

Minä ja minuus on kaiken ydin. Minä ohjaan tätä laivaa. Minä voin itse päättää. Se tuntuu ihanalta. Se iskeytyy tajuntaani aina välillä, sitten taas hetkeksi unohdan sen. Unohdan, että minä voin kyllä tehdä valintoja, vaikka ne olisivat pieniä valintoja. Kuten katsoa elokuva päivää ennen kuin oli tarkoitus, koska nyt tuntui siltä. Tai jättää menemättä jonnekin vaikka oli aikonut. Ne valinnat ovat merkittäviä siksi, että sisäistän olevani ja kykeneväni. Ne eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä koskaan aiemmin, enkä toivo että niistä sellaisia kyllä tuleekaan. 

Kuten jo aiemmin totesin, olen miettinyt hengellisyyden... tai pikemminkin sen nimissä tehdyn väkivallan seurauksia minuuteni rakentumiselle. Tunne-elämäongelmainen uskonyhteisö teki selväksi, että omat halut ja toiveet olivat pahasta, niistä piti päästä eroon. Omaa toimijuutta ei ollut, koska se oli jumalalla. Luultavasti vanhempien ja yhteisön harjoittama aivopesu vaikuttaa yhä edelleen monissakin tilanteissa. En saa sanottua mielipidettäni, en osaa pitää siitä kiinni, muovaudun ja mukaudun. Töissä ja yksityiselämässä. Sitä on vaikea selittää niille, jotka eivät ole sitä kokeneet... Siinä tunteessa, kun kokee ettei minua saisi olla olemassa, on jotain niin rikkovaa ja viiltävää, että ei sitä voi tajuta. Se näkyy parisuhteissakin rajattomuutena, itsensä unohtamisena. Minä en asetu poikkiteloin, en vaadi vaikka tarvitsisin jotain. Siinä on vielä paljon oppimista. 

Jotenkin ajattelen, että ehkä tästä voi tulla kaunis ja hyvä kesä minulle. Osaltaan vain. Koska niitä paskoja dissopäiviä tulee olemaan, enkä kestä enkä jaksa. Mutta silti, koska ne ovat minua, en voi niille mitään, ne on vain hyväksyttävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voin armahtaa itseni ja myös hyväksyä sen, että tällainen olen.

Jäljet johtavat sylttytehtaalle

Olen siis illan ollut huopiin kääriytyneenä ja itkenyt. Tuntenut maailman mustenevan. Mutta itkeminen tekee hyvää, tiedän sen, se parantaa sitten hetkeksi oloa. Nyt on parempi olo, hieman. Kun ajatus alkoi pysyä hieman kasassa, eksyin netin ihmeellisiin juttuihin. En tiedä miksi aloin kaivella asioita, jotka eivät ole kiehtoneet minua pitkään aikaan. Eksyin Uskontojen uhrien tuki ry:n sivuille, lueskelin erilaisia "uhritarinoita", ja samaistuin. Tietenkin. Ehkäpä jäljet todella johtavat jonnekin kauemmas kuin lähimenneisyyteen ja siinä olleisiin ongelmiin. Miten saisin taottua sen kaikille minua risoville äänille, että jos/kun olen joskus kokenut pahaa, kestämätöntä pahaa, lapsena niin se todella on ollut sitä ja se on todella satuttanut ja turmellut vaikka valeminäni yksi esiintymä on koittanut reippaudellaan ja kuorellaan sen torjua. Vaikka olen ollut päällisin puolin reipas ja sukkuloinut kokouksissa kuin kala vedessä. Se on jättänyt jäljet. Olisi niin paljon helpompi huolehtia itsestään, rakastaa itseään jos hyväksyisin nämä asiat, auttaisin itseäni. 

Niiden asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ei silti poista sitä asiaa, että olen yksin. Traumani toistuu. Minä jään yksin. Minua varten ei ole ollut ketään, eikä ole nytkään, kuin minä, yksin säälittävä minä. Josta tuntuu ettei se ole minkään arvoinen.

Istutaanpa alas

Pakenen pahaa oloa. Teen sen tietoisesti. Olen tietoinen pahasta olosta, itkusta pinnan alla ja surusta. Ahdistuksesta. Kaipauksesta. Lohduttomuudesta. Siinäpä suuria sanoja. Tiedän, että ne ovat siellä eivätkä mene pois välttelyllä. Ne aukeaisivat ainakin vähän itkemällä, suremalla, epätoivoon antautumalla. Kirjoittamalla, puhumalla. 

Ehkä tarvitsen sitä yksinoloa enemmän. Oikeanlaista yksinoloa. Nyt on hieman parempi olla kuin jokunen tunti sitten. Olen kirjoittanut terapeutille ja itselleni. Joku pieni osa minusta ymmärtää ja jo hyväksyykin sen, että menneisyydessä on ollut sellaisia tekijöitä, jotka saavat minut edelleen reagoimaan tiettyihin asioihin "väärillä" tavoilla. Ne tavat ovat sitkeässä ja tuottavat tuskaa. Ymmärrys tuo kuitenkin mukanaan sellaisen hyväksynnän, että minä tiedän nyt haurastuneeni tiettyjen kokemusteni vuoksi, vielä vähän lisää joka kerta ja enemmän kuin mitä olen jo luonnostani ollut, ja se näkyy. Hyvässä ja pahassa. Minä tiedän, ja minä saattaisin jo voida kertoa jollekin, joka ymmärtäisi. En ole kellekään kertonut paljonko vanhempien usko ja hengellinen yhteisö traumaattisine kokemuksineen minua vahingoittivat, tai kuinka vanhempani laiminlöivät henkisesti. Sekin on laiminlyöntiä, että puhuu asioista joita lapsi ei voi ymmärtää (helvetti, ikuinen kadotus, synti, pelastuminen) ja joihin liittyy vahva tunnelataus. Minut altistettiin lapsena valtaville "tunne-energioille" jotka olivat läsnä kokouksissa, ja ne ahdistivat suuresti. Vanhempien kasvatustapa oli omanlaisensa; sekin on laiminlyöntiä, että ei pidä huolta lapsen psykososiaalisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta, pitää tynnyrissä ja pelottelee maailmalla. Laiminlyöntiä on ettei perehdy lapsen tunne-elämään ja sen kehittymistarpeisiin, ei auta lasta kasvamaan siinä suhteessa. 

Nyt on kohtuu ok olla. Olen saanut selviteltyä ajatuksiani. Koitan nukkua.

Varhainen muisto

Olen mummoni luona yötä. Mummoni nukkui jostain syystä olohuoneessa levitettävällä sängyllä, ei makuuhuoneessa. En tiedä miksi. 

Olen ehkä 5-6 vuotias. Menen mummon viereen nukkumaan. Kerään rohkeutta kysyä mummolta, olethan mummo uskossa. Pelkään, että mummo suuttuu, tai että hän sanoo ettei ole. Pelkään sitä vastausta niin paljon, koska se tarkoittaisi sitä etten enää koskaan kuoleman jälkeen näkisi häntä. Hän menisi helvettiin. Haluaisin kaikki läheiset samaan paikkaan perheeni kanssa, taivaaseen. Minua itkettää ja surettaa, enkä uskalla kysyä. Kieltävä vastaus veisi minulta mummon, koska joutuisin sen jälkeen murehtimaan tulevaisuutta ja kuolemaa. Sitten kysyn, että tiedätkö mummo miten uskoon tullaan. 

En muista enää tarkasti kysymykseni jälkeisiä tapahtumia. Muistaakseni mummo vastasi ehkä jotenkin, että rukoilemalla. Taisimme ehkä sitten rukoilla. Ja olin helpottunut. Olin joutunut kuoleman kanssa tekemisiin kun muita läheisiäni oli kuollut. Minullehan se ei tarkoittanut muuta kuin eroa, lopullista eroa. Sitä pelkäsin niin kovasti. Vanhemmat olivat uskotelleet, että uskovat pääsevät taivaaseen, ja että läheiset oli käännytettävä uskoon jotta voisimme kaikki päästä taivaaseen. 

Minä kannoin 5-vuotiaan reippaudella vastuuta siitä, että puhuin asiasta eteenpäin. Saattoi olla minusta kiinni, että saivatko ihmiset kuulla pelastavasta jumalasta ja syntien anteeksi antamisesta. Minä olin ratkaiseva tekijä, minun tuli yrittää kaikkeni, olihan kyseessä pääsy iänkaikkiseen elämään. 

Kuolemaa ei voi lapsi käsittää, jos eivät voi aikuisetkaan. Kuoleman käsitteleminen lapsen kanssa on vaikeaa, se tuo turvattomuutta ja pelkoja. Mutta se, että lapsi kantaa vastuuta muiden pelastumisesta iankaikkiseen... se on julmaa raakaa. Ja surullista. Olen hirveän surullinen siitä edelleen. Kaikki ei ole minun vastuullani, minä en pysty enkä voi eikä minun tarvitse pyrkiä pelastamaan kaikkia. 

Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

Heiluttaa korttitaloa

Nyt on sellainen jännä kahtiajakoinen olo. Omat ajatukset ja asenteet tuntuvat tosi ehdottomilta ja joustamattomilta, ja alan sättiä siitä itseäni. En tiedä missä ongelma nyt piilee, enkö koe tulevani hyväksytyksi, rakastetuksi ja ymmärretyksi vai mitä tässä tapahtuu, mutta yleensä näistä syistä minulla alkaa yleensä tämä ihmeellinen sähellys ja muiden ihmisten alentaminen. Se on varmaan yksi ominainen piirre minulle ja joku voisi lukea sen persoonallisuushäiriön oireeksi. Joku traumaosa ehkä reagoi? Pelkään yksin jäämistä ja heitteillejättöä, pelkään hukkuvani muiden ihmisten joukkoon enkä pysy itse pinnalla. Sen vuoksi alan pakonomaisesti ajatella muista negatiivisesti ja puhua paskaa ja halveksia kaikkia. Se on keinoni tuntea ylemmyyttä ja kykyä selvitä. Mutta se on rasittavaa - olla niin negatiivinen ja joustamaton.

Pelkään myös etten ikinä valmistu. Asiat ja opinnot ovat venyneet niin pitkään, enkä tiedä miten tartun niihin tauon jälkeen. Toisaalta haluaisin jättää opiskelut, toisaalta valmistuminen tuntuisi kivalta. Mutta tämä tietynlainen täydellisyyden tavoittelu on vaarallista; se että ei saisi olla säröä missään. Tuntuu niin paskalta kun on "tuhlannut" vuosia elämästään oppimatta periaatteessa mitään mitä olisi halunnut. Vituttaa. 

Mietin tänään aamusella kahvikuppi kädessä (en saanut juotua, teki pahaa), että helvetti mikä perhe. En muista tarkkoja tapahtumia, mutta aivan varmasti kaikki me olemme olleet äärettömän vittuuntuneita isän jatkuvaan poissaoloon seurakunnan tehtävien vuoksi. Suuttumusta siitä, että hän on viikonloppuna ja iltoina jossain muualla niin että me saamme pelätä, ja että hän on viettänyt joitain perinteisiä perhejuhliakin jossain muualla kuin perheensä kanssa. Tullut väsyneenä kotiin ja ollut kiukkuinen kuin pitkän työpäivän jälkeen. Jäykkää, mukautumatonta ja ymmärtämätöntä käytöstä häneltä. Minä vihasin sitä ihmistä silloin ja vihaan edelleen. Haluaisin sanoa, että sinä valitsit olla muualla silloin kun me lapset olisimme tarvinneet sinua, nyt minä valitsen olla muualla enkä sinun käytettävissäsi kun kerran olet itse tuon yksinäisyytesi itsellesi aiheuttanut. Tilanne voisi olla toinen, jos isä olisi tajunnut panostaa perheeseensä ja puolisoonsa. 

Synttärit meni

Enpä hoksannut tuossa muutama tunti sitten, että blogisynttärit oli ja meni. Kaksi vuotta tuli täyteen. Se on pitkä aika, en muista siitä paljoa. 

Mitä teen? Olen ylhäällä klo 4.38 ja mietin jälleen miksi valvon. Tätä valvomista pikkutunneille on ollut viime aikoina paljon. Terapeutti kysyi siihen syytä, pelottaako tai jotain. Ei varsinaisesti pelota, mutta ehkä uskallan nukkua parhaiten silloin kun tiedän jonkun valvovan. Inhosin lapsena sitä kun vanhemmat nukkuivat ja minä olin hereillä. Silloin oli turvallinen olo, kun äiti valvoi keittiössä ja näin valon ovenraosta. Tai kun isä nukutti. Mutta joskus hän lähti pois ennen kuin sain unta, mutta en sanonut mitään vaan esitin nukkuvani. Sitten jouduin valvomaan ja itkeskelemäänkin. 

Jäin miettimään tuota isäasiaa tuon muutaman tunnin takaisen postauksen jälkeen, ja ehkä sekin pitää hereillä. Jotenkin on nyt sellainen olo sen asian suhteen, että antaa olla koko isän. Me ei tavoiteta toisiamme, ja minulla on nyt täysi oikeus alkaa elää omaa elämääni. Minä olen aikuinen, halusi hän sitä tai ei. Minä käsittelen niitä lapsuuden kokemuksia ja rakennan persoonaani ja elämääni itse. Minä en ole tilivelvollinen hänelle. En toisaalta ole kokenut niin missään vaiheessa... Mutta sympatiani karisivat jollain tapaa; olen yrittänyt puhua hänelle järkeä ja kertoa miten lapsi asiat kokee, mutta hän ei sitä tajua. Hän haluaa elää omassa harhassaan, olla ymmärtämättä tosiasioita. 

Lapsuudessa olin todella turhautunut ja vihainen, kun vanhemmat eivät ymmärtäneet minun tunteitani. Niille naurettiin. Isä pitäytyi täysin omassa näkemyksessään ja sekoili niitä omia hihhulijuttujaan. Juuri ne hihhulitouhut vieraannuttivat hänet lopullisesti minusta. Aina vain jeesus ja jumala ja usko ja armo. Ei koskaan omat lapset, yhteinen aika ja ymmärrys. 

Nyt hän hakee tukea muista lapsistaan; "ettehän te tunteet turvattomuutta, onko teistä tuntunut että on peloteltu". Vanhempani eivät vain kykene tajuamaan miltä se elämä on lapsen näkökulmasta tuntunut. Sama selittely ja vääristely jatkuu. 

Olen iloinen, että olen päässyt pois sellaisesta ympäristöstä. Olin jatkuvasti ahdistunut kun vanhempani olivat kehittäneet oman riippuvuusongelmansa - uskontoon. Ei heillä ollut aikaa ja kiinnostusta meihin lapsiin. Tunteet olivat heille tärkeämpiä; se, että sai itse tuntea jotain polttavaa, huumaavaa ja mukaansatempaavaa. He eivät osanneet ilmaista omia tunteitaan muutoin, joten avuksi piti ottaa karismaattinen yhteisö jossa kaikki kietoutui nimenomaan tunteeseen. Se oli jonkinlainen vapautumisriitti heille ja muille estoisille ihmisille. Jumalan nimessä kaikki oli niin mahtavaa.

En tiedä miten teen tämän kauniisti, katkaisenko välit vanhempiini? Yhteydenpito heidän kanssaan ei tee hyvää, se alkaa vain vituttaa. Ehkä asetan isälleni rajat; soitellaan vaikka kahden viikon välein sunnuntaina. Se on se minkä minä haluan. Isän puhelut kuormittavat minua, haluaisin jättää vastaamatta. Yleensä koitan päästä eroon hänestä mahdollisimman pian. Kun ne puhelut eivät sisällä muuta kuin sitä samaa jauhantaa ja informaatioarvo on nolla. Hän tekee niitä samoja asioita, ja jos tekee jotain erityistä, minä en halua kuulla koska se liittyy seurakuntaan ja hänen rajattomuuteensa. Minua ei kiinnosta kertoa mitä teen, koska ei sekään ole niin kummoista. Hän kuulemma soittelee sisarelleni joka päivä, eli hän on siirtynyt yhdestä uhrista toiseen. Toista sisartani hän yritti viimeiseen saakka pitää luonaan asumassa, ja myönsi haluavansa valvoa tätä. Tätä taustaa vasten näen hänen turhat soittonsa vain hänen yrityksenään pitää kaoottista maailmaansa kasassa. Se on ärsyttävää.

Nuo puhelut ovat lähtöisin hänen tarpeestaan soittaa. Ei minun. Voin aivan hyvin olla vastaamatta ja laittaa viestin, että huono hetki soitellaan toinen kerta. Ei minun ole mikään pakko vastata, hänenkin on ehkä opittava siihen, että lapsilla on ja kuuluu olla omaa elämää eikä vastailla isänsä puheluihin monta kertaa viikossa. Vaikka aikaa olisikin. Jos minä olen kipeänä, ei ole hänen tehtävänsä enää antaa hoito-ohjeita ja neuvoja tai kysellä vointia joka päivä. Ei todellakaan. Minä pärjään itse, olen järjestänyt asiani niin kuten aikuisen kuuluukin.

Toisaalta erikoista on se, että hän näyttää "välittämisensä" aika omaehtoisesti. Vain "hänen" tavoillaan, eli hössöttämisellä ja soittelulla ja turhilla puheilla kun hän niin välittää. Hän ei ole koskaan tehnyt käytännössä sellaisia asioita, jotka olisivat meille lapsille merkittäviä. Hän ei ole antanut meille asioita, jotka olisivat todella merkinneet jotakin vain hän antoi asioita jotka olivat hänen mielestään merkityksellisiä. Hän ei ole koskaan käynyt luonani kylässä, esimerkiksi, tai tullut katsomaan vanhojentanssejani. Ei vaikka pyysin ja perustelin, mutta hänen henkilökohtaiset käsityksensä olivat tärkeämpiä kuin se mitä asia merkitsi minulle. Minun luonani hän on käynyt piipahtamassa silloin kun on tarvinnut mennä jossain seurakunnan asioissa samalle suunnalle. Eli minun vuokseni ei voi ajaa, mutta sitten kun pitää lähteä ilmaiseksi ilman korvauksia omaan piikkiin ajamaan monta sataa kilometriä niin hän tarvitseekin yöpaikan. Mietipä isä siinä sitten, että miksi näin.

Nukuttaa hieman. En voi pistää enää nukkumaan, koska pitää herätä aikaisin. Ehkä kohta alan aamupalan tekoon. Onneksi sitten uudenvuodenpäivänä voi nukkua aamusta pitkään, tuskin teen mitää erikoista. 

Jospa päivät menisivät nopeasti, niin olisi taas puitavaa terapiassa. Ennen kuin lomailun aikaansaamat fiilikset unohtuvat. 

Mennyttä ei saa takaisin

Loma oli ristiriitainen kokemus. Vanhempien luokse meneminen oli ahdistavampaa kuin mitä se oli viime syksynä. Avauduin isälleni asioista (vanhempien "epäonnistumisista") aika raivokkaasti, mutta riita sovittiin. Mutta riita osoitti jälleen sen tosiasian, että isäni ja minä emme ymmärrä toisiamme ja hän edelleen toistuvasti jättää huomiotta minut. Hän pakeni omiin maailmoihinsa jeesus-selityksineen, niihin samoihin rakennelmiin joihin hän pakeni minun ollessani lapsi. Hän vei puheet aina jollekin sellaiselle alueelle, että hän saattoi saarnata sitä parantavaa evankeliumiaan vaikka minä yritin keskustella oikeasta asiasta. Hänen taktiikkansa on väistely ja puhuminen muista aiheista. Hänellä ei ole vastauksia ja perusteita, joita koitin pyytää ja vaatia. Hän toteaa, että ei järki näitä tavoita vaan usko on jotain suurempaa; pitää vain uskoa. 

Hän myös haluaa huolehtia tai ainakin tuoda julki huolensa meistä lapsista. Häntä surettaa se, että kun me menemme kauemmas hänestä ja vieraannumme. Tämä asetelma on mielestäni häiriintynyt, ja tämäkin kumpuaa jälleen hänen omista tarpeistaan. Hän ei ole osannut kasvaa vanhempana ja vanhemman roolissa, ja hän koittaa hamuta meitä takaisin lähemmäs itseään. Meillä ei ole ollut läheistä suhdetta eikä sitä tule olemaan. Mennyttä ei saa takaisin, eikä sen jälkiä pysty korjaamaan. Isä on paennut meidän lapsien tarpeita ja kokee nyt siitä syyllisyyttä ja haluaa korvata kaiken. Väärällä tavalla, ja vaikka me sanoisimme mitä toivomme, hän toimii edelleen väärällä tavalla. Hän ohjautuu vain omista tunteistaan ja tarpeistaan. Niin oli lapsuudessani, ja niin on edelleen. Tämä suhde ei tule jalostumaan kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi, ymmärsin sen nyt. Liian paljon keskenjääneitä kehitystehtäviä molemmilla. 

Mikä siinä sitten niin vaivaa, että isällä on erilaiset arvot? Voisin hyväksyä ne kuten koitan hyväksyä muiden eri näkemykset, mutta isäni kohdalla on kurjaa se, että siihen yhdistyy niin vahvasti kokemai henkisen laiminlyönti lapsena, että en pysty pitämään niitä erillisinä. Eli vikaa on minussakin, ei pelkästään hänessä. Menenkö siis aina siihen samaan lapsimoodiin, joka ei pääse yli siitä henkisestä ja hengellisestä pahoinpitelystä ja ahdistuksesta? Enkö voisi pysyä aikuisena?

Se on melkoisen vaikeaa, kun yritän luovia oman elämäni vaikeuksissa. Oman mielenterveyteni kannalta on tärkeää, että pääsen kohtaamaan menneisyyden kaltoinkohtelun emptaattisessa terapiasuhteessa. Terapeutti on ensimmäinen aikuinen elämässäni, joka kuuntelee minua ja minun tunteitani, arvostaa niitä eikä ala vääristellä niitä. Minä yritän vääristellä niitä itse. 

En pidä uskontoa pahana, mutta epätervettä ja manipulatiivista uskoa pidän. Joihinkin karismaattisiin liikkeisiin on jo sisäänrakennettu se kaava ja perustelu, jolla oikeutetaan psyykinen pahoinpitely. Se on käsittämätöntä. 

Vanhempani ovat vääristelyn mestareita. He eivät ole suoranaisesti manipulatiivisia ja pahoja, mutta tunneasioissa kykenemättömiä. Äitini on varmasti traumatisoitunut, ja jotkut tilanteet nostavat hänen ongelmansa esiin. Lapsena olen todennäköisesti pelännyt häntä hyvin paljon, hänen vihaansa ja raivoaan joka on kummunnut hänen traumaosistaan. Minulla on välillä vahva tunne siitä, että hän on käyttänyt meitä lapsia itsensä eheyttämiseen. Tästä johtuen en ole itse halunnut lapsia enkä halua vieläkään, ainakaan mitenkään aidosti. 

Ehkä vanhemmillani olisi ollut jonkin asteisia taitoja opastaa esimerkiksi sosiaalisessa elämässä ja tunneasioissa ilman sitä uskonnon vaikutusta. He elivät vain niin vahvasti sitä uskovaisen todellisuutta, mitä minä en koskaan heidän kanssaan jakanut, mutta he teeskentelivät että niin olisi ollut. He valmensivat meitä vain iänkaikkiseen elämään.

Edelleenkään siis isäni ei ymmärrä mitä vahinkoa hän on tehnyt. Kun hänelle asiasta sanoin nyt tavatessamme, hän ei suinkaan kyseenalaistanut omaa uskoaan vaan todennäköisesti vain pakenee syvemmälle rukouksiinsa ja turvautuu jumalaan, joka on ainoa joka voi auttaa. Eli hän hakee itselleen helpotusta siitä minkä minä olen sanonut aiheuttaneet pahaa meille lapsille. Jos hän olisi nähnyt oman perheensä tarpeet eikä omiaan, voisi tilanne olla toinen. 

Näistä asioista olisi kiva puhua sisarusten kanssa, mutta he ovat täysin sulkeutuneita minulta. Eli se sama ilmapiiri ja vuorovaikutustapa on siirtynyt heillekin. Toinen sisaruksista reagoi kuten äiti eli suuttuu, karjuu ja vittuilee, toinen pakenee muihin intresseihin, joiden kanssa ei tarvitse ajatella mitään arkeen liittyviä tai suunnitella tulevaisuutta. 

Tuntuu hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa jotain mikä vaivaa. Tämä on minun oman kolotusblogini; mihin sattuu ja miksi. On minulla hetkittäin hyväkin olo. Mutta nyt haluaisin kaivaa paskaa, koska en kuitenkaan osaa olla ilman sitä - huonoa oloa. Hetken luulin, että ai, avoin "keskustelu" isän kanssa puhdisti ilmaa, mutta hän meni heti pilaamaan sen omalla sokeudellaan tosiasioille ja luulemalla, että tämä minun avoin purkaukseni tarkoittaisi minun paluutani hänen vaikutuspiiriinsä ja läheisemmäksi - eli toisin sanoen se oikeuttaisi hänet soittelemaan ja lähettelemään viestejä joka päivä, huolehtimaan miten puen itseni jne. Vaikka hän ei konkreettisesti pyri kontrolloimaan tai vahtimaan, hän kokee tarvetta olla yhteydessä jatkuvasti ja olla ajantasalla olenko kaupungilla ja varoitella kaikesta mahdollisesta. 

Tämän päivän onnellisuus tulee siitä, että minulla on oma koti jossa saan olla rauhassa uskovilta hulluilta, täällä saan olla oma itseni!

Terapeutti vaihtoon?

Minulla on ollut jännä viikonloppu. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen olen vain ollut, itsekseni. Siitä on tullut tosi toimeton ja merkityksetön olo. Ilmeisesti olen luonteeltani sosiaalinen, koska nautin ennemmin seurasta kuin yksinolosta. Hirveän väsynyt olen myös ollut, enkä tiedä mistä se johtuu. Liikaa tapahtumia ja psyykkistä rasitusta viime aikoina, kenties? En omasta mielestäni ole ollut kuitenkaan stressaantunut, vai voinko olla sitä alitajuisesti? Keksin kyllä heti miljoona syytä jotka olisivat rasittaneet "entistä" minääni, mutta kun en nyt ahdistu niistä. Onko minussa jotain vikaa kun en ahdistu?

Luulin, että nuo uskontokysymykset olisivat olleet hetken aikaa pois mielestä. Nyt ne ovat kuitenkin pyörineet jälleen mielessä... eivät ehkä niinkään muistot, mutta olen miettinyt millä tavoin ne kokemukset vaikuttavat nykyhetkeen. Millä tavoin ne selittävät masennusta ja pelkoja. 

Siihen liittyykin sitten osaltaan se, että haluaisin ehkä vaihtaa terapeuttia... Se on käynyt aiemminkin mielessä, koska minusta tuntuu etten pääse eteenpäin tässä "suhteessa". Jos suoraan sanotaan, niin nykyisen kohdalla epäilen joskus hänen empatiansa aitoutta... Ehkä häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, hän esittää vain terapeutin roolia ja tietää vuorosanat joita kuuluu sanoa? Toisaalta tämä on se kysymys joka on seurannut minua aina; joko olen itse sellainen (epäaito) tai sitten pelkään muiden olevan... Vain kuori, sisältä poissaoleva, välinpitämätön, kylmä. 

Kun haeskelin terapeutteja joskus 1 ½ vuotta sitten, jäi heistä yksi minulle mieleeni. Hänellä ei ollut vapautumassa paikkoja kuin vasta reilun puolen vuoden kuluttua, joten päätin jatkaa etsimistä. Jo pelkkien puhelinkeskustelujen perusteella vedin johtopäätöksiä ihmisistä, ja tästä naisesta tunsin että hän on läsnä ja lämmin - se äänensävy ja sanavalinnat. En ole sellaista huomaavaisuutta saanut osakseni... ainakaan paljoa. Hän pyysi minua vielä soittamaan uudelleen, jos ei terapeuttia löytyisi kohtuudella niin voisimme sitten yrittää löytää kuitenkin jonkin ratkaisun. Meinasin alkaa itkeä, kun vieras ihminen on niin ystävällinen. Normaalisti, hen.koht. mielipiteeni ja suhtautumiseni vieraiden ihmisten mukavuuteen on se, että tämä on nyt ihan teatteria, vielä minä sinut paljastan. 

Eli, nyt olen poden suurta uskottomuusahdistusta. Voisinko sanoa nykyiselle terapeutille, että olen ajatellut jotain muuta kuin häntä? Että en tunne oloani tässä suhteessa kotoisaksi...oikeaksi. Haluaisin jonkun muun... kyllä.. vain puhelunkeskustelun perusteella haluaisin mennä toisen ihmisen luokse. Tämän toisen kuvittelen lämpimäksi, huolehtivatksi, jopa äitimäiseksi (!)... Nykyinen terapeutti tekee kaiken liian...oikein. Vastaanoton sisustuksin on huoliteltu..liian mietitty...sisustuskirjan sivulta... En tiedä.

En todellakaan tiedä. Vikahan on minussa, minä olen ollut pipi. Tai siis vuorovaikutustahan terapiasuhdekin on, siinä törmää yhteen molempien osapuolten persoonat ja kokemukset. Se on liian vaikea asia nyt pohdittavaksi ja setvittäväksi. 

Olen huomannut, että en ole ainoa uskonyhteisöstä poislähtenyt hullu. Siis hullu ihan virallisestikin. Masentunut ja epävakaa. Tuo epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi toki on tullut siitä, että olen ollut ihan hukassa itseni kanssa ja mieliala ja kokemus omata minuudesta on vaihdellut niin rajusti. Se on aika tyypillistä uskonnon traumatisoimilla; seurakunnassa kaikki itseen ja omaan on kiellettyä, syntistä ja siitä pitää päästä eroon. Siitä hankkiudutaan eroon sitten vaikka väkisin, rukoilemmalla tai ajamalla pahoja henkiä pois. Kaikki hengellistetään... Toivottavasti nyt kaikille valkeni että kyse on karismaattisesta yhteisöstä... Siellä ihmiset ovat todella sekaisin; hakeutuvatko sinne sitten sellaiset ihmiset, joilla elämänhallinta ja turvallisuuden tunne ovat jotenkin kärsineet?

Rusinan avautuminen

Tästä ei voi seurata mitään muuta kuin jotain kamalaa. En ole vaipumassa takaisin masennukseen, siihen olen "liian" toimintakykyinen ja tarmokas. (En väsy hehkuttamaan sitä miten on parempi olla. Sori kaikki.) Mutta se taitaa olla nyt totta, että terapia alkaa tehdä tehtävänsä ja menneisyys on pakko kohdata. Olen aivan romahtamassa kaiken tämän tunnetaakan alla ja rauhoittavia kuluu kuin karkkeja söisi. Minä muistan miltä lapsena tuntui, se tuntuu koko kehossa ja päässä. Fyysisesti ja henkisesti. Tätäkö varten olen parantunut masennuksesta ja alkanut nauttia elämästä, jotta olisin tarpeeksi hyvässä kunnossa käsitelläkseni nuo asiat.

Koen olleeni henkisesti täysin laiminlyöty lapsi usean vuoden ajan. Vanhempansa voi menettää vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. He puhuvat vain ja ainoastaan elämän tärkeimmästä asiasta - uskosta ja pelastuksesta. Vanhempani, ainakin isä, ovat sanoneet että elämässä kaikista tärkeintä on usko jumalaan, sen on oltava aina sijalla numero 1. Perhe tulee sen jälkeen. Hän on harkinnut joskus jättävänsä meidät, koska ei ole ollut onnellinen ja on halunnut muuta. Miten kukaan voi haluta jättää omat lapsensa? Me saimme pelätä, että tuleeko isä koskaan reissuiltaan takaisin kun hän pyöri ihme huumehemmojen kanssa viikonlopusta toiseen. Meille ei jäänyt aikaa, hän valitsi mieluummin ne nistit kuin omat lapsensa - olimme kaikki jotain alle 13- vuotiaita. 

Minä saatana vihaan miehiä. Tämä on ehkä ensimmäinen todella vahvan tunteellinen blogiteksti, mutta kertokoon tämä asiaa tietämättömille, että hengellisyys ei ole aina tervettä. Terveeltä ja tasapainoisilta ja onnellisilta näyttävät perheet eivät aina ole sitä. Ihmiset, jotka eivät pysty asettumaan lapsen asemaan ja arvioimaan tekojaan sen mukaan mitä ne lapselle tekevät, eivät ansaitse lapsia.

Pidän äärimmäisen vääränä sitä, että vain näkyvät sosiaaliset ongelmat ymmärretään lapsille vahingollisiksi tekijöiksi - päihteet, väkivalta jne. Se näkemys pitäisi avartaa käsitykseen, että vanhempien henkinen poissaolo ja lapsen emotionaalinen hylkääminen omista epätavallisista riippuvuuksista johtuen voi aiheuttaa ihan yhtälaiset traumat. Riippuvuuden muodolla ei useinkaan ole väliä, pääpiirteenä ja -oireena on se, että vanhempien resurssit ovat jossain muualla kuin lapsessa.

Sairaat hengelliset yhteisöt pitävät sisällään myös sairaita yksilöitä. Manipuloivia, vallanhaluisia, jopa narsistisia luonteita. Heikoista ihmisistä kerätään oma säestysporukka, ja karismalla pötkitään pitkälle. Minusta tuntuu, että sydämeni särkyy. Se särkyy kun joudun ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka tekivät pahaa. 

Aloitan kesätyöt ihan jonkin ajan kuluttua, ja teen jotain mikä ei varmasti ole minulle ominta aluetta. Se tulee koettelemaan henkisesti, onneksi sitten työnkuva vaihtuu jossain vaiheessa. Mutta jokunen hetki on kestettävä. Pelkään sitä, että nämä omat traumat nakertavat minua sisältäpäin päivä päivältä enemmän ja kesällä tulee taas terapiaan taukoa. Ehkä pitää sitten pitää kriisikeskuksen ja lääkärin puhelinnumeroa kännykässä varalta. 

Hassua sinällään, että nyt koen kuitenkin reagoivani normaalisti. Masennus on sairaus, ja koen että "kehitin" sen itselleni koska en osannut käsitellä rakentavasti näitä traumoja ja vaikeita asioita. Nyt kun masennus ja uupumus ja ahdistus ovat väistyneet, olen enemmän oma itseni. Ja nyt se ahdistus mikä tulee, on sitä mitä olisin aiemminkin kokenut mutta en kyennyt vaan muunsin persoonani ja tyylini aivan toiseksi. Nyt olen se ihminen, hyvässä ja pahassa, mikä pohjimmiltani olen.. kait. Ja tunnistan reagoivani eri tavalla kuin muutama vuosi tai vuosikin sitten, ja tiedän että tällainen olen oikeasti ja tunnistan mitä olen lähtenyt peittämään itsessäni. Äkkipikaisuus, kiukkuisuus, turhautuminen. Siinä muutama esimerkki mitä ei ole saanut tuntea koska niiden tunteminen on mennyt yli, minulla ei ole ollut keinoja säädellä niitä tunteita. Ratkaisu tähän on ollut kieltää nämä ensisijaiset tunteet ja kehittää tilalle valeminä, joka tuntee vain älyllisiä ja rakentavia tunteita. Jees, ja lopputulos on tiedossa. Toistuva vaikea ja pitkäkestoinen masennus, dissosiaatiota, epävakaa persoonallisuus diagnoosi. Perseelleen menneet ihmissuhteet, tietämättömyys siitä kuka olen.

Olen näyttänyt koko tämän päivän mielestäni rusinalta. Kurttuinen, kasaan vetäytynyt, pieni. Olen rusina muiden rusinoiden joukossa; yksi ei ole kellekään tarpeeksi. 

Rakastutaan ja mitäs sitten

Jäin miettimään edellisen kirjoituksen jälkeen vielä sitä miten tunnepitoista ja tunnekeskeistä seurakuntamme toiminta oli. Herkästi suggestoituvat ihmiset saatiin kokoontumisissa rukouksen ja musiikin kautta lähes transsinomaiseen tilaan, mikä vaikutti lapsen näkökulmasta kontrolloimattomalta hulluudelta. En ole tarkemmin perehtynyt näihin ihmeellisiin ilmiöihin, joita tähän herätysliikkeeseen liittyy, olen joutunut kokemaan ja elämään valitettavasti hyvin lähellä niitä asioita - mutta joku päivä kun olen tarpeeksi vahva kestämään paluun siihen minua ahdistavaan ja pelottavaan asiaan, ehkä jatkan pohdintaani syvällisemmin. Tai miksi pitäisi, olen nähnyt jo lapsena millainen dynamiikka liikkeen sisällä ja toiminnassa on, olen siitä muodostanut oman kuvani. 

Monet ihmiset tulivat uskoon, rakastuivat siihen tunteeseen ja helpotukseen mikä siitä luottamuksesta pelastetuksi tulemisesta syntyi. Oli ihmisiä, jotka käyttäytyivät todella kuin rakastuneena saatetaan käyttäytyä; elämässä ei ole mitään muuta sisältöä, ei ajateltavaa tai puhuttavaa kuin tuo ihmeellinen asia, tärkein ja rakkain. Uskoon tulemiseen liittyi se järkähtämätön varmuus siitä, että asiat ovat näin, raamattu on fakta ja kaikki on vittu faktaa, täyttä totta eikä sitä käy kiistäminen. Sitä asiaa saarnattiin ja sanomaa levitettiin julkisilla paikoilla, kokouksissa, yksityisesti. Häpesin perhettäni ja vanhempiani suunnattomasti, voin sen myöntää. 

Opettelin tuolloin puolustuskeinon, tunteiden vääristelyn ja tukahduttamisen. Minä vain lähdin kehostani ja päästäni pois. Eihän siinä mitään olisi ollut, jos olisin ollut kuin he, mutta en ollut Yritin rukoilla tullakseni samanlaiseksi, mutta en tullut. Usko oli vanhempieni tapa ratkaista ongelmansa (tosin eihän se ratkaissut), löytää helpotus johonkin. Harvemmin tuollaisia tarpeita noin vain luodaan, tarve jollekin itseä suuremmalle yleensä on syvällä ihmisessä jo ennenstään. 

Olen ehkä jo aiemmin todennut, että ihmiset seurakunnassamme näyttäytyivät jollain tapaa "persoonattomina" marionetteina, koska kaikki oli lopulta herran hallussa, kaikki oli ennalta määrätty. En saanut kiinni kenenkään sisimmästä, koska se oli jumalan omaa. Vanha ihminen, minuus, oli hävinnyt ja jumalalle pelastettu oli tullut tilalle. En pidä siis kummallisuutena sitä, että olen itse kärsinyt suurista persoonallisuusongelmista, enkä ole osannut toimia ja tuntea asianmukaisesti. En yksinkertaisesti ole tiennyt miten tavallisia elämään liittyviä asioita käsitellään. Kaverisuhteet, raha, seurustelu, seksi. Kaikki lapsuudessa on ollut kaoottista, elämä on ollut tässä ja nyt eikä minulle ole opetettu tai muutoin otettu puheeksi miten minun tulevaisuuteni, aikuisuuteni muotoutuu. Tulevaisuuden ja kasvun varalle ei ole neuvottu ja suunniteltu mitään. Sanottu vain, että seksi kuuluu avioliittoon. Mitä? Ihan kuin asiat tapahtuisivat *simsalabim* tuosta noin vain, yhtäkkiä lapset ovatkin aikuisia ja naimisissa ja itse vanhempia.

Minä en ole tiennyt, että ihmisen kuuluu ajatella omassa päässään asioita. Kaikki on ollut aina selvää miten menetellä kun on ollut selkeät raamatulliset ohjeet mitä on syntiä ja mikä ei. Myös tunne siitä, että aina joku tietää minun salaisimmatkin ajatukseni. Mikään ei pysy piilossa ja salassa, siksi on oltava puhdas, vältettävä pahoja ajatuksiakin ja tunnettava niistä syyllisyyttä. Ne on tunnustettava. Olen mennyt kertomaan ihmisille asioita harkitsematta, miettimättä sitä että se ei olisi ehkä välttämätöntä vaan pahoittaisi heidän mielensä. En ole osannut pitää niitä itselläni pohtiakseni oikeaa ja väärää, vaan päällimmäisenä on ollut tunne, että ajatukseni paljastuvat kuitenkin.

Monet asiat uskonnossa ja uskossa olemisessa vaikuttaa lapseen. Kaikilla ei tietenkään ole tätä kokemusta joka itselläni on. Joillekin ihmisille usko tekee hyvää, omassa taustassani näen kuitenkin paljon vaarallisen uskonnollisuuden merkkejä ja epäilemättä niillä on ollut merkitystä sen asian suhteen, että olen mennyt terapiaan, käyttänyt/käytän lääkitystä. 

Aihe herättää paljon tunteita, koska vihdoinkin mietin näitä juttuja. Mietin myös tulevaisuutta, ja eräänä päivänä huomasin ajatelleeni elämääni myös pitemmälle - mitä halusin tehdä valmistuttuani, kahden vuoden päästä. Se herätti entisestään toivoa, että minulla on näköalat myös tulevaisuuteen. Koskaan ei voi tietää onko itsellä aikaa ja päiviä niitä saavuttaa, mutta sehän olisi jo itsessään kuolema jos ei näkisi itsellään tulevaisuutta.