Pakenen pahaa oloa. Teen sen tietoisesti. Olen tietoinen pahasta olosta, itkusta pinnan alla ja surusta. Ahdistuksesta. Kaipauksesta. Lohduttomuudesta. Siinäpä suuria sanoja. Tiedän, että ne ovat siellä eivätkä mene pois välttelyllä. Ne aukeaisivat ainakin vähän itkemällä, suremalla, epätoivoon antautumalla. Kirjoittamalla, puhumalla.
Ehkä tarvitsen sitä yksinoloa enemmän. Oikeanlaista yksinoloa. Nyt on hieman parempi olla kuin jokunen tunti sitten. Olen kirjoittanut terapeutille ja itselleni. Joku pieni osa minusta ymmärtää ja jo hyväksyykin sen, että menneisyydessä on ollut sellaisia tekijöitä, jotka saavat minut edelleen reagoimaan tiettyihin asioihin "väärillä" tavoilla. Ne tavat ovat sitkeässä ja tuottavat tuskaa. Ymmärrys tuo kuitenkin mukanaan sellaisen hyväksynnän, että minä tiedän nyt haurastuneeni tiettyjen kokemusteni vuoksi, vielä vähän lisää joka kerta ja enemmän kuin mitä olen jo luonnostani ollut, ja se näkyy. Hyvässä ja pahassa. Minä tiedän, ja minä saattaisin jo voida kertoa jollekin, joka ymmärtäisi. En ole kellekään kertonut paljonko vanhempien usko ja hengellinen yhteisö traumaattisine kokemuksineen minua vahingoittivat, tai kuinka vanhempani laiminlöivät henkisesti. Sekin on laiminlyöntiä, että puhuu asioista joita lapsi ei voi ymmärtää (helvetti, ikuinen kadotus, synti, pelastuminen) ja joihin liittyy vahva tunnelataus. Minut altistettiin lapsena valtaville "tunne-energioille" jotka olivat läsnä kokouksissa, ja ne ahdistivat suuresti. Vanhempien kasvatustapa oli omanlaisensa; sekin on laiminlyöntiä, että ei pidä huolta lapsen psykososiaalisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta, pitää tynnyrissä ja pelottelee maailmalla. Laiminlyöntiä on ettei perehdy lapsen tunne-elämään ja sen kehittymistarpeisiin, ei auta lasta kasvamaan siinä suhteessa.
Nyt on kohtuu ok olla. Olen saanut selviteltyä ajatuksiani. Koitan nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti