Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa. 

Kyllä sinua rakastan, mutta...

Mietin aiemmin tällä viikolla miten lapsuudenperheessä harrastettiin kaksoissidosviestintää. En ole ehkä aiemmin sitä sanaa osannut käyttää, mutta sitähän se oli: vanhemmpat sanoivat rakastavansa meitä lapsia, mutta samalla antoivat ymmärtää kuinka se sama rakkaus aiheutti heille pelkoja ja ahdistusta - sekä pakon olla yhdessä ihmisen kanssa, jota ei rakastanut. Isäni kertoi suoraankin joskus halunneensa vain lähteä ja jättää kaikki. En osaa sanoa minkä ikäinen tuon kuullessani olin, mutta se ahdisti minua. Olisin toivonut vanhempien joko olleen paljastamatta ajatuksiaan toisistaan tai sitten rehellisesti eronneen kun perhe kerran niin ahdisti. Vanhempani eivät saaneet iloa toistensa kanssa olemisesta, me niin kovin rakkaat ja toivotut lapset olimme lopulta lukinneet heidän saman katon alle ja kahlinneet toisiinsa. Meidän vuoksemme piti asua yhdessä ja pyörittää arkea. Ilman meitä he olisivat varmasti eronneet. En vieläkään ymmärrä miksi he halusivat sanoa meille, että eivät rakasta toisiaan, mutta rakastavat meitä. He eivät koskaan olleet lähekkäin, eivät halanneet tai suudelleet. 

Olen surullinen ja vihainen yhtä aikaa. Pettynytkin. Kun olen kokenut sen välinpitämättömyyden ja etäisyyden mitä vanhempien välillä oli, enkä saanut heiltä huomiota ja tukea kasvaessani, tunnen olevani arvoton ja epäviehättävä. Minussa ei ole kerrassaan mitään mikä jaksaisi ylläpitää kenekään kiinnostusta paria tapaamiskertaa pitemmälle. Koen olevani tyhjä sisältä, vailla tarkoitusta ja merkitystä. Hapuilen elämässä ilman päämäärää ja suuria tavoitteita. Olisin tyytyväinen muutoin, ei mielestäni elämän tarvitse ollakaan mitään juuri arkea kummenpaa, mutta se tyhjyys ja kokemus siitä ettei ole arvokas. Ne ovat suuria ongelmia, enkä tiedä kuinka pitkän terapian tarvitsen niiden eheyttämiseen. 

Minä haluan pois

Menin työpäivän päätteeksi kuumaan suihkuun ja itkin itkua ilman kyyneleitä. Jollain epämääräisellä ja haikealla tavalla kaipaan päästä takaisin masennuksen harmaaseen syliin. Tilanteeseen, jossa en näe valoa enkä minkäänlaista kajoa paremmasta. Minä voisin tuudittautua. Nyt en voi. Joudun taistelemaan jotta eläisin, pysyisin elävänä. En vain jaksaisi, tämä tuntuu niin järjettömältä touhulta. Päivät seuraavat toistaan samanlaisina. Mikään ei muutu, mistään en tällä hetkellä saa iloa ja tyydytyksen tunnetta. En muista milloin olisin tuntenut pakahduttavaa hyvää oloa, iloa ja nautintoa, niin että olisin tuntenut sielun puhdistuvan ja kevenevän. Ei, en kykene muistamaan. 

Minä hyvästelin salaisen ihmiseni, sen josta kukaan ei tiennyt. Että pidin hänestä, ja että hän sai minut tuntemaan jotain. Ihminen, jonka kanssa mikään ei olisi ollut mahdollista, muu kuin toisen katsominen niin että mitään sanottavaa ei ole ja katse tuntuu silti väristyksinä jossain sisimmässä. En jaksaisi puhua, en jaksaisi etsiä enää vastauksia, en pelastaa ja parantaa maailmaa kenenkään kanssa. Toisen lohduttava katse riittäisi. Ehkä syli ja kädestä kiinnipitäminen. En jaksa. 

Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

Tällä hetkellä kaikki ok, ok?

Viikonloppu on kulunut ilman suurta ahdistusta. Olin viime viikolla terapiassa, ja tuntui että kävin siellä ylikierroksilla. Estin itseäni rauhoittumasta, koska olisin itkenyt. Itkin kotona. Lähdin kävelylle illalla, ja koitin tuulettua. Tulin kotiin ja itkin. Se helpotti. Otin bentsoja. Vappu meni. Se oli parempi kuin odotin. Mutta olen syönyt bentsoja.

Yhtenä helpottavana tekijänä on ollut kirjoittaminen. Kirjoitan nyt päiväkirjaa, johon olen lähtenyt kerimään auki sellaisia asioita, joita en voi tänne blogiin kirjoittaa. En voi niistä kertoa kellekään, en ehkä terapeutillekaan. Edelleen minua vaivaa se, että en koe voivani avautua. Välillä se tunne on, mutta välillä taas ei. Se suhde toistaa samaa kaavaa kuin ihmissuhteeni muutoinkin. Olen pinnallinen kuori, en anna itsestäni enempää. Luotan enemmän omaan pohdintaan ja oivalluksiin kuin keskusteluun terapeutin kanssa. 

Kuinka traumatisoitunut ihminen voi olla? Kuinka pihalla itsestään ja elämästään. Ovatko minun kokemukseni sellaisia, että niitä ei pysty käsittelmään terapiassa? Välillä tuntuu siltä. Tuntuu kuin oisin saippuapala, josta terapeuttikaan ei saa otetta. Käynnit ja vuodet soljuvat, minä en muutu. Kaikki on nyt ihan kohtalaisesti, mutta en saa nautintoa mistään. Kipu on taustalla. Vituttaa.

Vastuu, pakoilu

Hälytys töihin. No, töissä puhuttiin vastuusta. En jaksanut olla kiinnostunut, en jakamaan mittaamattoman arvokkaita ja ansioituneita mielipiteitäni tai huomiota sen puoleen. Vastuuta, vastuunottoa, oman elämänsä kannattelua, vaivannäköä, eteenpäin menemistä. Näitäpä näitä. Oli kyllä oman elämän teemoihin sopivaa keskustelua, mutta juuri sen vuoksi kurkkua kuristi niin että keskityin mieluummin maaniseen ristipistoiluun kuin läsnäoloon.

Minä tiedän, että persoonallisuushäiriöinen ihminen (minä) ei parane lääkkeillä. Käytän nyt yksinkertaisuuden vuoksi sanaa persoonallisuushäiriöinen. Epävakaus ei lähde pillereillä, ei laitoshoidolla, ei sähköhoidolla, ei terapiallakaan. Se lähtee työllä. ("lähtee") Ja mun ajatukseni ja oletukseni ovat niin klikkiytyneet, että aina löytyy joku ääni huutelemaan jotain negatiivista ja tyrmäävää. Vituttaa ne äänet. Tiedän hyvin, että minusta se on kiinni, armahdanko itseäni sen verran että annan itselleni ja terapeutille mahdollisuuden. Avautua, edes vähän, keskustella, edes vähän, edes jostain oikeasta. Jos edes pikkaisen. Jos se alkaisi sillä, että kertoisin mitä tunnen. Ja kertoisin senkin, jos heti sen sanottuani alkaisin vetäytyä kuoreeni. Että nyt tuntuu siltä, että pakenen. Koska tiedän tehneeni sitä aiemmin. Olen puhunut näennäisen avoimesti, mutta siinä ei ole ollut tunnetta. Olen suorittanut ja esittänyt sen roolin. En minä ole ollut siinä. Voi tulla vaikeaksi tavoittaa sitä, milloin valeminäkuori alkaa liukua ylleni. Se on salakavala ja automatisoitunut. En erota sitä minusta. 

Minussa on tarpeeksi tervettä että kykenen kantamaan vastuun. En usko hetkeäkään sen olevan muiden käsissä, elämäni ei ole muiden käsissä, ainakaan tämän asian suhteen. Perusongelmani lienee vain se, että en tee asioita itseni vuoksi. En koe olevani minkään arvoinen, koska kukaan ei ole näkemässä minua ja saavutuksiani. Haluaisin vain olla kaikessa hyvä ja täydellinen, haluaisin että joku näkisi. Että voisin esittää täydellistä, koska tiedän etten voi koskaan olla täydellinen. Jos olen tehnyt jollekin eksälleni vaikka pahaa ruokaa (omasta mielestäni) se on romahduttanut minut: "Nyt tuo ei ainakaan pidä minusta koska en osaa tehdä ruokaakaan!"  Tai: "Mun asunto on hirveen epäkodikas, ihan hirveän väriset tyynyt, nyt se pitää mua välinpitämättömänä ja epänaisellisena!" Oh ja voih. Haluaisin esitellä täydellisiä aamiaisvoileipiä ja osoittaa niillä, että välitän. Tekemällä täydellisiä voileipiä. Jos voileipä saisi rakastumaan minuun. Voileivät, sisustustyynyt. Missä sfääreissä mä elän? 

Haluaisin tehdä niitä saatanan voileipiä itselleni. Itseäni rakastaen. Ja että saisin joskus puolison, joka tekisi itse ne vitun voileipänsä. Ja viikonloppuna voitaisiin tehdä niitä toisillemme ihan vaan sen vuoksi että on mukava olla kiva toiselle, ja kun on nälkä. Mutta rakkauden mittari se ei ole.

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.

Näillä mennään

Vituttaa. Ahdistaa. Itkettää. Vituttaa. Ahdistaa. Itkettää. En osaa muuta kuin hokea itselleni että kesä tulee kesä tulee sitten on asiat paremmin ja rennommin. Nautin kesästä, lämmöstä, kaikesta aktiviteetista. Mutta olen surullinen. Tämän on sitten tällainen kesä, vaikka en toki tiedä millainen siitä tulee. Mutta tällä hetkellä veikkaisin, että surullinen. Pohjaton yksinäisyys. Vailla yhteyttä mihinkään. Turha käydä katsomassa ihmisiä, kun heidän läsnäolonsa herättää vain sen tunteen että minä olen yksin, aina.

Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu. 

Ilman eväitä

Tunnen suurta avuttomuutta tällä hetkellä. Olen miettinyt tietämättäni, joku minussa on miettinyt, lapsuuskodin perintöjä. Olen aivan suuntavaistoton ja kyvytön mitä tulee parisuhteisiin. Rajaton, miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä, keskustelua karttava. Menen täysin hetkittäisten moodien mukaan, enkä osaa niitä edes tunnistaa.

Jossain pohjamudissa on ne reagointitavat, jotka olen kehittänyt selvitäkseni lapsuudenkodissani. Olen aistinut ja havainnoinut miten vanhemmat kohtasivat olivat kohtaamatta toisiaan, koskettamatta toisiaan. Normiparisuhteenmalliksi minulle rakentui kai parisuhteettomuus. Ei rakkaussuhde, vaan sellainen että on välit ja tehtävänjaot ihmisen kanssa, jonka kanssa on naimisissa. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet rakastavansa toisiaan. Joskus he sanoivat, että raamattu käskee (!) rakastaa ensin puolisoaan, sitten vasta lapsiaan, mutta että kyllä heillä se menee niin että he rakastavat enemmän meitä. Miksi sanoa lapsille ääneen jotain tuommoista? Miksi ihmeessä? En tiedä uskoivatko he todella itsekään siihen, että perheemme olisi ollut onnellinen. Että raittius, uskovaisuus, välivallattomuus ja raha olisivat taanneet onnen. Ne olivat kuoria maailmaa vastaan. Selityksiä. Meillä ei puhuttu tunteista kuten ihastumisesta (muuten kuin äiti kiusoittelemalla, nolaamalla), seurustelusta, tapailusta, seksistä, mistään. Puolisot olisivat kai tippuneet taivaasta. Romanttiset ja seksuaaliset tunteet ja suhteet olivat jotenkin poissuljettuja. Joskus vanhemmat kertoivat tarinan miten olivat tavanneet, mutta en tiedä onko heidän tarinansa ollut varsinainen rakkaustarina, ainakaan en muista heidän koskaan kertoneet että olisivat olleet rakastuneita. Sen he kertoivat, että halusivat monta lasta. Ja tulihan meitä useampi.

Minä olen tyhjä kuori, mitä tulee tapailuun. Minulle tulee tunne, että miksi yrittäisin. Miksi haluaisin ja miksi hakeutuisin suhteeseen. Ymmärrän ihastumisen ja läheisyydenhalun ja seksin. Mutta mitä sen jälkeen. Haluaisin elää sitä yhtä vaihetta, vaikka en halua koska sitten menettämisen pelko on niin suuri. Minulla on niin monen asian suhteen hapeton olo. Irrallinen olo. En näe missään mitään mieltä. 

Tiedän äitini olleen masentunut jossain kohtaa lapsuuttani, koska hän on sanonut ettei halunnut nousta sängystä aamuisin. Tähän oli syynä traagiset menetykset ja sairastumiset perheessäni, josta en halua tarkemmin avautua. Äiti oli masentunut, traumatisoitunut. 

Minä olen kokenut nuo samat tunteet ollessani masentunut, menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen. Aamut, ne hetket, kun avaan silmät ja kohdistan katseeni johonkin... ne lyhyet - liian lyhyet - hetket jolloin en vielä muista kaiken muuttuneen peruuttamattomasti. Ja se hetki, ihan lyhyt silmänräpäys, jonka aikana ehdin tajuta jotain suurta lähestyvän mutta en edes ehdi huomata sitä ajoissa ennen kuin se iskee minuun; se on ehkä pahin. Se on juna, jonka kuulen ensin hyvin kaukaa mutta epäselvästi hahmottamatta mitä siitä seuraa ja siinä samassa se iskee minuun. Kuin painajaisissa. Ja se iskeytymisen ja muistamisen kipu on järjetön. Se tekee lopun kaikesta. Se saa suunniltaan, mutta samalla lamaantumaan. Kuin koko ajan olisi jokin uhka päällä, ja joutuisin olemaan hiljaa kuolleeksi tekeytyen. Ja se on toisaalta totta: jos liikkuu vain vähän, ei satu? Jokaiseen jäseneen ei satu ja särje, jos olet paikoillaan, voin ehkä unohtaa raajojen olemassaolon. Mutta sydän. Ja vatsa. Ja keuhkot. Ne eivät anna unohtaa. Sydän särkyy, niin sanotaan. Se särkyy. Vatsa on krampissa. Keuhkot ovat tyhjiksi puristuneet. 

Minä olen menettänyt paljon. Se on totta. Olen menettänyt vanhemmat, jotka olisivat huolehtineet minut maailmalle turvallisesti. Ihmissuhteisiin turvallisesti. Isä käytti uskontopropagandaa kaikkeen. Ihmissuhteisiinkin, välien selvittelyyn. Kaikki selviää tuonpuoleisessa, meidän täytyy vain kestää. Isä opetti ja tartutti rajattomuuttaan minuun. En ole osannut laittaa miesteni käytökselle rajoja, enkä myöskään itselleni. En uskalla lähteä avaamaan solmuja, en ottamaan puheeksi, en selvittämään. Jähmetyn. Kävin viikonloppuna päiväkirjojani läpi. Niistä paistaa täysi keinottomuus rakkausasioiden suhteen. Olen ihastunut aina tavoittamattomiin ihmisiin, jotka eivät ole olleet lopulta kiinnostuneita minusta. Jotkut ehkä aluksi. Olen sietänyt vaikka millaista käytöstä joiltain heistä, ymmärtänyt loputtomasti, antanut aikaa, selitellyt heidän puolestaan. Yhä uudelleen, puhumatta suoraan. Kysymättä. Ja aina toivonut. Käyttänyt käsittämättömän määrän aikaa asioiden vatvomiseen ja päiväkirjan kirjoittamiseen asiasta. Se on surullista. Kuin teinityttö.

Vielä viikko terapiaan. Olen kirjoittanut paljon tekstiä sitä varten. Jos ajan saisi käytettyä tehokkaasti. Mutta sitä tosiasiaa terapiakaan ei poista, että olen hyvin yksinäinen näine tunteineni ja ajatuksineni, ehkä parempaan päin menossa, uskallan puhua ystävilleni, mutta silti kovin autioilta näyttää. Ehkä olen tuomittu olemaan yksin. Ja ehkä minun ei pitäisi sälyttää vastuuta ongelmieni ratkomisesta muille ihmisille. Mutta niitä ongelmia voinee ratkoa vain terapiassa, jota taas on niin harvoin. Olen surullinen, en toimintakyvytön, mutta toimintahaluton.

Ääni vain huutaa

Se kaikista kovin ja vaativin ääni on huolella peitetty. Se vaatii äärimmäisiä keinoja, dissosiaatiota ja poissulkemista. Jonkun muun esittämistä. Oikeasti, syvällä sisimmässä raastaa ääni, joka vaatii että minut tulee nähdä ja kuulla. Jotenkin niin vaikeaa. Olla olemassa. Alkaa olla olemassa. Se vaatii aktiivista ponnistelua ja elämänotetta, olla olemassa. Jättää esittäminen, ja vaan olla. Läsnä, havainnoida. Ei vain automaattisesti reagoida. Toisaalta, juuri sitä spontaaniutta pitäisi olla, ettei välillä miettisi. 

Mutta toistaiseksi reagointitapani ja suojamekanismini ovat haitallisia, ne suojelevat minua ja sisimpääni kyllä, mutta tuottavat myös äärimmäisen paljon tuskaa. Niistä luopuminen on tuskaa. 

Onneksi on joitain asioita mitä odottaa. Ehkä vielä joku päivä tuntuu paremmalta. Minä voimaannun joissain asioissa koko ajan. Välillä tipun suohon. Joku osani tippuu. Ne eivät ole niin selkeitä osia, mutta sinne päin. Jokin kaiken muun alleen peittoavat, mitään muita vaihtoehtoisia tapoja, tunteita tai selityksiä vastaanottamattomat moodit pyyhkivät ylitse. Niitä hetkiä on vaikea sietää. Sitä, kun ei näe että olisi edes tunnelia, saati että sillä olisi pääte ja siellä valoa ja ulkoilmaa. On vain pimeys. Joka suuntaan. Ei kiinteää maata, ei seiniä mitä haparoida.

Läsnäolo on vaikeaa. Tulen töistä kotiin, istun tuntikausia sohvalla kelaamassa, miettimässä, murehtimassa. Itken, joskus. Usein en. Sekin olisi hyvä jos itkisin, jokin koskettaisi. Olen harrastanut tätä pääni sisällä elämistä ja murehtimista vuosia. Yläasteelta lähtien, no lukiosta vähintään. Mitä minä suojelen, ketä, miksi? Miksi toimin näin? Minä korvaan puuttuvat ihmiset. Luon tarvittavat ihmiset ja dialogit päähäni. Minulle on uutta ja vierasta, että asioista keskustellaan, vuorovaikutetaan. Että ihmiset voivat oikeasti keskustella, eikä manipuloida.

Nyt huomaan, että kirjoittaminen ja äänien hiljentäminen pakolla toimii. Tunteita todennäköisesti purskahtelee niiden takaa, mutta jollain tapaa helpottaa. Kunpa jaksaisin olla aikuinen ja huolehtiva ja välittävä itseäni kohtaan.

Minulla on tulevaisuus. Minulla on toivoa. Ja koska minulla on toivoa, minulla on myös mahdollisuuksia. 

Puistattaa

Olen yrittänyt pitää oman mieleni sen verran ruodussa, että se ei lähtisi vaeltelemaan liikaa menneisyyteen ja niihin epämiellyttäviin tunnemuistoihin, jotka liittyvät joihinkin elämänvaiheisiin. En tiedä montako entistä elämää minulla on, ja saanko niitä koskaan integroitua omiksi kokemuksikseni. Niitä elämiä leimaa kaukaisuuden ja vierauden tunne. 

Tänään mietin kouluaikojani, ja kävin yhden oppilaitoksen sivuilla katsomassa mitkä kaikki asiat ovat siellä muuttuneet, onko vielä tuttuja opettajia ja millaisia lukujärjestyksiä siellä on. Se aika tuntuu kuin unelta tai joltain mikä ei ole tapahtunut minulle. Ihmismieli unohtaa asioita ja tapahtumia, tiedän että se on täysin normaalia, mutta oudot "putkinäköiset" muistot valtaavat minut. Kuin kaikki muu olisi tuolloin ollut kaukana, tai minä kaukana kaikesta, kuin siellä en olisi ollut minä itse ollenkaan. 

Minun on siis vaikea ymmärtää, että minä todella olin ja elin silloin. Siksi onkin vaikeaa nähdä miten asiat menevät eteenpäin, entisellä kotipaikkakunnalla tapahtuu muutoksia. Yksi tulkintani on, että silloin olen elänyt jossain jumittuneessa ja suojautuneessa moodissa, jossa on ollut jäänteitä jostain muusta suojautumisroolista tai -mekanismista varhaisemmilta ajoilta. Se on edelleen olemassa, tai sen rakenteista on rippeitä, jotka eivät ole päivittyneet tähän päivään ja siitä jäljellä olevasta osasta tuntuu niin omituiselta ja ahdistavalta seurata nykymaailman menoa.

Tiedostan, että kaikki tunteet, reaktiot, ajatusketjut ja päätelmät eivät ole täysin nykyistä minua. Ne ovat menneisyyteen jääneitä osia, joita on terapiassa puitu. Mutta en tiedä miten tuoda ne tähän päivään. Koitan olla empaattinen ja lohduttava, mutta silti on vaikeaa koota niitä yhteen. Koska eniten minua pelottaa surevan minän kohtaaminen. Monet muut moodit tai osat ovat turtuneita - mahdollisesti hyvin ahdistuneita ja toivottomia, mutta jännällä tavalla silti tunnottomia. Se auttoi selviämään. Surua en kestä, sitä on ollut liikaa. Minun "pitäisi" surra "pois" se suru siitä miten olen menettänyt näille oireille ainutlaatuisen nuoruuden, sitä en saa koskaan takaisin. Toisaalta kaikki hetket elämässä ovat ainutlaatuisia, ja siitä saankin voimaa kun ajattelen että voin tehdä vielä vaikka mitä eikä kokeminen tähän lopu. Ei se silti korvaa mitään. 

Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Derealisaatio ja depersonalisaatio-oireet jatkuvat jossain määrin, tietynlaisissa stressitilanteissa, mutta ovat onneksi lievempiä kuin koskaan aiemmin. Työ on varmasti suurin stressaava tekijä, vaikka kaikki on mennyt kivasti tämän lyhyen ajan. Joudun kuitenkin rauhoittelemaan ja maadoittamaan itseäni aika ajoin. Se tuo silti turvan tunnetta kun huomaan, että nyt minulla on näitä taitoja pitää itsestäni huolta. Lohduttavaa. 

Kun vieraus asettuu taloksi

Tästä on jo jonkin aikaa, kun olin vierailemassa ystäväni luona. Välissämme on ollut pari sataa kilometria nyt muutaman vuoden, sitä ennen näimme useinkin. Vasta tällä vajaan viikon vierailulla aloin nähdä miten kauas olemme joutuneet toisistamme. Ellemme sitten ole olleet hyvin vieraita toisillemme jo pitkään, emme vain ole sitä huomanneet. Luulen, että meillä on ollut joitain yhdistäviä tekijöitä, mutta olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet - se ei voi olla vaikuttamatta suhteeseen. Tarkastelen suhdetta nyt kriittisemmin, jopa siitä näkökulmasta että haluanko koko suhdetta enää olevan. Ehkä, mahdollisesti jossain määrin. En vain tunne oloani kotoisaksi ja rennoksi hänen seurassaan enää. Meillä on ollut omat ongelmamme, enkä ole vielä päässyt täysin yli niistä, mikä alkoi nyt hiertää uudelleen.

Ystäväni on käyttänyt minua paljon, mutta sitä tapaa on vaikea määritellä. Olen ollut kuuntelija, tukija, tsemppaaja, seuraa silloin kun ei muuta ole. Olen sen tiedostanut aina välillä, mutta koska itsellänikään ei ole ollut kovin paljon kavereita, olen joutunut ottamaan sen mitä saan. Ehkä omalla tavallani olen alkanut sitten pitää häntä ystävänä (kognitiivinen dissonanssi). Sillä tavoin ristiriita on tullut ratkaistua. 

Nyt pelkäsin olla oma itseni. Kertoa mielipiteitäni. Pelkäsin nöyryytystä ja vihaa. Viha onkin leimannut tätä ystävyyssuhdetta mielestäni aika paljon. Koin vihaa ystäväni taholta ilkeilynä, ja koska pompin hänen mielensä mukaan, suuttuivat vanhempani minulle. Olin yksin ja ilman tukea vaikeassa ihmissuhdetilanteessa, ja olisin kaivannut vanhemmilta apua - keskustelua ja ehkä jotain konkreettista tekemistä, kuten asioiden selvittämistä vaikka yhdessä ystäväni perheen kanssa. Mutta vanhempani vain syyllistivät minua. 

On surullista, että ihmissuhteisiin on vaikea saada apua. Katsoin viikonlopun aikana jotain keskusteluohjelmaa, jossa joku nainen haastatteli julkkisnaisia (USAlainen ohjelma kai). Gwyneth Paltrow puhui omasta isästään ja heidän tärkeästä suhteestaan ja siitä kuinka isä onnistui valamaan häneen itseluottamuksen ja tunteen siitä että hän voi onnistua missä vain. Sen turvin hän on uskaltanut ryhtyä elämässään tekemään eri asioita. (Äärimmäisyyksiin mentäessä toki huono homma, jos ei ole järkeviä luonteepiirteitä rajoittamassa ja estämässä suuruudenhulluutta.) Noh, Paltrow totesi, että isä kasvatti lapsiaan tietoisesti, eikä vain turvautuen vaistoonsa ja siihen miten on aina tehty. Asiasisältö oli suurinpiirtein noin. Ovatko vanhemmat ja ihmiset ylipäänsä kuinka tiedostavia ihmissuhteissaan? Vai luotetaanko vanhoihin kaavoihin ja siihen mihin on totuttu eli lapsuudenperheessä opittuihin menettelyihin? Minusta tuntuu, että omassa perheessäni isä ehkä yritti funtsia asioita, mutta äitiä ei kiinnostanut keskustella ja pohtia. 

Elän jälleen sellaista ajanjaksoa, jossa nuo lapsuusperheen tunnelmat olisivat nousemassa esiin. Omalta osaltaan myös tuo ystävän tapaaminen provosoi tätä tunnetta. Se ilmapiirin mikä hänen kanssaan vallitsi toi mieleen lapsuuden - kylmyyden, tyhjyyden, kohtaamattomuuden, puhumattomuuden. Alan olla pikkuhiljaa finito tämän työrupeaman ja opiskeluista stressaamisen kanssa. Töitä on vielä muutama viikko. Havahduin myös sellaiseen oivallukseen, että ehkä stressaan huomaamattani. En anna stressin tulla tietoisuuteen. Mutta se näkyy nukkumisessa. Nukkuminen venähtää myöhään, heräilen ja tuntuu siltä että makuuhuoneessa/muualla asunnossa olisi joku. Näitä perinteisiä unioireita minulla. Töissä on alkanut esiintyä orastavaa paniikkia; lykkään tehtäviä (passiivis-aggressiivisuutta), otan kaikki sanomiset itseeni ja suutun (pääni sisällä), ajatukset jumiutuvat. Työviikon lopulla jäin jumiin yhden tietyn tapauksen kanssa, josta olen nähnyt myös unia. Ko. case toi mieleen omia kokemuksia, jotka jääköön tässä nyt tarkentamatta. Mutta hyvin vaikeita ja traumaattisia kokemuksia. Asiakkaan tuska oli piilotettua, mutta hän lähestulkoon anoi apua epätoivossaan. Hullujen ihmisten epätoivoa siedän, heillä on omat defenssinsä ja lääkeensä hoitaa asioita, mutta terveen ja kaikin puolin järkevän ihmisen äärirajoilla oleva kipu on paha. Tarkoitan tällä omaa näkökulmaani, sitä mikä saa minut tuntemaan pahaa ja sietämätöntä oloa. Kipua, tuskaa, epätoivoa ei voi mitata, se on jokaiselle ihmiselle omanlaisena oli sitten "hullu" tahi "terve". En siis tarkoita vertailla tässä noita kahta asiaa. Tästä tapauksesta minä menetin yöuneni, harvinaista. Minkä lisäksi mokasin. Olen epävarma siitä olenko toiminut oikein, ja alan syyllistää siitä itseäni. 

Toivon voivani kasvattaa sisälleni lempeän ja empaattisen aikuisen, joka arvostaa ja osoittaa rakkautta. Eikö sellaisen "osan" pitäi muodostua lapsuudessa, ja tulla osaksi itseä? Näin ei kai ole käynyt. Se lohduttaa ainakin hiukan, kun epätoivon hetkellä kaivan jostain esiin sen lempeän ja hyväksyvän äänen, joka ymmärtää minua ja kertoo miksi olen mitäkin tehnyt ja että vaikka nyt mokaisi, se on mahdollisuus oppia. Ensi kerralla paremmin. 

Kun vain otan aikaa ja rauhoitan itseni tällä tavalla, voi ensi viikko mennä ihan hyvin. Ja päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle on omat murheensa ja ilonsa.

Tyhjä lapsuus

Tutkailin mitä mielenkiintoista tekstiä löytäisin netistä läheisriippuvuudesta. Olen vähitellen päässyt yli siitä ärsytyksestä, jota olen tuntenut läheisriippuvuus "ilmiön" tultua muotisanaksi ja "diagnoosiksi", ja olen alkanut uteliaana ja suodattaen lueskella aiheesta jos olen siihen jossain törmännyt. Olen ajatellut, että ehkäpä tässä on jotain pointtiakin. Jossain kirjoitelmassa käytettiin ilmaisua tyhjä lapsuus, ja väittämää, että läheisriippuvaiset ovat kokeneet traumaattisella tavalla tyhjän lapsuuden. Itseeni tuo kolahti sen vuoksi, että en ole itse pystynyt kehittämään osuvaa kuvausta omista ajatuksistani ja tunteistani lapsuudestani. Tyhjä viittaa johonkin sisällöttömään, jonkin puitteiden sisuksiin, jossa ei siis ole mitään. Sellaista oli minun lapsuuteni, tyhjää. Näen jälkikäteen, että puitteet ja materia ovat olleet kunnossa, mutta henkisiä eväitä ei ole ollut vanhemmilla jaettavaksi asti.

En muista koskaan saaneeni vanhemmilta muuta kuin kasvatusta. En mitään "elämän eväitä", en älyllistä tai tunteellista pohdintaa yhtään mistään. Heille riitti se, että he saivat meidät hakeutumaan jatko-opintoihin, pysymään erossa aineista ja rikollisuudesta sekä olemaan hankkiutumatta raskaaksi/panematta ketään raskaaksi. Mutta onko siinä tarpeeksi, varsinkin jos lapsi on utelias, kyselevä ja älykäs, ja osaa haastaa vanhempansa keskusteluihin, joihin he eivät ole valmiita? Minäpä tein niin, eikä heidän vastauksena kelvanneet minulle, eivätkä kelpaa vieläkään. Toisaalta, minulle on jäänyt tunne, että myöskään minä en kelpaa. Koska olen ilkeä tuhma ja kyseenalaistava. Siinäpä ristiriitaa pienelle lapselle kun omat aivot sanovat toista kuin vanhemmat - vanhemmat jotka kylmettyvät ja hylkäävät jos olen vääränlainen. 

Ehkä toivun itse parhaillaan jostain läheisriippuvuudesta. En ole osannut käyttää omia tunteita ja toiveitani elämäni kompassina, koska olen joutunut luovimaan niiden minusta mahdollisesti "välittävien" ihmisten perässä hinnalla millä hyvänsä. Nyt alan ymmärtää elämän realiteetteja paremmin, ja osaan asettaa omia rajojani paremmin. Opin myös sen, että minä en ole vastuussa muiden ihmisten tunteista ja elämästä. Voin keskittyä sen tyhjän olon paikkaamiseen ihan vain omalla kohdallani.

Nämä puheet ovat omaa vapaata ajatuksenkulkuani, joka lähti luettuani läheisriippuvuudesta. Tyhjyyden voi jokainen tulkita ja selittää omalla kohdallaan miten haluaa. En saa enää mitään tolkkua tähän, josko sitä koskaan olikaan. Keskityn katsomaan Mindhuntersia ja palaan asiaan sitten jos on jotain sanottavaa. 

"Koko kuva"

Luultavasti en ole ihan ainoa pallontallaaja, jolla on tämä ongelma. Välillä minulla jaa päähän soimaan joku laulu, mutta se saattaa soida tuntikausia enkä voi sille mitään. Se keskeyttää ajatuksetkin. Mistähän se johtuu? 

Olen muutenkin ajatusteni ja ajatusrakennelmieni kanssa joskus hukassa, pääni alkaa kehitellä jotain täysin älyvapaata juttua, ja lopulta alan vakuuttua siitä, että sekoan. Ajatukseni voivat mennä niin absurdeiksi ja olla irrallaan arkitodellisuudesta. No se varmaan on hyvä, että osaa päiväunelmoida, mutta jossain kohtaa alan dissosioida ikävästi. En tiedä onko se varsinaisesti sitä, mutta minä käytän siitä yhdestä tietystä tunteesta sanaa dissosiaatio. Silloin tunnen itseni todella vieraaksi, tuntuu kuin tarkastelisin kaikkea jostain lintuperspektiivistä ja voisin liikkua ajassa ja paikassa. Se on pelottavaa. Nimenomaan tuo otteen menettäminen tähän hetkeen.

Olen tällä hetkellä iloinen, koska olen kerrankin tehnyt jonkun asian ennakoidusti ja hyvissä ajoin. Pelkästään siitä on tullut kiva fiilis, että ei tarvitse viime hetkillä rynnätä hoitaman hommaa. Pienestä se on kiinni. Nyt pitäisi jotenkin chillata tämä viikko ja suunnitella opiskelu- ja työjuttuja. Ehkä jaksan hoitaa muitakin asioita yhtä esimerkillisesti kuin tänään.

Olisi psykiatriaika taas edessä. Mitähän sitä tällä kertaa lurittelisi. Ehkä heitä läppää näistä maailmanmatkaajakokemuksista ja entisistä elämistä, mitähän se siihen sanoo... 

Olen tullut siihen lopputulokseen, että rauhoittavat lääkkeet on hyvin jees. On ihanan levollinen ja leppoisa olo, mikään ei vaivaa. Miksi tällaista olotilaa ei voisi olla aina, aina, aina. Ymmärrän kyllä päihteidenkäyttäjiä, voisin itse olla potentiaalinen sellainen. Pitiköhän tuohon laittaa keskelle lisäys "väärin"?  Päihteiden väärinkäyttäjä. En tiedä. Onko tämä nyt oikeaa elämää sitten kipuilla? 

Exä-kaipuu osa III. Kuuntelin Irinan tuoreimmalta levyltä sinkkua Koko kuva. Tämä itkettää ihan sairaasti. Miten jotain ihmistä voi rakastaa ja haluta silti pois? Vika on minussa, kokonaan minussa. Mutta itseään ei voi pakottaa. Kiintymys on vaarallista, tuntea joku läheiseksi ja koittaa luottaa siihen, mutta sitten kaikki vain.. poksahtaa.

Ehkä postaus aiheesta joskus kun kykenen.

- Pieni lisäys vielä muistin aikana -
Minulla ja terapeutilla oli pieni väärinymmärrys sen lausunnon suhteen. Kelalla ne töppäilee, lausunto on siellä, mutta eihän ne osaa sitä yhdistää että sama lausunto toimii molempiin hakemuksiin. Hiillyin taas turhasta, mutta se kertoo siitä että pelkään terapeutin olevan samanlainen epäluotettava ihminen kuin muutkin. 

Miten tämä on mahdollista

Juuri syyskuussa hehkuttelin miten olen luopunut lääkkeistä kun menee siedettävän hyvin. Not. Olen ämpännyt taas eilen ja tänään pilluroita nassuun ja mietin kovasti millä kemikaalilla tämä nuppi saataisiin toimimaan hyvin. Edes siedettävästi. Tällä hetkellä on vaikea arvioida kuinka kauan tämän vaihe kestää, tyypillistä näille ajanjaksoille on se, että odottaa jotain tapahtuvan koska tuntuu että aika polkee paikallaan enkä kestä tätä hetkeä.

Voisinpa vain pyytää lääkäriltä lääkkeitä, sanoa että en halua selvitä ilman. Noh, sehän olisi varsin hassua koska yleensä oletetaan, että ihmiset sietävät jonkin verran ahdistusta ja epämukavaa oloa. Minä en. En halua kestää, siinä se vika. Haluan helpotuksen heti. Ja miksi en voisi sitä saada? Turtuneisuutta. Nauttisin suunnattomasti siitä, jos voisin vetaista tajun pois joka ilta (ilman krapulaa ja oksentelua) Nautin nytkin siitä, että saan kömpiä rauhallisena ja tyytyväisenä sänkyyn, koska tiedän unimaailman pelastavan minut. En herää yöllä rasahduksiin ja naapureiden bileisiin ja epämukaviin uniin.

Olen ollut aivan äärimmäisen kiukkuinen ja vihainen. Siihen on monta syytä, ja tiedän että jos jaksaisin olla pitkäjänteinen niiden kanssa, niin ehkä ongelmat selviäisivät. Mutta en halua. En halua avata elämääni terapeutille, enkä kellekään. Minun pitäisi mennä niin syvälle omiin arvottomuuden ja mitätöinnin kokemuksiin, että en kestäisi. Paradoksi on siinä, että arvottomuudentunne on niin syvää, että en koe olevani oikeutettu selvittämään sitä.

Olen sanonut olevani helppo potilas terapeutilleni. Kiltti, säntillinen ja vaivaton. Mutta todellisuudessa (mikäli hän ottaa työnsä vakavasti) en taida olla sitä. Hän ei tule pääsemään pintaa syvemmälle, koska en vaan halua niin tapahtuvan. Itsepintaisuus kuuluu persoonaani tiiviisti, tai siis suojaukset ovat niin korkealla, että niiden purkamiseen menee ensinnäkin koko 3 vuoden terapia ja sitten kun ollaan saavutettu luottamus niin kuntoutuspsykoterapia päättyy. Minkä valitsen... Sama jättääkö kesken nyt vain sitten...

Näistä teksteistä huomaa tämän heilunnan eri ääripäiden välillä. Onneksi ne eivät ole niin ääripäitä kuin muutama vuosi sitten. Nyt jäljellä ovat ne todelliset ongelmat, joita pystyisin tutkimaan ilman masennussössöä. Olen ollut niin avuton omien tunneimpulssieni kanssa, että olen hautautunut masennuksen pimeisiin syövereihin.

Vittu että vituttaa olla oma itsensä. Ei minulla tässä muuta. Öitä. Niin, eikä tietenkään mitään seuraa perjantai-iltana, mitenkä sitä voisikaan olla. Aivan sama, mieluummin kuuppa sekaisin yksin kuin teennäistä keskustelua joidenkin mitäänsanomattomien urpojen kanssa. 

Aikuisten maailma

Olen nyt sitten alistunut siihen tilanteeseen, että joudun pysähtymään elämässäni tämän terapian ja opiskelujen ajaksi, jotta saisin apua. Tällä kertaa vain olen itse päättänyt asiasta enkä antanut pahan olon lamauttaa jolloin asiat eivät ole olleet omassa hallinnassani. En halua, että paha olo määrittää olemiseni ja elämiseni ja kaikki asiat tapahtuvat kaoottisesti. Voin itse valita, että nyt keskityn siihen että saan apua ja otan sitä vastaan. Vaikka koko ajan on olo, että pitäisi juosta kymmeniin eri suuntiin, ei vain tiedä minne lähteä. Kun on niitäkin päiviä, jolloin mietin vain jättäväni kaiken. Kenellekään ilmoittamatta vain lähtisin lopuilla rahoillani tulevaisuudesta välittämättä. En ole kosketuksissa enkä kytköksissä mihinkään, välillä tuntuu että menetän tunneyhteyden läheisiini enkä pysty eläytymään heidän kokemaansa, koska itsellä on niin paha olla. 

Tänään olin saada paniikkikohtauksen junassa. Liikaa ihmisiä, erilaisuutta. Liikaa persoonia, jotka elävät omaa elämäänsä. Minä en ymmärrä miten ihmiset toimivat sosiaalisissa tilanteissa, miksi he tutustuvat toisiinsa. Minun mielestäni koko maailma on kuin pieni Truman Show; tässä versiossa tosin kaikki ihmiset ovat pikku-Trumaneja, eivätkä ymmärrä olevansa huijattuja ja että he vain esittävät osaansa jossain valmiiksi lavastetussa elämässä. Kun tänne synnytään, pitää vain täyttää roolinsa. 

Niin, paniikkikohtaus. En tiedä pitäisikö sitä kutsua lamaantumiskohtaukseksi, jossa koko minuus romahtaa kasaan. Minä palaan johonkin olemattomuuden tilaan, mutta silti tiedän kehoni olevan olemassa, olen vain jättänyt sen. Pohdin pitäisikö minun kuolla. Sillä hetkellä en pysty palauttamaan mieleeni ketään ihmistä joka pitäisi minusta, tai tilannetta jossa joku olisi ollut hyvillään siitä että on minun kanssani. 

Vihaan välillä aikuisten maailmaa. Olen joutunut siihen jo pienenä tyttönä, kun aikuisten salaisuudet ovat kantautuneet minulle saakka, olen tuntenut vastuuta aikuisten hyvinvoinnista, iloisuudesta ja tyytyväisyydestä. Minä muserrun, jos he musertuvat. Minusta on imetty kaikki voimat, ja olen jäänyt yksin. Nyt - ehkä osana tätä terapiaprosessia - olen tuntenut halua palata takaisin pienen lapsen maailmaan, jossa joku suojelisi minua. Tiedän, että se joku on se aikuinen minä, jolla on älyä, tietoa ja itsevarmuutta. Mutta joskus tahtoisin vain että elämässä olisi ihminen joka lohduttaa kun ei itse jaksa lohduttaa ja kantaa itseään.

Uusi viikko alkaa kohta. Minä pelkään terapiassa tunteiden näyttämistä, en halua että elämäni repeää kappaleiksi lopullisesti kun annan tunteiden tulla. 

Jatkot

Taas valvottaa. Katselin South Parkia kun en muuta keksinyt ja yritin sitten pistää nukkumaan; uni ei kuitenkaan tullut vaan päätin että bileille on saatava jatkot. Niitä tässä sitten vietetään läppäri mahan päällä sängyssä makoillen. 

Kurkussa on kuristava tunne, jokin pelottaa. Tämä muistuttaa etäisesti sitä tunnetta kun ei jaksa elämistä. Joskus olen niin kyllästynyt elämään, se tuntuu suoritukselta ja uuvuttavalta, että haluaisin pitää siitä taukoa. Samalla tavalla kuin päivän jälkeen mennään nukkumaan ja lataamaan akkuja. Yleensä nukkumisesta nautitaan. Mutta kun minulle se ei anna tarpeellista taukoa, vaan unetkin ovat joskus pahoja. Tai sitten yö menee ilman unia, aamu on liian pian, olo on väsynyt eikä tosiaankaan levännyt. Elämässä on päivästä ja yöstä toiseen samat fiilikset ja ongelmat, joista ei saa "lomaa".

Olen pohdiskellut suhdettani vanhempiini. En tiedä onko tulkintani oikea, mutta jollakin tapaa he eivät oikein ole koskaan osanneet asettautua vanhemman rooliin. Kasvattajan roolin kyllä he ovat täyttäneet, mutta tuntuu että se on jäänyt kovin pinnalliseksi. Missä on ollut lämpö ja tuki ja läsnäolo? Rakkauden puutetta emme ole kärsineet, mutta vanhempien vaikeudesta rakastaa itseään kylläkin. Erityisesti äitini kohdalla luulen, että hänen henkilökohtaiset kokemuksensa ovat jättäneet niin syvän jäljen, että hän on yrittänyt korjata sitä hinnalla millä hyvänsä - jopa lapsiensa elämän hinnalla. Hän on tavallaan "käyttänyt" meitä tullakseen onnelliseksi, saadakseen perheen joka tasapainottaa häntä, antaa hänelle syyn elää ja päästä pois omista ongelmistaan. 

Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin erilaisista tieteellisistä lähteistä ammentavaa omaa tekstiä. En ole sitä jaksanut tehdä. Tunnen vain tarvetta purkaa fiiliksiä, ajatuksia. En tiedä tulenko joskus katumaan sitä, että olen näitä nettiin laittanut, mutta toisaalta tämän blogin perustamisella tein jotain mullistavaa: minä uskalsin alkaa olla olemassa. Vaikka vain blogin kautta. Tiedän, että blogilla ei ole hurjasti lukijoita, mutta se ei haittaa. Olen niin mitätön, näivettynyt sielu, että blogi saa olla kuvajaiseni kaikessa surkeudessaan.

Epävakaisuuden piirteet nostavat taas päätään. Tietty välinpitämättömyys ja omien tekojen oikeuttaminen. Minulla on jo eräs suunnitelma, jonka aion kylmänviileästi vain toteuttaa. En voi jäädä siitä kiinni, mutta tunnen jo nyt kuplivaa tyydytyksen tunnetta kun ajattelen asiaa.

Päivän biisi: Malia/  My purple shoes

Tunteet tai niiden puute

Seisoin bussipysäkillä illalla hieman ennen kello yhdeksää. Muovipussi täynnä ruokaostoksia, ja menossa yksin kotiin. Silloin mietin olevani taas kuplassa, johon ei muiden ihmisten elämä minua kosketa. Ympärilläni tapahtuvat "normaalit" perjantai-illan kuviot olivat kuin eri maailma, filmi, elokuva. Tai ei ehkä edes elokuva, koska en pysty millään hahmottamaan juonta näkemässäni. Elämä on irrallista, pirstaleista. En ymmärrä mihin muut ihmiset kiinnittyvät - miten ne vaan voivat elää päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen välillä onnellisina, välillä surullisina. Kyllä minä surunkin voisin ottaa, joskus jopa toivoisin voivani tuntea sitä. Mutta kun en uskalla. Minusta koko elämä tuntuu täysin päättömältä ja ahdistavalta.

Bussia odotellessa ehdin miettiä asioita ja palata taas siihen ajatukseen, että minä vain olen yksin elävä ihminen. En ole oppinut jakamaan asioita, seurustellessakin tunnen kammottavaa yksinäisyyttä ja hylätyksitulemisen tunnetta. (niin kyllä sitä sitten siinä tilanteessa taas tunnetaan niin helevetinmoisesti) Haluaisin, että olisi joku joka välittäisi mutta en osaa ottaa sinä vastaan, haluaisin että joku olisi ikään kuin odottamassa minua, mutta sitä odotusta ei "tarvitsisi" koskaan täyttää. Koska silloin olisin siinä tositilanteessa, että voidakseni ottaa vastaan hellyyttä ja välittämistä, minun pitäisi voida kokea ansaitsevani ne. Niinhän ei kuitenkaan tapahdu, vaan väistelen kiintymyksen syntyä koska en vain ole tarpeeksi hyvä. Ja lopulta ahdistun siihen ristiriitaan niin paljon, että sekoan ja teen - ei ehkä aktiivisesti mutta passiivisesti - jotain mikä suistaa suhteen lopullisesti raiteiltaan. 

Kotona on hyvä olla, totean. Turvauduin Opamoxiin tänä iltana, koska ajatukset jumittaa ja ahdistus nousee. Mutta selviän. On niin vitun väärin, että en ole saanut näitä rauhoittavia aiemmilta lääkäreiltä, kun on ollut hirveät pelkotilat päällä hulluksitulemista ja kuolemasta. En tiedä miten tästä jatkaa. Arki sujuu oikein hienosti, ehkä vähän överi päivä töissä, liikaa asioita mun hauraalle sielulleni. 

Kummalliset unet

Olen nyt lomalla, ja nukkunut niin sikeästi että en ole herännyt keskellä yötä mihinkään. Unet ovat olleet tosi outoja, ahdistaviakin. Mutta sitten oli uni terapian alkamisesta, ja on tuntunut helpottavalta että siihen on enää reilu kuukausi.

Minua ahdistaa se kun haluan niin montaa asiaa yhtä aikaa. Tiedän että valintoja on tehtävä, en ole ikinä uskonutkaan että asiat voisivat järjestyä "täydellisesti". Yritän tehdä tässä parhaillaan päätöstä yhden tilanteen suhteen, jolla on minulle suuri merkitys. sen on tarkoitus selkeyttää ajatuksiani, vaikka sitä ei muut ymmrtäisikään.

Lomalla on onneksi ollut aivan mahtavaa olla, matkaseura on aivan hulvatonta. Mutta tämä joukko on niin värikästä ja persoonallista, että koen tyhjyyden tunnetta kun en tunne olevani ainutlaatuinen ja tuntemisen arvoinen. En osaa tehdä asioita kuten toverini, he nauttivat elämästään ja tekevät juttuja itseään varten. Mulla on tunne, että olen vain kuori, joka ei tiedä mitä haluaa vaan yrittää hakea ympäristöstään vinkkejä miten kuuluu olla saadakseen hyväksyntää.

Voi voi. Mutta nyt ruokaa, ja aamulla aikaisin ylös.