Puistattaa

Olen yrittänyt pitää oman mieleni sen verran ruodussa, että se ei lähtisi vaeltelemaan liikaa menneisyyteen ja niihin epämiellyttäviin tunnemuistoihin, jotka liittyvät joihinkin elämänvaiheisiin. En tiedä montako entistä elämää minulla on, ja saanko niitä koskaan integroitua omiksi kokemuksikseni. Niitä elämiä leimaa kaukaisuuden ja vierauden tunne. 

Tänään mietin kouluaikojani, ja kävin yhden oppilaitoksen sivuilla katsomassa mitkä kaikki asiat ovat siellä muuttuneet, onko vielä tuttuja opettajia ja millaisia lukujärjestyksiä siellä on. Se aika tuntuu kuin unelta tai joltain mikä ei ole tapahtunut minulle. Ihmismieli unohtaa asioita ja tapahtumia, tiedän että se on täysin normaalia, mutta oudot "putkinäköiset" muistot valtaavat minut. Kuin kaikki muu olisi tuolloin ollut kaukana, tai minä kaukana kaikesta, kuin siellä en olisi ollut minä itse ollenkaan. 

Minun on siis vaikea ymmärtää, että minä todella olin ja elin silloin. Siksi onkin vaikeaa nähdä miten asiat menevät eteenpäin, entisellä kotipaikkakunnalla tapahtuu muutoksia. Yksi tulkintani on, että silloin olen elänyt jossain jumittuneessa ja suojautuneessa moodissa, jossa on ollut jäänteitä jostain muusta suojautumisroolista tai -mekanismista varhaisemmilta ajoilta. Se on edelleen olemassa, tai sen rakenteista on rippeitä, jotka eivät ole päivittyneet tähän päivään ja siitä jäljellä olevasta osasta tuntuu niin omituiselta ja ahdistavalta seurata nykymaailman menoa.

Tiedostan, että kaikki tunteet, reaktiot, ajatusketjut ja päätelmät eivät ole täysin nykyistä minua. Ne ovat menneisyyteen jääneitä osia, joita on terapiassa puitu. Mutta en tiedä miten tuoda ne tähän päivään. Koitan olla empaattinen ja lohduttava, mutta silti on vaikeaa koota niitä yhteen. Koska eniten minua pelottaa surevan minän kohtaaminen. Monet muut moodit tai osat ovat turtuneita - mahdollisesti hyvin ahdistuneita ja toivottomia, mutta jännällä tavalla silti tunnottomia. Se auttoi selviämään. Surua en kestä, sitä on ollut liikaa. Minun "pitäisi" surra "pois" se suru siitä miten olen menettänyt näille oireille ainutlaatuisen nuoruuden, sitä en saa koskaan takaisin. Toisaalta kaikki hetket elämässä ovat ainutlaatuisia, ja siitä saankin voimaa kun ajattelen että voin tehdä vielä vaikka mitä eikä kokeminen tähän lopu. Ei se silti korvaa mitään. 

Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Derealisaatio ja depersonalisaatio-oireet jatkuvat jossain määrin, tietynlaisissa stressitilanteissa, mutta ovat onneksi lievempiä kuin koskaan aiemmin. Työ on varmasti suurin stressaava tekijä, vaikka kaikki on mennyt kivasti tämän lyhyen ajan. Joudun kuitenkin rauhoittelemaan ja maadoittamaan itseäni aika ajoin. Se tuo silti turvan tunnetta kun huomaan, että nyt minulla on näitä taitoja pitää itsestäni huolta. Lohduttavaa.