Mikä suhde

Puhuin äitini kanssa eilen puhelimessa. Mielestäni on jollain tavalla erikoista, että olen asunut 18 vuotta hänen kanssaan samassa kodissa, olemme tapelleet ja riehuneet ja huutaneet keskenämme ja nyt suhteemme on kuollut. Siinä ei liikahda mikään. Meillä ei ole äiti-tytär- suhdetta, meillä on vain välit. Äiti varmasti ajattelee, että kaikki on kunnossa. Mietin sitä, että saatan kertoa hänelle konkreettisia tapahtumia elämästäni, mutta tunteistani en ole koskaan kertonut. Onko se normaalia? Pitäisikö oman äitinsä kanssa olla läheinen? Itse ajattelen, että jos minulla olisi joskus lapsia niin - yllättäen - haluaisin tehdä asioita eri tavalla kuin omalla kohdallani on tehty. Itse haluaisin olla läsnä omille lapsilleni, kuunnella ja arvostaa. Omasta mielestäni olen kokenut lapsena jatkuvaa hylkäämistä ja rajoittamista "rakkauden nimissä". 

Olen alkanut vanheta. Harmaita hiuksia ei vielä ole, mutta olo on tasoittunut siinä määrin että mietin jopa tulevaisuutta. Olen pienestä pitäen ollut pikkuvanha ja aika vakava... tai ehkä huolestunut on parempi ilmaisu. Nyt huolestuneisuus on hieman hälvennyt enkä ole ihan patologisen kauhuissani ja hysteerinen kaikesta. Se on varmaan aikuistumista, että oppii suhteuttamaan asioita. Omatuntoni on ollut huono niin kauan kuin jaksan muistaa, syyllisyys omasta hyvästä elämästä on painanut mieltä. (Järjetöntä.) Ikinä en olisi ansainnut mitään, pitäisi olla näkymätön, hävetä itseään  - mutta kuitenkin kaipasi tulla nähdyksi ja ymmärretyksi mutta kun sitä huomiota haki niin alkoi taas hävettää. Häpeä on kamala tunne. Ehkä osaksi siksi olen hakeutunut tälle alalle opiskelemaan, koska siinä huomio kiinnitetään muiden "hyysäämiseen", ja minähän olen tottunut olemaan kiltti ja mielistelemään muita että he eivät vain suuttuisi minulle ja hylkäisi. 

Nollapiste, siitä jokainen päivä alkaa. Ei kai eilisellä ole kovin paljoa merkitystä. Sen joko jättää kokonaan taaksensa sitä muistamatta tai sitten elää siinä. Ihmisen traumatisoitumisesta kertoo mielestäni se, jos pystyy eristämään tunteet kokemastaan ja toimii kuin robotti - ilman mitään yhteyttä aiempaan. Ihmisenhän pitäisi pystyä tuntemaan vihaa ja katkeruutta oikealla tavalla. Kaikkea ei pidä antaa anteeksi noin vain. Eräässä ihmissuhteessani olisin voinut tuolloin antaa anteeksi mitä vain, olisin ollut hyvä kohde jollekin väkivaltaiselle narsistille. Tuollaisessa tunteettomuuden tilassa teen itsekin mitä sattuu, koska tuntuu ettei asiat tapahdu minulle, minä en ole läsnä, "kieltäydyn" kohtaamasta ikäviä tunteita itsessäni tai muissa. Voin vaikka kertoa kaverin salaisuuden eteenpäin tai jättää menemättä baarista oman miehen viereen. Onneksi (?) dissosioidessa olen useimmiten aika apaattinen ihminen, niin harvoin on päässyt tapahtumaan mitään jätte kamalaa. Kokemuksia tuosta menneisyydessä elämisestä sitten joku toinen kerta.

Tänään on ollut vähän poissaoleva olo - kehuin joku aika sitten saaneeni syömiseni tasapainoon, mutta en ole tänään syönyt aamupalan eli klo 8 jälkeen mitään. En muista mitä olen tehnyt. Olen ainakin puhunut puhelimessa. Ja juuri pessyt pyykkiä. 

"Lääkkeet!"

Mitenkäs se on taas tuo kesä mennyt niin että ei perässä ole pysynyt. On ollut kiva kesä ja onneksi sitä nyt on vielä jäljellä, toivottavasti syyskuunkin puolelle. Fiilikset ovat olleet ihan ok. Ärsyttää vaan kun tahdon unohdella ottaa lääkkeet ajallaan, ja.. no... ei kai sen muutaman päivän pitäisi vaikuttaa mutta ainakin nyt olin alkuviikon jotenkin hukassa. 

Ei ole pitkään aikaan tullut sellaista oloa että dissosioisin ja pelkäisin hulluksi tulemista, mutta nyt vaan ajatukset vääntäytyivät hetkeksi sellaiseen solmuun että... Taisin sillä hetkellä ajatella vanhempiani ja sitä miten monimutkaiseksi kuvittelen vuorovaikutuksen itseni ja heidän välillä. Ja näin taas unen, jossa oli ihan kamala tunnelma. Siinä isäni luki kännykästäni tekstiviestit ja suutuin hirveästi. Ajattelin unessa, että miten se voi tehdä noin, ottaa jotain mun yksityistä ja mielivaltaisesti vaan penkoa elämääni, ja kun huusin sille asiasta se ei vastannut mitään - ei edes katsonut minua, vaan tekeytyi kuin minua ei olisi ollut. Muistan lapsuudesta tuon, että isä suhtautui äitiin monesti niin kuin se olisi ollut ilmaa, blokkasi toisen ihan kokonaan. Isällä vastaus ei-miellyttäviin asioihin on ollut mököttäminen ja mykkäkoulu. Sen koen pahaksi asiaksi, kestän itse avointa riitelyä mutta jos toinen osapuoli alkaa väläytellä jotain tällaisia mökötyksen merkkejä, tulen hulluksi. Tiedän että kohta pamahtaa jotain kamalaa.

Terapian alkuun on enää reilu viikko. Aika on mennyt äkkiä ja olen pärjännyt ihan ok. Odotan innolla syyskuuta että terapiaa on kahdesti viikossa niin päästään sitten kunnolla asiaan. Terapeutti on oikeastaan koko ajan muistuttanut että alkuvaiheessa ei ole järkevää lähteä penkomaan niitä pahimpia kipupisteitä, vaan vointi on ensin vakautettava jne jne. Minä haluaisin lyödä pöytään heti kaikki inhottavat ja hämmentävät muistot mitä löytyy, ja pohtia niitä ääneen. Se helpottaisi omaa taakkaani. 

Tuntuu hyvältä kun masennus on nyt suurin piirtein pois. Voisin sanoa, että nousujohde alkoi vuoden alusta ja erityisesti varmaan siitä kun tuli ero. Silloin tajusin että nyt on tehtävä jotain itselle. Ja sain olla vihdoin millainen halusin, oma itseni. En ole koskaan ollut hyvä täyttämään toisten ihmisten odotuksia tai vaatimuksia. Vapauden tunne sai sitten ajattelemaan, että voin tehdä itseni onnelliseksi. Mitä olen pyrkinyt tekemäänkin. En kärsinyt mistään syvästä depressiosta (keskivaikeasta kylläkin, mikä on ihan tarpeeksi) ja sekin liittynee reaktiona näihin persoonallisuusongelmiin. En ole kauhean normaali ihminen, vaikka pystyn hyvin esittämäänkin. Ääritilanteissa se tulee esille kun puolustusmekanismit alkavat toimia. 

Nukahtamislääke alkaa nyt toimia, joten voisi pistää vuoteeseen. Nyt pitää työ ja opiskelu niin kiireisenä, että en kerkeä paljoa miettiä mitä järkevää voisin täällä sanoa. Ei tämä nyt oikein auta jäsentämään ajatuksia. Luultavasti terapia antaa sitten taas jotain lisäaiheita.

Säätöä

Impulsiivisuuden pitäisi olla yksi epävakaan persoonallisuushäiriön oire. Minä säädän nyt sen kanssa, että haluanko lemmikkiä vain en. Minulla on kaksi "minätilaa", jotka vaihtelevat päivänkin sisällä useamman kerran. Ja tiettyä impulsiivisuutta saattaa silloin tällöin ilmetä tähän ko. asiaan liittyen, ja sitten joudun katumaan tempauksiani. 

Tunnen oloni tosi surkeaksi sen jälkeen, kun olen mennyt mokaamaan jotain. Häpeän tekemisiäni. En enää niin paljon kuin ennen. Aiemmin häpesin kaikkea itsessäni, mutta viimeisen vuoden aikana ainakin itsetuntoni on parantunut. Se johtuneet lääkityksestä ja terapiasta. Ja siitä että olen tehnyt tietoisesti paljon töitä käsitelläkseni ongelmiani ja muuttaakseni tapaani ajatella ja toimia. 

Mutta päätöksissä minun on vaikea pysyä. Itsekuria ei ole tällä hetkellä juuri minkään muun suhteen kuin ruoan; syömisen olen saanut vihdoin mielestäni oikealle mallille. Sen kanssa olen taistellut pitkään, söin aiemmin suruuni. Nyt syön kyllä herkkuja jos tekee mieli, mutta totean että se on sallittua kunhan ei karkaa hallinnasta. Ennen menkkoja homma on hallitsematon ja hillitsemätön muutaman päivän, mutta roskaruoanhimo menee ohi. Aiemmin olen syönyt epäterveellisesti koko ajan ihan vain tottumuksesta; nyt olen alkanut miettiä että mitä minulla todella tekee mieli syödä ja - oikeasti - hyvin hyvin hyvin harvoin se on roskaruokaa tai "herkkuja".

Ehkä tämä johtuu siitä, että olen alkanut tarkkailla ja kuunnella kehoani. Ennen kehotietoisuuteni on ollut äärettömän huono, olen inhonnut kroppaani ja tuntenut olevani aina vain lihava vaikka painoindeksi on ollut about 20. Nyt elopainoa on, ja haluaisin siitä eroon. Mutta ensin on opeteltava olemaan läsnä kehossaan. Yritän tehdä kaiken mahdollisimman tietoisena kropan tuntemuksistani; syömisen on tapahduttava hitaasti ja maistelemalla, sekä yritän nauttia siitä mitä olen juuri sillä hetkellä tekemässä. Olen kirjoittanut mindfulness- käsitteestä aiemmin: sitä että on läsnä hetkessä eikä hukkaa resursseja siihen että ajatus on muussa asiassa.

Liikunta on mukavaa kun miettii sitä miten suuri asia on kyetä käyttämään kehoaan sillä tavoin. Ajattelen joskus sitä miltä tuntuisi jos menettäisi liikuntakykynsä; pohdin miten suuri asia on se että pystyy näin vähällä vaivalla tekemään asiat. Enää ei vituta vaikka olisi väsynyt ja pitäisi tehdä jotain fyysistä; ajattelen että aivan mahtavaa kun voin tehdä sen. 

Nyt tässä ajatuksenvirrassa hukkui jo asiani pointti. 

Negaation kautta

Olen nyt alkanut ymmärtää miten vinoutuneet roolit lapsuudenperheessäni on joiltain osilta ollut. Vanhempani eivät ole opettaneet minulle mallia miten rauhoittaa ja lohduttaa itseä tai miten muuten elää tunteiden kanssa. Itse käsittäisin asian niin, että kun lapsi kokee pelottavia tunteita, joita hänellä ei ole kykyä vielä hallita ja käsitellä, vanhempien tehtävä on ottaa vastaan ne lapsen negatiiviset tunteet, lohduttaa, rauhoittaa ja opettaa miten niiden tunteiden kanssa voi elää ja niille voi tehdä jotain. Ihan konkreettisesti tätä tapahtuu heti vauvan synnyttyä, kun hoitaja on vastuussa lapsen tunnetilojen säätelystä ja tarpeisiin vastaamisesta. Hoitaja rauhoittaa ja hoivaa vauvaa jolloin tämä ei jää tunnetilojensa armoille vaan nälkä, jano, kipu, likaiset vaatteet poistetaan ja siitä seuraa tyydyttyneisyys. 

Minusta tuntuu, että olen kohdannut tuota tunteiden armoille jättämistä; vanhemmat eivät ole kyenneet tunnistamaan tunteitani (he ovat ohjautuneet omasta mielentilastaan käsin) ja ovat nimenneet niitä väärin. (Olen ollut heille vihainen, he ovat sanoneet että olen väsynyt tai että jonkun ikävän kaverin seura on vaikuttanut minuun niin että käyttäydyn huonosti). He eivät ole hyväksyneet vihamielisiä tunteitani heitä kohtaan, ovat selittäneet ne muulla tavoin. Kavereiden seura oli kuitenkin jollain tapaa osa totuutta, koska heidän kanssaan tunsin erilaisuutta, yksinäisyyttä je eristyneisyyttä mikä nosti vihaa vanhempieni kohtaan; minulla ei ollut kunnolla sanoja sille mitä tunsin ja siksi raivosin. En saanut olla oma itseni, yritin muokata itsestäni sellaista kilttiä, kauniisti käyttäytyvää nuorta naista - mikä tavallaan olenkin - mutta minun piti myös muokata mielipiteitäni ja elää valheessa. En koskaan keskustele vanhempieni kanssa siitä, että mielestäni homoseksuaalisuus tai seksi avioliiton ulkopuolella ei ole syntiä. 

Murehdin sitä, että nyt minun todella täytyy alkaa kohtaamaan aikuisuus ihan itse. Ja yksin. Vanhemmat ovat kontrolloineet ja kasvattaneet meidän pullossa, nyt ei vain ole niin hyviä keinoja miten selviytyä elämässä. Pärjään kyllä, se ei ole ongelma vaan ongelma on tunteissa ja tavassani olla. En nauti elämästä koska pelkään mitä pahaa tapahtuu, olen sisäistänyt vanhempieni tavan ajatella mistä pyrin eroon. Jotenkin olen heissä kiinni, koska haen heiltä hyväksyntää joillekin päätöksilleni. Tai ehkä ei niinkään, päätökset voin tehdä itse, mutta haen sitä välittämistä osoituksia samalla tavalla kuin lapsena. Ja saan edelleen saman vastauksen. Isältä torjunnan, äidiltä hieman lievemmän ja pehmennetyn sellaisen.

Isäni on kyllä jollain tapaa passiivis-aggressiivisen oloinen ihminen. Toivottavasti käytän oikeaa termiä :) kun tarkoitan, että hän vaikuttaa meille lapsille kiltiltä ja rakastavalta isältä, mutta sulkeutuu ja torjuu täysin välillä. Hän ei koskaan ole huutanut meille, ei kiroillut tai menettänyt hermojaan. Pitkäpinnaisin ihminen jonka tunnen. Mutta jos hän jotain oikein vastustaa ja halveksii niin hän kyllä antaa sen näkyä kehonkielessään. Ei ole kauaa aikaa siitä kun tapasin hänet, ja voi helvetti sitä raivoa mikä minuun syttyi kun hän taas alkoi murjottaa jostain asiasta. Silloin hänen puheensa ja sanaton viestintänsä ovat ristiriidassa. Hän saattaa väittää että kaikki on hyvin, ei tässä ole ongelmaa, mutta viestittää eleillään, ilmeillään ja huokauksillaan että kaikki on päin persettä ja että nyt hän halveksuu jotain. Ja vaikka kuinka inttäisi hänelle että älä vittu valehtele kun kerro mikä on vialla niin voidaan keskustella niin ei vaan toimi. "Ei ole ongelmaa", hän sanoo. 

Esimerkkinä voin kertoa sen, että huomautin hänelle siitä miten voisi välillä hoitaa kotiakin, ja tästä  hän  torjui minut ja alkoi murjottaa. Hänellä menee kaikki aika muiden ihmisten hyysäämiseen, mitä tapahtui jo meidän lasten asuessa kotona. Hän tunsi tarpeelliseksi olla viikonloppuja poissa kotoa  toimien jossain päihteidenkäyttäjien tukipisteessa vapaaehtoisena. Minä valvoin kotona ja pelkäsin tuleeko hän edes hengissä takaisin. Koko tuo uskontoon liittyvä hyväntekeväisyysjuttu ahdisti; vaistosin sen että vanhemmat tarvitsivat jonkin muun ulkopuolisen "voiman" auttamaan heitä ja antamaan tarkoituksen elämälle. Se särki minun uskoni vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja kykyyn suojella minua.  

Tästä aiheesta ehkä lisää sitten kun osaan jäsentää asiat päässäni. On niin paljon myllertäviä tunteita sisimmässä. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen alkanut tuntea tuttuja fiiliksiä lapsuudesta ja nuoruudesta, ja tiedän että terapian alkaessa tulee olemaan taas materiaalia työstettäväksi.

Terapeuttini on muuten ihana ja miellyttävä. Olen alkanut uskoa häntä, kun hän sanoo että odottaa minun tapaamistani. En taistele sitä vastaan vaan aion olla iloinen että elämässäni on joku joka odottaa näkevänsä minut. On muitakin, mutta hän on ainoa joka kertoo sen ääneen. Kyseessä on asiakassuhde, mutta kuten olemme keskustelleet se on myös kuitenkin näissä puitteissa tietyillä ehdoilla toimiva ihmissuhde. Hän pyrkii antamaan minulle terveitä keinoja selviytyä ja terveen peilauspinnan itselleni.

Tauko terapiasta on ollut ihan ok, kerran on ehkä tullut mieleen että kunpa pääsisi kysymään tästä terapeutilta. Mutta aika rientää ja pitää nyt olla vaan lomafiiliksissä. 

Jatkot

Taas valvottaa. Katselin South Parkia kun en muuta keksinyt ja yritin sitten pistää nukkumaan; uni ei kuitenkaan tullut vaan päätin että bileille on saatava jatkot. Niitä tässä sitten vietetään läppäri mahan päällä sängyssä makoillen. 

Kurkussa on kuristava tunne, jokin pelottaa. Tämä muistuttaa etäisesti sitä tunnetta kun ei jaksa elämistä. Joskus olen niin kyllästynyt elämään, se tuntuu suoritukselta ja uuvuttavalta, että haluaisin pitää siitä taukoa. Samalla tavalla kuin päivän jälkeen mennään nukkumaan ja lataamaan akkuja. Yleensä nukkumisesta nautitaan. Mutta kun minulle se ei anna tarpeellista taukoa, vaan unetkin ovat joskus pahoja. Tai sitten yö menee ilman unia, aamu on liian pian, olo on väsynyt eikä tosiaankaan levännyt. Elämässä on päivästä ja yöstä toiseen samat fiilikset ja ongelmat, joista ei saa "lomaa".

Olen pohdiskellut suhdettani vanhempiini. En tiedä onko tulkintani oikea, mutta jollakin tapaa he eivät oikein ole koskaan osanneet asettautua vanhemman rooliin. Kasvattajan roolin kyllä he ovat täyttäneet, mutta tuntuu että se on jäänyt kovin pinnalliseksi. Missä on ollut lämpö ja tuki ja läsnäolo? Rakkauden puutetta emme ole kärsineet, mutta vanhempien vaikeudesta rakastaa itseään kylläkin. Erityisesti äitini kohdalla luulen, että hänen henkilökohtaiset kokemuksensa ovat jättäneet niin syvän jäljen, että hän on yrittänyt korjata sitä hinnalla millä hyvänsä - jopa lapsiensa elämän hinnalla. Hän on tavallaan "käyttänyt" meitä tullakseen onnelliseksi, saadakseen perheen joka tasapainottaa häntä, antaa hänelle syyn elää ja päästä pois omista ongelmistaan. 

Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin erilaisista tieteellisistä lähteistä ammentavaa omaa tekstiä. En ole sitä jaksanut tehdä. Tunnen vain tarvetta purkaa fiiliksiä, ajatuksia. En tiedä tulenko joskus katumaan sitä, että olen näitä nettiin laittanut, mutta toisaalta tämän blogin perustamisella tein jotain mullistavaa: minä uskalsin alkaa olla olemassa. Vaikka vain blogin kautta. Tiedän, että blogilla ei ole hurjasti lukijoita, mutta se ei haittaa. Olen niin mitätön, näivettynyt sielu, että blogi saa olla kuvajaiseni kaikessa surkeudessaan.

Epävakaisuuden piirteet nostavat taas päätään. Tietty välinpitämättömyys ja omien tekojen oikeuttaminen. Minulla on jo eräs suunnitelma, jonka aion kylmänviileästi vain toteuttaa. En voi jäädä siitä kiinni, mutta tunnen jo nyt kuplivaa tyydytyksen tunnetta kun ajattelen asiaa.

Päivän biisi: Malia/  My purple shoes