"Lääkkeet!"

Mitenkäs se on taas tuo kesä mennyt niin että ei perässä ole pysynyt. On ollut kiva kesä ja onneksi sitä nyt on vielä jäljellä, toivottavasti syyskuunkin puolelle. Fiilikset ovat olleet ihan ok. Ärsyttää vaan kun tahdon unohdella ottaa lääkkeet ajallaan, ja.. no... ei kai sen muutaman päivän pitäisi vaikuttaa mutta ainakin nyt olin alkuviikon jotenkin hukassa. 

Ei ole pitkään aikaan tullut sellaista oloa että dissosioisin ja pelkäisin hulluksi tulemista, mutta nyt vaan ajatukset vääntäytyivät hetkeksi sellaiseen solmuun että... Taisin sillä hetkellä ajatella vanhempiani ja sitä miten monimutkaiseksi kuvittelen vuorovaikutuksen itseni ja heidän välillä. Ja näin taas unen, jossa oli ihan kamala tunnelma. Siinä isäni luki kännykästäni tekstiviestit ja suutuin hirveästi. Ajattelin unessa, että miten se voi tehdä noin, ottaa jotain mun yksityistä ja mielivaltaisesti vaan penkoa elämääni, ja kun huusin sille asiasta se ei vastannut mitään - ei edes katsonut minua, vaan tekeytyi kuin minua ei olisi ollut. Muistan lapsuudesta tuon, että isä suhtautui äitiin monesti niin kuin se olisi ollut ilmaa, blokkasi toisen ihan kokonaan. Isällä vastaus ei-miellyttäviin asioihin on ollut mököttäminen ja mykkäkoulu. Sen koen pahaksi asiaksi, kestän itse avointa riitelyä mutta jos toinen osapuoli alkaa väläytellä jotain tällaisia mökötyksen merkkejä, tulen hulluksi. Tiedän että kohta pamahtaa jotain kamalaa.

Terapian alkuun on enää reilu viikko. Aika on mennyt äkkiä ja olen pärjännyt ihan ok. Odotan innolla syyskuuta että terapiaa on kahdesti viikossa niin päästään sitten kunnolla asiaan. Terapeutti on oikeastaan koko ajan muistuttanut että alkuvaiheessa ei ole järkevää lähteä penkomaan niitä pahimpia kipupisteitä, vaan vointi on ensin vakautettava jne jne. Minä haluaisin lyödä pöytään heti kaikki inhottavat ja hämmentävät muistot mitä löytyy, ja pohtia niitä ääneen. Se helpottaisi omaa taakkaani. 

Tuntuu hyvältä kun masennus on nyt suurin piirtein pois. Voisin sanoa, että nousujohde alkoi vuoden alusta ja erityisesti varmaan siitä kun tuli ero. Silloin tajusin että nyt on tehtävä jotain itselle. Ja sain olla vihdoin millainen halusin, oma itseni. En ole koskaan ollut hyvä täyttämään toisten ihmisten odotuksia tai vaatimuksia. Vapauden tunne sai sitten ajattelemaan, että voin tehdä itseni onnelliseksi. Mitä olen pyrkinyt tekemäänkin. En kärsinyt mistään syvästä depressiosta (keskivaikeasta kylläkin, mikä on ihan tarpeeksi) ja sekin liittynee reaktiona näihin persoonallisuusongelmiin. En ole kauhean normaali ihminen, vaikka pystyn hyvin esittämäänkin. Ääritilanteissa se tulee esille kun puolustusmekanismit alkavat toimia. 

Nukahtamislääke alkaa nyt toimia, joten voisi pistää vuoteeseen. Nyt pitää työ ja opiskelu niin kiireisenä, että en kerkeä paljoa miettiä mitä järkevää voisin täällä sanoa. Ei tämä nyt oikein auta jäsentämään ajatuksia. Luultavasti terapia antaa sitten taas jotain lisäaiheita.