Koko kattaus tarjolla

Miksi en voi olla tyytyväinen ja onnellinen opiskeluaikaani? Takana on jo useita yliopistovuosia, jotka ovat tuoneet mukanaan tapahtumia, luentoja, tenttejä, bileitä, kavereita, poikakavereita, panoja, vapaata hengailua, keikkoja, myöhäisiä aamuja, yliopistolounaita jne. Minulla on muistoja, kun niitä oikein kaivan. Näen itseni pubivisassa, teekkariristeilyllä yms. Olen kokeillut kaikenlaista juttuja, mitä haluaisin muistella ja ajatelle hymyillen; että mun opiskelijanuoruus oli niin hauskaa ;) 

Mutta en voi. Ainakaan vielä. Mietin tätä asiaa tosissani, miksi en osaa olla tyytyväinen; minähän olen kokenut kaiken tuon mistä tavallaan kuitenkin joudun edelleen haaveilemaan. Sitten se yksinkertainen, mutta silti helposti unohtuva asia. Masennus ja ahdistus. Ne vievät maut ja värit elämästä. Aloin nähdä menneisyyden ikään kuin ruokapöydän kattauksena; sieltä löytyy niin monia ihanan, herkullisen, kauniin ja vaikuttavan näköisiä herkkuja, joita voi ihailla katsomalla. Kaikki näyttää nätiltä. Mutta minä satun tietämään totuuden siitä, miltä ne maistuvat. Eivät miltään. Aivan sama mitä siitä pöydästä katsot ja otat, se ei maistu miltään. Sitä on masennus, ja pitemmän päälle se on turhauttavaa. Mieti jos mitään mitä sinulle tarjotaan ei maistu miltään. Ahdistus on sitä, että tiedät saavasi jostain vaikka allergisen reaktion mutta et saa tietää sitä mistä sen saat ja milloin. Janoat kovasti kaikkea, mutta mitään siitä pöydästä ei voi oikein ottaa muuten kuin napsimalla paniikissa sieltä täältä, eikä se silti tyydytä nälkääsi.

Harvat kokemukset teininä ja opiskeluaikana ovat antaneet minulle tyydytystä sisäisesti. Läsnä on ollut jatkuva pelko ja jännitys omasta persoonasta, sosiaalisista taidoista, siitä pystyykö verkostoitumaan. Olen ollut ihan hukassa ja uupunut. Minulle olisi helpottavaa ja ihanaa, jos voisin tiivistää kaiken vaikka pariin sanaan tai lauseeseen, jotka selittäisivät että minulla "on vaikeaa". Kuten jo aiemmin ehkä hieman naiivisti ajattelin, että joku vanhemman päihde/väkivaltaongelma kuittaisi asiat, niiden sisään sulkeutuisi monenlaiset oireet. Minä joudun "vain" sanomaan, että olen ollut masentunut mutta en pysty kuittaamaan syytä moninaisille oireilleni. Pohjaton yksinäisyys lapsena. Ehkä siihen kiteytyy kaikki. Voin kun muistaisin tuon. Se ei vain ole rikos, että lapsi jää henkisesti yksin, ei siihen edes kiinnitetä huomiota koska nuo lapset ovat reippaita ja itsenäisiä ja heitä kehutaan siitä. Kehutaan kuoren kasvattamisesta ja taidosta sietää yksinäisyyttä. Yksinäisyydestä tulee paras kaveri. Yksinäisyydessä voi kuvitella oman elämänsä parhain päin. Yksinäisyys ja illuusiot lohduttavat, ne eivät petä. Ne jäävät aina jäljelle.

Jostain ilmaantui...

käsittämätön fiilis. Tyytyväisyys tähän hetkeen, joku ilo? Sellainen minulle tyypillinen pulppuava nautinto kauniista ja ihanista asioista. Outoa, että se tuli näin sunnuntaina. Jospa se kestäisi myös maanantaihin ja työpäivään. Miksi ei voisi kestää? Mutta silti ihmettelen tätä tunteiden vaihtelevuutta... se ei ole aina kivaa; olla ensin syvissä vesissä suremassa ja sitten kohota jonnekin korkealle. Auts...

Hajoon

Minä haluaisin niin kovasti löytää sanat ja käsitteet tälle epämääräiselle "olen menettänyt lapsuuteni, vituttaa"- tunteelle. Että voisin piirtää jonkun selkeän kuvan ja käsityksen siitä mitä on tapahtunut, mitä olen tuntenut ja miksi. Olisi "helppoa" jos voisin sanoa, että joo mua on hakattu. Sen voin sanoa, että vanhempani olivat hihhuleita ja koin hengellistä väkivaltaa, joka siis oli toki psyykkistäkin. Mutta sitä jotain muuta on niin vaikea pukea sanoiksi kun en muista mitään. Tiedän vain inhonneeni äidin raivareita. Muu on sumuista, etäistä, kammottavaa. 

Ehkä tuon kautta pääsenkin totuuden (jos sellaista on) jäljille. Viestintä ja vuorovaikutus perheessä oli perseestä, epäselvää etäistä ja jäsentymätöntä. En minä ole tehnyt vanhempien kanssa asioita, joita olisin halunnut. Välimme eivät ole sellaiset kuin haluaisin ja toivoisin. Ne ovat välttelevät ja etäiset, sellainen on minunkin kiintymyssuhteeni. Minä en saa lapsuutta takaisin, voin vain surra sitä että olen ollut perheen "erilainen" lapsi: vaativa ja kyseenalaistava. Ja että vanhemmat eivät ole osanneet vastata tarpeisiini. Olisin kaivannut niin paljon eloisampaa, avoimempaa ja avarampaa elämää ja maailmaa - itseluottamusta ja vanhempien tukea. Koska olisin halunnut elää vailla pelkoa, kurjuutta ja negatiivisuutta, syyllisyyttä ja kaksijakoisuutta, huolta... Kaikkea sitä. 

Hukkaan heitettyjä vuosia, vuosia jolloin ei vain ollut sellainen olisi kaivannut olla. Voi puuh. Joskus tunnen todellista pakokauhua, kun mietin sitä etten voi -ainakaan vielä- palata muistelemaan lapsuutta, teinivuosia ja nuoruutta niin että siitä tulisi kiva fiilis. Haluaisin vaihtaa ne muistot jonkun muun elämään.

Tällaista murehdintaa tänä iltana. Nyt on kaikki hyvin, mieli on tämän hetkessä tyyni ja toiveikas tulevaisuuden suhteen. Tai oikeastaan enpä mieti sitä tulevaisuutta edes kovin paljoa, se on vaan hyvä.

Can't help it

Lisää renkaita silmien alle ja vyötärölle. Elämä on ollut ihan hurjaa lentoa viimeisimmät viikot eikä mistään rutiineista ole tietoakaan. Joitain asioita olen sentään oivaltanut, ja se on helpottanut kyllä. Terapiassa olen käynyt viimeksi siis... kolme viikkoa sitten. En ole asiaa kovin paljoa ajatellut, mutta kyllä se luultavasti aktivoituu kohta. Mielessä on edelleen terapeutin vaihto, ja ehkä se on asia joka oikeasti tulisi nostaa terapiassa esiin kunhan sinne palaan. Tiedän itse sen, että juuri tuon tunteen kautta päästäisiin käsiksi johonkin tärkeään, ja kerrankin tuntisin jotain terapiassa, mutta pelkään kovasti sitä ettei terapeutti ymmärräkään vaan... ... loukkaantuu ja kiukustuu siitä miten kehtaan tuntea niin.

Olisi aivan todella paljon kaikkea tehtävää. Opiskeluun, työhön ja kotiin liittyvää. Syöminen on ihanaa, se on nyt ainoa kiva asia elämässä. Ei sillä tavalla, että se karkaisi käsistä, vaan niin että minulla on lupa syödä monta kertaa päivässä eikä syöminen ole enää synti. Se on ainoa asia joka pysyy, päivästä toiseen: syöminen. Sitä saa ja sitä on pakko tehdä. Vaikka muut asiat kasaantuisivat hillittömiksi möykyiksi ja tehtävälista kasvaa, niin syömisen suhteen on monta mahdollisuutta päivässä opetella sellaista kunnollista syömisrutiinia. Aina yksi pieni valinta muutaman tunnin välein. Tiskaus- tai siivousrytmiä on vaikeampi pitää vaan niitä voi aina siirtää kun se ei tunnu omassa kropassa. 

Aamulla oli pitkästä aikaa nälkä ja vedin riisipiirakkaa kunnon tofuviipaleella päällystettynä. Enpä ollut sellaistakaan yksinkertaista herkkua syönyt kuin joskus kauan aikaa sitten. Syöminen on kivaa.

Uupumus ja loppuunpalaminen

En ole nyt toviin saanut hengähtää enkä miettiä elämää. Kaikki on mennyt hirveällä tohinalla ja nyt tunnen sen sekä korvien välissä että kropassa. Tänään vaivuin hetkeksi synkkyyteen ja epätoivoon, kun mietin kadulla kaikkia ihmisiä ja miten yksin olemme maailmassa. Mietin miten koskaan löytäisin itselleni sitä sielunkumppania jota kaipaan. Vai kaipaanko? No, se on ehkä asia erikseen taas. Mutta rakkautta, hyväksyntää, tukea ja hellyyttä kaipaan. Ihan vain... hyvää oloa ja toisen läsnäolosta nauttimista. En antanut itseni kuitenkaan vajota tuohon vellomiseen ja murheen suohon, vaan vetäisin yllättävän aikuismaisen kortin jostain hihasta; selitin tälle ehkä hieman kyyniselle ja pelkäävälle ja varautuneelle minälleni, että tämä on vain tämä hetki, tämä yksi iltapäivä kun olen kuin maani myynyt - se ei tarkoita suinkaan sitä, että kaikki päivät ja tunteet olisivat sitä, saati sitten että se olisi kiistaton fakta etten löydä ketään. Minä en voi tietää löydänkö - aivan yhtä hyvin voin löytää. 

Tästä tulkinnasta haluan pitää kiinni. Minä voin löytää, kunhan löydän ensin itseni. Paljon on sen saralla jo tapahtunut, olen tyytyväinen. Nyt, kun olen saanut tässä joitain tunteja omaa aikaa, niin olo on valoisampi. Löydän omat ajatukseni ja tunteeni helpommin rauhassa ja ajan kanssa. Tästä on hyvä jatkaa viikkoa.

Mussutusta

Harkitsen kahta vaihtoehtoista toimintatapaa: a) turhaudun, raivoan, vittuunnun, tulen huolestuneeksi ja/tai surulliseksi, vastuutan itseäni, tunnen itseni pahaksi TAI b) vähät välitän, jatkan elämääni, seison sanojeni takana, tiedänhän että olen oikeassa.

Isä. Joka lakkaamatta tunkee itseään lasten elämään, tekee itsestään korvaamattoman, passivoi meidät, saa lapsensa tekeytymään avuttomiksi. Ehkä miellyttääksemme isää? Koska olemalla pieniä ja tarvitsevia, saamme hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi ja hänen elämänsä mielekkääksi? Ehkä tämä on aika pitkälle viety johtopäätös, mutta jotain perää siinä täytyy olla. Eihän tämä homma muutoin näin kieroutunutta olisi.

Minulla on oikeus olla suuttunut isän ja sisarusteni toiminnasta. Vai onko? Sehän ei ole minun asiani mitä he siellä keskenään toheloivat. Vain jos joku kysyy minulta jotain, otan kantaa... Niinkö? En vain voi mitään sille, että omat tunteeni pyrkivät niin vahvasti pintaan kun joku ohimennen puolihuolimattomasti mainitsee (siis yleensä isä), että niin on laskut maksamatta ja häätö tulossa jne. Ja miten hän on taas aikeissa pelastaa siitä pulasta. Silloin minä suutun. Minua raivostuttaa se, että vaikka isä on tekemässä kiistatta suuren uhrauksen niin kun se vaan on väärin. Vanhemmat suojelevat lapsiaan, vanhemmat pelastavat lapsensa pulasta, uhrautuvat, taistelevat, ottavat mieluummin itse takkiin ja joutuvat vaikeuksiin, kunhan vain lapsilla on kaikki hyvin. Kyllä, tämä tiedetään. Minua vain suututtaa se, että minun lapsuuteni perheessä keskiössä on ollut vanhempien tarpeet, että vanhemmat eivät pettyisi. Siksi tämäkin palvelee jollain oudolla ja mielettömällä tavalla isän "etua". Meidät olisi kuulunut kasvattaa luottamaan itseemme, huolehtimaan omista tarpeistamme ja kunnioittamaan niitä. 

Nyt kaikesta paistaa läpi se, että emme osaa lähteä, elää itsenäisesti ja tasapainoisesti. Emme voi olla rehellisiä itsellemme, ja tehdä valintoja. Se olisi liian... niin... liian mitä. Emme uskalla lähteä isän vaikutuspiiristä, koska olemme koko elämämme nähneet miten käy jos hänelle tuottaa pettymyksen. Hän loukkaantuu, saa syvän haavan koska ei ole tarvittu ja hänet torjutaan (niin hän asian kokee), emmekä halua sitä tehdä. 

Minä olen välittämättä. Minä en ole vastuussa siitä miten isäni selviää vai selviääkö. Puhuin hänelle isoin kirjaimin, eikä se minua hävetä. Aikuinen ihminen, keksiköön tavan käsitellä ahdistusta. Minun rajani menevät tässä. Jos ei halua kuulla rehellistä mielipidettäni, niin oppikoon pitämään asiat omana tietonaan.

Ihme kusipää.

Case closed

Se on siinä. Terapia on tauolla. Kelan mukaan terapian pitää jatkua viimeistään vuoden kuluttua. En tiedä mitä seuraa jos ei jatku. Joutunee hakemaan uuden päätöksen ja lääkärinlausunnon? No, tarkoituksena kuitenkin on jatkaa, mutta ajankohta on vielä avoin. 

Kävin vielä moikkaamassa terapeuttia, vaikka olisinkin kai ollut valmis laittamaan pisteen hommalle ilman tuotakin. En osannut vastata siihen miltä terapiatauko tuntuu. Ehkä minusta tuntuu siltä, että haluan terapeutista eroon, haluan hieman nähdä miten minulla menee. Tässä terapiasuhteessa vain kiteytyy aika moni minulle vaikea asia, ja vaikka tiedän sen, haluan paeta. Minua ei enää kiinnosta, en luota täysillä terapeuttiin. Mutta en varmasti luottaisi keneenkään, joten sen suhteen on aivan sama kenellä käyn. Tunsin jossain kohtaa, että terapeutti petti luottamukseni ja se on minulle niin vaikea juttu, vaikka hän ei oikeasti pettänytkään. Muut ovat pettäneet, kauan aikaa sitten, mutta silti tunnen että kohtaloni tulla jätetyksi ja hylätyksi seuraa minua yhä edelleen. 

Haluaisin toisenlaisen suhteen. Aivan kuten parisuhteissakin, olen tässäkin tajunnut että kaikista suhteista ei ole kaikkeen. Ja sitä terapeuttikin sanoo (parisuhteista); ei voi tyhjästä vetää toimivaa suhdetta kenen kanssa tahansa, pitää olla "se juttu". Niin, eikö tämä päde myös terapiaan? Eikö minulla ole oikeus jättää tämä, jos koen että siitä ei ole minulle apua eikä se auta minua eteenpäin? Yrittää etsiä joku jonka kanssa olisi parempi, ei tällainen mitäänsanomaton olo?

Tässä on kaksi puolta, enkä osaa oikein päättää. Tiedän, että minulla on paljon paljon paljon käsittelemättömiä asioita yhä edelleen, eikä niitä ole terapiassa käyty. Tämä on minun vikani osaltaan, koska en ole nostanut niitä esiin. Mutta aika loppuu, tuet loppuu. Muutaman kuukauden vuoksi en voi enää hakea uutta terapeuttia, Kela ei varmaan katsoisi sitä hyvällä. Mutta voin vaihtaa terapeuttia kun Kelan korvaukset loppuvat... Se voisi olla luonnonllinen siirtymä. Eikä siitä tarvitsisi sanoa nykyiselle terapeutille mitään. 

Haluaisin jonkun äidillisen, lämpimän ja minua katsovan terapeutin. En tiedä miksi nykyisen kanssa ei ole sitä oloa. Enkö vain tunne sitä? En tiedä.