Mussutusta

Harkitsen kahta vaihtoehtoista toimintatapaa: a) turhaudun, raivoan, vittuunnun, tulen huolestuneeksi ja/tai surulliseksi, vastuutan itseäni, tunnen itseni pahaksi TAI b) vähät välitän, jatkan elämääni, seison sanojeni takana, tiedänhän että olen oikeassa.

Isä. Joka lakkaamatta tunkee itseään lasten elämään, tekee itsestään korvaamattoman, passivoi meidät, saa lapsensa tekeytymään avuttomiksi. Ehkä miellyttääksemme isää? Koska olemalla pieniä ja tarvitsevia, saamme hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi ja hänen elämänsä mielekkääksi? Ehkä tämä on aika pitkälle viety johtopäätös, mutta jotain perää siinä täytyy olla. Eihän tämä homma muutoin näin kieroutunutta olisi.

Minulla on oikeus olla suuttunut isän ja sisarusteni toiminnasta. Vai onko? Sehän ei ole minun asiani mitä he siellä keskenään toheloivat. Vain jos joku kysyy minulta jotain, otan kantaa... Niinkö? En vain voi mitään sille, että omat tunteeni pyrkivät niin vahvasti pintaan kun joku ohimennen puolihuolimattomasti mainitsee (siis yleensä isä), että niin on laskut maksamatta ja häätö tulossa jne. Ja miten hän on taas aikeissa pelastaa siitä pulasta. Silloin minä suutun. Minua raivostuttaa se, että vaikka isä on tekemässä kiistatta suuren uhrauksen niin kun se vaan on väärin. Vanhemmat suojelevat lapsiaan, vanhemmat pelastavat lapsensa pulasta, uhrautuvat, taistelevat, ottavat mieluummin itse takkiin ja joutuvat vaikeuksiin, kunhan vain lapsilla on kaikki hyvin. Kyllä, tämä tiedetään. Minua vain suututtaa se, että minun lapsuuteni perheessä keskiössä on ollut vanhempien tarpeet, että vanhemmat eivät pettyisi. Siksi tämäkin palvelee jollain oudolla ja mielettömällä tavalla isän "etua". Meidät olisi kuulunut kasvattaa luottamaan itseemme, huolehtimaan omista tarpeistamme ja kunnioittamaan niitä. 

Nyt kaikesta paistaa läpi se, että emme osaa lähteä, elää itsenäisesti ja tasapainoisesti. Emme voi olla rehellisiä itsellemme, ja tehdä valintoja. Se olisi liian... niin... liian mitä. Emme uskalla lähteä isän vaikutuspiiristä, koska olemme koko elämämme nähneet miten käy jos hänelle tuottaa pettymyksen. Hän loukkaantuu, saa syvän haavan koska ei ole tarvittu ja hänet torjutaan (niin hän asian kokee), emmekä halua sitä tehdä. 

Minä olen välittämättä. Minä en ole vastuussa siitä miten isäni selviää vai selviääkö. Puhuin hänelle isoin kirjaimin, eikä se minua hävetä. Aikuinen ihminen, keksiköön tavan käsitellä ahdistusta. Minun rajani menevät tässä. Jos ei halua kuulla rehellistä mielipidettäni, niin oppikoon pitämään asiat omana tietonaan.

Ihme kusipää.