Kiinni

Kohta on viimeinen terapiakerta ennen kesälomia. Aion kysyä terapeutilta mikä minua hänen mielestään vaivaa, ja mitä tästä eteenpäin olisi hyvä keskustella. Haluaisin hänen olevan jotain mieltä minusta. Haluaisin kertoa etten tunnista itseäni useinkaan, joudun kysymään muilta ihmisiltä olenko todella tehnyt tai sanonut jotain. En tunnista itseäni menneistä vuosista. Tämäkö on ollut hinta traumatisoivasta kasvuympäristöstä? En tiedä kuka olen ja miksi näin. Muistan vieraantumisen kokemukset lapsena, sen että jäin itselleni hyvin vieraaksi vaikka olin kovatahtoinen lapsi. Minä en oppinut kuka olin, pohjimmiltani. Edelleen olen kuorta ja roolia. Minä yritän peittää ja suojata itseäni haavoittumiselta. Joudun olemaan kylmä ja kova.

Vanhempieni ja minun keskinäinen suhde askarruttaa. Ehkä siihen palataan terapiassa. Kuten myös eri moodeihin. Nyt ahdistaa ja surettaa. Paljon. Minä olen hankkinut elämääni tasaisia ja tietyllä arkisella tavalla varmoja ihmisiä, mutta olen pitänyt sillä yllä valeminääni. He eivät ole ymmärtäneet suruani, tarvettani käsitellä vaikeita aiheita. Se mitä on nykyhetkessä kietoutuu tiiviisti menneisyyteen koska niin se minulla toimii. Järkipuheella ei minua liikauteta enää mihinkään enkä anna kenenkään vähätellä kokemuksiani.

Miehet

Luin eräästä blogista miten naispuolinen henkilö oli päätynyt ihan tietoisesti valitsemaan terapeutikseen miehen. Jäin mietiskelemään terapeutin sukupuolen merkitystä. Tein itsekin kyllä aikanaan jollain tapaa tiedostetusti valinnan naisterapeutista, en edes harkinnut miestä. Silloin kai ajattelin, että naiselle pystyn puhumaan, miehelle puhuminen olisi omituista. En muista muuta. Oikeasti puhun miehille paljon helpommin asioistani, naispuoliset ystäväni ovat melko etäisiä minulle. Puhuin lapsuudessa ongelmistani isälle, en äidille. Ehkä sillä on ollut vaikutuksensa. Isäsuhde on aika ongelma, ja mietin olisiko sen käsittely helpompaa miesterapeutin kanssa. Suhde on ongelma siksi, että isä oli minulle läheisempi vanhempi, mutta hän myös hylkäsi ja vahingoitti syvästi. Hän valitsi uskon ennemmin kuin minut ja muut lapset. Olin silloin juuri tulossa murrosikään, ja isä hylkäsi perheensä. Tekee pahaa ajatella sitä miten kamalalta se on tuntunut. Nyt pelkään hylkäämistä niin paljon, että olen aivan lamaantunut miesten kanssa. Ehkä yksioikoista tulkintaa, mutta jotain perää siinä on. 

Olen palannut hengellisiin asioihin, tarkemmin sanottuna pohtimaan turvattoman uskonyhteisön vaikutuksia siihen mitä olen tänään. Olen suhtautunut erilaisten syndroomien, diagnoosien ja oireiden nimeämiseen vaihtelevasti, jossain kohtaa mielsin itseni vahvasti esimerkiksi epävakaan persoonallisuuden oirekuvan kautta, uskoin siihen ja tunsin helpotusta kun löytyi jokin minut "kiteyttävä" termi. Mutta se oli aikoinaan sitä tarvetta määritellä, löytää käsitteitä ja ilmaisuja itselleen koska ei ollut sellaisia saanut. Sitten unohdin asian, en kokenut sellaista enää tärkeäksi, menin elämässä eteenpäin ja omaan identiteettiin tuli muutakin kuin vain olla epävakaa. Kunnes löysin tämän, religious trauma syndrome- ajatuksen, ja tunsin uppoavani jonnekin mustaan aukkoon sen surun kanssa. En ota siihen kantaa onko asia tieteellisesti pätevä, aivan sama. Kokemuksesta tiedän, että noita asioita ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut. Toki samoja oireita voi tulla olipa aihe mikä tahansa, vanhemman päihteidenkäyttö tai väkivalta, joten samastumista voi kokea eri taustaisiinkin ihmisiin.

On vain todella hukassa oleva olo. Ja sille haluaisin ehkä löytää syyn, siksi kai tuo syndrooma nyt niin kolahtikin. Että siitä löytyisi jotain selittävää, en olisi ihan niin hukassa kun olisi jokin mihin ankkuroitua. Löytäisin kerrankin sanoja sille mitä olen ja miksi. Ennen kuin voisin alkaa olla minä ihan omana itsenäni. On ollut hirveän vaikea itsekään käsittää sitä minkä vuoksi koen asiat kuten koen, enkä ole varsinkaan menneisyydestäni puhunut ihmisille. En ole uhrannut ajatuksia sille mistä tulen, koska olenhan jo jättänyt sen taakseni. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Näenhän sen tässäkin hetkessä. Minä olen menneisyyden jäänne, jonka katse olisi toivon mukaan kuitenkin tulevaisuudessa. Mutta ymmärtämättä mitä aiemmin tapahtui, en ymmärrä itseäni nytkään. Joten kiitos niille ihmisille, jotka ovat koonneet kirjoihin ja kansiin nämä kokemukset, nämä jotka kertovat juuri minusta. Lisäsin tuonne kirjojen puolelle Marlene Winellin kirjan Leaving the fold. Tiedän, että on niitä jotka jakavat kokemukseni, vaikka vanhempani eivät ole ymmärtäneetkään mitä vahinkoa ovat saaneet aikaiseksi. Vaikka isä on torjunutkin puheeksiottoyritykseni asian suhteen. Vanhempani surevat vain sitä etteivät voineet antaa meille ehjää kotia. Ehjempi se koti olisi ollut jos he olisivat eronneet jo aiemmin, ehkä he eivät olisi tulleet uskoonkaan. Olisivatko he olleet parempia vanhempia eronneina, en osaa sanoa.

Pakenen jälleen nukkumiseen. Haluaisin nukkua koko ajan. Silti nukkumaanmeno on vaikeaa, en haluaisi mennä sänkyyn kun joudun menemään sinne yksin. Otan siksi lääkkeitä, että tuntisin itseni uniseksi eikä tarvitsisi kestää sitä yksin omassa säälittävyydessään sängyssä lojumista. Jotenkin niin vaikeaa.

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Tällä hetkellä kaikki ok, ok?

Viikonloppu on kulunut ilman suurta ahdistusta. Olin viime viikolla terapiassa, ja tuntui että kävin siellä ylikierroksilla. Estin itseäni rauhoittumasta, koska olisin itkenyt. Itkin kotona. Lähdin kävelylle illalla, ja koitin tuulettua. Tulin kotiin ja itkin. Se helpotti. Otin bentsoja. Vappu meni. Se oli parempi kuin odotin. Mutta olen syönyt bentsoja.

Yhtenä helpottavana tekijänä on ollut kirjoittaminen. Kirjoitan nyt päiväkirjaa, johon olen lähtenyt kerimään auki sellaisia asioita, joita en voi tänne blogiin kirjoittaa. En voi niistä kertoa kellekään, en ehkä terapeutillekaan. Edelleen minua vaivaa se, että en koe voivani avautua. Välillä se tunne on, mutta välillä taas ei. Se suhde toistaa samaa kaavaa kuin ihmissuhteeni muutoinkin. Olen pinnallinen kuori, en anna itsestäni enempää. Luotan enemmän omaan pohdintaan ja oivalluksiin kuin keskusteluun terapeutin kanssa. 

Kuinka traumatisoitunut ihminen voi olla? Kuinka pihalla itsestään ja elämästään. Ovatko minun kokemukseni sellaisia, että niitä ei pysty käsittelmään terapiassa? Välillä tuntuu siltä. Tuntuu kuin oisin saippuapala, josta terapeuttikaan ei saa otetta. Käynnit ja vuodet soljuvat, minä en muutu. Kaikki on nyt ihan kohtalaisesti, mutta en saa nautintoa mistään. Kipu on taustalla. Vituttaa.

Väliinputoaja

Minusta tuntuu aina välillä, että olen tällainen väliinputoaja. En ole ihan sairas, mutta en tervekään. Esimerkiksi diagnoosien kannalta olen käytännössä aika höyhenenkevyt tapaus, koska ei mikään näy ulospäin kovin selvästi. Olen rakentanut liian hyvän ja kovan valeminäkuoren, joka ei rakoile ja joka ei anna lupaa romahtaa.

Myös hoidon saaminen voi olla haasteellista. En saanut apua ensimmäisellä kerralla (nyt rauha kaikille, tiedän että monet yrittävät useita kertoja ja tuloksetta, järjellä tiedän että olen hyvässä asemassa) ja siitä seurasi monien vuosien lukko. Sitten sain YTHS:ltä apua, pääsin terapiaan. Ja sillä tiellä olen. Se tie on vain kadonnut jonnekin, vai onko minun tieni vain niin umpeenkasvanut etten sitä enää näe eteen enkä taakse. Minulla on tunne, että terapeuttini pitää minua jotenkin liian terveenä, että olen osannut hämätä häntä, vaikka toisaalta silti en usko sitäkään. Terapia on ollut jumissa pitkän aikaa, olen aina vain jutellut niitä pinnallisia juttuja mitä töissä on tapahtunut jne. Nyt kun elämä kriisiytyi erään ihmissuhdemenetyksen vuoksi, kaikki hajoaa. Elämä hajoaa. Ja terapia jää jonnekin. Olin terapiassa viimeksi kuukausi sitten. Enkä tiedä milloin seuraavan kerran, en ole kuullut mitään, kohta täytyy laittaa itse viestiä. Ehkä tämä on joku terapeutin salainen juoni, hän katsoo pystynkö siihen?

Ja minä voin huonosti. En jaksa nostaa itseäni ylös henkisesti enkä fyysisesti. En jaksa tehdä mitään. 

Tule jo

Mä oon tehnyt vaikka mitä, että itku tulisi. Maannut lattialla ja sängyssä, ajatellut että regressoidun. Istunut suihkussa. Siellä jostain syystä itkettää useimmiten. Oma alastomuus, paljaus. Itkin sitten vähän, se pikkaisen helpotti. Surua. Surua monesta asiasta, myös hulluudesta. Siitä, että pään sisällä on niin paljon eri ääniä, jotka vaan vaihtuvat ja inttävät ja kumoavat toisiaan. 

Menneisyydestä muistuttavat äänet ovat pahimpia. Ne palauttavat aina johonkin hetkeen, muistuttavat siitä eivätkä anna armoa. Ne hetket alkavat elää. Minusta tulee taas paska ja vaativa ja outo ihminen. Ihan paska.

Haluaisin maata sängyllä parkumassa sitä miten opinnot menee päin helvettiä kun en pysty keskittymään mihinkään. Aivot ja mieli eivät pysy kasassa. En mä pysty keskittyyn lukemiseen vaikka kuinka yritän. Tää on nyt tätä. 

Ainoa lohtu on tuleva kesä. Ehkä kesä olisi kaunis ja saisin itseni ulos hengailemaan, nauttisin valosta. Mutta välillä valo ei ole mua varten. Se pelottaa mua.

Terapia. Siitä on kohta kuukausi kun olen ollut terapiassa. Terapeutti ei ole ilmoittanut uutta aikaa, mikä ahdistaa. Pelkään unohtuvani häneltä, kuten joskus on käynyt. Hän on unohtanut meidän sopineen ajan, ja minulla ei tietenkään ole ollut muistikuvaa, kunhan vain kalenterissa merkintä, ja sitten on jouduttu käymään keskustelu että oliko vai ei, no minä myönnyn että ei ole, sitten myöhemmin hän onkin muistanut että aika oli sovittu. Kiva. Sellaista tapahtuu, teen itsekin sitä työssäni, mutta se tuntuu pahalle. Jotenkin nyt suhteessani terapeuttiin on alkanut nousta ne epäilyt siitä pystyykö hän hoitamaan minua. Kyllä terapiasuhde kuvastaa paljon lapsuudenkokemuksia, mä välttelen tosi paljon terapeuttia, katsekontaktia en ota koskaan, en itke koskaan (max3 kertaa olen). Mä en luota, en uskalla heittäytyä. Se kertonee minusta erityisesti, että olen käynyt jo vuosia terapiassa, enkä ole päässyt ihan jyvälle siitä mitä olen ja kuka. Oivallukset eivät säily kovin kauaa, kertooko se siitä että ne ovat järjen tuotoksia, eivät tunnetason oivalluksia. Että minussta pitää komentoa erilaiset "vartija"-osat, jotka suojaavat mutta myös blokkaavat paljon. Sekin on mahdollista. Olen liian normaalin oloinen, että terapeutti osaisi ajatella minun olevan todella kipeä välillä. Ja että äänet vaihtuvat niin usein, etten jaksa alkaa niitä erittelemään. Liikaa. Liikaa.

Kirje

Aloitin kirjeen terapeutille. Tai päiväkirjan tai minkä ikinä. Jotain ihmeellistä tapahtui tässä viime viikkojen aikana päässäni, ja tunsin että minun on todella yritettävä luottaa terapeutin aitouteen ja haluun auttaa minua. Ja että hän tarkoittaa mitä sanoo. Ja että se voisi kannatella minua ja eheyttää. Se vain täytyy hyväksyä, että terapeuttikin on ihminen, virheellinen ja vajavainen. Hänelläkin on huonoja päiviä ja hetkiä, mutta eivät ne minusta johdu. Kunpa uskaltaisin sanoa niistä jutuista, jotka minua ovat jääneet vaivaamaan. Se, etten ole kokenut tulleeni aina kuulluksi. Että hän on keskeyttänyt minut ja ruotinut minua hieman liian lujaa. Hieman jopa hermostuen, ja olen kokenut sen sättimisenä, rankaisevana, tuomitsevana. Tunteena se on kamala, järjen tasolla tiedän reagoineeni suhteettomasti. Kirjeellä ajattelin pitää terapeutin nyt mielessäni siihen saakka että tapaamme. Pelottaa se pohjattomalta tuntuva tarvitsevuus, joka minussa on. Että mitä jos heittäydyn terapeuttiin kiinni samalla tavalla kuin muihin ihmisiin. Entä jos en pysty päästämään tästä turvallisesta ihmissuhteesta irti, jos se pääsee kehittymään luotettavaksi ja läheiseksi?

Minulla on haaveita, haaveilen kesästä. Mukavista asioista joita tehdä silloin. Välillä iskee vain niin pohjaton yksinäisyyden tunne, koska yksinhän minä olenkin, ja kosketuksen kaipuu. Ja pelko, ettei siihen tule muutosta koskaan. Surullista, epävarmaa. 

Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

Aikaa, ymmärrystä, hyväksyntää, armahdusta

Olen itkenyt viime viikkoina enemmän kuin vuosiin. Varsinkin viime päivinä. Itken varsinkin iltaisin, kun alkaa ahdistaa. Masennus tuntuu minussa aamuisin, en jaksaisi ja haluaisi herätä. Masennusta tämä ei suoranaisesti siis ole, koska uuden päivän alku on periaatteessa ok. Mutta kun ilta lähestyy, aurinko laskee ja iltatoimien pitäisi alkaa. Valtava suru hiipii taas esiin, ja saa minut itkemään. Itkemään kaikkea, erityisesti kuitenkin surua ja kaipausta. Kaipaan erästä minulle tärkeää ihmistä, jonka olen menettänyt. Itken menetystä ja pelkoa siitä, että näin on aina. Olen yksin ja hylätty. Kukaan ei kohtaa minua.

Terapia on harventunut kahteen kertaa kuukaudessa Kelan tuen päättymisen vuoksi. Ei ole varaa useampaan kertaan, ellen sitten hetkittäin kävisi tiheämmin jos se terapeutille sopisi. En tiedä. Tällä hetkellä se voisi minua auttaa, uskaltaisin ehkä viedä sinne tärkeitä asioita. Suru vain vyöryy yli, toisaalta ymmärrän sen olevan hyvä asia. Surua on niin valtavasti, ja ehkä elämä helpottaisi jos sen antaisi tulla esiin, sietäisi sitä ja antaisi sen kulkea rinnalla kunnes se on haalistuu pois. Joku päivä voi vielä käydä niin.

Suren omaa näkymättömyyttäni. Sitä, kuinka olen jäänyt pienenä lapsena suurien asioiden, tapahtumien ja ihmisten varjoon. Joku sisaruksistani on tullut tarpeineen minun edelleni, joku seurakunta velvoitteineen ja hurmoskokouksineen on tullut minun edelleni, monia muita traagisia tapauksia on tullut ja tapahtunut ja minä olen jäänyt yksin. Aivan yksin. Kukaan ei ole kysynyt miten voin, mitä minulle kuuluu, kukaan ei ole nähnyt todellista minua. Olen oppinut olemaan sellainen kuin odotetaan, minä ajattelen ensin sitä mitä muut ajattelevat. En pysty olemaan oma itseni, koska olen haavoittuva, ja suojelen itseäni. En halua tulla hylätyksi. Kiellän tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen. Jos olisi edes tuolla sisimmässä tunne siitä, että olen arvokas ja hyväksytty, niin yksinäisyys olisi helpompi sietää. Ehkä. Kuvittelen kai, että ne ihmiset joilla ei ole vakavia hylkäämistraumoja, pystyvät elämään elämäänsä suhteellisen tyytyväisinä ja tapailemaan ihmisiä ja suhtautumaan eroihin eri tavalla, koska he  tuntevat ja kokevat että no vielä tulee joku muu. Elämä ei pääty tähän.

Minun elämäni päättyy, vaikka ei päätykään. Minä jään leijumaan johonkin välitilaan, ilman yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Tämä elämä on kestämätöntä, sietämätöntä. Kiintymyssuhteessa traumatisoituminen on helvetti, joka vaikuttaa kaikkeen. Se luo vahvan valeminän, jonka paksun kuoren alla on niin paljon hallitsemattomia tunteita ettei tiedä miten niiden kanssa selviää. Ne tekevät sokeiksi. Ne saavat näkemään asioita, joita ei ole, ja yhtälailla ummistamaan silmät itsestäänselvältä.

Olen täysin neuvoton. En näe ulospääsyä ongelmistani. Terapiaa on mennyt jo neljä vuotta, ja syvimmät haavat ovat auki. Ne näyttäytyvät nyt. En kestäisi niitä, en niiden aiheuttamia seuraamuksia ja kipua. Olen aivan keinoton, näköalaton. En tiedä, miten terapia voisi auttaa tässä. Kuinka pitkään vielä tätä kaikkea tuskaa, häpeää, itsesyytöksiä, yksinäisyyttä? Terapia on ainoa, joka pitää minut tällä hetkellä pystyssä, vaikka en ole sinne vielä pystynyt kaikkea tätä tunnekuormaa viemään. Romahdan aina terapiakertojen välissä. Jos terapiaa ei olisi, en pysyisi hengissä. Siitä huolimatta, että terapeutti on minulle ristiriitainen henkilö, hän on tällä hetkellä ainoa jonka kohtaaminen kannattelee. En pystyisi elämään, jos ei olisi sitä mahdollisuutta. En jaksaisi. Minulla ei vielä riitä kykyä kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä virheitäni.

Olen äärimmäisen ankara itselleni. Onko kyseessä kenties joku teini-ikäinen moodi, jonka täytyi olla täydellinen, joka ei saanut ajatella tai sanoa yhtäkään pahaa asiaa? Tai kaikki romahti. Nyt vaadin itseltäni pääni sisässä täydellisyyttä, virheettömyyttä. Sano oikeat asiat, sano oikeassa kohdassa tai kaikki katoaa. Mailma murenee, sinä katoat. Joudut kadotukseen.

Kuinka vaikea on armahtaa itseään, ymmärtää että olen rikkoutunut pienenä lapsena, traumatisoitunut niin monesta tekijästä, että minä en voikaan olla "normaali"? Minä en pysty kiintymään ja huolehtimaan kiintymykseni kohteesta kuten ei-traumatisoitunut, turvallisesti kiintynyt ihminen. Minun tarvitsee ja kuuluu takertua, se on ainoa hengissäselviämisen keino. Niin minä olen jäänyt henkiin, kyennyt jatkamaan.

Juuri nyt en pystyisi odottamaan, että saisin viedä nämä tunteet terapiaan. Juuri nyt esillä on se mikä kaipaisi työstämistä. Se tarvitsisi hyväksyntää ja armahdusta. Kaipaan edistymistä, toivoa paremmasta huomisesta. Tiedän, että nykyään minulla on edes hieman enemmän resursseja kuin joskus vuosia sitten, jolloin olin edellisen kerran huonossa kunnossa. Silloin dissosioin, koko ajan. Kun olin eronnut, olin niin rikki, että luulin tulevani hulluksi. En kyennyt tekemään töiden ja koulun jälkeen mitään muuta kuin istumaan kaikki illat sängyllä tärisemässä, sekoamassa. Meni vuosi, että aloin normalisoitua. En tajua miten olen jaksanut, miten en mennyt psykoosiin siitä. Se olisi ollut armeliaampaa.

Tiedän, ettei terapeutti voi pelastaa minua. Hän ei voi luvata, että kaikki kääntyy paremmaksi. Hän ei pysty tuomaan rakkautta elämääni, ei pitämään sitä siinä. Minä teen kaiken työn. Itse. Jos pystyn. Olen niin syvällä tässä suossa (sanoinko sen jo?), että olisin valmis lopettamaan elämäni jos se ei tuntuisi niin vieraalta vaihtoehdolta minulle. En pystyisi, en uskaltaisi. En tiedä miten.

Joskus haluaisin ajatella, että minussa on osia. Varmaan joku hylätty osa onkin. Sen ajatteleminen ja hyväksyminen helpottaa silloin, kun on vain vähän ahdistusta. Mutta silloin harvoin kun se on päällä, en kykene ottamaan siihen etäisyyttä. Se on koko todellisuus ja koko maailmani. Siitä tarvitsevuudesta ja kiintymyksen tarpeesta, takertumisesta seuraa ankara rankaiseva perfektionisti, joka ei myöskään päästä otteestaan. Se haukkuu, ivaa, syyllistää, nauraa, mitätöi, vähättelee... ... Sanoo että hullu, tyhmä, olet idiootti. Että koskaan onnistu, et osaa, et pysty. Teit väärin. Kaikki nauravat sinulle. Ylireagoit. Olet liian tunteellinen. Kaikki mitä teet on väärin.

Rankkaa on kuoren ja herkän sisimmän vuorottelu. Koska kun kuori on kova ja piikikäs, tiukasti kiinni saumoistaan, myös paine sen sisällä on suuri. Sitten kun sitä raottaa, kaikki tarvitsevuus ja menettämisen pelko vyöryvät kerralla ulos. Se on hallitsematonta, se sumentaa järjen. Kunka pystyisin ymmärtämään todella tunteen kanssa itseäni, armahtamaan ja hyväksymään itseni.

En tiedä mistä aloittaa terapiassa. En tiedä miten aika riittää mihinkään, mikä keino auttaisi käsittelemään tätä. Koko terapian ajan olen juossut karkuun näitä, nyt siihen pääsisi käsiksi, mutta kuinka ironista onkaan että käynnit vähenivät juuri. Aiemmin kävin kaksi kertaa viikossa kun ei ollut mitään asiaa juurikaan, nyt tuntuu että mieleni tekee hidasta kuolemaa. Ehkä pyydän käyntien tihentämistä ja revin ne rahat jostain selkänahasta, ihan mistä vain.

En ymmärrä miten olen selvinnyt aiemmista kriiseistä ilman terapiaa. En tajua.

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Ja ihan perseelleenhän se meni

Olen totaalisen nollapisteessä. Mikä on ihan paskaa, mutta pääni sisällä koen niin. Kaikki on menetetty, kaikki on myöhäistä. En saa takaisin elämätöntä nuoruutta, hiekka valuu tiimalasissa. Ja minun luonteellanihan se on anteeksiantamatonta. Kuinka minä en voi saada uutta mahdollisuutta, pyyhkiä kaikkea entistä pois koska minä vain haluan ja minun kuuluu saada se.

Kriiseilen vahvasti tällä hetkellä parisuhteen puutetta. Se puhkeaa kukintoon aina tasaisin väliajoin, vaikka en siitä pahemmin huutele. Eräiden tiettyjen laukaisevien tekijöiden jälkeen turvauduin, tai koetin turvautua, terapeuttiin terapiakertojen välissä. Ehken viestittänyt, tai en viestittänyt, tarvettani lohdutukseen ja tukeen selkeästi, ja petyin toteavaan ja neutraaliin vastaukseen. Aha, näillä mennään. 

Miten jaksan vielä töissä, meinasin saada paniikkikohtauksen tänään iltapäivällä. Kirjoitin joitain päätöksiä, tulostin, kopioin, laadin hakemuksia, kopioin, täytin kirjekuoria, kirjoitin osoitteita. Ja elin sekunti kerrallaan. Kun saan tämän tehtyä ja tämän kestettyä on taas parempi. Eikä kipu lakannut. 

Tässä päivässä tiivistyi yhtäkkiä kaikki ahdistuksen aiheet. Kuten tavallista, hetkellisesti. Terapiassa en muista enää, saati tunne.

Vituttaa

Tuo terapeutti ei vain ole mua varten. Se on vääränlainen. Vai onko vika minussa? Ei sillä tavalla, että tahallani sabotoisin tätä juttua, vaan niin etten vain kykene sellaiseen tunneyhteyden luomiseen, kiintymykseen ja luottamukseen. Muut rientävät onnessaan ja riemuissaan terapiaistuntoon, ja voivat huokaista kun saavat siellä avautua ja karistaa menneisyyden traumoja pala palalta. 

No, ehkä olen itse vasta siinä vakauttamisvaiheessa, kestäisin kai traumamuistojen aukomista. Mutta en halua. Tämän ihmisen kanssa. Hän unohtaa minut, ei pidä mielessään. Aloittaa useimmiten niin kuin ei olisi edellisellä kerralla mitään puhuttu tai sovittu. 

EMDR:ä piti kokeilla tämän vuoden alussa. Kerran kokeiltiin. Ja kyllä, on totta, että itse halusin odottaa sen kanssa, mutta jotenkin hän vain unohtaa sen nyt... Ei jatka siten miten ehdotti ja mitä suunniteltiin. Hän tietää, että en kykene ottamaan itse mitään puheeksi, osa syy lienee siinä, ettei minusta tunnu siltä että haluaisin hänelle kertoa, mutta puhuisin jos hän osaisi kysyä. Tiedän järjellä, että minun kuuluisi tehdä itse jotain, puhua tästä. 

Jotenkin olen miettinyt, että kun Kelan tuki loppuu ja saadaan ne käynnit päätökseen, niin etsisin uuden terapeutin ja jatkaisin omakustannekäyntejä harvakseltaan. Neljä vuotta mennyt, joista kolme terapiatuolissa, ja minua vain itkettää.

Vai itkettääkö se, että siitä vastustuksesta huolimatta olen jollain tavalla kokenut helpottavana ja turvallisena sen, että on jokin paikka mihin mennä? Koska muuten ei olisi ollut ketään kelle puhua. Näin varmasti on. Ehkä tässä joku ambivalenssi on näkyvissä.

Jäädytysoperaatio

Haluan vain huokaista ääneen sen mitä yksi lokero aivoissani pidättelee sisällään: minä en pysty tähän. Minä en pysty, en jaksa enkä osaa. En jaksa opiskella, en jaksa töitä. Näen vain painajaisia.

Tänään minun piti tehdä esseitä ja tutkimussuunnitelmia, en tehnyt. Koko päivän on vain surettanut ja pelottanut. Mietin miksi antaisin menneisyyden valua myös tulevaisuudeksi, mutta sehän ei ole niin. Minä pelkään tulevaisuutta, elämää. En voi sille mitään, enkä sille että se pelko on lamauttavaa. Minulla ei ole paikkaa minne mennä, minne kuulua, ja surettaa niin paljon että joudun huolehtimaan yksin itsestäni, en voi jakaa tätä taakkaa. Tähän tulee menemään niin paljon energiaa... siihen, että jaksan tehdä mitä vielä valmistumisen eteen tänä vuonna täytyy ja samalla kestää ja käsitellä ne kauhun tunteet jotka elämän muuttumisesta aiheutuu.. Kuunnella, tunnostella, ymmärtää ja lohduttaa itseä. 

Terapiastakin jäin paha mieli. En ymmärrä miksi terapeutti kysyi minulta jotain asiaa, kannusti kertomaan, ja sitten kun omin sanoin kerroin, hän en kuunnellut loppuun vain kaksikin kertaa keskeytti ja mitätöi puheitani. Mutta muutakaan ei ole kuin tämä, en jaksaisi nyt yhtäaikaa terapiankin lopettamista tai terapeutin vaihtamista... Mutta onhan tämä ihan absurdi tilanne; terapiaa on jäljellä korkeintaan joitain kuukausia, ja jos nyt alkaisin puhua näistä asioista suoraan niin loppuaika menisi siihen enkä pystyisi sitäkään vähää puhumaan "oikeista" asioista. 

Stressitilanteissa turvaudun jähmettymiseen, haluan vain olla hiljaa ajattelematta tuntematta liikkumatta. Kiinnitän huomion itseni ulkopuolelle, katson tv:tä, olen netissä. Siinäpä ne. En liiku asunnossani juurikaan, en pidä järjestystä yllä enkä jaksa ennakoida mitään. Ruoka loppuu puhtaat vaatteet loppuu wc-paperi loppuu lääkkeet loppuu.

Luulen, että olen ahdistunut koska olen sisimmässäni vieläkin surullisempi, enkä haluaisi tuntea sitä. Koitan kieltää sen. En haluaisi enää surua, en jaksa. En kestä sitä taakkaa vuosikymmenien ajalta. Eikä kukaan ymmärrä.

Heikottaa

Nyt vasta tuossa tuli mieleeni, että huonosti nukkuminen saattaa johtua myös nälästä. Olen mennyt maha kurnien nukkumaan, koska en ole osannut syödä illalla. Napsin pitkin iltaa parin tunnin välein jotain pientä suuhun, kun pitäisi syödä päivällisen (klo 16) jälkeen vielä kaksi kunnollista välipalaa. Noh, ei ole siis mennyt ihan optimaalisesti tämä. Ehkä lisään sen yhden leivän sinne iltaan kunnon päällysteillä, niin unikin maittaa paremmin.

On v-mäistä havahtua monta kertaa yössä sellaiseen epämääräiseen oloon, jossa monta minuuttia istuu sängyssä tuijottaen jotain vaatemyttyä tai huonekalua ja näkee niissä vielä jotain mitä on unessa nähnyt. Ja täysin hereille kun en tahdo päästä kovin nopeasti. Tuollaisina öinä ei saa oikein levättyä.

Ja terapia. Se tuntuu tällä hetkellä tosi kurjalta ajatukselta. Terapiassa olisi kiva käydä joo, mutta vastustaa. Taidan kyllä vaihtaa terapeuttia kunhan Kelan kolme vuotta tulee täyteen. Vaikka tiedän ettei kukaan ihminen, edes psykoterapeutti, ole täydellinen, mä haluan aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Tai sitten minun vain pitäisi ottaa tämä puheeksi terapiassa ja opetella sietämään pettymyksiä ja ihmisten virheitä. Omasta mielestäni olen virheetön ja jos joskus minussa on jotain ikävää niin se on oikeutettua. Hmm... olenkohan narsisti?

Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.

Syy-yhteys havaittu.

Olen pitänyt kummallisena sitä, että kiukustun ja turhaudun herkästi asioihin joita en ymmärrä. Hyvin harvaan asiaan suhtaudun vilpittömän uteliaasti ja ratkaisukeskeisellä strategialla. Tulen lähinnä vihaiseksi, kun huomaan ymmärtäneeni väärin tai unohtaneeni jotain. Taaskaan en keksi parempaa syntipukkia kuin omat vanhemmat ja kasvatus. Meille ei juuri ole elämä ihmeitä esitelty eikä näytetty rakentavia tapoja kohdata uusia asioita ja ihmisiä tai ratkaista ongelmia. Ongelmat on minimoitu olemalla vain saman henkisten uskovaisten kanssa, ja eriävän mielipiteen omanneet on yhteisesti karkotettu tai ovat jopa osanneet itse häipyä vähän terveempiin maisemiin. Kaikki on jätetty herran haltuun. 

Minulle on ainakin jäänyt sellainen lapsenomainen kiukku sisimpääni, ja nyt sitten aikuisena joudun sitä kestämään ja käsittelemään. Ymmärrän sen, että ihmisiä kiukuttaa, mutta sitä en ole ymmärtänyt että aina ei tarvitse kiukustua jos vain osaisi kuunnella itseään ja pohtia mitä itsessä tapahtuu. Mutta tällaisten asioiden äärelle ei meidän perheessä pahemmin pysähdytty, koska eihän ihminen saa itseään ajatella vaan ajatusten piti olla herrassa ja rukouksessa. 

Nyt minä raivoan sitä, että minut on jätetty yksin. Minulla ei ole koskaan ollut ketään kuka selittäisi mitä tapahtuu, ja se pieni lapsi minussa kiljuu jopa kesken työpäivän ilmoille sitä vihaa ja katkeruutta että se on jätetty yksin selviämään ja selvittelemään asioita. Sitten mokailen, kun tässä moodissa en osaa toimia ja selvittää asioita, vaan tarvitsisin jonkun joka kertoo kaiken a:sta ö:hön miten toimia. 

Minä niin haluaisin puhua näistä asioistani terapiassa, näistä ajatuksistani ja löydöistäni joita olen tehnyt, mutta en kuitenkaan halua. Siis, haluaisin puhua jollekin, mutta en omalle terapeutille. Mielestäni hän on tehnyt muutamia kertoja samoja asioita kuin vanhempani, ohittanut minut ja vähätellyt jotain enkä pääse siitä tunteesta yli.

Kommunikaatiovaikeudet, vaikeaa.

Can't help it

Lisää renkaita silmien alle ja vyötärölle. Elämä on ollut ihan hurjaa lentoa viimeisimmät viikot eikä mistään rutiineista ole tietoakaan. Joitain asioita olen sentään oivaltanut, ja se on helpottanut kyllä. Terapiassa olen käynyt viimeksi siis... kolme viikkoa sitten. En ole asiaa kovin paljoa ajatellut, mutta kyllä se luultavasti aktivoituu kohta. Mielessä on edelleen terapeutin vaihto, ja ehkä se on asia joka oikeasti tulisi nostaa terapiassa esiin kunhan sinne palaan. Tiedän itse sen, että juuri tuon tunteen kautta päästäisiin käsiksi johonkin tärkeään, ja kerrankin tuntisin jotain terapiassa, mutta pelkään kovasti sitä ettei terapeutti ymmärräkään vaan... ... loukkaantuu ja kiukustuu siitä miten kehtaan tuntea niin.

Olisi aivan todella paljon kaikkea tehtävää. Opiskeluun, työhön ja kotiin liittyvää. Syöminen on ihanaa, se on nyt ainoa kiva asia elämässä. Ei sillä tavalla, että se karkaisi käsistä, vaan niin että minulla on lupa syödä monta kertaa päivässä eikä syöminen ole enää synti. Se on ainoa asia joka pysyy, päivästä toiseen: syöminen. Sitä saa ja sitä on pakko tehdä. Vaikka muut asiat kasaantuisivat hillittömiksi möykyiksi ja tehtävälista kasvaa, niin syömisen suhteen on monta mahdollisuutta päivässä opetella sellaista kunnollista syömisrutiinia. Aina yksi pieni valinta muutaman tunnin välein. Tiskaus- tai siivousrytmiä on vaikeampi pitää vaan niitä voi aina siirtää kun se ei tunnu omassa kropassa. 

Aamulla oli pitkästä aikaa nälkä ja vedin riisipiirakkaa kunnon tofuviipaleella päällystettynä. Enpä ollut sellaistakaan yksinkertaista herkkua syönyt kuin joskus kauan aikaa sitten. Syöminen on kivaa.

Case closed

Se on siinä. Terapia on tauolla. Kelan mukaan terapian pitää jatkua viimeistään vuoden kuluttua. En tiedä mitä seuraa jos ei jatku. Joutunee hakemaan uuden päätöksen ja lääkärinlausunnon? No, tarkoituksena kuitenkin on jatkaa, mutta ajankohta on vielä avoin. 

Kävin vielä moikkaamassa terapeuttia, vaikka olisinkin kai ollut valmis laittamaan pisteen hommalle ilman tuotakin. En osannut vastata siihen miltä terapiatauko tuntuu. Ehkä minusta tuntuu siltä, että haluan terapeutista eroon, haluan hieman nähdä miten minulla menee. Tässä terapiasuhteessa vain kiteytyy aika moni minulle vaikea asia, ja vaikka tiedän sen, haluan paeta. Minua ei enää kiinnosta, en luota täysillä terapeuttiin. Mutta en varmasti luottaisi keneenkään, joten sen suhteen on aivan sama kenellä käyn. Tunsin jossain kohtaa, että terapeutti petti luottamukseni ja se on minulle niin vaikea juttu, vaikka hän ei oikeasti pettänytkään. Muut ovat pettäneet, kauan aikaa sitten, mutta silti tunnen että kohtaloni tulla jätetyksi ja hylätyksi seuraa minua yhä edelleen. 

Haluaisin toisenlaisen suhteen. Aivan kuten parisuhteissakin, olen tässäkin tajunnut että kaikista suhteista ei ole kaikkeen. Ja sitä terapeuttikin sanoo (parisuhteista); ei voi tyhjästä vetää toimivaa suhdetta kenen kanssa tahansa, pitää olla "se juttu". Niin, eikö tämä päde myös terapiaan? Eikö minulla ole oikeus jättää tämä, jos koen että siitä ei ole minulle apua eikä se auta minua eteenpäin? Yrittää etsiä joku jonka kanssa olisi parempi, ei tällainen mitäänsanomaton olo?

Tässä on kaksi puolta, enkä osaa oikein päättää. Tiedän, että minulla on paljon paljon paljon käsittelemättömiä asioita yhä edelleen, eikä niitä ole terapiassa käyty. Tämä on minun vikani osaltaan, koska en ole nostanut niitä esiin. Mutta aika loppuu, tuet loppuu. Muutaman kuukauden vuoksi en voi enää hakea uutta terapeuttia, Kela ei varmaan katsoisi sitä hyvällä. Mutta voin vaihtaa terapeuttia kun Kelan korvaukset loppuvat... Se voisi olla luonnonllinen siirtymä. Eikä siitä tarvitsisi sanoa nykyiselle terapeutille mitään. 

Haluaisin jonkun äidillisen, lämpimän ja minua katsovan terapeutin. En tiedä miksi nykyisen kanssa ei ole sitä oloa. Enkö vain tunne sitä? En tiedä.

Pizza, Love & Understanding

Hupsis, lähti lapasesta taas tämä syöminen. En ole laittanut "kunnollista" ruokaa koko viikonloppuna, paitsi jotain pupunpöperöä vaikka pitäisihän minun tietää, että en tule salaateilla miksikään. Tämä kostautui sitten pizzareissulla, kun nälkä jo hämärsi näköä. Kun sain ahdettua apetta sisuksiini, ymmärsin että ruoka todella on lohduttavaa ja lohdullista. Siihen liittyy jotain mystistä henkisen tason tyydytystä ja lämpöä, jota ei oikein mistään muusta saa. 

Ruoka (rasvainen, ruolainen, makea, mikä tahansa maistuva ja kaloripitoinen) tyynnyttää ja rauhoittaa, ainakin minua. Tietyt suklaaherkut nostavat verensokeria miellyttävästi ja saavat aikaan hieman nousuhumalaa muistuttavan hetkellisen nautinnon tunteen. Onneksi homma ei päätynyt tällä kertaa mihinkään överimättöön, vaan pystyin jättämään pikkupizzastani jotain myös huomiselle. Söin silti pari palaa liikaa, mikä tuntuu nyt ikävänä vatsan nipistyksinä.

Muuten kai voin tänään aika keskinkertaisesti, olen pohtinut jonkin verran taas sitä miksi jotkin ihmiset minua pelottavat ja näiden harvojen ihmisten perusteella maalailen sellaisia kauhuskenaarioita etten uskalla esimerkiksi hakeutua töihin. Koska olen varma siitä, että työkavereissa ja asiakkaissa on hirveitä mulkvisteja, jotka saavat minut hyppäämään siihen pelokkaasen ja paniikinomaiseen pikkulapsi-moodiin. Pelkään myös sitä, että joudun töihin jotka ovat liian raskaita minulle, löydänkin itsestäni joitain sellaisia puolia, jotka eivät kestä.

Kestämisestä tuli mieleeni, että tekisi varmaan hyvää itkeä terapiassa. Se on yksi valtava kynnys, joka myös mielestäni mittaa jotain "edistymisessäni". En pysty laskemaan suojauksia terapeutin edessä. Minusta tuntuu aivan kuin hän koittaisi kaivella minusta esiin kaikkea henkilökohtaista, jotta itkisin ja hän pääsisi kommentoimaan, että mitäs minä sanoin. Äitini on tehnyt sitä, ollut ensin tunkeileva ja sitten menettänyt mielenkiintonsta kun on saanut mitä on halunnut. En osaa sitä tarkoin selittää, mutta sellainen hän vain on. Haluaa itse jotain ja sitten potkii lapset pois kun ei enää tarvitse meitä vaan tarpeet on tyydytetty. Minulla on tunne kuin terapeuttikin jahtaisi jotain tuollaista kokemusta; näyttöä omasta hyvyydestä tunkeilemalla minun asioihini ja sitten kuitenkin jättäisi minut haavoitettuna yksin.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Eipä ne ajatukset kovin kummoisia olleet, ja silti piti avautua :)