Kohta on viimeinen terapiakerta ennen kesälomia. Aion kysyä terapeutilta mikä minua hänen mielestään vaivaa, ja mitä tästä eteenpäin olisi hyvä keskustella. Haluaisin hänen olevan jotain mieltä minusta. Haluaisin kertoa etten tunnista itseäni useinkaan, joudun kysymään muilta ihmisiltä olenko todella tehnyt tai sanonut jotain. En tunnista itseäni menneistä vuosista. Tämäkö on ollut hinta traumatisoivasta kasvuympäristöstä? En tiedä kuka olen ja miksi näin. Muistan vieraantumisen kokemukset lapsena, sen että jäin itselleni hyvin vieraaksi vaikka olin kovatahtoinen lapsi. Minä en oppinut kuka olin, pohjimmiltani. Edelleen olen kuorta ja roolia. Minä yritän peittää ja suojata itseäni haavoittumiselta. Joudun olemaan kylmä ja kova.
Vanhempieni ja minun keskinäinen suhde askarruttaa. Ehkä siihen palataan terapiassa. Kuten myös eri moodeihin. Nyt ahdistaa ja surettaa. Paljon. Minä olen hankkinut elämääni tasaisia ja tietyllä arkisella tavalla varmoja ihmisiä, mutta olen pitänyt sillä yllä valeminääni. He eivät ole ymmärtäneet suruani, tarvettani käsitellä vaikeita aiheita. Se mitä on nykyhetkessä kietoutuu tiiviisti menneisyyteen koska niin se minulla toimii. Järkipuheella ei minua liikauteta enää mihinkään enkä anna kenenkään vähätellä kokemuksiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti