On tapahtunut jokin sisäistys. Olen sisäistänyt sen, kuinka hyvin osaan sulkea asiat pois tietoisuudestani, ja kuvitella niiden hävinneen. Kuinka aidosti ja vahvasti osaankin uskoa tarvittaessa epätosiin asioihin ja ohittaa omat tunteeni. Mutta se on tainnut olla ainoa selviytymismekanismini lapsuudessa. Ei ollut vanhempia joille purkaa tärkeitä asioita, ei ollut kavereita. Oli vain eläimet ja fantasiat, jähmettyminen. Olen ollut jähmettynyt todella pitkään, ja nyt kai alan sulaa, mutta kyse on vielä ulkoimmista kerroksista. Tuntuu että kun selviän yhdestä niin tulee toinen suru tilalle. Laahaan jäljessä. Kuin kurkottelisin syvässä rantavedessä kohti kuivaa maata, mutta vesi kiertyy pyörteeksi painaman vielä syvälle.
Ehkä vain olisi armollisempaa hyväksyä, että tulen kipuilemaan tiettyjä asioita aika pitkään, ehkä loppuelämäni. Ainakin ne jäävät arpina muistuttamaan, elleivät avohaavoiksi. En osaa kirjoittaa mitä tunnen - olen oivaltanut järjellä niin paljon, ja kirjoittanut siitä, mutta tunne on eri asia. Ehkä olen halunnut saada jonkinlaisen yhtenäisen tarinan johon turvautua, ja olen sellaisen luonutkin toistamalla tiettyjä muistoja ja kokemuksia ja hetkittäin tunteitakin.
Nyt alkaa ulkoistamisen ja tarinoinnin tarve vähentyä.
