Paniikki kuplii

Maailman kohtaaminen on vaikeaa. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen hetki, että olisin halunnut maata omassa saastassa kotona hipihiljaa. Pelkkä ajatuskin päälle pukemisesta, ulos menemisestä ja muille näyttäytymisestä sai rinnan ja keuhkot painumaan kasaan. Tuli sellainen katsetta pakeneva olo, sellainen tunne ettei kehtaa tulla nähdyksi ja huomatuksi. 

Päätin kuitenkin mennä kaupungille katselemaan alennusmyyntejä. Mietin samalla mistä tuo tunne kumpusi. Ehkä siitä, että tajusin taas hetkellisesti olevani vastuussa elämästäni ja minulla on valtaa siihen. Minä saan opintoni etenemään, minä osaan pukeutua kauniiksi ja saada ihmisten huomion, minä olen persoonallinen ja kiinnostava kun annan itseni olla oma itseni. Mutta maailma, ihmiset ja huomio ovat pelottavia ja pahasta. Jostain syystä. Minä en usko olevani niiden arvoinen. Minä kaipaan olla aito, seurallinen ja värikäs, sellainen iloinen kun mikä välillä olen. Mutta se olotila ja tunne on niin lähellä surua. Onko suru taas lähellä syyllisyyttä? Tunnenko syyllisyyttä aitoudesta, ilosta ja värikkyydestä; sellainen kun ei kai saisi olla. 

En ole päässyt tuon tunteen lähteille. Epälen sen olevan jossain ihmisten kohtaamisen vaikeudessa ja nähdyksi tulemisessa. En ole tullut nähdyksi ja ymmärretyksi, siinä minun suuri menetykseni ja traumani.

Ehkä kaipaan pientä ja turvallista maailmaa. En sellaista, jossa mikä tahansa tie ja ihminen voi olla kohtalokas (hyvällä tai huonolla tavalla). Liikaa valintoja, liikaa vastuuta. Miten minä opin selviämään tämän kanssa? Olen paennut vastuuta ja mahdollisuuksia, ainakin pääni sisällä. Vanhempani ovat ratkaisseet tämän ongelman omalla tavallaan, minä en todellakaan halua tehdä sitä samaa virhettä. Kyllä sen levollisuuden tulee löytyä omasta päästä. Tai sitten en ehkä koskaan opi olemaan ihmisten kanssa, en koskaan uskalla matkustaa mihinkään katsomaan maailmaa. Erilaisuus, kauneus, yhteys ja ajan rajallisuus satuttavat niin paljon.

Olen ollut viime viikkojen aikana hyvin väsynyt, ja luulen sen myös vaikuttavan henkiseen kestävyyteen. Olen alkanut panikoida töistä, ihmisten kohtaamisesta ja puheluista. Tiedän hoitavani työni kohtuullisesti, mutta silti takaraivossa tinnittää tunne että mokaan ja pahasti. En nytkään pysty nukkumaan, vaikka tiedän millä konseptilla illat pitäisi viedä läpi. Kun sitä tiettyä rutiinia toistaa, olo on turvallinen ja keho tietää milloin on aika mennä nukkumaan. Mutta nyt en vaan voi; makaisin hereillä sängyssä pyörien eikä se ole kivaa eikä auta mihinkään.

Jos voisin, valitsisin ammattini nyt toisin. En haluaisi tehdä ihmisläheistä työtä. Olen kiinnostunut ihmisistä, tai ihmismielestä, mutta koska minulla on välillä tämä ihmiskammo niin parasta olisi pysytellä vaikka tutkimuksen teon tai papereiden ääressä. Ihmisiä täytyy auttaa, mutta minä en oikeastaan halua auttaa suoraan. Olisi kiva tehdä paperitöitä ja tietää olevansa hyödyksi, mutta se kun pitää tavata ihminen, selvittää ongelmia ja hoitaa niitä... Ei vain ole minun juttuni. En tiedä mikä sellainen työ voisi olla, jossa ei tarvitsisi koskaan olla asiakkaan kanssa tekemisissä kasvotusten tai puhelimitse. No, mietintä jatkukoon.

Oli tässä viikonlopun aikana mielessä vielä jotain muutakin. Jotain tärkeää. Ainakin se olisi tärkeää, että kuuntelisi ja noudattaisi omia tunteitaan - tuntuu että en pääse vanhoista tavoista ja kaavoista irti kun en uskalla vain niin tehdä. Tämä liittyy nimenomaan ihmissuhteisiin, niiden muotoa ja kaavoja on vaikea muuttaa.

Liialliset ärsykkeet iltaisin vievät perikaatoon - tai ainakin unettomuuslandiaan

Teen tässä juuri parhaillaan klassisia virheitä, eli minulla on televisio auki, kirjoitan blogia ja neulon käsityötä. Surffaan myös netissä uusia liikuntaharrastuksia etsien. Kello on kohta 23, olen ottanut Diapamin kun pelkään etten muuten rentoudu ennen yötä ja työaamua. Olen nukkunut monta yötä, luultavasti vähintään viikon, niin että herään kohta nukahtamisen jälkeen johonkin ja sitten havahdun vielä aamuyöstä myös hereille. Onneksi silti saan nukuttua ja se tuntuu siltä; pahimpia on ne yöt kun ei ole mukamas nukkunut yhtään. Silloin heräämisiä on varmaan niin paljon ja väärässä vaiheessa unta.

En ole viime aikoina ehtinyt kiinnittää huomiota mielen- ja kehontiloihin muuta kuin sen verran, että uni on hieman katkonaista ja keho on jännittynyt. Mieli myös laukkaa omina menojaan, ei kuitenkaan ylikierroksilla. Ilmassa on surua ja pelkoa, sen myönnän. Siitäkö johtuu vaikeus tavoittaa mielenrauhaa ja seesteisyyttä? 

Olen kehittänyt jälleen pari itseäni kannattelevaa etäihastusta. Joista btw tulen totta kai molemmat "menettämään". Pidän erikoisena sitä, että tarvitsen jonkun tällaisen etäisen ihailun kohteen, joka tekee elämästä mukamas elämän arvoisen. Itseäni varten en osaa elää. Yksi olennaisin ja pitkään minua vaivannut kysymy on ollut se, että "miksi minä tätä tekisin koska sillä ei ole kellekään mitään merkitystä?" Kukaan ei näe ja ole tietoinen siitä mitä harrastan tai teen tai mitä elämäni pitää sisällään. Minun maailmassani se tarkoittaa sitä, että jos kukaan ei näe, minua ei ole olemassa. En osaa asiaa paremmin selittää. Tiedän, että minun tulisi tehdä asiat itseäni varten; huolehtia itsestäni, harrastaa, matkustaa... Mutta jostain syystä se suuri kynnys on siinä, että ei ole ketään kelle niistä kertoa, ei ketään kuka peilaisi niitä takaisin. Ei ketään kehen "tehdä vaikutus". Miksi aikuisen ihmisen tulisi yrittää tehdä vaikutus muihin? En tiedä, tätä asiaa siksi niin paljon mietinkin. Mistä tämä tunne ja tarve on peräisin?

Sen verran olen viime päivinä taas pohtinut noita lapsuustraumojani, että en ehkä enää niin vimmatusti halua jotain selkeää diagnoosia tai syytä kaikelle. Muistan ja tunnen nyt sen miten olen ollut yksinäinen, surullinen ja kauhuissani ja ehkä jopa vihainen siitä, että isä ei ole antanut aikaa perheelle minun ollessa ala-/yläasteelainen. Sinne varmaan sijoittuu yksi olennainen kehitykseen vaikuttanut laiminlyönti. Kyllä lapsi (ainakin minä) kärsii siitä, että vanhempi ei anna huomiota vaan antaa sen täysin tuntemattomille ihmisille oman ja perheensä hyvinvoinnin uhraten, jopa henkensä uhalla. Täysin käsittämätön tilanne. Me, hänen perheensä, olisimme kaivanneet ja tarvineet ja ansainneet läsnäoloa, yhdessä tekemistä. 

Meidän perheessämme on ilmeisesti kuviteltu pelkän fyysisen läsnäolon riittävän. Kaikki ovat olleet omissa oloissaan. 

Ehkä tämä tästä taas. Olisipa parempia päiviä, niin jaksaisi sitten taas odottaa joulua. En aio mennä pitkäksi aikaa tapaaman ketään, eli suurimman osan vapaista vietän ihan kotona. Ratkaisin asian näin, koska minun ei ole pakko olla viikkoa vanhempieni nurkissa vaan aikuisena ihmisenä teen omat valinnat ja vierailuni kestää sen minkä haluan sen kestävän. Joten aion pyhittää sen kotona olemiseen suurimmalta osin. Helpottava päätös.

Tärkeää

Tunteiden tunnistaminen, nimeäminen ja todestaottaminen ovat niin olennainen osa elämää. Mutta mitä jos tunnetaidot ja tunnetietoisuus ovat huonoja? Voiko niin väittää, että jos ei tunteita tunne tai "ole" niin niitä ei silloin ole ja ne eivät myöskään vaikuta? Vai onko kyse vain osaamattomuudesta ja sokeudesta? 

Helpottaa kun voi tuntea kuten tuntee. Sitten mietitään mitä niiden kanssa tehdään. Mutta miten turhauttavaa onkaan puhua järkeä ihmiselle, joka selvästi reagoi tunteella mutta itse kieltää sen. Olisi eri asia, jos mitään tunneilmaisua ei olisi nähtävillä tai se ei vaikuttaisi ihmiseen, vaan hän olisi neutraali. Mutta sitten sekin olisi outoa. 

Tunteet ovat tämän päivän teema. Ihanaa, että on lauantai. Aion olla kotisohvalla kirjoista nauttien. Jotain tunnehömppää tietenkin. 

Havuja

Tänään tuntui niin tutulta ja ankealta. "Se" perustunne, jonka tunnen kun koen tulevani hylätyksi ja sivuutetuksi. Se nousee jostain syvistä mudista ja vesistä, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään oikea hylkääminen. Jos vain olen asettanut itselleni sellaisen ansan, johon lankean kuitenkin... 

En tiedä miten tulisi toimia. Olen ihastunut pariinkin eri ihmiseen (en oikeasti ole, he vain pitävät minut kulkemassa, pinnalla, hapessa) ja menetän heidät kohta. Molemmat lähtevät seikkailemaan jonnekin omia polkujaan, eikä minulle jää mitään. Toinen on isäni korvike, toinen heijastuma itsestäni. Molemmilta kaipaan haavojeni ja arpieni korjausta, vaikka eihän se oikein ole. Tuskinpa pystyisin heidän avullaan korjaamaan mitään menetyksiäni. Haluaisin vain saada kokemuksen, että minä kelpaan.

Miksi taistelen aina jostain mahdottomasta? Miksi lähden päässäni mukaan johonkin sellaiseen, josta tiedän jo lähtökohtaisesti että olen ylitsepääsemättömän esteen edessä? Miksi kilpailen kun kisaa ei voi edes käydä? Minä haluaisin vain, että joku valitsisi kerrankin minut ja jättäisi sen toisen. Ei niin, että minut jätetään aina toisen vuoksi. Miksi tämä on se keskeinen teema miessuhteissani? En tiedä. Nyt vain täytyy niistää nenä ja koittaa raivata tiensä eteenpäin vaikka tuntuu siltä, että pitäisi alkaa ihan uudisraivaajaksi jos haluaa saavuttaa jotain hienoa itsensä suhteen. Pitäisi uskaltaa mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, haastaa itsensä ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan uusilla tavoilla. Antamaan uusia selityksiä.

Sattuu muuten leukaan ja hampaisiin. Puren leukoja yhteen vaikka nyt kai pitäisi voida olla rentoutunut. Ahdistava viikko edessä ja olen ihan keinoton. Se kai se syy stressille on.

Heiluttaa korttitaloa

Nyt on sellainen jännä kahtiajakoinen olo. Omat ajatukset ja asenteet tuntuvat tosi ehdottomilta ja joustamattomilta, ja alan sättiä siitä itseäni. En tiedä missä ongelma nyt piilee, enkö koe tulevani hyväksytyksi, rakastetuksi ja ymmärretyksi vai mitä tässä tapahtuu, mutta yleensä näistä syistä minulla alkaa yleensä tämä ihmeellinen sähellys ja muiden ihmisten alentaminen. Se on varmaan yksi ominainen piirre minulle ja joku voisi lukea sen persoonallisuushäiriön oireeksi. Joku traumaosa ehkä reagoi? Pelkään yksin jäämistä ja heitteillejättöä, pelkään hukkuvani muiden ihmisten joukkoon enkä pysy itse pinnalla. Sen vuoksi alan pakonomaisesti ajatella muista negatiivisesti ja puhua paskaa ja halveksia kaikkia. Se on keinoni tuntea ylemmyyttä ja kykyä selvitä. Mutta se on rasittavaa - olla niin negatiivinen ja joustamaton.

Pelkään myös etten ikinä valmistu. Asiat ja opinnot ovat venyneet niin pitkään, enkä tiedä miten tartun niihin tauon jälkeen. Toisaalta haluaisin jättää opiskelut, toisaalta valmistuminen tuntuisi kivalta. Mutta tämä tietynlainen täydellisyyden tavoittelu on vaarallista; se että ei saisi olla säröä missään. Tuntuu niin paskalta kun on "tuhlannut" vuosia elämästään oppimatta periaatteessa mitään mitä olisi halunnut. Vituttaa. 

Mietin tänään aamusella kahvikuppi kädessä (en saanut juotua, teki pahaa), että helvetti mikä perhe. En muista tarkkoja tapahtumia, mutta aivan varmasti kaikki me olemme olleet äärettömän vittuuntuneita isän jatkuvaan poissaoloon seurakunnan tehtävien vuoksi. Suuttumusta siitä, että hän on viikonloppuna ja iltoina jossain muualla niin että me saamme pelätä, ja että hän on viettänyt joitain perinteisiä perhejuhliakin jossain muualla kuin perheensä kanssa. Tullut väsyneenä kotiin ja ollut kiukkuinen kuin pitkän työpäivän jälkeen. Jäykkää, mukautumatonta ja ymmärtämätöntä käytöstä häneltä. Minä vihasin sitä ihmistä silloin ja vihaan edelleen. Haluaisin sanoa, että sinä valitsit olla muualla silloin kun me lapset olisimme tarvinneet sinua, nyt minä valitsen olla muualla enkä sinun käytettävissäsi kun kerran olet itse tuon yksinäisyytesi itsellesi aiheuttanut. Tilanne voisi olla toinen, jos isä olisi tajunnut panostaa perheeseensä ja puolisoonsa.