Teen tässä juuri parhaillaan klassisia virheitä, eli minulla on televisio auki, kirjoitan blogia ja neulon käsityötä. Surffaan myös netissä uusia liikuntaharrastuksia etsien. Kello on kohta 23, olen ottanut Diapamin kun pelkään etten muuten rentoudu ennen yötä ja työaamua. Olen nukkunut monta yötä, luultavasti vähintään viikon, niin että herään kohta nukahtamisen jälkeen johonkin ja sitten havahdun vielä aamuyöstä myös hereille. Onneksi silti saan nukuttua ja se tuntuu siltä; pahimpia on ne yöt kun ei ole mukamas nukkunut yhtään. Silloin heräämisiä on varmaan niin paljon ja väärässä vaiheessa unta.
En ole viime aikoina ehtinyt kiinnittää huomiota mielen- ja kehontiloihin muuta kuin sen verran, että uni on hieman katkonaista ja keho on jännittynyt. Mieli myös laukkaa omina menojaan, ei kuitenkaan ylikierroksilla. Ilmassa on surua ja pelkoa, sen myönnän. Siitäkö johtuu vaikeus tavoittaa mielenrauhaa ja seesteisyyttä?
Olen kehittänyt jälleen pari itseäni kannattelevaa etäihastusta. Joista btw tulen totta kai molemmat "menettämään". Pidän erikoisena sitä, että tarvitsen jonkun tällaisen etäisen ihailun kohteen, joka tekee elämästä mukamas elämän arvoisen. Itseäni varten en osaa elää. Yksi olennaisin ja pitkään minua vaivannut kysymy on ollut se, että "miksi minä tätä tekisin koska sillä ei ole kellekään mitään merkitystä?" Kukaan ei näe ja ole tietoinen siitä mitä harrastan tai teen tai mitä elämäni pitää sisällään. Minun maailmassani se tarkoittaa sitä, että jos kukaan ei näe, minua ei ole olemassa. En osaa asiaa paremmin selittää. Tiedän, että minun tulisi tehdä asiat itseäni varten; huolehtia itsestäni, harrastaa, matkustaa... Mutta jostain syystä se suuri kynnys on siinä, että ei ole ketään kelle niistä kertoa, ei ketään kuka peilaisi niitä takaisin. Ei ketään kehen "tehdä vaikutus". Miksi aikuisen ihmisen tulisi yrittää tehdä vaikutus muihin? En tiedä, tätä asiaa siksi niin paljon mietinkin. Mistä tämä tunne ja tarve on peräisin?
Sen verran olen viime päivinä taas pohtinut noita lapsuustraumojani, että en ehkä enää niin vimmatusti halua jotain selkeää diagnoosia tai syytä kaikelle. Muistan ja tunnen nyt sen miten olen ollut yksinäinen, surullinen ja kauhuissani ja ehkä jopa vihainen siitä, että isä ei ole antanut aikaa perheelle minun ollessa ala-/yläasteelainen. Sinne varmaan sijoittuu yksi olennainen kehitykseen vaikuttanut laiminlyönti. Kyllä lapsi (ainakin minä) kärsii siitä, että vanhempi ei anna huomiota vaan antaa sen täysin tuntemattomille ihmisille oman ja perheensä hyvinvoinnin uhraten, jopa henkensä uhalla. Täysin käsittämätön tilanne. Me, hänen perheensä, olisimme kaivanneet ja tarvineet ja ansainneet läsnäoloa, yhdessä tekemistä.
Meidän perheessämme on ilmeisesti kuviteltu pelkän fyysisen läsnäolon riittävän. Kaikki ovat olleet omissa oloissaan.
Ehkä tämä tästä taas. Olisipa parempia päiviä, niin jaksaisi sitten taas odottaa joulua. En aio mennä pitkäksi aikaa tapaaman ketään, eli suurimman osan vapaista vietän ihan kotona. Ratkaisin asian näin, koska minun ei ole pakko olla viikkoa vanhempieni nurkissa vaan aikuisena ihmisenä teen omat valinnat ja vierailuni kestää sen minkä haluan sen kestävän. Joten aion pyhittää sen kotona olemiseen suurimmalta osin. Helpottava päätös.
Tää sun blogi on auttanut itseäni paljon. En ollut juurikaan pohtinut omaa menneisyyttäni ja kaikkea sitä, mitä on lapsuudessa saanut kokea, mutta näitä postauksia lueskellessa alkoi muistua mieleen kaikkia kohtaamiani epäkohtia ja vääryksiä, jotka olin ilmeisesti kätkenyt jonnekin piiloon, myöhemmin käsiteltäväksi.
VastaaPoistaMenneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Nyt sitä ymmärtää itseään vähän paremmin, kun on pyöritellyt noita asioita päässä, että mistä mikäkin käytösmalli juontaa juurensa, ja kuinka niitä voisi lähteä purkamaan.
Kiitokset siis siitä. Jaksamisia.
Kpos
Toivottavasti pyörittelyt ja purkaminen tuottavat hyvää tulosta sinun(kin) kohdallasi - on mukava kuulla että näissä kirjoituksissa on jotain liikkelle sysäävää ollut. Kiitos toivotuksista, mukavaa uutta vuotta ja jaksamisia myös!
Poista"Miksi aikuisen ihmisen tulisi yrittää tehdä vaikutus muihin? En tiedä, tätä asiaa siksi niin paljon mietinkin. Mistä tämä tunne ja tarve on peräisin?"
VastaaPoistaToi on hyvä kysymys. Liittyykö se siihen, että kokee itsensä näkymättömäksi? Tai on joskus kokenut lapsuudessa niin? Niinkuin puhuit isästä, joka ei henkisesti ollut läsnä juurikaan. Toiset osaavat itsensä esille tuomisen. Myös itsensä korostaminen tuntuu olevan näiden aikojen trendi. Mitä jos ulkoinen habitus ja jatkuva näytön tarve vain synnyttää ahdistavia tunteita joissakin ihmisissä? Onko kaiken oltava niin tarkoituksellista, että se koskee muidenkin elämää?
Elämästä tulisi tehdä merkityksellistä juurikin itselleen, ei muille. Elämä voidaan määrittää konkreettisesti fysiikalla ja biologialla, mutta elämä on oikeastaan koettava. Mikä sitten määrittää sen, kuinka yksilöt kokevat elämän? Onko karu kohtalo siinä, että toiset elelevät välistä vihellellen ja toiset miettivät, miksei itse voisi toimia samoin? Miksei toimintatapojaan voi tuosta vain muuttaa? Saatika ajatusmallejaan ja tunteitaan.