Ei vain etene

En saa sanottua terapiassa mitä haluan. Kotona istun illat pohtimassa kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta terapiaan saakka en saa niitä saatettua. Sitten siellä pohditaan syömisiäni ja rytmejäni ja onko univajetta. Totta vitussa kaikki vaikuttaa, mutta haluaisin puhua muustakin kuin säästä. Tämä ei auta nyt mitään. 

Nyt on pakko. Herätys. Todella pakko tehdä jotain. Ihan hanurista tämä. 

Ehkä jotain menee nuppiin, pala palalta

En ollut mitenkään riemuissani (taaskaan) terapian jälkeen. Terapeutti vei minun puheaikaani, en kaipaa nyt empatiaa ja selityksiä, tiedän liikaa itsekin asioista. Minä kaipaan puhumista, kuulluksitulemista. Mutta mitenpä sanot toiselle, että turpa kiinni minä maksan tästä vitusti että pääsen puhumaan, ole hiljaa. No, ehkei näillä sanoilla, mutta... Kun tavallaan haluaisin puhua, mutta omaan tahtiini, hitaasti lämmeten, silloin saisin ehkä puhuttuakin jotain. Oikeaa. Aitoa.

Tuntui siis jälleen siltä, että en saanut terapiasta tunnetasolla kauheasti irti. Parhaita minulle olisi varmasti vähintään tunnin, mielellään puolentoista käynnit, mutta niitä ei voi nyt järjestää. Pitää kysyä sitä mahdollisuutta, kun saan lisää rahaa. Ajanpuutekin voi olla yksi syy sille miksi koen etten saa terapiasta irti kaikkea, se jää hyvin pinnalliseksi.

Kuitenkin. Pinnallisuuden tunteesta huolimatta, tai ehkä sitten pameista johtuen, tänään oli parempi päivä. Sellainen aikuisen ihmisen päivä. Ajatukset eivät kiertäneet kehää, paitsi vähän. Jos jaksaisin, jos pystyisin. Tsemppaamaan. Ehkä terapia silti auttaa, jälkikäteen. Jos sieltä terapiasta poistuukin joku muu kuin minä. Mutta minä saan kuitenkin terapian hyödyt, hieman jälkikäteen vain. Voin hetken paremmin. Aikuisemmin. 

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Väliinputoaja

Minusta tuntuu aina välillä, että olen tällainen väliinputoaja. En ole ihan sairas, mutta en tervekään. Esimerkiksi diagnoosien kannalta olen käytännössä aika höyhenenkevyt tapaus, koska ei mikään näy ulospäin kovin selvästi. Olen rakentanut liian hyvän ja kovan valeminäkuoren, joka ei rakoile ja joka ei anna lupaa romahtaa.

Myös hoidon saaminen voi olla haasteellista. En saanut apua ensimmäisellä kerralla (nyt rauha kaikille, tiedän että monet yrittävät useita kertoja ja tuloksetta, järjellä tiedän että olen hyvässä asemassa) ja siitä seurasi monien vuosien lukko. Sitten sain YTHS:ltä apua, pääsin terapiaan. Ja sillä tiellä olen. Se tie on vain kadonnut jonnekin, vai onko minun tieni vain niin umpeenkasvanut etten sitä enää näe eteen enkä taakse. Minulla on tunne, että terapeuttini pitää minua jotenkin liian terveenä, että olen osannut hämätä häntä, vaikka toisaalta silti en usko sitäkään. Terapia on ollut jumissa pitkän aikaa, olen aina vain jutellut niitä pinnallisia juttuja mitä töissä on tapahtunut jne. Nyt kun elämä kriisiytyi erään ihmissuhdemenetyksen vuoksi, kaikki hajoaa. Elämä hajoaa. Ja terapia jää jonnekin. Olin terapiassa viimeksi kuukausi sitten. Enkä tiedä milloin seuraavan kerran, en ole kuullut mitään, kohta täytyy laittaa itse viestiä. Ehkä tämä on joku terapeutin salainen juoni, hän katsoo pystynkö siihen?

Ja minä voin huonosti. En jaksa nostaa itseäni ylös henkisesti enkä fyysisesti. En jaksa tehdä mitään. 

Peruutus

Niinpä. Terapeutti joutui perumaan mun ajan. Olisi vielä huomisen kipeänä. Hienoa. Mua kalvaa kauhu. Kauhu siitä, että putoan kohta. Toisaalta tunnen kauhua myös siitä jos en putoa. Olenko oikeasti kasvattanut itselleni voimia selviytyä vai onko se vain valeminä, joka pitää suojakilpeä yllä. En tiedä mistä sen tunnistaa, en ole koskaan oikein tiennyt, muuta kuin jälkikäteen kun on tuntunut etten muista mitään enkä tunnista itseäni enää. Olen selvinnyt (pysynyt hengissä) liian pitkään apua hakematta ja siihen tarttumatta. Kun on ollut se suojaus. Nyt on vaikea erottaa minua.

Ehkä nukun yön yli, tai nukunkin. Mietin, tai ehken mieti, vaan olen huomisen. Koitan olla paikalla, läsnä. Senkin avulla olen saanut aikaiseksi oivalluksia, jotka ovat auttaneet voimaan hieman paremmin. 

Kirje

Aloitin kirjeen terapeutille. Tai päiväkirjan tai minkä ikinä. Jotain ihmeellistä tapahtui tässä viime viikkojen aikana päässäni, ja tunsin että minun on todella yritettävä luottaa terapeutin aitouteen ja haluun auttaa minua. Ja että hän tarkoittaa mitä sanoo. Ja että se voisi kannatella minua ja eheyttää. Se vain täytyy hyväksyä, että terapeuttikin on ihminen, virheellinen ja vajavainen. Hänelläkin on huonoja päiviä ja hetkiä, mutta eivät ne minusta johdu. Kunpa uskaltaisin sanoa niistä jutuista, jotka minua ovat jääneet vaivaamaan. Se, etten ole kokenut tulleeni aina kuulluksi. Että hän on keskeyttänyt minut ja ruotinut minua hieman liian lujaa. Hieman jopa hermostuen, ja olen kokenut sen sättimisenä, rankaisevana, tuomitsevana. Tunteena se on kamala, järjen tasolla tiedän reagoineeni suhteettomasti. Kirjeellä ajattelin pitää terapeutin nyt mielessäni siihen saakka että tapaamme. Pelottaa se pohjattomalta tuntuva tarvitsevuus, joka minussa on. Että mitä jos heittäydyn terapeuttiin kiinni samalla tavalla kuin muihin ihmisiin. Entä jos en pysty päästämään tästä turvallisesta ihmissuhteesta irti, jos se pääsee kehittymään luotettavaksi ja läheiseksi?

Minulla on haaveita, haaveilen kesästä. Mukavista asioista joita tehdä silloin. Välillä iskee vain niin pohjaton yksinäisyyden tunne, koska yksinhän minä olenkin, ja kosketuksen kaipuu. Ja pelko, ettei siihen tule muutosta koskaan. Surullista, epävarmaa. 

Shit

Piti kirjoittaa skeematerapiasta. Sitten katosi pointti. Siitä tunnistan kuitenkin monia itseäni helpottavia ja selittäviä näkemyksiä. Palaan niihin.

Koitan saada yhteyttä. Koitan pitää elämässäni jonkun johtotähden. Etten vajoa. Alan kirjoittaa terapeutille, päätin sen tänään. Nämä pitkät käyntivälit upottavat minut suohon. Jos "korvaan" muut minua kannattelevat ihmiset terapialla. Pidän terapeuttiin ajatuksen ja mielikuvien tasolla yhteyttä kirjoittamalla hänelle. Sen jälkeen vien ne terapiaan. Jos hän auttaisi korjaaman tunnevajettani.

Eksäni kysyi tänään, että milloin te alatte sitten puhua niistä oikeista asioista siellä (terapiassa). Tämä siis sen jälkeen kun selvitin että kolme vuotta Kelan tukea ja käyntejä ja nyt vasta aletaan päästä asiaan. Niin, vasta nyt. Pitkän työstämisen jälkeen alan olla valmis heittäytymään... Tai no, liukumaan pikkuhiljaa syvemmälle. 

Totean ehkä viidettäsadatta kertaa, että on niin paljon kivempi olla pillereissä. Ensin diapamia päivällä, sitten illalla melatoniinia ja opamoxia. Jospa ne vievät minut normaaliin moodiin, kun muutoin olisin jatkuvasti hylätyn lapsen moodissa tai rankaisevan vanhemman moodissa. 

Tulevaisuus. Miksi tuntuu niin pelottavalta, että tapaisin uusia ihmisiä ja laajentaisin omaa verkostoani. Lähtökohtaisesti inhoan uusiin ihmiisiin tutustumista, varsinkin miehiin. En vain osaa. En osaa suhtautua siihen, jos joku ilmaisee kiinnostusta minuun. Hermostun, menen kuoreeni, olen pintaa ja piikikäs. Joskus. Tulin siihen lopputulokseen, että jollain tavalla ongelmana on tarve miellyttää muita ja vaikeus rajata tarpeen tullen. Otan myös muiden tunteet herkästi itseeni. Se, että ihmiset ottavat minuun kontaktia, kertoo siitä, että he kaipaavat sitä. Luullakseni, heillä on tarve olla sosiaalinen, tutustua ja ehkä iskeä seuraa (seurustelu- tai panoseuraa). Se muistuttaa siitä, että minulla on samoja tarpeita, mutten uskalla ottaa askelta kohti niiden täyttämistä. Pelkään torjuntaa. Pelkään haluta. Siinä se. Olennainen. Pelkään tarvita, ja sitten pettyä. Pessimisti ei pety koskaan.

Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

Aikaa, ymmärrystä, hyväksyntää, armahdusta

Olen itkenyt viime viikkoina enemmän kuin vuosiin. Varsinkin viime päivinä. Itken varsinkin iltaisin, kun alkaa ahdistaa. Masennus tuntuu minussa aamuisin, en jaksaisi ja haluaisi herätä. Masennusta tämä ei suoranaisesti siis ole, koska uuden päivän alku on periaatteessa ok. Mutta kun ilta lähestyy, aurinko laskee ja iltatoimien pitäisi alkaa. Valtava suru hiipii taas esiin, ja saa minut itkemään. Itkemään kaikkea, erityisesti kuitenkin surua ja kaipausta. Kaipaan erästä minulle tärkeää ihmistä, jonka olen menettänyt. Itken menetystä ja pelkoa siitä, että näin on aina. Olen yksin ja hylätty. Kukaan ei kohtaa minua.

Terapia on harventunut kahteen kertaa kuukaudessa Kelan tuen päättymisen vuoksi. Ei ole varaa useampaan kertaan, ellen sitten hetkittäin kävisi tiheämmin jos se terapeutille sopisi. En tiedä. Tällä hetkellä se voisi minua auttaa, uskaltaisin ehkä viedä sinne tärkeitä asioita. Suru vain vyöryy yli, toisaalta ymmärrän sen olevan hyvä asia. Surua on niin valtavasti, ja ehkä elämä helpottaisi jos sen antaisi tulla esiin, sietäisi sitä ja antaisi sen kulkea rinnalla kunnes se on haalistuu pois. Joku päivä voi vielä käydä niin.

Suren omaa näkymättömyyttäni. Sitä, kuinka olen jäänyt pienenä lapsena suurien asioiden, tapahtumien ja ihmisten varjoon. Joku sisaruksistani on tullut tarpeineen minun edelleni, joku seurakunta velvoitteineen ja hurmoskokouksineen on tullut minun edelleni, monia muita traagisia tapauksia on tullut ja tapahtunut ja minä olen jäänyt yksin. Aivan yksin. Kukaan ei ole kysynyt miten voin, mitä minulle kuuluu, kukaan ei ole nähnyt todellista minua. Olen oppinut olemaan sellainen kuin odotetaan, minä ajattelen ensin sitä mitä muut ajattelevat. En pysty olemaan oma itseni, koska olen haavoittuva, ja suojelen itseäni. En halua tulla hylätyksi. Kiellän tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen. Jos olisi edes tuolla sisimmässä tunne siitä, että olen arvokas ja hyväksytty, niin yksinäisyys olisi helpompi sietää. Ehkä. Kuvittelen kai, että ne ihmiset joilla ei ole vakavia hylkäämistraumoja, pystyvät elämään elämäänsä suhteellisen tyytyväisinä ja tapailemaan ihmisiä ja suhtautumaan eroihin eri tavalla, koska he  tuntevat ja kokevat että no vielä tulee joku muu. Elämä ei pääty tähän.

Minun elämäni päättyy, vaikka ei päätykään. Minä jään leijumaan johonkin välitilaan, ilman yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Tämä elämä on kestämätöntä, sietämätöntä. Kiintymyssuhteessa traumatisoituminen on helvetti, joka vaikuttaa kaikkeen. Se luo vahvan valeminän, jonka paksun kuoren alla on niin paljon hallitsemattomia tunteita ettei tiedä miten niiden kanssa selviää. Ne tekevät sokeiksi. Ne saavat näkemään asioita, joita ei ole, ja yhtälailla ummistamaan silmät itsestäänselvältä.

Olen täysin neuvoton. En näe ulospääsyä ongelmistani. Terapiaa on mennyt jo neljä vuotta, ja syvimmät haavat ovat auki. Ne näyttäytyvät nyt. En kestäisi niitä, en niiden aiheuttamia seuraamuksia ja kipua. Olen aivan keinoton, näköalaton. En tiedä, miten terapia voisi auttaa tässä. Kuinka pitkään vielä tätä kaikkea tuskaa, häpeää, itsesyytöksiä, yksinäisyyttä? Terapia on ainoa, joka pitää minut tällä hetkellä pystyssä, vaikka en ole sinne vielä pystynyt kaikkea tätä tunnekuormaa viemään. Romahdan aina terapiakertojen välissä. Jos terapiaa ei olisi, en pysyisi hengissä. Siitä huolimatta, että terapeutti on minulle ristiriitainen henkilö, hän on tällä hetkellä ainoa jonka kohtaaminen kannattelee. En pystyisi elämään, jos ei olisi sitä mahdollisuutta. En jaksaisi. Minulla ei vielä riitä kykyä kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä virheitäni.

Olen äärimmäisen ankara itselleni. Onko kyseessä kenties joku teini-ikäinen moodi, jonka täytyi olla täydellinen, joka ei saanut ajatella tai sanoa yhtäkään pahaa asiaa? Tai kaikki romahti. Nyt vaadin itseltäni pääni sisässä täydellisyyttä, virheettömyyttä. Sano oikeat asiat, sano oikeassa kohdassa tai kaikki katoaa. Mailma murenee, sinä katoat. Joudut kadotukseen.

Kuinka vaikea on armahtaa itseään, ymmärtää että olen rikkoutunut pienenä lapsena, traumatisoitunut niin monesta tekijästä, että minä en voikaan olla "normaali"? Minä en pysty kiintymään ja huolehtimaan kiintymykseni kohteesta kuten ei-traumatisoitunut, turvallisesti kiintynyt ihminen. Minun tarvitsee ja kuuluu takertua, se on ainoa hengissäselviämisen keino. Niin minä olen jäänyt henkiin, kyennyt jatkamaan.

Juuri nyt en pystyisi odottamaan, että saisin viedä nämä tunteet terapiaan. Juuri nyt esillä on se mikä kaipaisi työstämistä. Se tarvitsisi hyväksyntää ja armahdusta. Kaipaan edistymistä, toivoa paremmasta huomisesta. Tiedän, että nykyään minulla on edes hieman enemmän resursseja kuin joskus vuosia sitten, jolloin olin edellisen kerran huonossa kunnossa. Silloin dissosioin, koko ajan. Kun olin eronnut, olin niin rikki, että luulin tulevani hulluksi. En kyennyt tekemään töiden ja koulun jälkeen mitään muuta kuin istumaan kaikki illat sängyllä tärisemässä, sekoamassa. Meni vuosi, että aloin normalisoitua. En tajua miten olen jaksanut, miten en mennyt psykoosiin siitä. Se olisi ollut armeliaampaa.

Tiedän, ettei terapeutti voi pelastaa minua. Hän ei voi luvata, että kaikki kääntyy paremmaksi. Hän ei pysty tuomaan rakkautta elämääni, ei pitämään sitä siinä. Minä teen kaiken työn. Itse. Jos pystyn. Olen niin syvällä tässä suossa (sanoinko sen jo?), että olisin valmis lopettamaan elämäni jos se ei tuntuisi niin vieraalta vaihtoehdolta minulle. En pystyisi, en uskaltaisi. En tiedä miten.

Joskus haluaisin ajatella, että minussa on osia. Varmaan joku hylätty osa onkin. Sen ajatteleminen ja hyväksyminen helpottaa silloin, kun on vain vähän ahdistusta. Mutta silloin harvoin kun se on päällä, en kykene ottamaan siihen etäisyyttä. Se on koko todellisuus ja koko maailmani. Siitä tarvitsevuudesta ja kiintymyksen tarpeesta, takertumisesta seuraa ankara rankaiseva perfektionisti, joka ei myöskään päästä otteestaan. Se haukkuu, ivaa, syyllistää, nauraa, mitätöi, vähättelee... ... Sanoo että hullu, tyhmä, olet idiootti. Että koskaan onnistu, et osaa, et pysty. Teit väärin. Kaikki nauravat sinulle. Ylireagoit. Olet liian tunteellinen. Kaikki mitä teet on väärin.

Rankkaa on kuoren ja herkän sisimmän vuorottelu. Koska kun kuori on kova ja piikikäs, tiukasti kiinni saumoistaan, myös paine sen sisällä on suuri. Sitten kun sitä raottaa, kaikki tarvitsevuus ja menettämisen pelko vyöryvät kerralla ulos. Se on hallitsematonta, se sumentaa järjen. Kunka pystyisin ymmärtämään todella tunteen kanssa itseäni, armahtamaan ja hyväksymään itseni.

En tiedä mistä aloittaa terapiassa. En tiedä miten aika riittää mihinkään, mikä keino auttaisi käsittelemään tätä. Koko terapian ajan olen juossut karkuun näitä, nyt siihen pääsisi käsiksi, mutta kuinka ironista onkaan että käynnit vähenivät juuri. Aiemmin kävin kaksi kertaa viikossa kun ei ollut mitään asiaa juurikaan, nyt tuntuu että mieleni tekee hidasta kuolemaa. Ehkä pyydän käyntien tihentämistä ja revin ne rahat jostain selkänahasta, ihan mistä vain.

En ymmärrä miten olen selvinnyt aiemmista kriiseistä ilman terapiaa. En tajua.

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Vituttaa

Tuo terapeutti ei vain ole mua varten. Se on vääränlainen. Vai onko vika minussa? Ei sillä tavalla, että tahallani sabotoisin tätä juttua, vaan niin etten vain kykene sellaiseen tunneyhteyden luomiseen, kiintymykseen ja luottamukseen. Muut rientävät onnessaan ja riemuissaan terapiaistuntoon, ja voivat huokaista kun saavat siellä avautua ja karistaa menneisyyden traumoja pala palalta. 

No, ehkä olen itse vasta siinä vakauttamisvaiheessa, kestäisin kai traumamuistojen aukomista. Mutta en halua. Tämän ihmisen kanssa. Hän unohtaa minut, ei pidä mielessään. Aloittaa useimmiten niin kuin ei olisi edellisellä kerralla mitään puhuttu tai sovittu. 

EMDR:ä piti kokeilla tämän vuoden alussa. Kerran kokeiltiin. Ja kyllä, on totta, että itse halusin odottaa sen kanssa, mutta jotenkin hän vain unohtaa sen nyt... Ei jatka siten miten ehdotti ja mitä suunniteltiin. Hän tietää, että en kykene ottamaan itse mitään puheeksi, osa syy lienee siinä, ettei minusta tunnu siltä että haluaisin hänelle kertoa, mutta puhuisin jos hän osaisi kysyä. Tiedän järjellä, että minun kuuluisi tehdä itse jotain, puhua tästä. 

Jotenkin olen miettinyt, että kun Kelan tuki loppuu ja saadaan ne käynnit päätökseen, niin etsisin uuden terapeutin ja jatkaisin omakustannekäyntejä harvakseltaan. Neljä vuotta mennyt, joista kolme terapiatuolissa, ja minua vain itkettää.

Vai itkettääkö se, että siitä vastustuksesta huolimatta olen jollain tavalla kokenut helpottavana ja turvallisena sen, että on jokin paikka mihin mennä? Koska muuten ei olisi ollut ketään kelle puhua. Näin varmasti on. Ehkä tässä joku ambivalenssi on näkyvissä.

Epäaikuiset

Olen miettinyt millaisia fiiliksiä minulle tulee tietyistä ihmisistä, joiden keskellä olen kasvanut. Sukulaisista, läheisistä sukulaisista. Joitain tiettyjä suhteita ja lapsuuskokemuksia leimaa dissosiaatio, epätodellisuus. Olen päässyt tapahtumaketjuista sen verran jyvälle, että tiedän aikuisten pitäneen minua pikkuaikuisena, ja rakentaneen minulle tietynlaista roolia pärjäävänä ja toimeliaana tyttönä. Minua on usein "kehuttu" järkeväksi. Taustalla tässä on ollut ehkä aikuisten tarve mielistellä minua, saada minut käyttäytymään kuin "iso tyttö", jolloin en reagoisi tunteella (=kiukulla), etteivät he joutuisi ikävien tunteiden valtaan. 

Sitten kun olen kiukustunut (mikä on lapsille aivan luonnollista, ja suotavaa ja hyväksyttävää) niin minut on leimattu pahaksi, epäkypsäksi, rasittavaksi. Eli tunneilmaisut on jotenkin demonisoitu. Vieläkin pelkään suuttumista joillekin ihmisille; kontrolloin käytöstäni jatkuvasti. Mitä enemmän jostain ihmisestä tykkään, sitä tiukemmin pysyn kiltin ja säröttömän lapsikuoreni alla. 

Aikuiset ovat myös käyttäneet minua. Kuka mihinkin tarkoitukseen. Äiti vakauttamaan elämäänsä, korjaamaan ja hyvittämään omia lapsuustraumojaan, saadakseen ajatukset muualle. Isä on tarvinnut elämän tarkoituksen. Läheinen sukulainen on ominut minut henkilökohtaiseksi nukekseen, jolle järjestää kaikkea kivaa, antaa lahjoja, mutta niillä on ollut myös vastavuoroisesti hintansa. Minun on pitänyt olla läsnä hänelle epämiellyttävissä tilanteissa, katsoa ja kuunnella häntä surun hetkellä, ratkoa hänen ongelmiaa... Epäsuorasti, ei jatkuvasti, mutta niin että muistan olleeni ja eläneeni sitä piinaavaa epätodellista oloa hänen seurassaan. Esitän edelleen välillä, en uskalla sanoa mielipiteitäni koska siitä seuraa... tyrmäys. Ei keskustelua, ei avoimuutta, ei kunnioitusta. Tyrmäys. Vähättely. Nauru. Sääli. Pilkka. Tuo pilkkaaminen, alentuva kohtelu ja iva ovat kamalia. Ne suututtavat edelleen. En osaa käsitellä sitä suuttumusta, ja vaikka osaisin niin ei se silti oikeuta aikuisia ihmisiä kohtelemaan minua kuin lasta. 

Monia aikuisia, jotka ovat olleet kykenemättömiä tunnistamaan, käsittelemään ja sietämään omia tunteitaan. Siitä on lapsuuteni tehty. 

Ehkä terapia on viime aikoina vähän auttanut. Ainakin sen suhteen, että olen rennompi ja luottavaisempi itseni suhteen. En niin paljon vertaile itseäni muihin, vaan tykkään omasta ainutlaatuisuudestani. Ja omalaatuisuudestani. Kyllä terapia kai eheyttää.

Väliinputoaja

Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jäisin jälleen jostain paitsi. Terapia on alkanut vajaa 4 vuotta sitten, ja kolmen vuoden käynnit tulevat täyteen eri mittaisista tauoista johtuen vasta nyt keväällä. Tästä huolimatta tuntuu etten etene mihinkään, en pysty luottamaan terapeuttiin enkä pysty sanomaan sitä hänelle. En tiedä missä päässä on vika, mutta kovin konkreettista apua en ole saanut häneltä, keskustelu johtaa toki oivalluksiin, mutta silti joudun kehittelemään monia asioita yksin. Tai ehkä vain joku moodini blokkaa terapiassa kaiken, sanoo ettei kannata avautua, ei kannata muistaa. 

En pysty menemään terapiaan herkkänä avoinaisena ja hauraana, jolloin pystyisin ehkä edistymään. Ei pitäisi vertailla, mutta kun monet muut tuntuvat etenevän vaikka heillä on paljon pahempia traumoja kuin minulla, elämänmittaista kaltoinkohtelua, hyväksikäyttöä, ja ties mitä. He saavat apua traumaterapiasta ja muista terapioista. Tiedän ettei se voi tulla ilman valtavaa kipua ja asioiden läpikäyntiä, enkä ole kateellinen. Minusta vain tuntuu, että olen edelleen se ulkoisesti iloinen tyttö, jolla ei ole ongelmia, ei voi olla, ei saa olla. Minulla ei ole mitään syytä olla masentunut, ahdistunut, minulle ei ole tapahtunut mitään mikä "oikeuttaisi" niihin tunteisiin.

Siinäpä se taisi tullakin; en edelleenkään usko siihen, että minä "saan" olla masentunut. Minulle on tapahtunut kamalia asioita, tämä vanhempien (erityisesti äidin) harrastama aivopesu on vain pinttynyt niin syvälle. Se, etten ole tullut vanhempien taholtani ymmärretyksi ja nähdyksi, ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi tulla kohdatuksi tulevaisuudessa muiden ihmisten taholta.

Tänä viikonloppuna mielessäni on pulpunnut moniakin asioita, yksi iloinen juttu on se että saan pitää hieman lomaa, mikä tarkoittaa luppoaikaa itselle ja itseäni kuunnellen. Jei. Ehkä jaksan joku päivä kirjoittaa enemmänkin.

Syöpöttely

Haluaisin ahmia itseni pöhnäiseen uneen, jonnekin tiedottomuuden rajamaille. Haluaisin tuntea miten raukeasti sitä voikaan leijailla jossain aavistuksen verran irti tästä... olemisesta. Olemuksesta. Moni asia ja vaikeus itsensä kanssa johtuu läsnäolon vaikeudesta. Ei osaa ja/tai uskalla tuntea. Miltä oma keho tuntuu, siksi sitä pitää turruttaa. 

Terapeutti ehdottelee EMDR:ä. Enpäs tiedä. Todennäköisesti kokeilen, "pakko" on. Olen jollain tavalla jo asialle herkistynyt, epämääräiset ahdistuvat ja uudelleen traumatisoivat mielikuvat nousevat pintaan. Ne ovat aikuisuudessa koettuja, joten lapsuuden traumat ovat muhimassa vasta siellä alla. Tuskin sieltä mitään katastrofaalisen karmeaa löytyy näin aikuisen silmin, mutta lapsen kokemana jotain valtavan järkyttävää ja perusturvallisuutta murentavaa kylläkin. Ja onko edes hyödyllistä koittaa selittää aikuisen näkökulmasta asiaa lapselle, sille osalle joka kokemuksia kantaa edelleen mukanaan? Lohduttaa voi, mutta järkeillä ei. Ainakaan jos se järkeily vie oikeuden tuntea ja lisää vaan syyllisyyttä.

Viihtyisä vaihe

Mitään järisyttävän erikoista ja uutta ei taaskaan minulle kuulu. Mitäpä minulle nyt tapahtuisi, olen tottunut pysymään kiinni tutussa ja turvallisessa elämässä, jossa ydinuskomuksiani ei horjuteta. Töissä olen ollut pääni sisällä kiireinen, kun olen joutunut selvittelemään itselleni vielä toistaiseksi vieraita asioita. Sitten kun hahmotan tarvittavat osaset, hoidan kyllä hommani. Hermostun vain helposti, kun en heti osaa tai tiedä jotain. Se on rasittavaa. Toisaalta, vointi on ollut kuitenkin levollinen ja iloinenkin. Ehkä riittävät yöunet ovat vaikuttaneet siihen?

Ruokailemalla ja nukkumalla riittävästi ja oikein pääsee jo pitkälle, olen huomannut. En ole aiemmin pitänyt itseäni mitenkään rutiineista nauttivana ihmisenä, mutta nyt olen havainnut niiden olevan hyväksi minulle myös henkisesti. Ne eivät kahlitse tai estä minua, pikemminkin ne mahdollistavat sen että minulla on tarpeeeksi resursseja siitten tarvittaessa niistä poikkeamiseen. 

Nyt ei ole kiire, sen olen huomannut. Olen läsnä siinä mitä teen, enkä hoppuile. En sure niin lohduttomasti tulevaisuutta ja menneisyyttä, tai ainakin pääsen irti niistä tunteista. On ihan kivaa olla minä, ja se on merkki siitä että olen päässyt pitkälle. 

Terapiani on tauolla vielä pitkään. Teen nyt töitä, enkä tiedä vielä tarkalleen milloin palaan viimeiseksi vuodeksi terapiaan. Edelleen minulla on tunne, että tästä vastustuksesta pitäisi terapiassa puhua koska se on luultavasi yksi olennainen osa problematiikkaani. Se on kai minun passiivis-aggressiivisuuttani, kun en ota asioita esille. Eli myös minussa on näitä isässäni inhoamiani piirteitä.

On mielenkiintoista, etten muista kolmen vuoden terapiasta juuri mitään, en selkeitä keskusteluja ja aiheita. Silti olo on parantunut, eli jotain hyvää on tapahtunut. Olen joiltain osin aivan erilainen kuin ennen. Ehkä kyse on tietoisuudesta, jota olen aiemmin vältellyt. Minussa on selkeästi joitain vaihtuvia moodeja, joiden vaihtelu tekee vaikeaksi muistaa ja palauttaa mieleeen asioita tai tunteita. Vain loksahtamalla siihen tiettyyn moodiin, pääsen käsiksi sen tunnemuistoihin. Tämä selittää osaltaan vaikeutta muistaa omasta elämästään tapahtumia. Se selittänee myös sen miksi jotkut muistot ja tekemiset tuntuvat niin oudoilta ja vierailta. Muistan jotain, ja ihmettelen miksi ne muistot ovat kuin toiselle tapahtuneita. En tunnista niistä itseäni.

Terapiassa on tapahtunut siis ilmeisesti jotain yhdistymistä. Rajat eivät olet niin jyrkät. Pystyn havainnoimaan mitä minussa tapahtuu, olemaan siitä tietoinen ja myös säätelemään tunteitani jonkin verran. Sitä on hyvä vahvistaa.

Tällaista on kai sitten aikuisen arki. Tässä hetkessä elämistä. En tiedä osaavatko ihmiset yleensä näitä asioita, voiko sellaisia yksilöistä oikeasti kasvaa jossain että he ovat tiedostavia ja tasapainoisia ilman tuhansien eurojen psykoterapiaa? Voivatko jotkut vanhemmat ja ympäristöt todella kasvattaa sellaisia ihmisiä? Minulle se on täysi mysteeri, se tuntuu oudolta ja epätodennäköiseltä. Mutta en olekaan nähnyt tunne-elämältään tasapainoisia ihmisiä lapsuudessani, kaikilla oli jotain vääristymiä sen suhteen.

Unet kutsuu, pitää mennä.

Heikottaa

Nyt vasta tuossa tuli mieleeni, että huonosti nukkuminen saattaa johtua myös nälästä. Olen mennyt maha kurnien nukkumaan, koska en ole osannut syödä illalla. Napsin pitkin iltaa parin tunnin välein jotain pientä suuhun, kun pitäisi syödä päivällisen (klo 16) jälkeen vielä kaksi kunnollista välipalaa. Noh, ei ole siis mennyt ihan optimaalisesti tämä. Ehkä lisään sen yhden leivän sinne iltaan kunnon päällysteillä, niin unikin maittaa paremmin.

On v-mäistä havahtua monta kertaa yössä sellaiseen epämääräiseen oloon, jossa monta minuuttia istuu sängyssä tuijottaen jotain vaatemyttyä tai huonekalua ja näkee niissä vielä jotain mitä on unessa nähnyt. Ja täysin hereille kun en tahdo päästä kovin nopeasti. Tuollaisina öinä ei saa oikein levättyä.

Ja terapia. Se tuntuu tällä hetkellä tosi kurjalta ajatukselta. Terapiassa olisi kiva käydä joo, mutta vastustaa. Taidan kyllä vaihtaa terapeuttia kunhan Kelan kolme vuotta tulee täyteen. Vaikka tiedän ettei kukaan ihminen, edes psykoterapeutti, ole täydellinen, mä haluan aloittaa alusta jonkun toisen kanssa. Tai sitten minun vain pitäisi ottaa tämä puheeksi terapiassa ja opetella sietämään pettymyksiä ja ihmisten virheitä. Omasta mielestäni olen virheetön ja jos joskus minussa on jotain ikävää niin se on oikeutettua. Hmm... olenkohan narsisti?

Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.

Case closed

Se on siinä. Terapia on tauolla. Kelan mukaan terapian pitää jatkua viimeistään vuoden kuluttua. En tiedä mitä seuraa jos ei jatku. Joutunee hakemaan uuden päätöksen ja lääkärinlausunnon? No, tarkoituksena kuitenkin on jatkaa, mutta ajankohta on vielä avoin. 

Kävin vielä moikkaamassa terapeuttia, vaikka olisinkin kai ollut valmis laittamaan pisteen hommalle ilman tuotakin. En osannut vastata siihen miltä terapiatauko tuntuu. Ehkä minusta tuntuu siltä, että haluan terapeutista eroon, haluan hieman nähdä miten minulla menee. Tässä terapiasuhteessa vain kiteytyy aika moni minulle vaikea asia, ja vaikka tiedän sen, haluan paeta. Minua ei enää kiinnosta, en luota täysillä terapeuttiin. Mutta en varmasti luottaisi keneenkään, joten sen suhteen on aivan sama kenellä käyn. Tunsin jossain kohtaa, että terapeutti petti luottamukseni ja se on minulle niin vaikea juttu, vaikka hän ei oikeasti pettänytkään. Muut ovat pettäneet, kauan aikaa sitten, mutta silti tunnen että kohtaloni tulla jätetyksi ja hylätyksi seuraa minua yhä edelleen. 

Haluaisin toisenlaisen suhteen. Aivan kuten parisuhteissakin, olen tässäkin tajunnut että kaikista suhteista ei ole kaikkeen. Ja sitä terapeuttikin sanoo (parisuhteista); ei voi tyhjästä vetää toimivaa suhdetta kenen kanssa tahansa, pitää olla "se juttu". Niin, eikö tämä päde myös terapiaan? Eikö minulla ole oikeus jättää tämä, jos koen että siitä ei ole minulle apua eikä se auta minua eteenpäin? Yrittää etsiä joku jonka kanssa olisi parempi, ei tällainen mitäänsanomaton olo?

Tässä on kaksi puolta, enkä osaa oikein päättää. Tiedän, että minulla on paljon paljon paljon käsittelemättömiä asioita yhä edelleen, eikä niitä ole terapiassa käyty. Tämä on minun vikani osaltaan, koska en ole nostanut niitä esiin. Mutta aika loppuu, tuet loppuu. Muutaman kuukauden vuoksi en voi enää hakea uutta terapeuttia, Kela ei varmaan katsoisi sitä hyvällä. Mutta voin vaihtaa terapeuttia kun Kelan korvaukset loppuvat... Se voisi olla luonnonllinen siirtymä. Eikä siitä tarvitsisi sanoa nykyiselle terapeutille mitään. 

Haluaisin jonkun äidillisen, lämpimän ja minua katsovan terapeutin. En tiedä miksi nykyisen kanssa ei ole sitä oloa. Enkö vain tunne sitä? En tiedä.

Paljon muutoksia

Olen saanut hetkeksi töitä, jippii, joskaan työ ei jaksaisi sisältönsä puolesta juuri nyt hirveästi inspiroida. Pelkään vastuuta. Mutta pakko pakertaa nyt tuo pätkä läpi, ja ansaita rahaa. Mikään muu ei siinä houkuttele. 

Mutta, valitettavasti, tilanne on se, että en saanut sovittua lyhennettyä työaikaa, kuten aiemmin, enkä taida selviytyä terapiaan mitenkään näiden muutaman kuukauden aikana. Eli, terapiaan tulee tauko, ellei terapeutti keksi jostain virka-ajan ulkopuolista aikaa minulle. En ole varma onko tämä ok Kelan puolesta, se siitä vielä puuttuisi etten saa pitää edes taukoa menettämättä käyntejä. Noh, asiaa täytyy pähkäillä eri päin. Ehkä terapiatauko tekisi hyvää, mutta silti se pelottaa kun olen käynyt sitä jo yli pari vuotta. En muista aikaa ennen jonkinlaista ammattiapua.

Mieli on nyt koteloitunut jotenkin, kun en tiedä miten tulen loppuvuodesta selviämään. Olen ärsyyntynyt ja ahdistunut isäni touhuista ja manipulaatiosta sisaruksiini liittyen, mikä nostaa kai jotain muistoja lähelle pintaa. Aika menee taas liian nopeasti, mikä vituttaa. En tiedä missä vietän aikani, pääni sisällä kai.

Joten, huomenna uuteen työviikkoon. Voi ku kivaa kivaa kivaa!