Tämä on minua

Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.

Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa. 

En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita. 

Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.

Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin. 

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Aukoton suunnitelma

Olen aika ekspertti suunnittelemaan kaikenlaista. Niiden suunnitelmien toteuttajana olen vain kehnonlainen, aloittelija. Jostain jää aina kiinni tai roikkumaan. 

Yhtäkkiä mieleeni palautui kuinka paljon suunnittelin kotoa muuttoa yläasteiässä. Toki olin pikkuvanha, kuvittelin osaavani ja pärjääväni. Ja miksi en olisi niin tehnytkin, tosin etten olisi osannut ja pärjännyt niissä olennaisissa asioissa (oman kaveripiirin ja identiteetin ja terveen vastuuntunnon rakentamisessa). Mutta päällisin puolin olisin porskutellut menemään verbaalisten kykyjeni ja valmiiden käsikirjoitusten voimalla.

Tämä oli siis päällimmäinen, muiden näkemä minä. Ulkokerros. Joka tomerasti touhusi ja puuhasi, mutta jolla jäi tärkeitä taitoja kehittymättä. Koska vanhemmat. Koska usko. Koska pelko ja ulkomaailman vaarat. Koska vaaralliset tunteet. Koska kadotus. Koska väistämätön, omanikäisten turmelevuus. Jep. Valmiit skriptit elämälle, valmiit mielipiteet, valmiit maailmankatsomukset.

Paitsi että ei se mennyt niin. Olisin ollut varmasti ihan pirun ahdistunut, jos olisin tiennyt sellaista olotilaa tai sanaa edes olevan. Masentunut myös. Mutta eihän meillä sellaista. Kaikki on hyvin uskovaisilla joo. Ja jos jotain ikävää tunsi, se piti rukoilla pois. Kiittämätön. Nöyristele. Kiellä tunteesi ja arvosi.

Joku pimeään komeroon sullottu osa on tuntenut tuota. Se osa on potkinut minua haaveilemaan aina paremmasta, hienosta, upeammasta, rikkaammasta ja onnellisemmasta elämästä. Olen ollut 20 vuotta kahlehdittuna vanhempien asuttamaan "kotiin", jossa en saanut kasvaa omaksi itsekseni. Kaipasin sieltä pois. Suunnittelin kaiken niin hyvin, yksityiskohtia myöten. Nyt vasta ymmärrän, minun on täytynyt tehdä niin että kestän. 

Vanhemmat eivät päästäneet. Tietenkään. Koska ei alaikäinen vain voi pärjätä. Koska hyvä, lakiuskovainen vanhempi ei vain päästä lastaan. Kuinka se kertookaan siitä, miten vähän vanhemmat minusta tiesivät ja miten tunsivat. Kaikista vähiten he tiesivät, että nimenomaan he olivat se vahingoittava tekijä, jonka takia käyn nyt terapiassa. Ja miksi seuraan ja kuuntelen kateellisena terveiden ihmisten elämää; millaista lapsuutta ja nuoruutta he ovat eläneet. Ja kuinka he ovat saaneet kasvaa aikuisiksi esittämättä mitään, vain kokemalla asiat. Meillä kasvatusmetodeihin kuului olettamus järkevyydestä. Tyhmyys ei ollut sallittua, se oli epäkypsää. Niin... ihmisillä on tapana olla epäkypsiä koska he ovat lapsia ja nuoria. Ei niitä ikävaiheita voi verrata aikuisuuteen.

Ja jälleen. Aivan loistava päivä fiilisten puolesta, vaikka viime yönä sain nukuttua alle 6 tuntia. Syynä bentsot. Ne vain tekevät elämästä parempaa. Raukeus, rauhallisuus. Tai ehkä se on vain lumevaikutus.

Epäaikuiset

Olen miettinyt millaisia fiiliksiä minulle tulee tietyistä ihmisistä, joiden keskellä olen kasvanut. Sukulaisista, läheisistä sukulaisista. Joitain tiettyjä suhteita ja lapsuuskokemuksia leimaa dissosiaatio, epätodellisuus. Olen päässyt tapahtumaketjuista sen verran jyvälle, että tiedän aikuisten pitäneen minua pikkuaikuisena, ja rakentaneen minulle tietynlaista roolia pärjäävänä ja toimeliaana tyttönä. Minua on usein "kehuttu" järkeväksi. Taustalla tässä on ollut ehkä aikuisten tarve mielistellä minua, saada minut käyttäytymään kuin "iso tyttö", jolloin en reagoisi tunteella (=kiukulla), etteivät he joutuisi ikävien tunteiden valtaan. 

Sitten kun olen kiukustunut (mikä on lapsille aivan luonnollista, ja suotavaa ja hyväksyttävää) niin minut on leimattu pahaksi, epäkypsäksi, rasittavaksi. Eli tunneilmaisut on jotenkin demonisoitu. Vieläkin pelkään suuttumista joillekin ihmisille; kontrolloin käytöstäni jatkuvasti. Mitä enemmän jostain ihmisestä tykkään, sitä tiukemmin pysyn kiltin ja säröttömän lapsikuoreni alla. 

Aikuiset ovat myös käyttäneet minua. Kuka mihinkin tarkoitukseen. Äiti vakauttamaan elämäänsä, korjaamaan ja hyvittämään omia lapsuustraumojaan, saadakseen ajatukset muualle. Isä on tarvinnut elämän tarkoituksen. Läheinen sukulainen on ominut minut henkilökohtaiseksi nukekseen, jolle järjestää kaikkea kivaa, antaa lahjoja, mutta niillä on ollut myös vastavuoroisesti hintansa. Minun on pitänyt olla läsnä hänelle epämiellyttävissä tilanteissa, katsoa ja kuunnella häntä surun hetkellä, ratkoa hänen ongelmiaa... Epäsuorasti, ei jatkuvasti, mutta niin että muistan olleeni ja eläneeni sitä piinaavaa epätodellista oloa hänen seurassaan. Esitän edelleen välillä, en uskalla sanoa mielipiteitäni koska siitä seuraa... tyrmäys. Ei keskustelua, ei avoimuutta, ei kunnioitusta. Tyrmäys. Vähättely. Nauru. Sääli. Pilkka. Tuo pilkkaaminen, alentuva kohtelu ja iva ovat kamalia. Ne suututtavat edelleen. En osaa käsitellä sitä suuttumusta, ja vaikka osaisin niin ei se silti oikeuta aikuisia ihmisiä kohtelemaan minua kuin lasta. 

Monia aikuisia, jotka ovat olleet kykenemättömiä tunnistamaan, käsittelemään ja sietämään omia tunteitaan. Siitä on lapsuuteni tehty. 

Ehkä terapia on viime aikoina vähän auttanut. Ainakin sen suhteen, että olen rennompi ja luottavaisempi itseni suhteen. En niin paljon vertaile itseäni muihin, vaan tykkään omasta ainutlaatuisuudestani. Ja omalaatuisuudestani. Kyllä terapia kai eheyttää.

Kaikki eivät

Lähden pitkälle lomalle vanhempien luokse. Tällä hetkellä päällimmäinen asia, jonka haluaisin heille sanoa, olisi se, että olette tehtävänne hoitaneet joten mitä virkaa teillä on enää minun elämässäni? Olette saaneet pidettyä hengissä aikuisuuteen, mutta muunlaisen suhteen rakentamiseksi ette ole nähneet vaivaa, joten why bother? 

Vanhempani olisivat olleet hyviä etävanhempia, äidilleni sellainen rooli olisi sopinut vallan mainiosti. Hän ei jaksa olla arjessa hyvä vanhempi, siis mitä tulee muuhun kuin ruoan tekemiseen ja siivoamiseen. Isä on ylihuolestuja, nostattaa omia kierroksiaan vaikka ei osaisikaan ylihuolehtia lapsistaan. Olen aiemmin ehkä puhunut ylihuolehtimisesta, mutta olen tainnut jotenkin nimetä asian väärin. Isä ei hirveästi ehkä huolehdi meistä (antaa kyllä flunssan ehkäisy- ja hoito-ohjeita), vaan pikemminkin tuottaa puhetta omasta huolestaan ja maailman pahuudesta. On sillä ero siihen, että huolehtisi lapsistaan. Hän huolehtii enemmän omista murheistaan (jotka pukee huoleksi meistä).

Minulla ei olisi nykytilanteessa juurikaan muuta sanottavaa vanhemmilleni. Olisi menneisyyden juttuja, mutta en halua niitä käsitellä heidän kanssaan. Niin, se on oma valintani. Heidän kanssaan voisi tulla jopa jotain keskustelua aikaiseksi, mutta en halua. Haluan kostaa, vaikka he eivät sitä tiedäkään. Koska vain sillä tavalla voi kokea olevani oikeutettu tunteisiini. Anteeksianto pilaisi sen. Eli valitsen olla katkera ja kyyninen, mutta aivan sama. Joku moodi on jämähtänyt kiukuttelemaan vanhemmille. Ja tiedän, että tälle mustavalkoisuudelle on ollut tarvetta perheessäni; niin äidin kuin isänkin osalta. Siihen on vaikea löytää sellaista rauhaa ja seesteisyyttä. Voin hetkittäin antaa anteeksi, mutta saan aina silloin tällöin muistutuksia siitä, että vanhempani eivät ole muuttuneet. Äiti on yhtä pershäiriöinen kuin isäkin, omilla lievillä tavoillaan. Kuten minäkin. Minun ei tarvitse olla se, joka sietää äidin ailahtelevuutta ja isän uskontosoopaa. Heidän päätettävissään on, tunkevatko sitä minun elämääni. Ja niin kauan kuin he tuollaisia ovat (loppuelämänsä) niin minä pidän välimatkaa oman mielenterveyteni takia. Minä voin ehkä jossain kohtaa olla asioiden ja kokemusteni kanssa suht' sinut, mutta sitä en salli että vanhemmat työntäisivät lisää uutta paskaa tuulettimeen eli sitä en voi antaa anteeksi. Ei tarvitse.

Pieniä eroja

Olen tässä lähimenneisyydessä joutunut kohdakkain monien erojen kanssa. Ihmiset vain... eroaa. Sellaisetkin, joista ei sitä millään olisi voinut uskoa. Ja ne pysyvät yhdessä, joiden kattilanjaosta menisi lyömään vetoa. Onnellisuus ei siis kaiketi ole pintaa, vaan se on jossain syvemmällä.

Olemme koomisia hahmoja, me ihmiset. Käymme tietyt kaavat, koodit ja roolileikit läpi kun tapaamme uuden ihmisen. Joskus sattuu niin onnekkaasti, että tunteekin jotain aitoa - kiinnostus ja juttelu ei olekaan teeskenneltyä. Ehkä inhoan ihmisten seuraa sen vuoksi, että suurin osa sosiaalisista tilanteista on jollain tapaa... feikkiä. Osaan näytellä kiinnostunutta ja kohteliasta, ehkä oikeasti olenkin sitä, mutta päässäni pyörii aina ajatus siitä miten vieraantunut tunne siitä tuleekaan. Ehkä minun olisi syytä pysytellä vain läheisten ja mukaviksi havaitsemieni ihmisten kanssa. Niiden joiden seurassa viihtyy ja joista välittää. 

Ero. Se on paskaa, ja silti se tuo jotain hyvääkin elämään. En muista yhtään eroa, josta olisi ollut vain negatiivisia seurauksia. Paitsi ensimmäinen, mutta se ei varmaan ollut varsinaisesti eron syytä, että alkoi mennä helevetin huonosti. Se olisi ollut edessä joka tapauksessa. Paitsi... minkälaista elämäni olisi nyt, jos olisimme pysyneet yhdessä? Olisimme tottuneet toisiimme (vielä enemmän), hyväksyneet että emme nyt niin kovin rakasta mutta onpa ainakin joku jonka kanssa ottaa asuntolaina ja tehdä lapset. Olisin ja olisimme olleet pari lisää, jolle asiat vain tapahtuvat kun niin ne ovat tapahtuneet vanhemmillemme ja heidän vanhemmilleen. Arki kulkisi ja päivät seuraisivat toisiaan, nyt olisi ihan ok, kokonaisuutta kun on vaikea hahmottaa. Olisimme tavallaan tyytyväisiä, että pääsisimme siihen mitä on totuttu pitämään saavutuksena ja merkkinä pärjäämisestä: avioliitto ja vanhemmuus. Missä vaiheessa alkaisin hajoilla? Ehkä vasta kun lapset olisivat isompia, vauva- ja taaperoaika menisi kuin sumussa kun lapsia pitäisi tehdä kaksi parin vuoden välein ja ehkä kolmas sitten vielä jos on vara. Ja onhan vara, koska otettaisiin lainaa. Siinä sitä olisin, aviovaimo ja äiti. Kaksi asiaa, mitä en ole koskaan halunnut. Ok, voin varmasti mennä naimisiin ja ok, voin hankkia lapsia, ne eivät ole ongelma. En vain halua kokea sitä roolin painetta, en halua "ulkoistua" ja vieraantua omasta elämästäni ja että asiat vain tapahtuvat ilman, että koen itse olevani läsnä valitsemassa.

Ehkä olen katsonut vierestä liikaa ihmisiä, jotka vain kulkevat eteenpäin tekemättä havaintoja elämästään. Minä haluaisin saada jokaisesta päivästä jotain mukaani, en tiedä kaipaako kukaan samaa. En jaksa arkea, en tylsyyttä, en harmautta, en ilottomuutta. Missä olette te ihmiset, jotka koette samoin? Ja sitten... tässä kaiken "kamppailun" keskellä huomaan, että ajatukseni eivät ole sen persoonallisempia kuin muidenkaan. Yksilöllisyyskin häviää massaan, kun se on tarpeeksi suuri.

Edellinen rusina-avautuminen tapahtui muuten mielentilassa, jossa koin olevani jälleen sairas. En depressiivisesti, kuten mainitsin, vaan ajatukseni olivat sairaat, erikoiset. Ajatukseni ovat välillä... sopimattomia, ei-normin mukaisia. Jopa epäluuloisia. Kuvittelen pahoja asioita, salaliittoja (yksilöiden välisiä), pelkään että joku tietää ajatukseni. Toisaalta tiedän sen, että en ole psykoottinen tai edes sen piirteinen kuitenkaan pohjimmiltani (vaikka pelkään sitä), koska oireet johtuvat traumoista, aivopesusta, sopimattomista teoista. En ole niistä puhunut tässä yhteydessä, ja harkitsen tarkkaan tulenko puhumaankaan. Menneisyydessä on joskus asioita, joita ei haluaisi tavoittaa.

Rusinan avautuminen

Tästä ei voi seurata mitään muuta kuin jotain kamalaa. En ole vaipumassa takaisin masennukseen, siihen olen "liian" toimintakykyinen ja tarmokas. (En väsy hehkuttamaan sitä miten on parempi olla. Sori kaikki.) Mutta se taitaa olla nyt totta, että terapia alkaa tehdä tehtävänsä ja menneisyys on pakko kohdata. Olen aivan romahtamassa kaiken tämän tunnetaakan alla ja rauhoittavia kuluu kuin karkkeja söisi. Minä muistan miltä lapsena tuntui, se tuntuu koko kehossa ja päässä. Fyysisesti ja henkisesti. Tätäkö varten olen parantunut masennuksesta ja alkanut nauttia elämästä, jotta olisin tarpeeksi hyvässä kunnossa käsitelläkseni nuo asiat.

Koen olleeni henkisesti täysin laiminlyöty lapsi usean vuoden ajan. Vanhempansa voi menettää vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. He puhuvat vain ja ainoastaan elämän tärkeimmästä asiasta - uskosta ja pelastuksesta. Vanhempani, ainakin isä, ovat sanoneet että elämässä kaikista tärkeintä on usko jumalaan, sen on oltava aina sijalla numero 1. Perhe tulee sen jälkeen. Hän on harkinnut joskus jättävänsä meidät, koska ei ole ollut onnellinen ja on halunnut muuta. Miten kukaan voi haluta jättää omat lapsensa? Me saimme pelätä, että tuleeko isä koskaan reissuiltaan takaisin kun hän pyöri ihme huumehemmojen kanssa viikonlopusta toiseen. Meille ei jäänyt aikaa, hän valitsi mieluummin ne nistit kuin omat lapsensa - olimme kaikki jotain alle 13- vuotiaita. 

Minä saatana vihaan miehiä. Tämä on ehkä ensimmäinen todella vahvan tunteellinen blogiteksti, mutta kertokoon tämä asiaa tietämättömille, että hengellisyys ei ole aina tervettä. Terveeltä ja tasapainoisilta ja onnellisilta näyttävät perheet eivät aina ole sitä. Ihmiset, jotka eivät pysty asettumaan lapsen asemaan ja arvioimaan tekojaan sen mukaan mitä ne lapselle tekevät, eivät ansaitse lapsia.

Pidän äärimmäisen vääränä sitä, että vain näkyvät sosiaaliset ongelmat ymmärretään lapsille vahingollisiksi tekijöiksi - päihteet, väkivalta jne. Se näkemys pitäisi avartaa käsitykseen, että vanhempien henkinen poissaolo ja lapsen emotionaalinen hylkääminen omista epätavallisista riippuvuuksista johtuen voi aiheuttaa ihan yhtälaiset traumat. Riippuvuuden muodolla ei useinkaan ole väliä, pääpiirteenä ja -oireena on se, että vanhempien resurssit ovat jossain muualla kuin lapsessa.

Sairaat hengelliset yhteisöt pitävät sisällään myös sairaita yksilöitä. Manipuloivia, vallanhaluisia, jopa narsistisia luonteita. Heikoista ihmisistä kerätään oma säestysporukka, ja karismalla pötkitään pitkälle. Minusta tuntuu, että sydämeni särkyy. Se särkyy kun joudun ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka tekivät pahaa. 

Aloitan kesätyöt ihan jonkin ajan kuluttua, ja teen jotain mikä ei varmasti ole minulle ominta aluetta. Se tulee koettelemaan henkisesti, onneksi sitten työnkuva vaihtuu jossain vaiheessa. Mutta jokunen hetki on kestettävä. Pelkään sitä, että nämä omat traumat nakertavat minua sisältäpäin päivä päivältä enemmän ja kesällä tulee taas terapiaan taukoa. Ehkä pitää sitten pitää kriisikeskuksen ja lääkärin puhelinnumeroa kännykässä varalta. 

Hassua sinällään, että nyt koen kuitenkin reagoivani normaalisti. Masennus on sairaus, ja koen että "kehitin" sen itselleni koska en osannut käsitellä rakentavasti näitä traumoja ja vaikeita asioita. Nyt kun masennus ja uupumus ja ahdistus ovat väistyneet, olen enemmän oma itseni. Ja nyt se ahdistus mikä tulee, on sitä mitä olisin aiemminkin kokenut mutta en kyennyt vaan muunsin persoonani ja tyylini aivan toiseksi. Nyt olen se ihminen, hyvässä ja pahassa, mikä pohjimmiltani olen.. kait. Ja tunnistan reagoivani eri tavalla kuin muutama vuosi tai vuosikin sitten, ja tiedän että tällainen olen oikeasti ja tunnistan mitä olen lähtenyt peittämään itsessäni. Äkkipikaisuus, kiukkuisuus, turhautuminen. Siinä muutama esimerkki mitä ei ole saanut tuntea koska niiden tunteminen on mennyt yli, minulla ei ole ollut keinoja säädellä niitä tunteita. Ratkaisu tähän on ollut kieltää nämä ensisijaiset tunteet ja kehittää tilalle valeminä, joka tuntee vain älyllisiä ja rakentavia tunteita. Jees, ja lopputulos on tiedossa. Toistuva vaikea ja pitkäkestoinen masennus, dissosiaatiota, epävakaa persoonallisuus diagnoosi. Perseelleen menneet ihmissuhteet, tietämättömyys siitä kuka olen.

Olen näyttänyt koko tämän päivän mielestäni rusinalta. Kurttuinen, kasaan vetäytynyt, pieni. Olen rusina muiden rusinoiden joukossa; yksi ei ole kellekään tarpeeksi. 

Ahdistus

Tätä se on. Muutama tunti sitten asiat ja elämä oli ok, istuskelin sohvalla huivia neuloen ja Idolsia katsellen. Sitten jokin laukaisee ahdistuksen ja surun. Tänään siihen riitti tieto siitä että taas yksi minun ikäiseni kaveri on perustamassa perhettä. Kaikki menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia.

On vaikea sanoa mistä ja miksi olen surullinen ja katkera. En varsinaisesti kaipaa sellaisia asioita kuin lapset, omakotitalo, auto. Parisuhde on hieno asia, ja sitä tavallaan kaipaankin mutta siitäkin minulle tulee huono olo. Ehkä olen surullinen sen vuoksi, että koen jääneeni paitsi positiivista tunteista ja tuesta; olen katkera ettei minulla ole ollut keinoja opetella elämään tässä maailmassa, hakemaan paikkaani. Maailmasta kun piti vetäytyä pois "turvallisen" uskonnon ja yhteisön pariin. Nyt tunnen jääneeni jälkeen kaikista muista ikätovereistani, teen ja koen asioita jotka olisin halunnut käydä läpi jo paljon aiemmin. En ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon.

Olen oikeasti todella vihainen, haluaisin voida kääntää aikaa taaksepäin. Itkettää pirusti. Tätä on ihan vitun vaikea käsitellä kun ei itsekään osaa pukea sanoiksi tai millään tavalla edes eheäksi ajatukseksi että mikä mättää.

Haluaisin mennä lähelle ihmisiä, siis ystävystyä ja uskaltaa rakastuakin / rakastaa. Mutta seuraan vain elämän kulkua sivustakatsojana, enkä pysty ottamaan vastaan ihmisten kiinnostusta. Itse asiassa käyttäydyn niin ettei kukaan kiinnostukaan minusta, sen vuoksi että minä en ole omasta mielestäni ihminen josta muut voisivat välittää. Kaverit tai poikakaverit. En tee mitään minkä seurauksena joku pitäisi minusta, olen vain passiivinen. Jos joku tulee lähelle - muistan hyvin viime kesän / syksyn - niin suhtaudun jotenkin passiivis-aggressiivisesti häneen... En pysty ottamaan vastaan ajatuksia, toiveita, vastustan kaikkea vaikka en haluaisi vastustaa. Muutos käyttäytymisessä ja minäkuvassa pelottaa.

No jäänen pohtimaan asioita ja pyörimään sängyssä vaikka aamulla on pakollinen luento. Maanantain vastaiset yöt ovat lähes poikkeuksetta hyvin syvältä.

Parisuhteiden päättymisistä

Ilta on ehtinyt jo pitkälle, juuri sain muutaman mieltäni vaivanneen asian päätökseen. Nyt näyttää siltä, että ex-poikaystäväni ja minä voisimme olla hyvissä väleissä tulevaisuudessa. Olisin siitä todella todella iloinen!

Eräs vaikea asia muutaman vuoden takaa liittyy vanhempieni avioeroon. Ero oli kaikinpuolin likainen ja katkera, ja siinä valjastettiin kyllä kaikki mahdolliset ihmiset mukaan toisen osapuolen mollaamiseen. Meille lapsille kerrottiin aina se oma versio tapahtuneesta, ja juuri kun oli kyennyt uskomaan yhden tarinan, kuulikin sitten toisen version. Siinä sitten kuljettiin kahden kodin väliä sovittelemassa, tulkkaamassa ja tulkitsemassa toisen sanomisia ja tekemisiä: "Mutta oletko ajatellut, että ehkä se tarkoittikin asian näin?".

Yksi minua eniten etova ja raivostuttava asia lapsiperheen vanhempien erossa on se, että kun puolisot ovat päässeet eroon toisistaan, he alkavat ajatella kumpikin vain itseään. Molemmat osapuolet syyttelevät toisiaan, ja lapset ovat siinä jossain välissä. Ymmärrän sen, että entiset puolisot voivat inhota toisiaan, mutta toisen totaalinen leimaamimen huonoksi ja pahaksi  on vain oikeutus omalle vihalle, jolloin myös oman edun tavoittelu eroprosessissa on oikeutetumpaa. Suutuspäissään on helpompi esittää vaatimuksia lasten ja omaisuuden suhteen, eikä tarvitse itse surra miten se toinen saa ne hoidettua. Mutta lapsetpa kokevat sen. Helpompi se on aikuisten olla tunteeton ja vihata entistä puolisoa, kun hänen kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä, mutta lapset ovat osa molempien elämää. Lapsiin vaikuttavat suoraan ne vaikeudet, mitä ex-puolisot toisilleen järjestävät. Helppoa se on vaikkapa esittää eräpäiviä ositussummille, ja hykerrellä odotellessa, mutta lapsia siinä ei ajatella yhtään. Lapset menevät kun kulkevat vanhempien kodin väliä, he saavat osansa vanhempien riitelyistä molemmpissa paikoissa.

Olipa negatiivista. Tässä oli kuitenkin jonkin verran kärjistystä. Huom. jonkin verran :)