Pinnassa

Tyhjyys ja ahdistus, tervetuloa. Elämässä ei ole mitään mieltä, se on osaltani ohi. Olen sisältä ihan tyhjä ja toivoton.

Mikä tähän johtaa, aina uudelleen? Inhoan herkkyyttäni, inhoan sitä etten jaksa hakeutua ihmisten seuraan, toisaalta viihdyn vain harvojen ja valittujen kanssa, muut lähinnä kuormittavat minua. Jospa löytäisin ihmisiä, joiden seurassa voisin olla rennosti, oma itseni, kokea hyväksyntää ja levollisuutta. Mutta heitä on harvassa. 

Herkkyys saa aikaan sen, että mikään asia, tapahtuma, tunne tai ihmissuhde ei ole yksinkertainen. Kaikki pitää prosessoida niin perusteellisesti ja syvällisesti, että sattuu. Ehkä koitan ennakoida ja ehkäistä kipua, johon suhteet lähes väistämättä johtavat. Jollain tavalla. 

Kun ihastun, alan pelätä. Alan raivota ja suojautua. Kiintymisen ja ihastumisen tunteet eivät ole minulle normaaleja, olen pyrkinyt välttämään niitä koko elämäni. Voin tuntea niitä ainoastaan etäältä. Olen myös tuominnut itseni tuntemisesta, olen tajunnut sen vasta hiljattain. Olen ollut itselleni vihainen siitä, että tunnen. Että olen heikko kun ihastun. Ja vielä sellaisiin joita en voi saada.

Ihastumisen myötä lapsuus nousee pintaan, totta kai, koska tutut tavat tuntea, reagoida ja toimia, nousevat esiin. En osaa vieläkään muuta. Pään sisällä on valtava lauma ääniä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa. Lopulta en tiedä enää mikä on totta, mihin luottaa, mitä aistin ja tunnen. Lopulta olen hiljaa. Ja sillä tavalla ei voi saada mitään. Mutta pelko toimia ja tehdä on liian suuri, traumaosa ottaa vallan. Järjellä ymmärrän, mutta sisin sanoo toista. 

Ehkä olisin onnellisimmillani yksin, kesäiltana meren rannalla auringonlaskua katsellen. Silloin maailmassani ei olisi muita ihmisiä, eikä äänet vaatisi minua suorittamaan elämää. 

Kysymys

Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi. 

Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.

Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä. 

Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.

Tunteet ovat pahasta?

Joskus olen hetkellisesti pohtinut sitä, minkälaiseksi ajattelijaksi psykoterapiassa oppii. Ainakin terapiassa käyneiden ihmisten puhetavoissa huomaa jossain kohtaa muutoksen; puhutaan tunteista ja ajattelusta eri tavalla, ehkä enemmän kuin normaalisti.

En ole ennen terapiaa edes ajatellut, että tunteet olisivat tärkeitä. Mielestäni tunteista puhutaan vähättelevästi, ja ainakin minun kasvuympäristöni on antanut ymmärtää, että niihin ei pidä hirveästi luottaa tai ainakaan niiden mukaan ei pidä mennä. Ymmärrän sen, että hetkellisten tunnepuuskien ja ailahtelujen tahtiin ei ehkä kannata tanssia, mutta pitäisikö kuitenkin suomalaisessakin, järkeä korostavassa kasvatusilmapiirissä ja -perinteissä pohtia ihmisten yksilöllisyyttä ja tunteiden muodostumista? Ehkä puutteellisesta tunnekasvatuksesta johtuen tunteet koetaankin arvaamattomina ja järjen "vastakohtina", jolloin entisestään pyritään järkevään kasvatukseen ja järkevään käytökseen. "Eihän tuollainen ole sopivaa, eihän tuossa ole mitään järkeä!" Niin montaa kertaa kuultu. Asioista vaietaan, koska ne ovat liian vaikeita käsiteltäväksi. Eikä siihen ole aiemmilla sukupolvilla ollutkaan aikaa, ymmärrän sen, että sotia ja epävakaita oloja kokeneilla ihmisillä on ollut traumoja - ainakin nykyajan näkökulmasta eli se mikä heillä on ollut osa arkea niin on meille nyt trauma. En tietenkään väitä, että he eivät olisi kärsineet kuolemasta ja sairaudesta ja sotaterrorista, mutta kuolema on ollut eri tavalla heille läsnä, koko ajan. Toisaalta niin on ollut syntymäkin. Yhtä lailla silloin äidit ovat kärsineet lapsiensa kuolemista, mutta ei ole ollut mahdollisuutta jäädä tekemään surutyötä. 

Eipä ihme jos meille on on kasvatusperinteenä tullut ajatus, että tunteissa ei sovi velloa - sellainen toimintatapa on palvellut varmasti parhaiten aikoinaan ihmisiä. Duunit on ollut pakko hoitaa, että saa ruokaa pöytään ja katon pään päälle, koska elämä on ollut kiinni tismalleen siitä mitä itse teet - näin maatalousyhteiskunnassa. Samalla myös olo on ehkä aikaa myöten helpottanut, ja kyllähän omia tunteita voi purkaa jollain toiminnallisella tavalla - ei se ole sen huonompaa kuin sanallinenkaan surutyö. 

Jossain kohtaa vain olisi ehkä silti fiksuinta oppia muodostamaan myös sanoja omille tunteilleen, ja miettiä mistä ne tunteet ovat peräisin. Mistä kertoo se, että tässä tilanteessa tunnen näin ja tuollaisissa paikoissa reagoin aina noin... Jos joku tunnetila pelottaa ja uskoo sen olevan liian voimakas itse yksin kohdattavaksi, niin aina pitäisi voida tukeutua johonkin toiseen ihmiseen, vaikka sitten ammattiapuun tarvittaessa. Minusta on ollut ihmeellistä se, että ystävien kanssa keskustelu on helpottanut oloa ja että olen löytänyt tapoja, jotka lievittävät masennusta ja ahdistusta. Pitkä tie kyllä on edelleen kuljettavana, mutta uskon että se on oikea.

Välillä olen tätä mieltä, välillä hieman toista. En oikein ole keksinyt mitään kultaista keskitietä, kaikki on joko hattaraa tai sitten oksennusta. Hmm... haluaisin varmaan uskoa sellaiseen semihyvään arkeen, että se on mahdollista ilman ääripäitä. Että voisin synkälläkin hetkellä nähdä jotain hyvää asioissa, enkä vain tuntisi olevani helvetin porteilla pääsemättä sieltä koskaan pois - niissäkin tilanteissa voi ehkä harjoittelun myötä oppia tunteista ja reaktioistaa; minusta ehkä tuntuu tältä ja kiukuttaa, ketuttaa ja ahdistaa mutta se menee ohi. 

Tällasta tänään. Tämäkin energia olisi ehkä "kuulunut" sijoittaa opiskelutehtäviin, mutta ei se nyt vaan sopinut suunnitelmiin :)

Hetken vain kesti...

...minun kirjoitustaukoni. Tuli mieleen jotain sanottavaa ja pohdittavaa. Ei mitään erityistä, mutta jotain. Terapeuttini koittaa takoa päähäni sitä, että minun olisi syytä ottaa asioita enemmän puheeksi seurustelusuhteissa. En uskalla ottaa asioita esille, vaikka ne veisivätkin minulta yöunet. Miksi pelottaa puhua toiselle ihmiselle omista ajatuksista ja tunteista? Eikö jokaisella ole oikeus omiin kokemuksiin eikä niiden pitäisi olla millään tavalla hävettäviä tai piiloteltavia? Nyt vain huomaan selvästi sen, että en pysty keskustelemaan mitä haluan tapailulta, sillä pelkään hylätyksi tulemista niin paljon. Pelkään, että jos asiasta puhutaan, säikytän toisen osapuolen tiehensä enkä taida haluta sitä vielä.

Mietin mielessäni valmiiksi mitä haluan sanoa, mutta todellisessa tilanteessa sanat juuttuvat kurkkuun. On muodostunut jo jokin sanaton sopimus siitä millä ehdoilla tämä suhde pelaa - minun on vaikea lähteä sitä muuttamaan. Täytyisi vain kerätä rohkeutta, pistää silmät kiinni ja sukeltaa pää edellä. Katsoa mitä tapahtuu, miten toinen reagoi. Olen vain itse niin hakoteilla omien tunteiden halujen ja toiveiden kanssa, että jos toinen vastaa kysymykseen hyökkäävällä tyylillä, menen ihan sekaisin sellaisesta. Hyvä on, hän ehkä puolustaa itseään kun tullaan hänelle vaikeisiin aiheisiin, mutta silti minulla olisi oikeus tietää... Mutta minä vain hämmennyn siitä toisen taholta tulevasta torjunnasta, alan epäillä omaa oikeuttani haluta ja tarvita vastauksia. 

Pitääkö minun opettaa tämä(kin) ihminen puhumaan? Sitä välillä mietin. Itse osaan puhua, mutta en uskalla.

Nyt tämä voisi jo päättyä

Psykoterapiaprosessissa on se mielenkiintoinen piirre, että eri asiat aktivoituvat vuoronperään. Vielä toistaiseksi en ole hautautunut kaaoksen alle, jossa koko elämä ahdistaisi yhdellä kertaa - aina on jokin tietty syy sille miksi tuntuu paskalle. Tai hyvälle. Vähän aikaa se paskajuttu oli vanhemmat, mikä oli ihan ymmärrettävää koska piti olla niiden kanssa tiiviimmin tekemisissä. Välillä se on sitten se, että alkaa kelata sitä montako vuotta on ollut masentunut ja ahdistunut. Tällä hetkellä se on eksät. Olen nähnyt unta ihan ensimmäisestä poikaystävästä ja miettinyt häntä - koitan muistaa miltä hänen kanssaan oleminen tuntui, mutta tavoitan oikeastaan vain omia ajatuksiani ja tunteitani siltä ajalta. Olen ollut "ihana" pieni tyttö, joka kuvitteli olevansa paljon kypsempi ja fiksumpi mitä olikaan. Fiksu varmasti olin, kypsä en ehkä kuitenkaan. Pakokauhu ja ahdistus ja riippuvuus ovat olleet keskeisessä osassa kaikkia parisuhteita / suhteita mitä olen tähän ikään mennessä kokenut. Mitään tasapainoa ei ole oikein löytynyt kun läheisyys ahdistaa ja erossa oleminen ahdistaa. Myönnän, että minussa on ollut vikaa - olen sen vasta  nyt tajunnut, kuinka mahdoton oma sisäinen maailmani ja sen kaaos on ollut. Se on tullut esille juuri suhteissa ja niiden dynamiikassa, toisaalta toiseksi osapuoleksi on aina valikoitunut sellainen ihminen jonka kanssa kaikki vaikeudet ovat varmasti aktivoituneet. Eli kaksi toisilleen huonosti sopivaa ihmistä. Minä olen pitänyt kiinni suhteesta, joka varmasti tekee molemmilla pahan olon mutta se on ollut ainoa parisuhteen malli jonka tiedän. 

Tilanteeni on tällä hetkellä se, että mietin mitä oikeasti olen ja mitä haluan. Kyllä minulla on siitä pieni ja hauras käsitys, ja nyt haasteena on se, että en ala peittää ja vääristellä sitä millään kuten jouduin tekemään lapsuuskodissa. Oman herkkyyden ja haavoittuvuuden peitoksi piti rakentaa kova kuori (kuinka kliseistä mutta totta). Aiemmin ei ole ollut henkisiä resursseja pohtia kovin kriittisesti omia toimia, ja nyt sitten on kasaantunut jo aika paljon kaikkea läpikäytävää. Toivoisin, että päänsisäinen dialogini viimeisimmän eksän kanssa loppuisi, en tule niihin kysymyksiin enää varmastikaan vastauksia saamaan enkä uskalla enää pyytää. Siihen ei varmaan ole oikeutta. Eli asiat on käytävä läpi päässään, illasta toiseen. Terapeutin kanssa totesimme yhdessä, että ilmeisesti en vain ole vielä pohtinut ja työstänyt sitä suhdetta tarpeeksi koska se mielessä "kummittelee" - eikä pelkästään parisuhdeosio vain myös mitä koko ihminen minulle merkitsi / merkitsee. Kyse ei ole suinkaan vatvomisesta, että jumittuisin (ainakaan pahasti) yhteen asiaan, vaan asia tulee ja menee. En minä sille mitään voi, koska jos kieltäytyisin ajattelemasta tulisi vain lisää vaikeuksia. Eli kai tässä on jatkettava vaikka toisin toivoin. 

Joskus tuntuu, että terapeutti ei ihan ymmärrä mitä tarkoitan. Kun kerroin että eksä laittoi välit poikki, hän totesi naama peruslukemilla että ahaa - hänen elekielensä ei antanut ymmärtää että hän olisi yllättynyt tai järkyttynyt puolestani. Vedin silloin itseni sekunnin sadasosassa kasaan, en halunnut näyttää miten lähellä hajoamista ja itkua olin, miten tuntui siltä että sydän repeytyy kappaleiksi. Asiasta puhuttiin pintapuolisesti usein, mutta aivan kuin alitajuisesti jätin aiheen vähemmälle koska tunsin että en saa häneltä ymmärrystä. Nyt, kuukausia tapahtuneen jälkeen minun on ollut pakko mainita, että tällaisia asioita minulla on nyt mielessä, ja nyt hän on rohkaissut minua puhumaan. Minä olin rikki, ŝokissa, nyt jäljellä on kai arpeutunut haava jota pitää vielä parannella. En olisi halunnut luovuttaa suhdetta noin vain (ei ollut muuta mahdollisuutta) mutta mitä tehdä kun vastassa on järkähtämätön ihminen - kunnioittaa hänen tunteitaan, kokemustaan ja päätöstään vai yrittää vängätä vastaan vielä voimakkaammin. Luovutin, koska ajattelin että molemmat säästyvät. Hän pääsee helpommalla ilman hysteeristä takertujaa. Minä hymyilin hyvästiksi sen hetken, että pääsin itkemään. Ottaisin pois kaiken paskan siitä suhteesta jos voisin, toisaalta tiedän että ongelmani ovat silloin olleet lähes kestämättömiä ja säälin meitä molempia.

Terapia jatkuu, kaikki olisi periaatteessa hienosti kunhan aurinko paistaisi. Niin hassua kuin se onkin, että nyt kun on terve (kyllä niin voi jo sanoa) niin ongelmia pääsee jo käsittelemään eikä se romahduta koko elämää ja maailmaa - huonon päivän jälkeen tulee kyllä hyvä päivä. Sairaus on parantunut, ja käytän tällä hetkellä terveitä puolustusmekanismeja ja coping-keinoja ahdistuksen hallintaan. Jotkut hetket ovat kaoottisia ja tunnen että en kestä ja että olen vieläkin "hullu", mutta ne ovat oikeasti sitä että mietin vaikeita asioita, työstän niitä. Ja silloin kuuluukin tuntua pahalta, koska asioita ei käsitellä järjellä pelkästään. Ne tunteet ja olotilat eivät ole enää sairautta, masennusta ja epävakautta vaan normaaleja reaktioita joita täytyy välillä tuulettaa. Päiväkirja sekä blogi ovat täynnä tätä vuodatusta, ja ystävätkin ovat sopivassa määrin saaneet osansa.

No niin, nyt on aika kömpiä yrittämään unta, jos aion olla aamulla lenkille lähdössä ennen luentoja. 

Muistoja

No nyt niitä treffejä kavereiden kanssa on sovittu - ehkä jo liiankin kanssa. En tiedä kuinka saan pääni pyörälle kaupungista ja tapaamisesta toiseen juoksemisella. Toisaalta koen olevani nyt paremmassa kunnossa kuin vuosiin, joten on ehkä yritettävä selittää heille miksi olen ollut sellainen kuin olen ollut. Välinpitämätön ja etäinen. 

"Hauskaahan" tässä on se, että kukaan ei ole huomannut mitään - kukaan ei voisi uskoa, että minä masentuisin tai olisin jotenkin ahdistunut. Vielä vähemmän uskottaisiin sitä, että olen joku rajatilatapaus. Muistan ensimmäiset vuodet lukion jälkeen opiskellessa miten osasin peittää kaiken mitä sisälläni ikinä liikkuikin. Olin kuin kiveä toisten ihmisten seurassa, joskus taistelin kovasti itseni kanssa tunnistaakseni oman ääneni ja kehoni. 

Minulle koti oli ainoa paikka, missä saatoin alkaa taas tuntea. Niin kotini sitten täyttyikin ikävistä ajatuksista, tunteista, itkusta ja pelosta. En pysty vieläkään katsomaan kuvia ensimmäisestä omasta kodistani ilman, että tunnen rinnassani raskaan painon ja sydämen tykytyksen ahdistavalla tavalla. 

Tunteet ja muistot ankkuroituvat johonkin, minulle ainakin tuoksuun tai näkymään. Myös kehoon jää muistiin jotkin usein toistetut asiat; kun tottuu nukkumaan tietyssä asennossa rakkaan vieressä, tietää minkä verran pitää varvastaa yltääkseen suutelemaan häntä, millaista on koskettaa. Keho muistaa nämä asiat yllättävän pitkään, ja toisen ihmisen kanssa oleminen tuntuu niin vieraalta... väärältä. 

En tiedä miksi mietin nyt näitä. On vähän paska olla, vaikka seuraavat viikot tuovat mukanaan monia odottamisen arvoisia asioita: kavereiden tapaamista, reissaamista, uuden työn, terapian alkamisen. Pelottaa, että kohta taas tapahtuu jotain mikä.. en tiedä.. saa minut tuntemaan, että tämä oli tässä, en jaksa enää.

Puhelu

Puhuin isän kanssa puhelimessa. Vaihdoimme hyvänpäivän höpinät, ja vaikutimme kiinnostuneilta toisen kuulumisista. Epäilemättä me olemme sitä, mutta kumpikaan ei osaa sitä näyttää sillä tavalla kuin haluaisi. Perheeni kuvittelee, että olen aito ja suora heille, koska tapaan olla aika suorasanainen ja temperamenttinen (noin kansankielellä ilmaistuna). Mutta se ei ole sama asia, että näyttäisin todelliset tunteeni, niistä minä vaikenen.

On vaikeaa oppia vetämään rajat läheisilleen... tai ehkä oikeastaan itselleen, että mitä haluaa jakaa toisten kanssa ja mitä ei. Muista ihmisistä olisi luontevaa hakea tukea ja turvaa, mutta silti osattava seisoa omilla jaloillaan. Ainakin minulle niiden väliltä on ollut vaikea löytää mitään kultaista keskitietä.

Kyllä, tajusin. Toinen kirjoitus tälle päivää. Eiköhän tämä kuvasta epätoivoista tilannettani uskottujen ihmisten suhteen: pyöreä nolla :) Nyt kun exäkin on pois kuvioista ei ole ketään kenen kanssa puhua. Tulee ihanan lämmin tunne, kun ajattelen häntä. Jälkikäteen ajatellen suhde oli hirveän vaikea. Siinäkin oli kyllä ihanat ja ikimuistoiset ja hellät hetkensä, joista olen kiitollinen. Mutta eron jälkeen olemme varmasti nauttineet paljon enemmän toistemme seurasta kuin aiemmin. Tuntuu, että paineet ovat poissa, ei tarvitse yrittää olla mitään enempää kuin on.

Lapsuusmuistoja

Olen käynyt lyhytterapiasessiot syksyn ja tämän talven aikana läpi, ja kyllähän sieltä jotain hyödyllistä sai irti. Mutta vieläkään minulla ei ole selkeästi muotoutunut sitä kysymystä/ongelmaa jota koitan ratkaista. Kaikki on niin muodotonta mössöä ja vellomista. Pyörittelimme psykologin kanssa moniakin aiheita, mutta niihin ei ollut tietenkään mahdollisuutta pureutua syvällisemmin. Onneksi psykologi oli sitä mieltä, että puoltaa pitempiaikaista psykoterapiaa minulle, niin saan siellä sitten käsitellä rauhassa asioita. Hirveää paskaa tämäkin "käsitellä asioita", niin ympäripyöreää vatvomista...

Mitä me sitten keskustelimme psykologin kanssa? No ensinnäkin olotilastani, millaisia vaikeuksia minulla arkielämässä on ja ihmissuhteissa, opinnoissa. Apua on vaikea hakea, ja siten myös saada kun oireet ovat niin epämääräisiä ja jaksottaisia, kuten minulla. Olen potenut kaksi (oman tulkintani mukaan) oikeaa masennuskautta, jotka olivat pituudeltaan ensimmäinen ehkä vuoden verran lukion alussa, jonka jälkeen seurasi pari parempaa vuotta. Sen jälkeen koinkin valtavia kriisejä itsenäistymisen ja täysi-ikäiseksi tulon aikaan, ja podin pitkittynyttä stressiä ja ahdistusta useamman vuoden... hetkeksi pääsin aina hieman parempaan olotilaan. Sitten taas kolme vuotta sitten masennuin, mitä jatkuikin oikeastaan viime syksyyn, jolloin aloin voida hiljalleen paremmin.

Koen laahustavani aina vain vuodesta toiseen samoissa olotiloissa ja fiiliksissä. No nyt on kyllä parempi olla kuin vuosiin... mutta kyllä viimeiset 7 vuotta ovat olleet aika kovia, siltä itsestäni tuntuu. Tunnen hukanneeni niin paljon aikaa ja vuosia varhaisaikuisuudestani, että itkettää ja ahdistaa. Vaikka olen tehnyt paljon asioita ja saanut aikaan, koen olleeni silti kuitenkin henkisesti niin lamaantunut että nekin saavutukset on tuskalla ansaittu.

Mikä sitten on niin vaikeaa tässä elämisessä? Viimeksi blogikirjoituksessani pohdin sitä, miten lapsena tulin hyvin usein "tyrmätyksi" ja joskus jouduin jopa naurunalaiseksi kun ajatukseni olivat aikuisten mielestä niin tyhmiä että minut ja sanomiseni sai mitätöidä. Se se sana on: mitätöinti. Minun omat ajatukseni ja tunteeni selitettiin jotenkin muutoin tai tehtiin tyhjäksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli täynnä pelkoa, joka ei saanut milloinkaan oikein konkreettista muotoa. Minun ei tarvinnut pelätä ketään ihmistä, tai sitä että minulle olisi tehty fyysisesti pahaa. Vanhempani pitivät tätä hyvän perheen merkkinä, että "on ruokaa, vaatteita ja koti, ketään ei lyödä, ei käytetä alkoholia, vanhemmat ovat yhdessä". Minulla oli vain koko ajan tunne, että jotain pahaa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Se tunne on karmiva, kun tuntee elävänsä veitsenterällä eikä tiedä mitä pelkää, mutta jokin uhka on koko ajan olemassa. En osaa sanoa mistä tämä tunne on tullut, minulla vain oli olo että perheessäni ja suvussani on jotain pahaa, jotain mitä minulle ei kerrota. Olen kyllä saanut tietää myöhemmin moniakin asioita, joita on salailtu.

Sen sijaan vanhempieni "hengellisen heräämisen" ja sen seuraukset muistan ja tiedostan varsin hyvin. Silloin ehkä noin 9-vuotiaasta eteenpäin sain ottaa osaa erään herätysliikkeen tapahtumiin ja tempautua mukaan siihen maailmaan, joka muutti melkoisesti perheemme elämää. Vanhemmistani tuli aivan toisenlaisia, heillä meni paljon aikaa ja energiaa seurakunnassa toimimiseen. Minun näkökulmastani he katosivat jonnekin kauas tavoittamattomiin herätyskokouksissa ja ylistysilloissa, joissa aikuiset (ja nuoretkin) rukoilivat hurmostilassa. Olotilani oli yksinäinen, turvaton kun turvallisena pidetyt aikuiset muuttuivat oudoiksi, etäisiksi. Toiminta oli mielestäni järjetöntä, ajattelin jo silloin, että ei tämä ole oikein kun jotkut vahvat -karismaattiset- henkilöt ottavat johtajan roolin yhteisössä, ja tämä porukka sitten saarnaa, profetoi ja tulkitsee miten kenenkin on elettävä. Seurakunnassa oli aina joukko jollain tavalla huono-osaisia, heikkoja, "langenneita" ja syrjäytyneitä ihmisiä, jotka hakivat apua uskosta. Mielestäni jaottelu oli selkeä: hyväosaiset ja uskossaan vahvat neuvoivat heitä ja ohjasivat miten toimia.

No juu, mutta tässä alkua tälle pohdinnalle ja kertomukselle. En jaksa tälle illalle enempää, aion nyt viettää lomaa. Tavallaan blogiin kirjoittaminen on helppoa, vaikkakin stressiä tulee siitä kun mietin miten luettavaa ja ymmärrettävää teksti on. On kuitenkin kiva kirjoittaa, koska tähänkin mennessä olen saanut ilmaistuksi monia asioita, joista en ikinä ole kenellekään maininnut. Kun mietin aikuiselämääni taaksepäin, huomaan etten ole puhunut kenellekään minua koskevista asioista, ystävyyssuhteeni ovat olleet kovin pinnallisia enkä ole pystynyt paljastamaan todellista minääni kellekään. Ehkä tuo puhumattomuus on yksi ongelma, en hae tukea toisista ihmisistä.

Taitaa olla vielä opeteltavaa blogin kirjoittamisessta :) Pitäisi varmaankin valita vain yksi teema josta kirjoittaa sillai suht nasevasti. Mutta hörhö mikä hörhö, en kai osaa olla niin kurinalainen.

Blogini syntymän kunniaksi pohdintaa avunhakemisesta ja sen vaikeudesta

Tämän blogin luominen ja muokkaaminen on ollut mielenkiintoista ja jännittävää. Mietin pitkään onko mitään järkeä alkaa pitää tällaista, koska maailma pursuaa ns. turhia tekstejä. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ehkä julkinen "päiväkirja" helpottaisi oloani, kun saisin - vaikkakin tunnistamattomana -  jakaa ajatuksiani ja tunteitani toisille ihmisille. Tämä varmaan on hyvin yleinen syy julkisen blogin pitämiselle. Tai tiedä häntä...

Blogi tuntuu myös melko luonnolliselta tavalta purkaa tuntoja, koska pidän kirjoittamisesta. Toisekseen en koskaan puhu tosielämässä omista todellisista tunteistani kenellekään. Näin on jatkunut vuosia. Eilen pohdin asiaa, kun kävin terveydenhoitajan vastaanotolla, ja hän myötätuntoisesti kuunteli "tilitystäni" siitä, miten en uskalla luottaa ihmisiin, en paljasta todellisia ajatuksiani ja minääni edes lähimmäisilleni. Minulla on aina suojaus päällä.

Se miksi sinne terkan vastaanotolle menin, juontaa juurensa toissapäiväiseen. Jouduin käymään silloin päivystyksessä hakemassa - ensimmäistä kertaa elämässäni - rauhoittavia lääkkeitä ahdistuksen vuoksi. Jätetyksi tuleminen kirpaisi jälleen niin pahasti, etten halunnut kokea enää samaa tuskaa erorulianssin vuoksi. Itkin päivystävälle lääkärille pahaa oloa, ja yritin selittää sekoamisen pelkoani. Ei minulla vain ole sellaisia ystäviä, joihin voisin tukeutua tällaisessa tilanteessa, ja vaikka olisikin eivät he voisi rauhoittaa minua. Halusin vain saada kehon ahdistusreaktiot loppumaan.

Olen vuosia sitten kokenut vastaavanlaisen tapahtuman, jossa seurustelusuhteen päättyminen otti niin koville, että tunsin eläväni sekoamisen rajamailla yli puoli vuotta. Jotenkin aavistin, että voisin joutua nyt samanlaiseen kierteeseen, joten toivoin saavani jotain rauhoittavaa voidakseni nukkua. En kestä enää ikinä niitä hirveitä pelkotiloja, joissa tunnen hajoavani palasiksi ja tippuvani jonnekin pimeään, pohjattomaan kuiluun.

Avun hakeminen on joskus vaikeaa ja saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Itsekin pohdin vuosia olenko "tarpeeksi" huonossa kunnossa ottaakseni yhteyttä mielenterveystoimistoon. Ajattelin, että veisin paikan sellaiselta joka tarvitsisi sitä ehkä paljon enemmän kuin minä. Toisekseen vointini ja oireeni ovat olleet niin vaihtelevan jaksottaisia ja epämääräisiä, etten tiennyt osaisinko koskaan ilmaista avuntarvettani uskottavasti. Tilanteeni akutisoitui kuitenkin keväällä, ja päätin että nyt saa riittää nämä vuosikymmenen ajan jatkuneet tunteet ahdistuksesta peloista masentuneisuudesta turtumuksesta ja yksinäisyydestä. Perustelin asiaa myös sillä, että opintoni eivät etene (fakta) enkä pysty koskaan työskentelemään auttamisammatissa ellen selvitä ensin omia asioitani ja ongelmiani.

Kuinka pitkään ihminen voikin jaksaa esittää rooleja ja suorittaa elämää, vaikka hänestä on vain kuoret jäljellä? Sisällä ei ole mitään mikä antaisi mielekkyyttä elämään. En mielestäni tavoittele taivaita, sillä elämäänhän kuuluvat kipu ja suru, arkisuus, mutta jos menettää ilon ja uskon että niistäkin voi selvitä... silloin on pahasti asiat.