Tunteet ovat pahasta?

Joskus olen hetkellisesti pohtinut sitä, minkälaiseksi ajattelijaksi psykoterapiassa oppii. Ainakin terapiassa käyneiden ihmisten puhetavoissa huomaa jossain kohtaa muutoksen; puhutaan tunteista ja ajattelusta eri tavalla, ehkä enemmän kuin normaalisti.

En ole ennen terapiaa edes ajatellut, että tunteet olisivat tärkeitä. Mielestäni tunteista puhutaan vähättelevästi, ja ainakin minun kasvuympäristöni on antanut ymmärtää, että niihin ei pidä hirveästi luottaa tai ainakaan niiden mukaan ei pidä mennä. Ymmärrän sen, että hetkellisten tunnepuuskien ja ailahtelujen tahtiin ei ehkä kannata tanssia, mutta pitäisikö kuitenkin suomalaisessakin, järkeä korostavassa kasvatusilmapiirissä ja -perinteissä pohtia ihmisten yksilöllisyyttä ja tunteiden muodostumista? Ehkä puutteellisesta tunnekasvatuksesta johtuen tunteet koetaankin arvaamattomina ja järjen "vastakohtina", jolloin entisestään pyritään järkevään kasvatukseen ja järkevään käytökseen. "Eihän tuollainen ole sopivaa, eihän tuossa ole mitään järkeä!" Niin montaa kertaa kuultu. Asioista vaietaan, koska ne ovat liian vaikeita käsiteltäväksi. Eikä siihen ole aiemmilla sukupolvilla ollutkaan aikaa, ymmärrän sen, että sotia ja epävakaita oloja kokeneilla ihmisillä on ollut traumoja - ainakin nykyajan näkökulmasta eli se mikä heillä on ollut osa arkea niin on meille nyt trauma. En tietenkään väitä, että he eivät olisi kärsineet kuolemasta ja sairaudesta ja sotaterrorista, mutta kuolema on ollut eri tavalla heille läsnä, koko ajan. Toisaalta niin on ollut syntymäkin. Yhtä lailla silloin äidit ovat kärsineet lapsiensa kuolemista, mutta ei ole ollut mahdollisuutta jäädä tekemään surutyötä. 

Eipä ihme jos meille on on kasvatusperinteenä tullut ajatus, että tunteissa ei sovi velloa - sellainen toimintatapa on palvellut varmasti parhaiten aikoinaan ihmisiä. Duunit on ollut pakko hoitaa, että saa ruokaa pöytään ja katon pään päälle, koska elämä on ollut kiinni tismalleen siitä mitä itse teet - näin maatalousyhteiskunnassa. Samalla myös olo on ehkä aikaa myöten helpottanut, ja kyllähän omia tunteita voi purkaa jollain toiminnallisella tavalla - ei se ole sen huonompaa kuin sanallinenkaan surutyö. 

Jossain kohtaa vain olisi ehkä silti fiksuinta oppia muodostamaan myös sanoja omille tunteilleen, ja miettiä mistä ne tunteet ovat peräisin. Mistä kertoo se, että tässä tilanteessa tunnen näin ja tuollaisissa paikoissa reagoin aina noin... Jos joku tunnetila pelottaa ja uskoo sen olevan liian voimakas itse yksin kohdattavaksi, niin aina pitäisi voida tukeutua johonkin toiseen ihmiseen, vaikka sitten ammattiapuun tarvittaessa. Minusta on ollut ihmeellistä se, että ystävien kanssa keskustelu on helpottanut oloa ja että olen löytänyt tapoja, jotka lievittävät masennusta ja ahdistusta. Pitkä tie kyllä on edelleen kuljettavana, mutta uskon että se on oikea.

Välillä olen tätä mieltä, välillä hieman toista. En oikein ole keksinyt mitään kultaista keskitietä, kaikki on joko hattaraa tai sitten oksennusta. Hmm... haluaisin varmaan uskoa sellaiseen semihyvään arkeen, että se on mahdollista ilman ääripäitä. Että voisin synkälläkin hetkellä nähdä jotain hyvää asioissa, enkä vain tuntisi olevani helvetin porteilla pääsemättä sieltä koskaan pois - niissäkin tilanteissa voi ehkä harjoittelun myötä oppia tunteista ja reaktioistaa; minusta ehkä tuntuu tältä ja kiukuttaa, ketuttaa ja ahdistaa mutta se menee ohi. 

Tällasta tänään. Tämäkin energia olisi ehkä "kuulunut" sijoittaa opiskelutehtäviin, mutta ei se nyt vaan sopinut suunnitelmiin :)