Nyt on hetkellisesti terapiatauko, ja viimeisin kerta oli erikoinen. Puhuimme terapeutin kanssa katsekontaktin puutteesta - en ole koko kaksivuotisen terapian aikana katsonut häntä silmiin kuin alku- ja loppukättelyn yhteydessä, muut kerrat näiden lisäksi voi laskea yhden käden sormilla. Aiheesta puhuminen kai otti voimille, koska jossain kohtaa rupesin voimaan huonosti. Terapeutti kysyi olenko ok, jolloin jouduin sanomaan, että minulla sumenee silmissä niin kuin pyörtyisin ja sormia alkaa kihelmöidä. Hän koitti "napata" minut nykyhetkeen etten vaan vajoaisi (....niin vajoaisin mihin...?) mutta ravistelin itse itseni takaisin normaalitilaan, koska en kyennyt katsekontaktiin.
Tilannetta oli edeltänyt voimakas tunnelataus, olisin halunnut itkeä ja suupielet nykivät pahaenteisesti, mutta en uskaltanut antaa tulla. On se vaan jännä. Ehkä puhumme asiasta vielä niin että minun ei tarvitse ottaa katsekontaktia, vaan etenemme turvallisin lyhyin askelin.
En tiedä mitä tuossa tilanteessa oli tapahtumassa. Ehkä pitää kysyä terapeutilta. Olen istunnoissa niin vahvasti suojamuurin takana, että tunteet eivät ole pinnassa. Käsittelen niitä hyvin järkiperäisesti. Mutta jotain ehkä tajusin - minä olen tunteva ihminen oikeasti, minun täytyy kuunnella omia tunteitani. Siksipä tiedän ehkä nyt miten toimin vaikeiden ihmisten kanssa. Kuten terapeutti sanoi - minun tulisi arvostaa itseäni ja selvittää erinäiset "keskeneräiset" ihmissuhteet ihan itseni vuoksi. Selvittämättömät tilanteet vievät energiaani ja saavat voimaan huonosti. Minulla on oikeus siihen, että tiedän.
Pinnan alla on paljon niitä tunteita. Niitä pelottavia. Ehkä pitäisi kysyä terapeutilta, että mitä se sitten konkreettisesti tekee jos alan itkeä. Itkeekö sen muut potilaat paljon? Minua vain pelottaa se, että niiden pelottavien itkujen ja tunteiden ahdistavuus, että se palaa. Vaikka tavallaan tiedän, että eivät ne palaisi kuin hetkeksi.
En tiedä. Nyt on olo, että voin tehdä elämälleni jotain. Pelottaa sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti