Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Alisuoriutuja

Kirjoitan seminaarityötä puhtaaksi. Olen lopen uupunut  ja kyllästynyt itseeni ja omiin pelkoihini siitä etten pärjäisi ja osaisi. Tuonkin työn olisin osannut tehdä niin paljon paremmin ja taidokkaammin, mutta nyt minulla on käsissäni pala paskaa. Minä pelkään niin paljon itseni ja omien ajatusteni näyttämistä, että olen koko prosessin ajan käynyt ohjauksisa ja seminaareissa esittämässä jotain pätevää opiskelijaa, jonka tärkein päämäärä on ollut pitää kulissia yllä. Se kulissiminä on tehnyt suurimman osan tästä työmäärästä (mikä ei kovin paljoa ole). Oikea, aito minä on ollut läsnä paljon vähemmän. Aito minä on tullut esiin kaikkien niiden tapaamisten jälkeen, kun kodin ovi on sulkeutunut perässäni, kotona aito minä on hävennyt niin paljon ja ahdistunut kaikesta, ettei se ole kyennyt... minä en ole kyennyt... tekemään mitään. Aukaisemaan tiedostoa, lukemaan tekstiä, lukemaan lähdeaineistoa, miettimään, pohtimaan. Minä olen yrittänyt pitää koko työtä mahdollisimman kaukana tietoisuudestani. Ja koska olen vältellyt työtä viimeiseen saakka, halunnut niiden ahdistavien tunteiden pysyvän mahdollisimman kaukana, on työkin jäänyt huonosti suunnitelluksi ja rakenne todella nurinkuriseksi. Nyt, prosessin keskivaiheen jälkeen, alan nähdä mitä kaikkea työ olisi vaatinut - aikaa, paneutumista, ajattelua, omaa näkökulmaani ja sen perustelua. Tästä olisi tullut hyvä työ, jos minä olisin uskaltanut antaa itsestäni jotain ja luottaa omaan näkemykseeni. Minä en ole kyennyt (tai halunnut), vaan laittanut pääni pensaaseen. 

Muistan kun tein tehtävään kuuluvaa haastattelua ja esitystä. Minä olin niin niin huonosti valmistautunut. Minulla oli aikomus lukea ohjeita ja materiaalia, ja tein aikataulunkin sitä varten. Jotta olisin valmis ja skarppina. Minä en jaksanut. En vain jaksanut. Nyt vasta olen alkanut miettiä miksi näin oli. Ajattelin ensin, että minulla kai oli jokin kevätmasennus, raskasta töissä, uusia juttuja. Näillä selityksillä yritin perustella ja selitellä aikaansaamattomuuttani. Kunnes aloin pohtia miksi tämä sama kuvio toistuu vuodesta toiseen, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka en olisi töissä tai mitään, niin silti kaikki opiskeluun liittyvät tehtävät jäävät minulta tekemättä, sysään ne jonnekin kauas tulevaan, ja lopulta kun viimeinen mahdollinen hetki on käsillä, sutaisen ne ajattelemattomasti, dissosiatiivisen turtuneisuuden vallassa, ja koitan pitää häpeän tunnetta mahdollisimman loitolla itsestäni. Aloin ymmärtää asioiden yhteyksiä: koulutehtäväni eivät jää tekemättä sen vuoksi että minulla olisi masennus, ja jota hoitamalla suoriutuisin koulusta tuosta vaan. Ei, vaan asia on päinvastoin; ne koulutehtävät aiheuttavat minulle sen lamaantumisen ja sumuisen olon, koska niitä tehdessä minun pitäisi alkaa olla olemassa, paljastaa lahjani tai lahjattomuuteni opettajille ja muille opiskelijoille. Tuskastun alitajuisesti tästä niin paljon, että yritän elää elämääni niin kuin minulla ei mitään opiskelutehtäviä olisikaan. 

Pelkään niin paljon kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa minun pitäisi tehdä tai sanoa jotain eli tulla nähdyksi. Mutta menen niistä läpi tuon kulissin ja sosiaalisten taitojeni avulla. Kykenen vakuuttamaan ihmiset puhumastani, vaikka minulla ei olisi mitään sanottavaa. Seminaarin alkaessa olin pääasiassa tässä moodissa; energiani meni siihen, että esitin lukeneeni tekstit (en ollut lukenut), että minulla olisi jotain sanottavaa (ei ollut koska en ollut lukenut). Ongelmani on kai aina ollut se, että kotona vaivun johonkin tilaan, jossa en kykene ymmärtämään ajan kulumista ja ulkomaailma lakkaa olemasta - näin ollen en myöskään täysin käsitä tarvetta valmistautua ensi viikon tai huomisen tehtäviin ennalta. On varmasti ihan tärkeä havainto huomata, että oma tyylini suhtautua vaikeisiin tunteisiin on lamaantuminen, ja yritys olla kuin mitään ei olisi. Varmaan tyypillistä lapsen käytöstä, fantasiointia, todellisuuden kieltämistä. Näinhän meillä lapsuudenperheessä toimittiin, kiellettiin totuus. 

On taistelun takana rakentaa itselleen sitä selkärankaa, jonka turvin tarttua tekemättömiin töihin. Ja vanhemmoida itseään niiden pintaan nousevien vaikeiden tunteiden ja päässä jyskyttävien ajatusmallien suhteen. Minä vain yhä edelleenkin pelkään paljastaa itseni, tulla nähdyksi. 

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Meditatiivinen kävely

Kävelen iltaisin hieman auringonlaskun jälkeen pienen, noin 45 minuutin mittaisen lenkin. Kierrän läheisen järven ympäri, ihailen valoja hämärtyvässä illassa, kuuntelen ohikulkevien ihmisten keskustelua, haikailen ja hellittelen suloisia koiria puistossa. Olot ja tunteet tulevat ja menevät, enkä enää huolestu niistä. Iltakävelystä on tullut rauhallinen rutiini, jolloin voin olla läsnä.

Kävelen samaa reittiä, jota kävelin vuosi sitten. Vuosi sitten olin järkyttävän ahdistuksen vallassa. En voinut olla paikallani, kaipasin erästä ihmistä niin äärettömän paljon. Minä muserruin kaipuuni ja yksinjäämisen pelon alle, ja lähdin ulos vaeltelemaan kun en kyennyt kotona asettumaan. Yksinäisyys viilsi syvältä, ja ulkoillessani koin pimeän ja kylmän vastaavan myös sisäistä mieleni tilaa. Vaelsin yksin, kiersin järveä ympäri yhä uudelleen, ja samalla kaikki muut olivat tietämättömiä ahdingostani. Mutta minä selvisin vaikka vuosi siihen meni. Nyt olen onnellisempi, ja rauhallisempi, minä todella selvisin.

Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Unohdus

Unohdus ja tosiasioiden blokkaaminen on ärsyttävää. Teen sitä, kun en halua pysyä arjessa kiinni. Huomaan siirtäväni opintoja ja pakollisia juttuja, vaikka luentojen ja sosiaalisen tuen (taikka painostuksen, miten sen nyt milloinkin kokee) tsemppaamana kuvittelen aina saavani jotain aikaan. 

Yksin jäätyäni vain valun jonnekin omaan maailmaani, jossa perimmäisenä kokemuksena on oma huonouteni ja kelpaamattomuuteni. Minä en osaa, en tiedä, minä paljastun, minua arvostellaan, minä joudun kadotukseen. Tämä on se keskeinen sanoma, jonka olen sisäistänyt itseeni.

Ja niitä nyt pitäisi työstää, kun ne tunteet ovat käsillä eri tavalla kuin aiemmin. Olen tiedollisella ja älyllisellä tasolla tiennyt ja osannut sanoittaa nämä asiat ehkä pitkäänkin, mutta tunnetasolla ne ovat tulleet lähemmäksi vain hetkittäin vahvojen triggereiden jälkeen. Sitten ne ovat kadonneet takaisin sinne omaan poteroonsa tavoitamattomiin. Nyt eri "poterot" ovat lähentyneet toisiaan niin, että pystyn paremmin näitä käsittelemään. Eli toisin sanoen, tunnen tunteita jollain tapaa joustavammin, tässä hetkessä läsnäolevammin. En tiedä kauanko tämä tunne kantaa, mutta olen aidosti tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen alkanut lähentyä itseäni, olla kokonaisempi.

Itku pitkästä ignoorauksesta

Olen mielestäni itkenyt tavallista useammin viime kuukausien aikana tai sitten en vain muista itkujani. Yleensä itken ja herkistyn kuitenkin hormoneiden myötävaikutuksesta, kun taas nyt olen havainnut itkeväni muutoinkin. Tänään oli erikoinen itku, ja luulen että sen itki joku muu. Joku vanha turhautuminen ja raivo. Minun teki mieli lyödä ja takoa jotain, ja nyrkit vain hamusivat ilmaa. Olisi tehnyt hyvää piestä tyyny tai jotain. Tavoitin myös jotain erikoista... jotain sen turhautumisen ja vihan takana. Luulen laukaisevan tekijän olleen siinä, että katsoin itseäni jumppatunnilla peilistä, ja todella näin itseni pitkästä aikaa. Katsoin itseäni, näin kaikki ne viat kehossani joista haukun itseäni, ja tunsin etten todella ansaitse sitä sättimistä ja kritiikkiä, miten voin arvostella ja julmasti rääkätä itseäni, kehoani ja mieltäni. 

Kotona itkin pitkään ja hartaasti miten paljon itsevihaa ja vihaa muita ihmisiä kohtaan olen tuntenut. Minua ei olisi saanut jättää ja hylätä ilman vastauksia, ei kukaan. Hylkääminen ilman selityksiä on vain ja ainoastaan väärin. En ole ansainnut sitä. Minä olen arvokas, ei minua saa sivuuttaa. Mikään ei oikeuta siihen. Vaikka minä olisin mokannut, se ei poista oikeuttani saada kunnioittavaa kohtelua, kenenkään mokat eivät poista oikeutta ja tarvetta tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Emme ole virheettömiä. Tämän olisin halunnut joillekin exilleni sanoa. 

Vihasin myös isääni ja äitiäni. Isääni erityisesti. Mikään ei oikeuttanut hänen poissaoloaan ja perheensä hylkäämistä lapsuudessani. Ymmärrän inhimillisestä näkökulmasta miksi niin tapahtui, mutta se ei ollut oikein. Isän toiminta oli pelkuruutta, turhauttavaa ja vihastuttavaa. Kuin olisin taistellut näkymätöntä vastaan, sillä niin taistelinkin. Ja olematonta, sillä jumalaa ei ollut. Se oli isän puheissa ja toiminnassa, jumalaa itseään ei ollut. Miksi isä hylkää olemattoman takia lapsensa? En tiedä. Miksi yksinäisyys, hiljainen huone ja omiin ajatuksiin (=rukoukseen) vaipuminen on moninkertaisesti tärkeämpää ja houkuttelevampaa isälle, kun tulla perheen pariin tapaamaan puolisoaan ja lapsiaan, olemaan vierekkäin ja sylikkäin ja juttelemaan päivän kulusta... tutustumaan elämänsä tärkeisiin ihmisiin? En tiedä. Asia olisi ehkä helpompi ymmärtää itsellenikin, jos uskon tilalla olisi jotain todellisempaa, kuten ihminen. Jos isällä olisi ollut toinen nainen, tai alkoholi tai jokin muu helpommin ymmärrettävä addiktion kohde, olisin ehkä voinut jo aiemmin saada kiinni siitä miten väärin hän on toiminut. Pettäminen ja päihderiippuvuus ovat negatiivisia ja tuomittavia asioita, uskominen ei kai sitä ole, koska usko on moraalisesti ja terveydellisesti terveempi elämäntapa. 

Tai sitten en olisi yhtään sen paremmassa tilanteessa. Olisin yhtä pihalla kuin nytkin.

Kun vain saisi nukkua joidenkin asioiden ohi

Päässä jyskyttää. Alan tajuta, että mun nuoruuteni oli tässä. En jaksa olla varsinaisesti katkera, mutta hirveän surullinen olen. Itkettää pirusti, tosi moni asia. Eniten itkettää se, että olen ollut niin peloissani ja surullinen aina. Pelko on väistynyt ehkä enemmän kuin suru. Nyt, kun olen alkanut vähitellen tehdä asioita mistä saattaisin nauttia (ja nautinkin), ja haaveilla valmistumisesta, koen surun valtaavan alaa. Minä olen joutunut niin kauan pitämään pimennossa itseäni, ajattelemaan etten ole tarpeeksi ja etten kelpaa. Nyt teen töitä noiden ajatusten ja tunteiden kanssa, koitan onkia esille sen mistä kaikki on saanut alkunsa. Nyt aikaa on ehkä kulunut sen verran, että voin käydä niitä läpi tunnetasolla. Asiapitoisen kuoren läpi on porauduttu hitaasti, mutta onneksi se on tuottanut tulosta. Mitä ilmeisemmin dissosiaatio ja muut puolustuskeinot ovat tähän saakka pitäneet huolen siitä, että olen siirtänyt tunteeni muualle. Jokainen "osa" on kantanut omaa taakkaansa ja keinoaan selvitä. (Minullahan ei ole mitään dissosiaatiohäiriötä diagnosoitu, mutta tunnistan hyvin vahvat tunnetilan ja vireystason vaihtelut itselleni ominaisiksi, ne tulevat esiin tietynlaisissa ongelmatilanteissa. Jälkikäteen on ollut vaikea muistaa yksityiskohtia tapahtuneista, en pysty palauttamaan mieleeni tunnetta tai sen intensiteettiä - saatan vain todeta olleeni todella surullinen tai kauhuissani, mutta tuntuu kuin se ei olisi tapahtunut minulle. Epävakaa diagnoosi on olemassa. Vaikka se ei kuvaa minua täysin.)

Suren ja pelkään edelleen vaikka olen samanaikaisesti vapautuneempi ja onnellisempi kuin vuosiin. Olen onnellinen kun olen uskaltanut alkaa toteuttaa itseäni, pitämään itsestäni huolta, tiedostamaan rohkeasti millainen olen ja mitä tarvitsen. En ole varma pystynkö kaikkea noudattamaan, vanhat tavat vievät helposti mukanaan. Sorrun vanhoihin virheisiin. Mutta askel kerrallaan. Suurin suruni ja pelkoni on että jos en kohtaakaan ihmisiä, joiden kanssa tuntea ja kokea yhteyttä ja ymmärrystä ja tykkäämistä. Molemminpuolisesti. Että joudun jatkamaan tätä vaellusta pimeässä.

Olen valvonut koko yön. Tänään olisi paljon velvoitteita, joista mietin että voisinko perua ne. Olisin vain koko päivän itsekseni rauhassa kotona. Lähden kohta aamukahville johonkin ensimmäisenä vastaantulevaan paikkaan, joka suvaitsee avata ovensa aikaisin. 

Tällä hetkellä minulla on fiilis, että taidan pitää blogista taukoa, tai ainakin käydä harvemmin postailemassa. En tiedä, onhan näitä kausia ollut ennenkin. Koen vain, että nyt minua itseäni hyödyttää enemmän sisäänpäin käpertyminen näissä asioissa. Varmasti tulen kuulumisia taas jossain kohtaa kirjoittamaan.

Kun ihminen ei ole sitä miltä näyttää

Oma viimeaikainen levollisuuden tunteeni on auttanut päästämään irti myös vanhempiin ja lapsuuteen liittyvistä tunnekoukuista. En katso niin paljoa taaksepäin elämässäni, päinvastoin. Osaan tarvittaessa analysoida tunteitani ja reaktioitani hyvinkin tarkkaan, ja ymmärrän osan tulevan menneisyydestä. Oma arvottomuus ja kelpaamattomuus ovat kuitenkin niitä tunteita, joiden käsitteleminen on haastavaa, samoin vihan tunteet. Oma arvo, tarpeet ja tunteiden tärkeys ovat olleet hankalasti opittavia asioita lapsuudenperheessäni, ja näissä asioissa joudun palaamaan yhä edelleen isäni opetuksiin.

Isäni on päällisin puolin mukava, rauhallinen ja auttavainen ihminen. Hän on myös kovin kiltti. Hän oli lapsuudessani "suosikkivanhempi", koska ei suuttunut, oli pitkäpinnainen ja neuvotteli meidän lasten kanssa. (Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että isä neuvotteli liikaa ja antoi liikaa periksi, se oli hänen rajattomuuttaan.) Voisi luulla, että elämä sellaisen ihmisen kanssa on mutkatonta ja seesteistä. Tällaisen mielikuvan myös isä itse on halunnut luoda. Pinnan alla meillä kaikilla on kuitenkin muitakin tunteita ja myös tarpeita. Isäni kieltää ne. Hänellä ei ole muita tunteita eikä omia tarpeita. Ja tosiasiassa, juuri tällaisen epäsuoran ihmisen kanssa on vaikea elää. Isäni sanoo ajattelevansa aina muita ennen itseään. Hän sanoo ettei hän tarvitse esimerkiksi monipuolista ruokaa ja uusia vaatteita. Hän ei tarvitse siistiä kotia. Hän ei tarvitse materiaa. Hän ei tarvitse mitään. Jokin tässä hänen viestissään on saanut minut vihaiseksi niin kauan kuin muistan. Suuren turhautumisen valtaan. Mutta miksi, isähän on ollut kiltti, auttanut lapsiaan ja myös perheen ulkopuolisia, antanut omastaan, ollut epäitsekäs? Kuinka sellaiselle ihmisille voisi tai edes saisi suuttua? Jotain vikaa täytyy olla jos hyvälle ja kunnolliselle ihmiselle suuttuu...! Kesti pitkään ymmärtää, että tällä itsensävähättelypuheella isä oikeastaan tekee itsestään numeron ja erityisen. Hänen epäitsekkyytensä on tiedostamaton strategia saada huomiota. Altruisminsa kautta hän on jotain suurta, koska noudattaa ihailemiaan elämänarvoja. Itsehän hän ei tätä toki myönnä eikä tunnista. Mutta silti hän jaksaa sitä korostaa, vaikka tasapainoisella tavalla vaatimaton ihminen toteaisi vain ettei halua, ja sillä hyvä. Alitajuisesti huomionhakuinen ihminen haluaa sanallisella tasolla antaa ymmärtää olevansa vaatimaton ja epäitsekäs, mutta paradoksaalisesti kiertää puheet aina uudelleen ja uudelleen itseensä. Tällaisen ihmisen sanat ja toiminnan merkitys ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Isäni vastustaa asioita passiivisesti, jolloin häntä on vaikea vastuuttaa toiminnasta. Koska isä ei myönnä omaa vihaansa, hän sälyttää sen muille kannettavaksi. Näennäinen kiltteys ja omin tarpeiden kieltäminen ovat strategioita välttää vihaa muiden taholta ja estää vihan tunteiden herääminen isässä itsessään. Hänen vihaenergiansa ei tule ilmaistuksia hänessä itsessään, vaan hän välttelee sitä, mikä saa vihan tulemaan lopulta ilmi kuitenkin ihmisissä hänen ympärillään. Isä viivyttelee, murehtii, vatvoo, pitää mykkäkoulua sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja tunteistaan. Negatiivisiakaan tunteita hänellä ei ole, hän ei joko tunnista tai myönnä niitä.

Olen ollut varmaan "aina" sitä mieltä, että uskonto on palvellut isäni tarvetta paeta normaalia elämää, sen haasteita ja tunteita. Lainaan tähän kohtaan Tommy Hellstenia, koska hän kiteyttää sairaan uskonnollisuuden luonteen hyvin, ja tavalla joka kertoo sen mistä olen itse lapsuuteni joutunut kärsimään. Hellsten kirjoittaa kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, että uskonto on vahvuuteen sairastumista. Se pitää heikkouden loitolla ja vapauttaa ihmisen tutkimasta omaa itseään ja omaa tunne-elämäänsä. Riippuvuutta ja sairautta uskominen on silloin kun se estää omien tunteiden ja tarpeiden nousemisen tietoisuuteen ja käsittelyyn. Se sulkee pois sen mikä on inhimillistä. Realiteetit muodostavat uhkan ja niitä torjutaan jumalan ja helvetin pelolla. Uskominen ja tiukat normit antavat pienen ja tiiviin, valmiiksi pureskellun maailman, jossa on turvallista koska kaikki on hallittavissa (kaikki on jonkun kaikkitietävän ja -osaavan hallinnassa) Ihmiset ovat kuitenkin emotionaalisesti eksyksissä ja heidän inhimilliset tarpeensa ovat tyydyttymättömiä.

Isäni kanssa ei pääse koskaan keskustelemaan oikeista asioista, koska hän tuntuu puhuvan aivan omalla merkkijärjestelmällään. Hän uskoo sokeasti. Olen siitä surullinen, koska muutoin hän on ihan fiksu ja miellyttävä ihminen. Hän on ollut minulle hyvin tärkeä ja läheinen lapsuudessa, joten uskoontulo ja hylkääminen ovat olleet minulle järkytys. Olen joutunut sopeutumaan siihen, että usko tuli ennen minua ja perhettä. 

Mistä tässä on pohjimmiltaan kyse

Itsensä rakastamisessa, rakastumisen vaikeudessa, hylätyksi tulemisen pelossa, halussa paeta maailmaa ja todellisuutta... ... Suuria teemoja, joihin liittyy vaikeita piilotettuja muistoja ja tunteita. Nyt olen alkanut tuntea vihaa ja kiukkua. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut vielä lisää päiväkirjaa, koonnut yhteen muistojani siltä ajalta, kun isäni tuli uskoon ja hän laiminlöi meitä, perhettään. Tuo elämänvaihe on ollut pahimmillaan noin ikävuosieni 8-16 välillä, luullakseni. Huomaan ymmärtäneeni sen, että minä ja perhe olisimme todella tarvinneet sen isän huomion ja tunteenpalon, jonka hän uhrasi ja antoi ulkopuolisille ja tuntemattomille ihmisille. Minä olen ollut siitä hemmetin vihainen nuorena, ja nyt olen alkanut kokea vihaa siitä laiminlyönnistä. Isä vähätteli itseään, omia tarpeitaan ja käytöksellään osoitti ettei myöskään meillä ollut hänelle merkitystä siinä elämäntilanteessa. Ja paradoksaalisesti, todellisuudessa ne olivat sitten kuitenkin juuri hänen tarpeensa ja tunteensa, jotka menivät kaiken edelle, vaikka hän itseään sanallisella tasolla väheksyikin ja mitätöi. Se kuului kunnon uskovan mantraan, "ihminen ei ole mitään".

Isä suorastaan asui viikonloput muualla. Hän teki käännytystyötä kaduilla, seurakunnan illoissa, toimi vapaaehtoisena, piti kahvilaa auki, huolehti juopoista ja narkkareista. Siellä hän asui, heidän kanssaan. Päivät nukkui ja rukoili. Hän oli niin valtaisan rakastunut jeesukseen ja uskoon ja siihen käännytystehtävään, jonka hän koki velvollisuudekseen suorittaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä, ei perheestä huolehtiminen. Siltä se tuntui minusta, ja siltä se tuntuu edelleen. Usko oli isän elämässä etusijalla, se tuli aina ennen muita. Niin meille opetettiin, että kaikki maallinen tuli jäädä sen taakse. Jeesus saattoi tulla takaisin millä hetkellä hyvänsä, joten koko ajan oli oltava rukouksessa ja valmis jumalan valtakuntaa varten. Se uskomus oli hyvin konkreettinen, minä laskin pienenä ala-asteikäisenä miten voisi ehtiä pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja surin sitä että jos aika loppuu sukulaisten kohdalla. Jospa en ehdikään saada mummua tai tätejä uskomaan, he menevät helvettiin. Minä koin olevani vastuussa asiasta.

Mutta se minusta. Isää kohtaan olen tuntenut kiukkua ja raivoa. Hänessä liikkui valtava määrä tunteita ja energiaa niihin aikoihin. Hän oli täynnä elämää ja tunnetta, aivan rakastunut ja hullaantunut ja olisi tehnyt mitä tahansa tekoja tärkeimmän eteen. Se on surullista, että kaikki tuo aika, energia ja rakkaus meni näille tuntemattomille ja jeesuksen palvomiseen. Siitä olen vihainen ja surullinen. Minä olisin tarvinnut ja kaivannut isän ihailevaa katsetta, yhteistä aikaa ja yhteisiä harrastuksia. Minä olisin halunnut nähdä isän ja äidin välillä sitä samaa hyvää ja innostunutta energiaa ja lämpöä mitä isästä huokui uskoon liittyen. Minusta tuntuu, että hän ikään kuin korvasi parisuhteen tuolla seurakuntatoiminnalla; kun parisuhteessa ei ollut lämpöä vaan se oli harmaa arkinen ja pakkoliitto, hän haki tunnetta muusta.  

Isäni oli kykenevä tuntemaan syviä tunteita, mutta harmillisesti ne hyvät tunteet eivät tulleet ilmi meitä kohtaan muutoin kun sanallisella tasolla. Mitä johtopäätöksiä lapsi siitä vetää, että isä on jatkuvasti poissa, ja kotona ollessaan haluaa koko ajan vetäytyä olemaan yksin ja rukoilemaan. Ja kunnon uskovaisen tavoin, myös silloin kun ei rukoile, on silti "oltava rukouksessa". Isä oli jatkuvasti poissa, vaikka olisi ollut fyysisesti läsnä. Kotona olemisen ilosta vei sen ilonkin lopulta se, kun kuuli isän korostavan jatkuvasti uskon ja jeesuksen tärkeyttä. Usko oli jotain minkä oli aina tultava ensin. Minä, sisaret ja äiti olisimme siis aina jossain jaetuilla jälkimmäisillä sijoilla, tältähän se tuntui. 

Tällainen vanhemman poissaolo on jättänyt valtaisan jäljen itsetuntooni ja kokemuksen, että minä en koskaan ole riittävä. Minua ei tulla valitsemaan ensimmäisenä, minä en ole sen arvoinen, että minun luokseni jäätäisiin ja minulle annettaisiin arvoa. Hengellisen väkivallan luonne on myös iskostanut minuun itserankaisumekanismin, jonka vuoksi minun on ollut vaikea kyseenalaistaa tätä uskomusta, koska uskovaiset eivät saaneet olla itsekkäitä. Itselleen haluaminen ja toivominen oli syntiä, omat tarpeet kuului kieltää. Siksi tällaiset ajatukset omien tarpeiden kunnioitamisesta, huomionkaipuusta ja muusta tuntuivat vääriltä ja itsekkäiltä. Niinpä minä kielsin ne, kielsin myös vihani. Se uskomus on istunut syvässä. Minä en ole vaatinut miehiltä kunnollista ja oikeaa kohtelua, olen ottanut vastaan mitä vain. Minä en ole uskaltanut sanoa mitä olisin tarvinnut, koska tuo tuhoisa mekanismi on vaikuttanut sisälläni. Syy on löydettävissä siis hyvin kaukaa.

Nyt voin huokaista. Olen nuo tunteeni tunnistanut, ymmärtänyt ja kokenut. En liiallisella ja ahdistavalla tavalla, mutta tuntenut kuitenkin. Se toivottavasti eheyttää, kun ymmärrän mistä tunteeni ovat peräisin, ja että tulevaisuudessa ei näin tarvitse olla. 

Hyvää aikaa vanhempien kanssa - sitä on ollut

Ymmärsin yhtäkkiä, että minullahan on ollut paljon huolenpitoa ja rakkautta elämässäni. Minulla on aina ollut välittävät ja rakastavat vanhemmat vaikka minusta olisi tuntunut miltä. Olen sen tiennyt koko ajan, ja paljon siitä kirjoittanut miten sanallisesti vanhemmat ovat tunteitaan tunnustaneet, mutta epäonnistuneet aika rankastikin tietyissä vanhempien ja perheen kasvu- ja kehitystehtävissä. Nyt olen pitkästä aikaa yhteydessä tähän vanhemmista lämpimästi ajattelevaan puoleeni. Ja yritän ottaa siitä kaiken irti.

Sanoinpa mitä tahansa, tiedän vanhempieni haluavan minulle ja sisaruksilleni vain parasta, joskus omalla kömpelöllä tyylillään. Minä en ole tämän "sairaampi" johtuen juuri tietystä perusturvasta lapsena. Kuitenkin samanaikaisesti toisenlaisesta turvattomuudesta johtuen olen traumatisoitunut, ja ne traumat todennäköisesti ovat ohjailleet elämääni. Olen jäänyt yksin, ihmisiä on kadonnut, kuollut, sairastunut. Minä pelkään katoamista, kiintyminen on sen vuoksi vaarallista. Se on tällä hetkellä ehkä selkein kipupisteeni, joka vaikeuttaa elämistä. Kuten myös oma kelpaamattomuuden tunteeni. Koen olevani huono ja tyhmä.

Sellaisena hetkenä keksin yhtäkkiä ajatella mitä isäni sanoisi jos kuulisi ajatukseni. Hän sanoisi hetkeäkään epäröimättä, että olen mitä ihanin ja kaunein tyttö, joka on fiksu ja ajattelevainen joka ansaitsee tulla kohdelluksi kauniisti juuri omana itsenään. Ymmärrän nyt kuinka paljon minun on pitänyt ladata kaikkea negatiivista ja pahaa isäni niskaan jotta voisin pitää itseni kaukana hänestä ja suojautua. Olen kärsinyt elämäni suurimmat kivut isäni vuoksi (hän ei voinut asiaan vaikuttaa, hän sairastui), enkä haluaisi sellaista enää kokea. Haluan nyt pitää mielessäni isän lempeyden, kun kykenen ja uskallan sen tunnistaa ja tunnustaa. Hetken kuluttua joudun sen taas kieltämään itseltäni, koska en kestä näitä tunteita. Dissosiaatio on ihmeellinen, niin yhtäkkinen. 

Tämä on minua

Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.

Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa. 

En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita. 

Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.

Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin. 

Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Vaihteeksi hyvää

Minulla on vaihteeksi kohtalaisen hyvä olla. Vietän edelleen aikaa sohvalla analysoiden ja pohtien itseäni, mutta eri tavalla. Viime viikkoina läsnä on ollut hyväksyntä ja ymmärrys itseäni kohtaan. Näen hetkittäin menneisyyden menneisyytenä, ja mieleen palaavat vääryydet ja traumat myös minusta riippumattomina. Minä en ole yhtä kuin traumaattiset tuntemukseni, minä en ole paha ja huono. Minulla on vain tunne siitä, mutta sitä tunnetta vastaan voi taistella.

Aina välillä uskon muutoksen mahdollisuuteen ja omiin voimiini. Minulla on erittäin hyvin tiedossa ne asiat, jotka pahentavat oloani, joten pyrin niitä välttämään. Välttelen parisuhde- ja perheaiheita mediassa, koska niihin törmätessäni mieleni lähtee vaeltamaan sellaiseen mikä ei ole nyt ajankohtaista, enkä haluaisi murehtia tulevaisuudesta yhtään enempää. Suren näitä asioita sitten terapiassa. Omaa vaikeuttani.

Iloa ja tyydytystä saan pienistä asioista. Kuten juuri siitä, että osaan rajata elämäni ulkopuolelle ahdistavia asioita ja ylläpitää rutiineja. Toivon, etten menisi niiden kanssa liiallisuuksiin, ja ettei välttämiskäyttäytymistä alkaisi esiintyä. Tunnen oloni kuitenkin turvalliseksi, kun pystyn tekemään päätöksen etten lue hömppälehtien pinnallisia juttuja. Kun valitsen olla kotona suurien bileiden sijasta. Kun syön "luvan kanssa" viisi kertaa päivässä. Kun palaan herkuttelun jälkeen ruotuun. Kun osaan miettiä jouluksi omaakin tekemistä ainaisen "perhejoulun" sijasta. 

Ja ehkä tärkeimpänä mieleeni tulee se, että olen alkanut hieman ymmärtää mistä pidän ja mistä en. Näen nyt osaltaan sen, minkä vuoksi opiskeluaikani on ollut niin kuormittavaa ja ahdistavaa. Samat asiat, jotka olen ehkä järjellä silloin tällöin osannut tunnistaa ja nimetä, mutta nyt vasta hyväksyä. Esimerkiksi sen, että on ihan ok valita yksinäinen perjantai-ilta jos se tuntuu paremmalta kuin bileet. Siellä bileissä ei tapahdu mitään sellaista mistä vaille jääminen tekisi minusta jotenkin huonomman tai ulkopuolisemman. Sellaisten aika on ollut ehkä nuorempana, mutta ei enää. Elämäni tapahtuu muualla.

Tein eilisiltana ahkerasti opiskelujuttuja. Olin jälleen aloittamassa mantraa "miksi en ole tätäkin tehnyt aiemmin", mutta sen sijaan totesinkin tyynesti itselleni, että nythän minä teen sata lasissa ja tykkään tästä, se on aika hienoa.

Mielessäni on ollut jo pitkään, että kirjoittaisin sisäisestä puheesta ja ajatusvääristymistä. Paneudun niihin myöhemmässä vaiheessa, kun on enemmän aikaa. Olen tehnyt itselleni työvälineen, joka auttaa minua paljon kunhan jaksaisin sitä käyttää.

Tänään en jaksa

Paska päivä. En ymmärrä mikä osa aivoista pitää sisällään niitä pakkoajatuksia huonommuudesta, kelpaamattomuudesta ja tyhmyydestä. Ne ajatukset hakkaavat päässä kuin taottaisiin lekalla takaraivoon, siltä se tuntuu. Yhtäkkiä ne vain jysähtävät tajuntaan. Ja kyyneleet nousee silmiin ja tekisi mieli vain huutaa ja romahtaa keskelle katua. Joku siinä on, että jään kiinni hylkäämiskokemuksiin ja siihen että minua ei ymmärretä. Tuskastuttaa. 

Olen terapiassa yrittänyt puhua vanhemmista ja heidän suhteestaan, ja kertoa miten isäni suhtautui minuun. Mutta tuntuu kuin puhe kiertyisi aina johonkin muuhun, eikä terapeuttikaan muista mistä olen halunnut puhua. Ja minä en raaski sanoa, että en jaksa tätä paskanjauhantaa vaan puhua oikeista asioista. Siitä miten yksi keskeisimpiä tunteita elämässäni on se, etten kelpaa. En ole tarpeeksi. 

Kyllä sinua rakastan, mutta...

Mietin aiemmin tällä viikolla miten lapsuudenperheessä harrastettiin kaksoissidosviestintää. En ole ehkä aiemmin sitä sanaa osannut käyttää, mutta sitähän se oli: vanhemmpat sanoivat rakastavansa meitä lapsia, mutta samalla antoivat ymmärtää kuinka se sama rakkaus aiheutti heille pelkoja ja ahdistusta - sekä pakon olla yhdessä ihmisen kanssa, jota ei rakastanut. Isäni kertoi suoraankin joskus halunneensa vain lähteä ja jättää kaikki. En osaa sanoa minkä ikäinen tuon kuullessani olin, mutta se ahdisti minua. Olisin toivonut vanhempien joko olleen paljastamatta ajatuksiaan toisistaan tai sitten rehellisesti eronneen kun perhe kerran niin ahdisti. Vanhempani eivät saaneet iloa toistensa kanssa olemisesta, me niin kovin rakkaat ja toivotut lapset olimme lopulta lukinneet heidän saman katon alle ja kahlinneet toisiinsa. Meidän vuoksemme piti asua yhdessä ja pyörittää arkea. Ilman meitä he olisivat varmasti eronneet. En vieläkään ymmärrä miksi he halusivat sanoa meille, että eivät rakasta toisiaan, mutta rakastavat meitä. He eivät koskaan olleet lähekkäin, eivät halanneet tai suudelleet. 

Olen surullinen ja vihainen yhtä aikaa. Pettynytkin. Kun olen kokenut sen välinpitämättömyyden ja etäisyyden mitä vanhempien välillä oli, enkä saanut heiltä huomiota ja tukea kasvaessani, tunnen olevani arvoton ja epäviehättävä. Minussa ei ole kerrassaan mitään mikä jaksaisi ylläpitää kenekään kiinnostusta paria tapaamiskertaa pitemmälle. Koen olevani tyhjä sisältä, vailla tarkoitusta ja merkitystä. Hapuilen elämässä ilman päämäärää ja suuria tavoitteita. Olisin tyytyväinen muutoin, ei mielestäni elämän tarvitse ollakaan mitään juuri arkea kummenpaa, mutta se tyhjyys ja kokemus siitä ettei ole arvokas. Ne ovat suuria ongelmia, enkä tiedä kuinka pitkän terapian tarvitsen niiden eheyttämiseen. 

Mene suoraan vankilaan...

Viikon loppupuolella kävin läpi hetkellisesti täydellisen romahduksen. Sellaista ei todellakaan ollut näköpiirissä, vaikka ei syksy nyt mitenkään suoranaisesti valoisakaan ole ollut. Eräänä iltana vain tuntui kuin olisi välähtänyt se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta, ja tuntui että asioita alkoi täysin yllättäen pirstoutua päässäni. Olen yrittänyt vaivalla kasata tiettyjä onnellisuuden illuusioita ja mielikuvia, mutta yön pimeydessä ne alkoivat yksitellen poksahdella rikki. Tunsin kaiken vyöryvän ylivoimaisena ylitseni, koin olevani niin surkea ja menetetty tapaus, joka ei koskaan tule olemaan hyväksytty ja rakastettu. Sillä hetkellä, tai oikeastaan noin pariin päivään, oli vaikea nähdä valoa yhtään missään.

Minä ja maailma ei edelleenkään pelata yhteen. Se käy tuollaisina hetkinä selväksi. Olen pohtinut olisiko kyseessä jokin traumatisoitumiseen liittyvä takauma, jossa olen niin sekaisin kun en tiedä kuka olen ja epäilen ettei elämästäni tule mitään. Sellaista sekavan teinin pelkoa siitä, että joutuu helvettiin kun hylkää uskon. Hylkäämällä uskon hylkää myös kaiken tietämänsä hyvän, ja ottaa vastaan maailman jossa ihmiset ovat pettureita, hyväksikäyttäjiä, armottomia ja julmia. Maailma, jossa kukaan ei rakasta minua.

Hetkellisestä romahduksesta huolimatta, viikonloppu on ollut nousujohteista. (Muuta suuntaa ei kyllä olisi ollutkaan, mutta onneksi en jäänyt siihen murheeseen ja toivottomuuteen kiinni.) Arki tuntuu ihan kohtalaiselta, ja koitan mennä päivä kerrallaan. Olen voimaantunut uudesta harrastuksestani niin, että haluaisin kokeilla jotain lisää. Sille en varmaan mitään voi, että katseeni kääntyy välillä väkisinkin menneisyyteen, ja suren sitä suuresti. Myös tulevaisuus pelottaa, en osaa suhtautua siihen luottavaisesti ja avoimin mielin. Harvoin siteeraan raamattua, mutta tässä yhteydessä: suurin niistä on rakkaus. Mitä on elämä ilman rakkautta? Niinpä. Minulle se ei ole elämisen arvoista. Muut ihmiset, harrastukset, opiskelut. Mikään ei koskaan täytä sitä tyhjiötä. Enkä haluaisi elää tyhjää, merkityksetöntä elämää.

Kuka muu muka

Olen joutumassa väistämättä tilanteeseen, jossa minun tulee tavata eräs minulle hyvin tuttu henkilö. Myönnyin yhteen juttuun miettimättä haluanko todella siihen tämän ihmisen kanssa, mutta koska a) tunnen hänet b) ei ollut muuta tekemistä (eipä joo). Menin kiltisti sanomaan, että kyllä se käy, tosi kiva.

Ei ole kiva. Minulla on huonoja kokemuksia tästä ihmisestä, mutta jotenkin olen ollut hänen karismansa pauloissa aiemmin etten tajunnut ettei hän ollut minulle millään tavalla hyväksi. Mutta näin olen entisessä elämässä toiminut, ja ilmeisesti toimin edelleen. En ole pitänyt itseäni niin paljoa arvossa, että olisin huolehtinut itsestäni. Annoin hänen kohdella minua tylysti, enkä saanut suutani auki puolustaakseni itseäni ja näkemyksiäni. 

En olisi oikeasti halunnut tätä, minulla olisi ollut mahdollisuus ohittaa koko juttu. Mutta jotenkin automaattisesti sanoin, että kyllä. Se nostattaa minussa suuttumusta ja turhautumista. Se muistuttaa etten aiemminkaan osannut asettaa rajoja tälle kyseiselle tyypille, vaan joustin ja olin vain "joo joo" kaikkeen mitä hän sanoi ja ehdotti. Vihaan sitä piirrettä itsessäni. Kun minä en osaa puolustautua ja pitää huolta. 

Kukaan muu ei kuitenkaan tee sitä minun puolestani. Minun tulisi kyetä tunnistamaan omat hyvin moninaiset tarpeeni ja syyt niiden taustalla, ja myös toimia sen mukaan. Ongelma onkin, että kun haluja ja tarpeita on niin ristiriitaisia. Yksi tarve on miellyttää muita, olla tuottamatta pettymyksiä, eripuraa, hämmennystä, nolostumista. Otan vastuuta sellaisesta mikä ei olisi minun vastuullani. 

Katsotaan miten käy.

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Jatkuvuuden tunnetta ei ole

Huomaan jälleen kuinka vaikeaa minun on muistaa ihan vain muutaman päivä sitten tapahtuneita asioita. En muista mitä olen kirjoittanut tänne blogiin, en muista mitä työviikolla tapahtui. Mieleenpalauttaminen on niin vaikeaa.

Yksi syy on varmasti pikkuruisen aivokapasiteettini ylikuormittuminen. En ehdi prosessoida kaikkea tapahtunutta. Se ei tarkoita että olisin tyhmä tai jotenkin vajaa, se vain on ominaisuuteni että prosessoin hitaasti. Tavallaan. Koska välillä käsittelen asiat nopeasti, mutta se on tiedollisella tasolla se. Tunnetasolla olen iänikuinen hinkuttaja. En ole varmasti vieläkään sisäistänyt kaikkia minulle kevään ja kesän aikana tapahtuneita juttuja. Ja kuinka kauan niiden ymmärtämiseen meneekään.

Hetkittäin voin jo hyväksyä sen, että tarvitsen paljon omaa aikaa. Rauhallista, yksinäistä, hiljaista, levollista. Minä en jaksa olla jatkuvasti ihmisten kanssa, eikä minun tarvitse. Se kuitenkin jollain tapaa vahvistaa omaa käsitystäni itsestäni ulkopuolisena ja hylättynä. Siinä on suuri ristiriita. Miten saisin sen merkityksen karisemaan yksinolemisesta? Minua ei ole hylätty, kyse ei ole siitä. Minulla on elämässäni tärkeitä ihmisiä, osa kaukana, mutta läsnä silti. Pidän itseäni kuitenkin jonkinasteisena luuserina, koska en ole sosiaalinen ja verkostoituvaa tyyppiä. Tiedostan kuitenkin käyväni läpi teiniaikojen ulkopuolisuuden tunnetta; sitä kun olin erilainen ja outo, vanhempien usko eristi minua vielä lisää. 

Ulkopuolisuuden lisäksi elämääni on leimannut pelko. Pelko on laajentunut koskemaan kaikkea mahdollista. En pääse siihen käsiksi ehkä vieläkään, tavallaan tiedän mistä tekijöistä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset pelkoni ovat kasvaneet, mutta silti ne ovat etäisiä edelleen. Ehkä joku traumaosa kantaa niitä eikä minulla ole nyt niihin pääsyä. Silti pystyn nimeämään pelon olevan yksi läheisimpiä ja pitkäaikaisimpia ja leimallisimpia tunteita elämässäni. Minä olen pelännyt paljon. Ja sitä ei kukaan pysty ymmärtämään, koska minulla ei ole ollut "aihetta" pelkoon. Siksi en halua menneisyydestäni paljoa kertoakaan, koska ihmiset eivät ymmärrä. Tämä on ehkä yksi syy sille miksi koen olevani yksin yhä edelleen; vain harvat ihmiset ymmärtävät ja pystyvät sen viestittämään. Heidän seurassaan olen kotonani. En kenenkään muun. Enkä niihin muihin haluaisi elämääni uhratakaan. 

Nyt muistan työviikon lopusta sen, että ahdisti hirveästi. Joku ääni piti meteliä taas siitä miten en ole tarpeeksi mitään ja etten kelpaa. Se katsoi asiakseen muistuttaa jälleen niistä tilanteista ja keskusteluista, jotka osoittivat (omassa päässäni, oman tulkintani mukaan) miten mitätön ja merkityksetön paska olen. Etten osannut, en kelvannut, en ollut haluttu. Nyt viikonlopun levättyäni olen saanut ääntä hieman hallintaan, ja osia balanssiin. Olen yrittänyt pitää itseni tässä hetkessä, ennen tätä päivää se ei oikein onnistunut, mutta tänään olen saanut rutiinien kautta juurrutettua itseäni tähän hetkeen. 

Työni on aika hektistä ja vaatii monien asioiden hallitsemista yhtä aikaa. Se vaatii paljon henkisesti, koska koko ajan tapahtuu. Minulla on myös paljon työtovereita, joiden kanssa on tehtävä välillä yhteistyötä itensiivisestikin, riippuu työn vaiheesta. En pysy aina perässä omien tunteiden ja reaktioiden kanssa, en pysy kärryillä siitä mitä minulle tai minussa tapahtuu, ja sitten vieraannun itsestäni. Tämä muistuttaa dissosiaatiota, ja tekee olosta epämukavan. En tunnista itseäni, en ääntäni, en kehoani. En ole läsnä itsessäni. Olisin paljon onnellisempi jos pystyisin siihen, läsnäoloon ja itseni kuuntelemiseen, mutta se vain täytyy kai hyväksyä ettei se ole aina ajallisesti mahdollista. 

Tervetuloa uusi viikko ja työt, ehkä ne pitävät kuitenkin pinnalla.