Paska päivä. En ymmärrä mikä osa aivoista pitää sisällään niitä pakkoajatuksia huonommuudesta, kelpaamattomuudesta ja tyhmyydestä. Ne ajatukset hakkaavat päässä kuin taottaisiin lekalla takaraivoon, siltä se tuntuu. Yhtäkkiä ne vain jysähtävät tajuntaan. Ja kyyneleet nousee silmiin ja tekisi mieli vain huutaa ja romahtaa keskelle katua. Joku siinä on, että jään kiinni hylkäämiskokemuksiin ja siihen että minua ei ymmärretä. Tuskastuttaa.
Olen terapiassa yrittänyt puhua vanhemmista ja heidän suhteestaan, ja kertoa miten isäni suhtautui minuun. Mutta tuntuu kuin puhe kiertyisi aina johonkin muuhun, eikä terapeuttikaan muista mistä olen halunnut puhua. Ja minä en raaski sanoa, että en jaksa tätä paskanjauhantaa vaan puhua oikeista asioista. Siitä miten yksi keskeisimpiä tunteita elämässäni on se, etten kelpaa. En ole tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti